Itselleni tärkeä oivallus on ollut ymmärtää se, että alkoholismi on lopulta ex-mieheni taistelu, enkä minä voi asiaan vaikuttaa. Hänellä ei todellista halua raitistua ole ollutkaan, mutta niissäkin tapauksissa joossa sitä halua on, puolisolla ja muilla läheisillä on oikeus kuunnella omaa jaksamistaan ja vetää haluamansa rajat; erota tai rajoittaa yhteydenpitoa. Omaa elämäänsä (ja terveyttään) ei ole pakko uhrata loputtomaan tukemiseen, jos ei halua, eikä jaksa.
Samoja kipeitä päätöksiä voi elämässään joutua tekemään muilla tavoin sairastuneiden läheisten kohdalla; muistisairasta vanhempaa tai vammaista lastakaan ei ehkä itse sairastumatta pysty hoitamaan vaan hänelle täytyy etsiä hoitopaikka.
En voi tietää, miten ex-miehelleni lopulta käy. Eroaminen siinä vaiheessa kun sen tein, oli hyvä ratkaisu. Jättäminen käy aina vaikeammaksi, mitä huonommassa kunnossa toinen on. Hän pärjää omillaan ihan hyvin. Neuvoin alkuun niissä kotitöissä, joita hön ei osannut (mm. pyykinpesu ja ruuanlaitto)
Entä jos olisin odottanut mahdolliseen alkoholidementiaan asti tai elämänhallinnan totaaliseen katoamiseen? Jos olisin hoitanut kodin ja kaikki asiat hänen puolestaan, mahdollistanut vastuunpakoilun ja elämän kuin mammam hoivissa täysihoidolla, hän olisi ollut täysin riippuvainen minusta ja huonokuntoisen ja avuttoman ihmisen jättämminen olisi ollut henkisesti kova paikka.
Mitä aiemmin tilanteeseen havahtuu ja vetää omat rajansa, sen parempi.
Ehkä sinua Selviytyjäkö, auttaa , jos etsit tietoa alkoholismista ja sen vaikutuksesta juovan käytökseen ja koko perheen dynamiikkaan. Syyttely ja muu pyöritys on ehkä helpompi ymmärtää ja jättää omaan arvoonsa. Miehesi lopulta itse päättää (erosottepa tai ette) hakeeko ongelmiinsa apua vai leikkiikö, ettei ongelmaa ole, on vaan turhasta nalkutta vaimo ja etsii tekosyitä juomiseen. Se on hänen taistelunsa.
Viimeinen ilta täällä paratiisissa. Aluksi oli haikeaa, mietin sitä, miltä tämä olisi tuntunut hyvinä aikoina yhdessä miehen kanssa ja koko perheenä. Sitten haikeus aika pian ohittui. Nautin lasten kanssa olosta ja huomasin, ettei minulta oikeastaan puutu mitään. Viime reissuja miehen kanssa on sävyttänyt niin paljon alkoholi, että nyt tuntui helpottavalta kun ohjat olivat omissa käsissä eikä tullut ahdistavia tilanteita.
Mies viestitteli kesken matkaa pari kertaa. Oli vihoissaan mun laittamista somepäivityksistä (laitoin lomakuvia someen). Yhtäältä ymmärrän että tuntuu pahalta, toisaalta ajattelen että mulla on oikeus kuvata läheisille omaa elämää. Hän haukkui sadistiseksi paskaksi. Olin myös saanut yhtenä yönä puoli kolmen aikaan yli kymmenen soittoyritystä. Tuskin siis selvin päin. Sitten parin päivän päästä sain anteeksipyytelevän ja rakkautta tihkuvan viestin. Kunnes taas äsken totaalista haukkumista.
Oma mieli on pysynyt selkeänä. Edelleen koen, että nyt riittää. Mun ja lasten elämän täytyy muuttua. Mies on siis palannut meidän reissun aikana vanhemmiltaan kotiin. Saa nähdä mikä huomenna odottaa kun palaamme kotiin mekin. Mutta mun mieli on tyyni.
