Juomisen juurisyy on löytynyt

Olen vuoden alusta käyttänyt alkoholia kohtuudella. Olen merkinnyt joka annoksen muistiin ja lopettanut yhden tai kahden annoksen jälkeen. Käyttöni on ollut siis hyvin maltillista, elämä ei ole pyörinyt juomisen ympärillä ja olen keskittynyt muuhun.

Sitten aloin väsyä eli uupua fyysisesti. En halunnut hiljentää vaan halusin puskea eteenpäin ilman lepäämistä. Jotenkin se palkitsi, että en luovuttanut, vaikka kroppa vaati lepäämään. Sivuutin kehon viestin ja aloin suorittamaan kaikkea. Ja sitten tapahtui eräs mielenjärkytys, joka johti voimakkaaseen tunnekuohuun ja sitten tapahtui se, mitä en uskonut enää tapahtuvan. Aloin juoda kaksinkäsin sen jälkeen, kun olin ulkoillut ja liikkunut ja sitä ennen syönyt hyvin eli juuri silloin kun kuvittelin olevani turvassa. Join hirvittävät määrät ja muisti pois. Häpeä, joka ei ole vieläkään lähtenyt. Onni, etten ole mitään toilailaillut, mutta ei se kaukana ollut enkä ihan kaikkea edes kehtaa kirjoittaa. Millainen ilmeistys olen ollut kaupassa 5 oluen jälkeen ja pullollisen punaviiniä juoneena? Omasta mielestäni silloin ihan normaali. Ilman meikkiä ja epäsiistinä katseita pakoillen. Syli täynnä juomaa. Mikä ihme minuun meni? Rationaalinen minäni katosi täysin ja karistelen yhä krapulan rippeitä kintereiltäni. Tällainen vastaava tapahtuma tapahtui v. 2022, jonka jälkeen oli pitkään raitis. Nyt se sattui taas saman juurisyyn vuoksi eli uskon, että kun en usannut levätä ja kuunnlla itseäni, stressaantuneessa tilassa alkoholi toimi pysäyttäjänä. Jotta tällainen ei toistuisi koskaan enää, on vain pidättäydyttävä alkoholista ja lakattava käyttämistä sitä.

Tällaisen juomisen tapa on suomalaiselle melko tyypillinen ja jokaisella joskus menee yli. Minusta tuntuu, että kohdallani juurisyy on nyt löytynyt. Jotta pystyn pääsemään tavasta eroon minun tulee hoitaa alkuperäistä syytä eli opetella hallitsemaan stressiä oikealla tavalla ja lepäämään.

Yhtäkkiä havaitsin, etten ehkä tosiaan ole ainoa. Yritän antaa itselleni anteeksi. Kaikki mitä ympärillä on, uutiset ja kaikki, ovat niin raskaita. Poikkeustilasta poikkeustilaan, pelkoa sodasta ja tulevaisuuteen ei voi luottaa. Siinä kenen tahansa mieli murtuu hetkeksi ja tekee mieli paeta humalaan. Tulee välinpitämätön ja surullinen olo, kun miettii elämän tarkoituksen katoamista. Ponnistelu sellaisissa hetkissä tuntuu turhalta ja pullo houkuttaa. Ymmärrän itseäni, miltä tuntuu elää poikkeustilaa, pelätä ja uupua. Yritän antaa itselleni anteeksi ja laittaa korkin kiinni. Itsensä sättiminen ei auttaisi mitään. Pahentaisi vain oloa. Armollisuus itseä kohtaan on nyt parempaa.

Miten muilla menee? Onko tullut juotua hetken mielijohteesta, joka on lähtenyt täysin hallitsemattomaan käyttöön ja johtanut sammumiseen? Olin jo kuvitellut, että alkoholin suhteen mulla ei olisi enää ongelmaa, vaan voisin sen sulkea elämästäni ulos, mutta mihinpä se viinanpiru katoaisi, jos joskus on hallinnan menettänyt. Stressitilanteessa alkoholin liikakäyttö on keinovalikoimassa yhä muistijälkenä ja siksi alkoholin säilyttäminen on vaarallista tai se, että suhtautuu liian positiivisesti kohtuukäyttöön. Sitten käy näin, kuten mulle kävi. Tiedän, että ainoa tie on absolutistina eläminen. Niin suuret päätökset tässä hetkessä kuitenkin rasittavat väsynyttä ja omaan käytökseen pettynyttä ihmistä. Ehkä niiden aika on, kun olen toipunut kokonaan krapulasta. Terveisin, Hämillään käytöksestään oleva Kettu, joka mokasi jälleen ja nyt sulattelee asioita asia kerrallaan. Uusi ja ihmeellinen projekti raittiudesta on vaan just nyt liikaa tässä mielentilassa, jossa arvostelen kaiken kotikasvatuksesta/sukulaisten/kavereiden antamasta mallista sosiaaliseen juomiseen, koska vastuu on kuitenkin vain minulla, ja se vastuu on painava.