Hieno juttu, että olet nauttinut lomasta kaikesta huolimatta.
Jos päihdeongelmssa olisi joku logiikka, kaipa teilläkin nyt mies olisi havahtunut juomisensa muulle perheelle aiheuttamiin ongelmiin ja miettinyt ratkaisua tilanteeseen… joko hän lopettaa juomisen tai ymmärtää ja hyväksyy eron tai vähintään asumuseron muiden perheenjäsenten hyvinvoinnin turvaamiseksi… Mutta ei, hän kiukuttelee ja syyttelee, eikä halua tai kykene näkemään tilannetta kenenkään muun kuin itsensä kannalta.
Mahtaakohan vastassa olla krapulainen mies lahjojen ja kukkapuskien kanssa vannomassa, että hän raitistuu, kunhan vaan ette eroa vai sekainen asunto ja umpihumalainen pahantuulinen mies? Onkohan miehellesi tullut lähtöpassit vanhhempiensa luota juomisen takia (jolloin todellisuus olisi hiukan avautunut heillekin) vai onko hän hakeutunut kotiin voidakseen ryypätä rauhassa…
On kyllä kurjaa, kun useimmiten ja teilläkin, mies keskittyy mustamaalaamaan puolisoa. Epäilemättä hän on loman ajan marissut sinun hylkäävän hänet juuri kun hän tarvitsisi tukea ja aivan varmasti saisi juomisen kuriin, kun nyt ei jäisi yksin. Ennen eropäätöstä niitä uusia mahdollisuuksia on usein annettu todella paljon ja puoliso ja perhe joutunut kohtaamaan monta pettymystä.
Hienoa, että olet tyynellä mielellä. Asiat järjestyvät ysi kerrallaan.
Hienoa ja uskomatonta että olet tyynellä mielellä, vaikka ei tiedä mitä on kotona vastassa. Selvästi olet päätöksen tehnyt, mikä on tärkeää. Tulevat ajat eivät ole helppoja tietenkään, mutta eipä ole ollut elo helppoa tähänkään saakka Tsemppiä, ja kertoilehan miten kotiutuminen sujui. Mun veikkaus on, että kotona odottaa selvä mies, joka kertoo miten pystyy kyllä olemaan juomatta. Nytkin on ollut jo monta päivää (oikeasti ehkä yhden päivän jos ihan sitäkään). Mutta voi olla ihan toisinkin niinkuin vieras kertoili.
Kiitos taas tuesta. Kotona odotti tyhjä koti ja joitakin rikottuja minulle merkityksellisiä tavaroita. Kyselin miehen perään ja sain vastauksen, että hän hakee lapset maanantaina. Ilmoitin että se ei onnistu, kun en tiedä missä voinnissa hän on.
Sitten on soiteltu. Selvisi, että mies oli palannut tuloamme edeltävänä päivänä takaisin vanhempiensa luokse. Nyt hän puheluissa on huolissaan MINUN voinnistani, kertoo yrittävänsä kovasti ja ihmettelee sitä, kun en tue. Olen hänelle kaikesta huolimatta kuulemma tärkein ihminen ja rakas.
Minussa ei värähdä mikään. Mies ei esitä suunnitelmaa päihdehoidon tiivistämiseksi, vaan sanoo sen olevan hänen asiansa. Hän kaunistelee alkoholismia puhuen ahdistuksen aiheuttamasta sekundaarisesta ongelmasta. Yrittää siis selitellä asiaa pääasiassa varmaan itselleen.
Minä olen puhunut lastensuojelun työntekijän kanssa. Jos haluan (jos tilanne menee hankalammaksi), voin käynnistää asiakkuuden sinne. Ilmoitin miehelle että hänen täytyy joko jäädä toistaiseksi vanhemmilleen tai etsiä asunto. Lapsia hän voi nyt tässä tilanteessa tavata vanhempiensa kanssa (tämä oli lastensuojelun kanta).