3 tykkäystä

Et ole yksin, raitistuminen ei ole helppoa ja välillä kahlataan oikein syvissä vesissä.
Nyt armollisuutta itseä kohtaan ja uusin voimin eteenpäin

2 tykkäystä

Et tosiaan ole ainoa! Armollisuutta ja lempeyttä Kettunen! Ja voimia, niitä tarvitaan.

Ps. Itse olen kuullut sen HALTS; hungry, angry, lonely, tired ja stressed. Käsittäkseni stressi on yksi yleisimpiä juomisen aiheuttajia.

3 tykkäystä

Päivä kerrallaan menee, lupauksia minun on turha mistään asiasta antaa kenellekään yhtään mistään. Olen addikti monessa suhteessa niin henkisiin asioihin kuin fyysisiin. Esim. Alan kutoa sukkaa niin kudon niinakuan että niska on jumissa ja päätä särkee. Kunnes taas tajuan että on pidettävä lepotauko välillä.
Minä en ole onneksi ratkennut juomaan sen jälkeen kun pääsin raittiuteen kiinni ja menin myös vertaituki ryhmiin ihan livenä. Voin tänään sanoa että ne ryhmät pelasti henkeni. Koska juomiseni oli itsetuhoista ja join aina sammuksiin vaikka kuinka lupasin etten juo…
Uskon muiden edelle menevien kertomuksia siitä mitä kannattaa varoa: eli väsymistä, nälkäisyyttä, janoa, masennusta jne. vihaa myös. Myös suurta iloa. Ja että ryhmään tai tänne kirjoittamaan kannattaa tulla tasaisesti niin pysyy järki päässä etten kuvittele, no, en kuvittele osaavani juoda kohtuullisesti mutta jos jossain jonkin tunnetilan ajamana ostan juotavaa niin rukoilen että korkein estää kuitenkin etten juo…

2 tykkäystä

Onpa hyvä oivallus! Kiitos kun kirjoitit tämän.

Se oma sietoikkuna ja itselle sopiva vireystila on tosi hyviä asioita tiedostaa olevan olemassa. Miten mittavia ne omat voimavarat ovat, ja mitkä asiat elämässä ovat kuormittavia tekijöitä. Mitkä vireystilat tukevat hyvinvointia pitkällä aikavälillä, mitkä vireystilat ovat riskitekijöitä riippuvuuskäyttäytymiselle.

Aika harvoin jos koskaan alkoholi sitä omaa sietoikkunaa laajentaa, päinvastoin.

2 tykkäystä

Teidän kaikkien kirjoitukset ovat niin totta ja osuvia! Tuo vireystilojen säätely, se ois niin tärkeä oppia.

Join eilen 12 annosta eli tavallaan juominen jäi päälle. Kuten arvata saattoi. Annoslaskurin mukaan olisin yhä humalassa. Mutta en tiedä.

Kropassa on taas kaikenlaisia ylimääräisiä tuntemuksia. Tammikuu meni raittiuden kanssa tosi hyvin, mutta helmikuussa ahdistus kaikesta suorittamisesta nosti päänsä ja katkera ratkeaminen.

Vireystilojen säätelyä opettelemaan ja tämän viikon tavoite on olla perjantai, lauantai ja sunnuntai raittiina. Tänään en vielä uskalla luvata, mutta huomiseen raittiuteen olen valmis. Jotenkin on pakko nyt olla itselleen lempeä. Selviytyä työpäivästä ja ajatella, ettei maailma kaadu tähän. Pikkuhiljaa parannella itsensä kuntoon.

Nyt on sellainen tilanne, että on pakko riittää vähemmän. Nyt ei pysty lataamaan kaikkia tehoja työpäivään tai vaikka siihen, että haukkuisi itsensä maanrakoon. Nyt riittää ihan vaan se, että hengitellään. Ollaan vaan tässä ja nyt.

1 tykkäys

Huomenta. 12 annosta eli oisko se kymmenen olutta? Laskinko väärin? 12 alkoholiannosta viikossa on jo riski sairastuttaa maksan ja muut sisäelimet, sydämellekin vahingollista?
Silloin kun join en kyllä laskenut paljonko join, mutta join paljon kerralla. Loppuaikana muisti meni heti alkuvaiheessa ja se oli kamalaa kun en muistanut mitään missä ja mitä olin tehnyt ja kenen kanssa jutellut puhelimessa. Yksi ystävä naureskeli että olitko ottanut yhden liikaa illalla kun sammalsit niin ja puhuit kaikenlaista… siis kyllä hävetti, maanrakoon usein olisin halunnut mennä. Ja siksi erakoiduin loppuvaiheessa kun en kehdannut enää olla muiden seurassa, häpeä alkoi olla liian suuri, ja kun ympäristö naljaili juomisestani ja krapuloista. ja juomiseni yltyi mitä enemmän häpesin, sehän se kumma olikin.
Tänään olen kiitollinen ettei ainakaan juomisen takia tarvi hävetä… no muita asioita elämässä sattuu, joiden takia joskus häpeän, jos olen sanoa paukauttanut jotain mistä ois kannattanut olla hiljaa. Tekemisiäni ei enää tarvi hävetä. Tiedän missä olin illalla ja mitä tein ja kenen kanssa juttelin.
Itselle armollinen myös selvinpäin. Ei minusta tule täydellistä. Kunpa aina muistaisin ettei tarvi olla yli-ihminen vaan erehtyvä ja virheitä tekevä. Anteeksi voi pyytää ja myös antaa muilta ihmisiltä.
Nyt kun tässä taas kirjoitan tajuan, että minun on hieman höllennettävä tuota täydellisyyteen taipuvaista luonnettani ja alettava tekemään virheitä ihan urakalla niin jospa se ylituomari tuolla päässä hiljenee :slight_smile: näin leikillisesti sanottuna.
Ollaan armollisia itsellemme :slight_smile:

1 tykkäys

Joo, lyhyesti kommenttina, on paljon annoksia mennyt, 12 pientä on 12 annosta. 0,5 litran oluesta kertyy 1,5 annosta. Tällä hetkellä menee koko kropan läpi kuumotuksia ja aaltoja. 15 päivää on juotu joka ilta. Tänään eka päivä selvinpäin.

Tsemppiä sulle. Minäkin vedin tuossa rankan putken ja kyllä kroppa huutaa apua.
Kyllä me tämä sairaus vielä selätetään.

Hyvin nukuttu yö takana. Kuumotuksia kummempaa krapulaa ei ollut. Paitsi tietenkin säännöllisestä juomisesta seurannut univelka ja siihen liittyvät sydämentykytykset eilen.

Mietin nyt sitä, miksi näin kävi…

Vuosi 2024 alkoi lupaavasti. En halunnut tehdä raittiudesta ehdotonta suorittamista ja se tuntui toimivan. Hallitsin käyttöä, selviä päiviä kertyi enemmän kuin juovia, mutta sitten helmikuun puolessa välissä lähti vain ns. alkohilistinen käytös elämään omaa elämäänsä ja nyt haluan selvittää, miksi.

Tuo edeltävä viikko, jolloin käyttö karkasi oli raskas. Töissä työkaverit ja työpaikan ilmapiiri alkoivat ärsyttää todenteolla. Tuntui, etten saa työrauhaa ja työkavereiden käytös alkoi käydä hermoille. Koin myös työn merkityksettömyyden tunnetta ja kyllästymistä. Sain töissä rytmihäiriöitä ja mielialani oli matalalla. Harrastukset alkoivat tuntua uuvuttavilta. Halusin mennä niihin melkein väkipakolla, koska ne olivat hyvä syy suorittaa työpäivä läpi, jaksoin niitä ajattelemalla. Fyysisiä oireita oli myös, migreeni, johon liittyi muita oireita, kuten ääni- ja hajuherkkyys, hermosärky ja erikoiset kuviot näkökentässä kohtauksen tullessa päälle.