Me elämme miehen kanssa nyt ihan eri todellisuuksissa. Hän ei käsitä mitenkään, missä minä menen nyt. Hän kysyi, jaksanko yrittää, jos hän saa päänsä kuntoon (puhuu nyt vain mielensä hoitamisesta, ei lainkaan päihdeongelman hoitamisesta). Vastasin etten tiedä.
No, hyvä ettei tuon pahempaa sentään, vaikka kiukuttelu jatkuu ja tavaroita on rikottu.
Hyvä, että sinulla on lastensuojelu taustatukena. Ideaalitilanteessa miehen vanhemmistakin voi olla apua, jos miehen alkohomiongelman suuruus valkenee heille hänen siellä majaillessa. Eivätkä he höyrähdä miehen sekoiluun mukaan luullen, että nimenomaan eron uhka on tälle pakottava syy juoda.
Alkoholismi on kyllä toisaalta metka ja toisaalta varsin paskamainen vaiva. Nämä tilanteet ovat toistensa kopioita pienin muunnelmin. Olipa luonne ja käytös ollut alunperin mikä vaan, kaikki sairastuneet muuttuvat samaan suuntaan… itsekeskeisiksi, uhmakaiksi ja empatiakyvyttömiksi.
Vaikka juominen tosiasiassa pahentaa mielenterveysongelmia, entinen puolisoni oli ja on edelleen sillä kannalla, että se on niihin lääke, jota ilman pää ei pysy kasassa.
Eikä niitä ongelmia oikein pysty hoitamaan, ennenkuin päihdeongelma olisi saatu kuriin.
Toivotaan, että teillä tilanne nyt rauhoittuu ja mies majailee muualla ja sopeutuu ajatukseen erosta. Minnesota-hoitokin olisi hyvä. Siinäkin tapauksessa, ettei se parisuhdetta pelastaisi, mies pystyisi isän osaansa paremmin.
On puhuttu miehen kanssa pari kertaa puhelimessa. Kuuntelen samaa rataa menevää jankutusta siitä, kuinka minä kuulemma ajattelen, että elämän pitäisi olla jotain kiiltokuvaa enkä kestä vaikeuksia. Ja kuinka minä en ole tukenut. Kuinka minä en ymmärrä omaa osaani tässä. Kuinka minä olen sairaudentunnoton. Kuinka minä en ymmärrä, että kyse on nyt paljon muusta kuin päihdeongelmasta. Kuinka minä en ymmärrä asioiden syy-seuraussuhteita. Kuinka minä en enää rakasta häntä. Kuinka hän yrittää, mutta minulle se ei riitä.
Eilen kerroin, että uskon hänen edelleen juovan. Ja lopetin puhelun kertoen, että olen valmis keskustelemaan asioista kun hän on ollut pidempään selvin päin.
Sen jälkeen ei ole mitään kuulunut. Mutta minun on kai pakko antaa lapset sinne ensi viikolla, jos appivanhemmat ovat mukana heitä hakemassa. Se tuntuu tosi vaikealta ja pahalta, mutta sen joudun kestämään. Mies ei ole ollut yhteydessä lapsiin yli kahteen viikkoon.
En tiedä, voiko anoppi myöntää minulle sitä, jos mies siellä edelleen juo. Eli en näe miehen kuntoa muuta kuin sitten, jos hän kykenee tulemaan hakemaan lapsia.
On varmasti raskasta kuunnella tuota jauhamista. Hyvä, että pidät rajasi ja sanoit miehellekin suoraan, että uskot hänen juovan edelleen. Viimeksihän täällä taisi harkinta-ajalla kirjoitella syyttelystä ja haukkumisesta, jonka kohteeksi joutui…
On niin ristiriitaista, että juova haukkuu ja sättii, kyseenalaistaa puolisonsa mielenterveyden ja ei kuitenkaan millään halua erota. Luulisi, että jos puoliso on niin sysipaska, juoppo olisi suorasaan helpottunut kun pääsee moisesta hirviöstä eroon… mutta ei. Nämä veitikat neliraajajarruttavat erossa ja samaan aikaan antavat täyslaidallisen haukkuja hulluudesta, epäreiluudesta, empatiakyvyttömyydestä. Mahdollisesti sitä on myös huota tai lesbo.