Ja sitten jonkun ajan kuluttua vaan ratkesin juomaan rankasti ja sitä sen jälkeistä tissuttelun/humalan kierrettä oli hankala saada poikki. Eli lähti se homma omasta hallinnasta aivan täysin. Samoin loppui ruoanlaitto ja sellainen normaali perustekeminen.

Eli tavallaan en tunnistanut lainkaan levon tarvetta. Stressi kasvoi suureksi. Mukavistakin harrastuksista voi aiheutua stressiä, jos niitä tekee väkipakolla silloin kun ei ole voimavaroja, kun pitäisi levätä.

Olisiko tässä nyt uusia avaimia tälle uudelle matkalle, kuinka tunnistaa juomisen juurisyy ja sen perusteella estää ratkeaminen. Päiväkirja voisi olla hyvä keino tarkastella levon/suorittamisen ja stressin välistä suhdetta.

Toisinaan pelkään sellaista, että olen liian paljon vastuussa kaikesta ja alan suorittaa ihan kaikkea elämän osa-aluetta. Se kun johtaa juomiseen, kun en sitä stressiä osaa purkaa, joskus tuntuu etten mitenkään. Missä aito ilo, hyvät kaverisuhteet. Ne jäivät sinne lapsuusaikaan.

Koen työelämän sellaisena sosiaalisen kuormittavuuden näyttämönä, jossa jokaisella on oma rooli/esitys päällä ja yrität vaan olla kaikille mieliksi, jotta jotenkin selviäisit joutumatta ihmisten silmätikuksi tai kiusaamisen kohteeksi. Henkisesti uuvuttavaa.

Nyt on yksi avain löytynyt, kuinka vapaa-ajalla pystyn elämään täysipainoisesti omaa elämääni. Kaikki lähtee siitä, että tunnistan levon tarvetta ja uuvahtamisen merkkejä, joihin reagoin heti ja työelämässä alan vaatia itseltäni vähemmän.

Hyviä huomioita. Useita tekijöitä,joilla merkitys siihen että aloit hakea apua tutulla vanhalla tavalla.
Nyt vaan lepoa ja myötätuntoista suhtautumista itseesi.

Alkoholi on minulle kuin ihmissuhde. Se korvaa läheisen suhteen puutteen.

Mielikuvana juomisesta vapautuminen on yhteyden luomista itseensä.

Traumat saivat minut aikoinaan juomaan haitallisesti. Alkoholista tuli apukeino mennä elämässä eteenpäin vaikeiden/sietämättomien tunteiden/takaumien kanssa. Traumat ovat väsyttävä aihe. Ne aiheuttivat vaikeuksia selvitä, mutta selvisin. Nyt aika on ajanut tuon kaiken ohitse, juomisen oppi vain jäänyt. Jokin kumma voima saa tarttumaan pulloon, ilman syytä. Joskus syy ihan selvästi oli. Enää ei tarvitsisi ajautua vanhalla ohjauksella.

Lohdullinen ajatus on, että kaikki on vielä mahdollista. Suunta uuteen on tässä.

2 tykkäystä

Tai siis onhan se syy, se juomisen juurisyy siellä olemassa, ettei tunnista tarvetta levätä/palautua/nukkua. Ja kun niitä ei tässä hetkessä tunnista niin tuntuu kuin juomiseen ajaisi jokin mystinen itseäni suurempi voima.

Hyvää pohdintaa Lempeä Kettu ja tsemppiä uuteen alkuun! :slight_smile:

Minulla on ollut samaa, etten ole tunnistanut ja hyväksynyt levon tarvetta ja sitten olen juonut jaksaakseni suorittaa. Olen juonut myös vaikeisiin tunteisiin, johon sekä juominen että suorittaminen on pakokeino.

1 tykkäys

Hei Lempeä kettu. Tämä on sinun ketjusi ja kunnioitan sitä niin että en projisoi omia tunteitani tai käsitystä omasta tilanteestani sinun tilanteeksi. Elän vahvasti oman traumatyöskentelyni alkuvaihetta ja siksi saatan korostuneesti nähdä omien tarpeideni kautta sellaisia asioita ympäristössäni jotka eivät ole totta tai muiden todellisuuksia. Minun tekstini voi ylittää suoraan jos vakavahenkinen vähän teoreettinen pohdiskelu ei innosta.