Lapset ja lastensuojeluun tukeutumisen mahdollisuus on hyvä juttu tässä kohtaa. Puolisoahan on helppo ihan kaikkien syyttää hylkäämisestä ja itsekkyydestä, mutta hankalampaa on syytellä lasten äitiä siitä, jos hän vaatii lapsille alkoholivapaata ja turvallista kasvuympäristöä. (ja tottakai sinulla ja kaikilla muillakin päihdeongelmaisen puolisolla on täysi oikeus pistää oma elämä ja terveys etusijalla ja elää rauhallisempaa elämää ilman alkoholismia ja sen mukanaan tuomia ongelmia. eroon riittää syyksi ihan sekin, ettei enää halua jatkaa suhdetta. parisuhteessa oleminen on kuitenkin vapaaehtoisuuteen perustuvaa, ei mikään velvollisuus tai pakko)
Hyvää on sekin, että mies majailee vanhempiensa luona. Heille valkenee ongelman luonne paremmin ja lapset on turvallisempaa antaa sinne, kun ilmeisesti siellä on selvää porukkaa, vaikka mies itse ryhtyisikin juomaan.
AA:n mietteissä tai mitä ne nyt ovatkaan on tyyneysrukouksen lisäksi muitakin ihan hyviä, kuten
Tämäkin menee ohi
Hankalatkin päivät eroprosessissa ovat aikanaan menneisyyttä… jopa kaltaisillani, jotka sortuvat palaamaan takaisin ja eroavat samasta ukosta useampaan kertaan.
Tänään käytiin ensimmäinen vähän järkevämpi keskustelu vihdoin selvältä kuulostavan miehen kanssa. Tämä on hyvä, sillä nyt pystyn vähän luottavaisemmin mielin antamaan lapset sinne huomenna. Nyt miehellä on myös nöyrä ja katuvainen ääni kellossa. Tähän asti tätä vaihetta siis saatiin odottaa. Uhmakkuus, syyllistäminen ja jankkaavuus ovat poissa. Nyt pystyttiin puhumaan jo vähän toisen asunnon etsimisestä. Sanoin sen edelleen olevan miehen vastuulla, mutta voin katsoa vaihtoehtoja jos hän lähettää niihin linkkejä. Jos tämä nyt jatkuisi näin, voisimme saada järjestettyä asumuseron yhdessä. Mutta kun kyseessä on alkoholisti, sitähän ei koskaan vain tämän päivän perusteella tiedä.
Anoppi on edelleen minulle hirveän vihainen. Silmät eivät ole siellä siis avautuneet. Sitä vihaa ja katkeruutta on vaikea ottaa vastaan, sillä en koe sitä ansainneeni. Mutta siihen en voi vaikuttaa enempää. Olen laittanut hänelle pari jämäkkää mutta ystävällistä viestiä, mutta en saa samanlaista vastausta osakseni.
Tällä hetkellä ajattelen, että oma aika ensi viikolla ilman lapsia voi tulla tarpeeseenkin. Olen kannatellut tässä aika paljoa ja lepo muista ihmisistä voi olla hyväksi. Saa nähdä kantaako tämä tunne vai olenko sitten kuitenkin ihan surkea ja yksinäinen.
Tsemppiä. Veikkaan että oma aika tulee tarpeeseen.Lataat akkuja tulevaan. Rentoudut ja tee jotain mistä nautit, hemmottele itseäsi!
Tämä oli timantti:”ja tottakai sinulla ja kaikilla muillakin päihdeongelmaisen puolisolla on täysi oikeus pistää oma elämä ja terveys etusijalla ja elää rauhallisempaa elämää ilman alkoholismia ja sen mukanaan tuomia ongelmia. eroon riittää syyksi ihan sekin, ettei enää halua jatkaa suhdetta. parisuhteessa oleminen on kuitenkin vapaaehtoisuuteen perustuvaa, ei mikään velvollisuus tai pakko.”!