Älä hätäänny. Pahimmillaan se johtaa sellaiseen hallitsemattomaan tunnekokemusten tai -kokemattomuuksien kierteeseen missä palautuminen rauhan tunteeseen tapahtuu ”väärin” hukkaamalla itsensä turruttamisen kautta lamaannukseen. En siis väitä että tämä olisi sinun elämääsi liittyvä tapahtumaketju, mutta tunnistin kirjoituksestasi sellaista mikä on ollut tosi vahvasti oma sellainen tapani elää josta en pidä.

Minulla se on ollut näin että ”jokin”, tuo mieleen epämukavan olon jota yritän tiedostamattani siirtää sivuun. Se tuntuu siirtyvän sivuun kun suorittaa elämässä niitä asioita, mistä jossakin sisällä ajattelen kelpaavani ja riittäväni itselleni. Mutta koska en ymmärrä tuon ”jonkin” olevan mieleentunkenut traumatakauma joka herätti itseä inhoavan tunnepersoonan, olen kehässä jossa on vain yksi tarkoitus: ajatusten, tunteiden ja takaumien pakeneminen keinolla millä hyvänsä.

Pakokeino on minulla ollut esimerkiksi juuri tämä tässä ketjussa mainitsemasi hyväksynnän haku töissä suorittamisesta. Mutta koska itseinhoiselle tunnepersoonalle mikään ei koskaan riitä, se on lopulta itsensä umpikujaan ajava totaaliseen uupumukseen johtava tie.

Siinä totaalisen uupumuksen vaiheessa käyttää jo elämän aivan kaoottiseksi tekeviä keinoja paeta, joista koko elämän palapeli on minulla hajonnut osiin. Tunteidensa tai tunteidensa pakenemisen vallassa ihminen tekee asioita joita ei yksinkertaisesti pysty selittämään ihmiselle, joka ei sitä pakokauhun omaista pakenemisen tarvetta ole itse kokenut. Pakenemisen loppupäässä on minulla aina odottanut täysi lamaantuminen ja vasta sen täydellisen lamaantumisen jälkeen olen kyennyt hiljalleen palailemaan aidosti toimintakykyiseksi, irti pakenemisesta.

Minua juomiseen ajanut mystinen itseäni suurempi voima on ollut ja tiedostamattomana tulee aina olemaan kipeiden tunnekokemusten palautuminen mieleeni ja opitut haitalliset toimintamallit. Traumatakaumia pystyy hallitsemaan ymmärryksen kautta ja uusia toimintamalleja oppii harjoittelemalla. Takaumiin reagoi herkästi haitallisten tunnepersoonien haitallisilla toimintamalleilla, ja kierre on helposti valmis. Pahimmillaan uusia traumaattisia leimoja syntyy tilanteisiin, asioihin tai henkilöihin ilman näennäistä todellista syytä.

Minusta tuntuu että kaikista tärkeintä on tunnistaa oma sietoikkuna ja omassa elämässä olevat tunnehaavoittuvuuden tekijät. Aivan jokaista ihmistä kuormittavat nälkä, kiire ja stressi, vajaat unet, krapula, paineet jne. Kaikille näille voi tehdä paljonkin.

Sanoisin että traumataustaisen iso ongelma on että nuo kaikki edellämainitut ”toimivat” traumatakautumien pakenemiskeinoina, joita voi tiedostamattaan käyttää traumatakautumien turruttamiseen. Vaikka nämä kaikki johtavat siihen että ihminen uupuu, ja esimerkiksi se kiireeseen ja stressiin hukkuminen kumuloituu lopulta retkahtamiseen juomaan. Josta seuraa häpeän pakeneminen, karkaamalla sitä suorittamaan töitä, jossa uupuu.

Ajattelen itse että ihmisen teot ovat tekoja, ja tekojen oikeellisuus ihmiselle itselleen riippuu ennen kaikkea siitä, mikä on ihmisen perimmäinen syy tehdä niitä tekoja. Jos elää empaattisesti elämänsä hyväksyen, tekee kyllä oikeita tekoja eikä jää kiinni ikäviin tunteisiin ja tekoihin.