Kurja juttu tuo anopin käytös, saa nähdä rauhoittuuko hän jossain vaiheessa vaiko ei.
Omalla äidilläni on varsin mustavalkoinen maailmankuva; hän ei kykene pohtimaan asoita useammasta näkökulmasta, vaan tärkeintä on löytää yksi syyllinen, jota voi mättää sydämensä kyllyydestä. Tällaisten ihmisten kanssa oman näkökannan esiin tuominenen taitaa olla aika turhaa.
Yllättävänkin nopeasti miehestäsi löytyi jotain yheistyökykyä, toivotaan tosiaan, ettei tuuli käänny. Kuten totesit alkoholistien kanssa asiat ovat jatkuvassa likkeessä.
Tarvitset todentotta nyt lepoa, kun joudut kannattelemaan lapsia ja koko tilannetta aikalailla yksin.
Voimia tähänkin päivään!
Kiitos tsempeistä. Lasten haku sujui eilen yllättävän hyvin. Juteltiin siinä vähän miehen kanssa, hän on kyllä aivan pohjalla. Lapsista eroaminen ei ollut niin vaikeaa kuin pelkäsin ja olen eilen ja tänään nähnyt ystäviä ja nauttinut omasta ajasta.
Luulen kuitenkin, että nyt käy niin, että miehen on todella vaikeaa käsittää, että haluan oikeasti asua erillään. Hän yrittää vedota minuun todella vahvasti, pyytää yrittämään nyt kun hän on vihdoin kunnolla myöntänyt ongelmansa. Minun mielestäni tämä on tapahtunut kyllä jo aiemmin ilman pysyvämpää muutosta. Luulen, että sovinnollinen suhtautuminen siellä päässä muuttuu, kun hän ymmärtää, että olen edelleen yhtä tosissani. Oma mieleni ei ole horjunut yhtään.
Kyllä tämä on vaan niin vaikeaa. Lapset palasivat sunnuntaina. Mies on sukulaistensa luona samalla paikkakunnalla kuin minä. Asumuserosta on hiljalleen keskusteltu. Mutta hän syyllistää vahvasti siitä, että en halua enää yrittää. Lisäksi hän ei suostu puhumaan alkoholinkäytöstä enää lainkaan. Ikään kuin hän olisi sitä mieltä, että tämä on ns. tavallinen parisuhdekriisi, jossa minä olen vain luovuttanut liian varhain. Sen tiedän, että miehen työterveyshuollon kontakti on katkennut eikä hän ole pyytänyt lähetettä kunnalliselle puolelle tai mihinkään. Eli ei hoida ongelmaansa mitenkään ja silti minun pitäisi uskoa muutokseen. Huoh.
Moi
Eikö olekin ihmeellistä miten ne saa mustan käännettyä valkoiseksi ja valkean mustaksi… syy on aina toisessa ja itsellä on kaikki OK. Toinen -se raitis- vain on kummallinen.
Moi, olen itse eronnut alkoholistista seitsemän vuotta sitten mutta muistan hyvin tuon tuskan jota tuohon aikaan koin. Pelotti niin penteleesti ottaa se ratkaiseva askel ja laittaa tuumasta toimeen. Itketti kaikki: se menetetty yhteinen tulevaisuus, menetetty toive siitä että lapsilla olisi ehyt perhe, juhlapyhien ja lomien tutut perinteet jne. Pelotti miten selviän taloudellisesti, miten kasvatan lapset ja miten lapset reagoivat eroon. Ja vaikka rakkaus puolisoa kohtaan oli jo hiipunut, olin siltikin häneen kiintynyt ja hänessä henkisesti tiukasti kiinni 25 vuoden yhteiselon jälkeen. Pelkäsin hänen juovan itsensä hengiltä ja syyllistin itseäni perheen rikkomisesta vielä pitkään. Meidän ero oli ruma ja kaikin tavoin huonosti hoidettu. Lopulta asioiden hoitamiseen tarvittiin poliisia, sossun tätejä ja käräjöintiä elatusmaksuista. Mies päätti tehdä elämästäni helvettiä ja sitä se eron jälkeinen eka vuosi olikin. Mutta jo tuon vuoden aikana lapset sanoivat että “hyvä kun sä äiti teit sen eron, nyt ei tarvi koulussa koko ajan miettiä että juokohan iskä ja kehtaa tuoda kavereitakin kotiin kun se ei oo siellä kännäämässä”. Toki he kärsivät kun näkivät miten vaikeaa minulla oli ja surivat isänsä törkeää käytöstä, mutta siitä huolimatta usein tuumasivat että meidän on nyt hyvä olla.