Minulla on iso työ vielä tunnistaa omassa kokemusmaailmassani, olenko kiinni totuudessa, toiminko rakkaudesta vai häpeästäni käsin. Teenkö mitä teen siksi, että hyväksyn elämäni sellaisena kuin se on ja toteutan aidosti sitä minuuttani jonka tiedän olevan arvostettava, ehjä ja rakastettava? Vai teenkö mitä teen siksi, että minussa elää kipeitä traumakokemuksia tässäkin hetkessä tunteva itsensä inhoaja joka yrittää toivottomana kelvata itselleen, pettyy ja hakee sitten hetken helpotusta mistä tahansa?

Ainakin tällä hetkellä tunnistan eron siitä, kuinka pakonomaista se tekeminen minulle on. Pystynkö vain lopettamaan sen mitä teen, olla aidosti rauhallinen ilman että se rauhallisuus on haettu jollakin lamaannuttavalla tavalla?

Se tuo minulle tyyneyttä, kun koen aidosti hyväksyväni itseni ja pystyväni rauhoittumaan ja vain olemaan. Silloin se asia joka voisi olla vain pakokeino ja hetken helpotuksen mutta lopulta vieläkin tyhjemmän sisäisen olon jättävä pakonomainen keino menettää pakonomaisuutensa. Ja siitä tuleekin iloa elämään tuova asia, jota tehdessä kokee aitoa täyttymystä.

Kaadoinpa nyt tähän omaa pohdintaani. Toivon todella ettei tämä tuntunut raskaalta kenestäkään. Minulla jää helposti levy jumiin ja pahimmillaan sen sointi ei tunnu hyvältä. Minusta tuntuu että tämä ketju herätti minussa paljon pohdiskelua mitä pidän nyt itse tärkeänä käydä läpi ja joiltain osin jakaa niiden ihmisten kanssa jotka pohtivat tai ovat pohtineet samoja asioita.

Rakkautta jokaisen tähän hetkeen.

1 tykkäys

Hei! Kiitos viestistäsi. Kaikilla on oikeus kirjoittaa mitä vaan omaan ajatteluun tulee vapaasti. Pohdit hienosti, mutta ajattelen oman ongelmani olevan aika yksinkertainen ja siksi minun on ollut täällä vaikea samaistua monimutkaisiin mielen prosesseihin liittyviin kuvauksiin, joissa mielensisältö on jaoteltu pieniin osiin ja analysoitu. Olen kai jotenkin lopulta aika käytännöllinen ja arkinen ihminen, joka ei mielellään syvenny oman mielensä prosesseihin vaan suuntautuu tekemiseen.

Joskus uuden opettelu ottaa vaan sen ajan, minkä ottaa, mutta tämä on elämää. Olen alkanut ajatella, että elämä ei ala sitten, kun olen raitistunut. Se on ihan tässä ja nyt jo, täyttä elämänmakuista elämää. Siksi kai häpeä ei ole enää juurikaan läsnä, mutta joskus se vielä oli tosi voimakkaana itseinhona. Ne olivat tosi raskaita aikoja, kun teki itselleen kaiken vaikeaksi omalla ajattelullaan. Olen siitä opetellut pois.

Pyrin tunnistamaan tarpeen juoda, jotta voisin poistaa tarpeen juomisen taustalta. Tai olen oikeastaan ajatellut nyt olevani juuri siinä ytimessä, miksi helmikuun puolessa välissä lähti ryyppy päälle hallitsemattomasti umpiväsyneenä.

Töissä käyn, jotta saan palkkaa ja nyt opettelen, ettei työlle tarvitse antaa itsestään enempää kuin sen, että tekee sen työn mikä vähimmäisvaatimus. Työ on minulle osa identiteettiä, joten alan vaihto on yksi vaihtoehto ratkaista työn merkityksettömyyden ongelmat. Mutta varon liikaa suuntautumasta tulevaisuuteen, ettei siitä tule kuin kangastus. Tavoitteet pitävät elämän pyörimässä oikeaan suuntaan, vaikka välissä olisikin väsynyt ja tyytymätön nykyhetkeen. Se on muutokseen ajava voima.

2 tykkäystä

Kiitos kun vastasit. Ymmärrän hyvin kaiken mitä kirjoitit. En yritä päteä tai olla tässä mitenkään ”oikeassa”, vaan tarjota omia ajatuksia empaattisesti sinut ihmisenä ja sinun valintasi hyväksyen.

Kun elää elämänmakuista elämää, pitää minun mielestäni kysyä onko onnellinen? Harvan mielestä umpiväsymys töiden vuoksi tai dokaaminen on onnellisuutta, mutta olen itsekin hukannut itseni kumpaankin koska kummankin tekemiseen on ollut hyvin henkilökohtainen ja arka lähes salassa oleva tarve, ”korkeampi voima”. Minun näkemyksen mukaan ja minulle tässä hetkessä toimivana asiana olen huomannut että ymmärtämällä näitä tarpeita on kenties mahdollista löytää ristiriitaisten tarpeiden välille sellainen yhteys, että elämän kokonaiskuva ei olisi niiden takia törmäyskurssilla.

Minusta kuulostaa hyvältä että mietit työn merkitystä. Joudun sitä nyt itsekin tekemään paljon. Totuus kuitenkin on että laskutkin pitää maksaa. Arkisessa elämässä on monesti kyse siitä, että jotta saa jotakin haluamaansa, pitää ensin tehdä jotakin sen eteen. Lenkkeilyn ja lämpimän suihkun jälkeistä olotilaa kehoon ei saa käymättä ensin lenkillä ja suihkussa. Kuinka hammasta puremiselta sen arjen sitten kuuluu tuntua, on kysymys jota minä kysyn itseltäni. Ainakin tällä hetkellä tuntuu siltä että traumakeskeinen ajattelu hyödyttää minua, etten hukkaisi elämää ja ainutlaatuista aikaani sellaisen työn tekemiseen joka sisältää omaan arkaan haavoittuvuuteeni verrattuna kohtuuttoman raskaita puolia. Haaveilen työstä jossa voisi vain käydä, olla kohtaamatta aggressioita, tehdä turvallisten luotettavien aikuisten kanssa jotakin ydinarvoihini liittyvää.

Minä uskon että elämästä ei tule kangastusta kun teet sitä todeksi ja koet sitä kehossasi. Lisäksi se kuka olet ihmisenä tulee todeksi kun kohtaat muita ihmisiä ja tulet kohdatuksi. Kun antaa rakkautta, sitä kokee myös itse.

1 tykkäys

Minä olen tavallaan myös “käytännön ihminen”. Pohdin kyllä asioita,mutta en osaa niitä ilmaista hienosti. Olen saanut tukea erilaisista kirjoituksista,jokainen meistä ilmaisee itseään oman persoonan mukaisesti.
Olen iloinen siitä,että juuri sinä Lempeä_kettu olet täällä ja jaat kokemuksiasi.

Mä taidan olla sekä analyyttinen että käytännön ihminen, mulla on kumpikin puoli.

Tuosta onnellisuudesta olen sitä mieltä, että kannattaa varoa sitä, että ei lähde tavoittelemaan vain onnellisuutta; siihen voi jäädä kiinni, jolloin onnellisuus karkaa yhä vain kauemmaksi. Minulla on tästä omakohtaista kokemustakin. Jos aina tavoittelee onnellisuutta, ei välttämättä kerkeä nauttia matkan pienemmistä poluista, joilla voi olla hyvin tyytyväistä elämää, vaikkei ihan onnellista olisikaan.

Elämään kuuluu tavalliset päivät, huonot päivät ja kaikki tunteet, joten mielestäni olisi tärkeää hyväksyä elämä sellaisenaan kuin se on eikä salakavalasti vaatia, että elämän kuuluisi aina olla onnellista. Minulla se meni niin, että vasta, kun lakkasin tavoittelemasta onnellisuutta, aloin nähdä pieniä arjen asioita, jotka lisäsivät tyytyväisyyttä. Tästä onnellisuusasiasta sittemmin tuli puheenaihekin, muistaakseni puhuttiin onnellisuusansasta. Saatoin mennä nyt sivuraiteelle, mutta tuli tämä aiheesta mieleen.

1 tykkäys

Ihana kuulla! :blush:

Onnellisuudesta, just nyt olen onnellinen siitä, että olen ollut 2 päivää selvinpäin.

Hyviä öitä kaikille.

2 tykkäystä