Sinä kerroit olevasi alkoholistiperheestä ja että olet ne alkoholistin lapsen tuntosarvet itsellesi kasvattanut. Ja usko pois, ne sarvet on jo kasvamassa myös sinun lapsillesi. He näkevät ja ymmärtävät paljon enemmän kuin me luulemme. Mutta ovat lojaaleja molemmille vanhemmille enemmän kuin on tarpeen. Sille juovalle puolisolle sinä et voi mitään. Raitistuminen tapahtuu vai todellisesta, itsestä lähtöisin olevasta tarpeesta ja halusta muuttaa elmänsä suuntaa. Mutta vaikka hän nyt tällä minuutilla lopettaisi juomisen, se ei takaa sitä etteikö hän aloita sitä uudellee vuosien päästä. Mitä sinun elämä on noiden vuosien aikana? Montako kk, vuotta sinulla ja lapsilla menee kunnes kykenette luottamaan ettei hän ratkea juomaan, kauanko kestää että tuntosarvet lopettaa toimimasta ja tunnustelemasta ilmapiiriä ja merkkejä retkahtamisesta. Tunnistatko tilanteen ja tunteen jossa vietätte vaikka viikonloppua perheen kesken ja kaikki on hyvin, mies selvinpäin ja touhuilette yhdessä. Mutta jossakin rintalastan takana tuntuu puristus, olo on levoton, ihmettelet itseäsi, hymyilet ja touhuilet mukana mutta jokin näkymätön häiritsee mielenrauhaasi. Alitajunta ja tuntosarvet siellä varoittelee, ehkä tänään turhaan tai sitten syystä. Mulla mies oli juomatta 16 vuotta, kunnes retkahti pahemman kerran. Mutta tuo outo tunne seurasi mukana aina. Edelleen syytän itseäni siitä etten kyennyt ottamaan eroa heti kun juominen alkoi uudelleen. 4-5 vuotta kuuntelin tyhjiä lupauksia ja ongelman kieltämistä, katselin vierestä lasten pettymyksiä ja häpesin miehen aina vain hullummaksi meneviä touhuja. Mies pilasi välinsä lapsiinkin niin etteivät ole vuosiin edes tavanneet. Mutta hyvin me ollaan selvitty. Minä olen edelleen sinkkuna kun en enää uskalla pariutua, mutta muuten kaikki hyvin. Lapset jo täysi-ikäisiä ja omilleen muuttaneita töissä käyviä tavallisia nuoria. Mies juo jatkuvasti ja on uusissa naimisissa. Mutta kaikkiin meihin nuo vuodet on jälkensä jättänyt. Kun sinä siellä jossain puntaroit elämääsi ja mietit mitä pitäisi tehdä. Niin muistathan että lapsilla ei ole mahdollisuutta valita, mutta mitä aiemmin ero tapahtuu sen vähemmillä vaurioilla he pääsevät. Arvosta myös omaa eläämääsi ja itseäsi, sinä ansaitset parempaa. Hyvää kesää ja lämpimiä ajatuksia sinulle. T ammanari
Kiitos vastauksista taas ja etenkin lasten näkökulman pohtimisesta.
Kaikesta paskasta huolimatta aloin parin viime viikon anelun jälkeen kallistua siihen, että pitkän liiton vuoksi kokeilisin saman katon alla asumista lomien jälkeen (ollaan oltu erillään koko ajan toukokuun lopusta lähtien). Vaikka tunnepuolella tämä päätös on koko ajan sakannut, olen jotenkin järkeillyt että asiat täytyy katsoa “loppuun asti”.
No, viime viikolla selvisi, että mies oli kotona lasten kanssa ollessaan juonut muutamia oluita. Siis sen jälkeen kun vannoi, että juominen on nyt loppu. Kysyin asiasta ja sain vastaukseksi valehtelua, osittaista myöntämistä ja lopulta vakuuttelun kohtuukäytön mahdollisuudesta!!! Siis sen jälkeen, kun yli kuukauden putken päättymisestä oli reilu viikko aikaa, hän puhuu jo hallitusta käytöstä.
Tämän viikon olen itse lasten kanssa ja eilen löysin mieheni siskonsa luota niin kännissä, että hyvä että pääsi sängyssä makuulta istumaan. Tällaista hallittua käyttöä.
Tavallaan tuntui helpottavaltakin, että tämä tapahtui jo nyt näin nopeasti. Tarjosin siis eilen kahteen kertaan katkoajan varaamista. Mies alkoi puhua siitä, kuinka katkohoidon tehosta ollaan montaa mieltä. Eli juominen on tuollaista ja ammattiapu ei kiinnosta. Mulle riittää, riittää, riittää.
Onneksi itsellä on enää tämä viikko töitä ennen kesäloman alkua. On ollut aikamoista sinnittelyä käydä töissä, pyörittää elämää lasten kanssa ja miettiä lähes jatkuvasti tätä paskaa tilannetta. Lomalla voin toivottavasti levätä, saada etäisyyttä ja tehdä ratkaisuja.
Mutta kumpi lopulta on tunnetta ja kumpi järkeä? Vai taisteleeko sinussa vastakkaiset tunteet keskenään?
Kysehän ei tässä ole pelkästään miehen toipumisesta vaan myös sinun. Alkoholistin ja alkaoholiongelman keskellä eläessä sairastuu ja muuttuu helposti reaktiiviseksi… tavallaan se miehen tilanne on se mikä säätelee toimintaa. Saaa on eronkin kohdalla; mies hiukan yrittää, itse reagoi siihen ja muuttaa suunnitelmiaan ja kun se taas juo, muuttaa suunnitelmiaan uudestaan.
En tiedä auttaisiko sinua, jos kirjaisit ylös, miksi haluat erota ja ihan senkin faktan, että toipuminen alkoholiongelmasta vie kauan… vuosi juomatomuutta ja sitten alkaa olla mieli tasaantunut, muodostunut uudet rutiinit ja opeteltu käsittelemään tunteita. Aika voi olla pidempikin, jos alla on jotain ongelmia, joita on viinalla yritetty hoitaa. Omakin toipumisesi tulee viemään aikaa, samoin lastenkin.
Teillähän mies nyt ei ole päässyt edes juomattomuuden alkuun, saati raitistunut ja kuulostaa, että hän on valtavan kaukana edes halusta raitistua. Tuohon ongelmaan ei ole nyt pikaratkaisua, se ei häviä itsekseen, eikä nopeasti. Sairauden luonteeseen kuuluu seilaaminen; vuoroin haluaa lopetaaa, vuoroin juoda ja elättelee toiveita kohtuukäytöstä. Siihen samaan kuluttavaan ja terävään aaltoliikeeseen joutuu keikkumaan niin puoliso kuin lapsetkin.
Omat asunnot antaa edes sinulle ja lapsille mahdollisuuden aloittaa oma toipuminen, vaikkei mies omaansa saisikaan alkuun.
Itse roikuin liian kauan toivossa, että yhteiselämä voisi jatkua ja ex-puoliso raitistuisi. Jäin jumiin jotenkin, mutta silti oma asunto toi rauhan ja terveyteni alkoi kohentua. Eli kyllä sellainen hatara toivo yhteenpaluusta tai miehen raitistumisesta saattaa auttaa siirtymään omaan kämppään, mikä on jo voitto sinänsä. Tekin joudutte olemaan tekemisissä lasten asioiden tiimoilta, niin siinäkin on mahdollista vielä puntaroida suhteen tilaa ja miehen toipumista. Jää kohtalon huomaan raitistuko mies ja löydättekö toisenne uudestaan joskus.
Ei nämä ole helppoja tilanteita. Varsinkin tuo lähtökuopassa polkemisen vaihe on hiton raskas, kun ei tiedä mitä tehdä ja omassakin mielessä voimat vetää eri suuntiin. Voimia, kyllä saat tehtyä itsellesi sopivan päätöksen omassa tahdissasi!
Toivon sinulle kaikkea hyvää käännekohtaasi ja paljon jaksamista.
Lyhyesti tuota katkoasiaa halusin kommmentoida. Katkohan ei ole tosiaan mitään päihdesairauden hoitamista, siinä saadaan aikaan vain katkaisu, putken päättyminen. Katkolla käyneitä ei millään tavalla aloitteellisesti ohjata hoidon piiriin, he käyvät vain siellä ”lusimassa” aikansa (mahdollisimman vähän päiviä nykyään kustannussyistä) eikä kukaan ole heistä sen jälkeen kiinnostunut, mitä tapahtuu katkon jälkeen. Jos on mahdollista alkoholistilla saada itse putki poikki, katkosta ei ole mitään hyötyä, kun voi itsekin päättää juomisensa.
Hyötyä katkosta on sanan mukaisesti vain katkaisuun, eli on alkoholisteja (kuten oma puoliso), joka yksinkertaisesti ei saa putkea poikki aloitettuaan ilman ammattiapua.
Alkoholisti pitöisi saada kunnan päihdepolin palvelujen piiriin, siellä omahoitaja ja maksusitoumusasiat eteenpäin. Näin varsinainen hoitosuhde voi alkaa. Ajan voi varata etukäteen.
Joo, tuosta katkosta olen kyllä itsekin samaa mieltä. Ja sitähän se miehenikin tarkoitti. Itse ajattelin vain, että jos on juonut yli kuukauden lähes putkeen, niin ehkä katko olisi voinut olla paikallaan ja toimia jonain kunnollisena starttina eteenpäin. Ja ehkä se olisi ollut myös merkki siitä, että myöntää ettei asia ole omassa hallinnassa, vaan tarvitsee ulkopuolista apua.
Mies on ollut yhteydessä päihdehoitajaan, muttei ilmeisesti ole saanut vielä aikaa. Tämä vain valitettavasti tapahtui minun ymmärtääkseni ainoastaan siitä syystä, että mies koki sen olevan ainoa mahdollisuus yrittää säästää avioliitto. Omakohtaista motivaatiota avun hakemiseen en ole havainnut.
On oltu nyt erillään, mies on lasten kanssa vanhempiensa luona. Mä olen henkisesti ja emotionaalisesti varmaan jo jonkun rajan takana. Siltä tuntuu.
Mies ei tuonut tänään sovitusti lapsia kotiin vaan on vanhempiensa luona humalassa. Puhuttiin puhelimessa. Sen jälkeen puhuin anopin kanssa ja sanoin, että jos lapset ei tule kotiin huomenna, otan yhteyttä lastensuojeluun. Anoppi sanoi, että ajan mieheni hautaan. Näiden puheluiden jälkeen soitin sosiaalipäivystykseen ja sovittiin, että sieltä tehdään kontaktipyyntö perhepalveluihin. Ja sitten tein avioerohakemuksen. Olo on suunnattoman helpottunut. Vaikka lapsista tietenkin on murhe.
Tsemppiä, ja kertoilehan miten kotiutuminen sujui. Mun veikkaus on, että kotona odottaa selvä mies, joka kertoo miten pystyy kyllä olemaan juomatta. Nytkin on ollut jo monta päivää (oikeasti ehkä yhden päivän jos ihan sitäkään). Mutta voi olla ihan toisinkin niinkuin vieras kertoili.