Olen vuoden alusta käyttänyt alkoholia kohtuudella. Olen merkinnyt joka annoksen muistiin ja lopettanut yhden tai kahden annoksen jälkeen. Käyttöni on ollut siis hyvin maltillista, elämä ei ole pyörinyt juomisen ympärillä ja olen keskittynyt muuhun.
Sitten aloin väsyä eli uupua fyysisesti. En halunnut hiljentää vaan halusin puskea eteenpäin ilman lepäämistä. Jotenkin se palkitsi, että en luovuttanut, vaikka kroppa vaati lepäämään. Sivuutin kehon viestin ja aloin suorittamaan kaikkea. Ja sitten tapahtui eräs mielenjärkytys, joka johti voimakkaaseen tunnekuohuun ja sitten tapahtui se, mitä en uskonut enää tapahtuvan. Aloin juoda kaksinkäsin sen jälkeen, kun olin ulkoillut ja liikkunut ja sitä ennen syönyt hyvin eli juuri silloin kun kuvittelin olevani turvassa. Join hirvittävät määrät ja muisti pois. Häpeä, joka ei ole vieläkään lähtenyt. Onni, etten ole mitään toilailaillut, mutta ei se kaukana ollut enkä ihan kaikkea edes kehtaa kirjoittaa. Millainen ilmeistys olen ollut kaupassa 5 oluen jälkeen ja pullollisen punaviiniä juoneena? Omasta mielestäni silloin ihan normaali. Ilman meikkiä ja epäsiistinä katseita pakoillen. Syli täynnä juomaa. Mikä ihme minuun meni? Rationaalinen minäni katosi täysin ja karistelen yhä krapulan rippeitä kintereiltäni. Tällainen vastaava tapahtuma tapahtui v. 2022, jonka jälkeen oli pitkään raitis. Nyt se sattui taas saman juurisyyn vuoksi eli uskon, että kun en usannut levätä ja kuunnlla itseäni, stressaantuneessa tilassa alkoholi toimi pysäyttäjänä. Jotta tällainen ei toistuisi koskaan enää, on vain pidättäydyttävä alkoholista ja lakattava käyttämistä sitä.
Tällaisen juomisen tapa on suomalaiselle melko tyypillinen ja jokaisella joskus menee yli. Minusta tuntuu, että kohdallani juurisyy on nyt löytynyt. Jotta pystyn pääsemään tavasta eroon minun tulee hoitaa alkuperäistä syytä eli opetella hallitsemaan stressiä oikealla tavalla ja lepäämään.
Yhtäkkiä havaitsin, etten ehkä tosiaan ole ainoa. Yritän antaa itselleni anteeksi. Kaikki mitä ympärillä on, uutiset ja kaikki, ovat niin raskaita. Poikkeustilasta poikkeustilaan, pelkoa sodasta ja tulevaisuuteen ei voi luottaa. Siinä kenen tahansa mieli murtuu hetkeksi ja tekee mieli paeta humalaan. Tulee välinpitämätön ja surullinen olo, kun miettii elämän tarkoituksen katoamista. Ponnistelu sellaisissa hetkissä tuntuu turhalta ja pullo houkuttaa. Ymmärrän itseäni, miltä tuntuu elää poikkeustilaa, pelätä ja uupua. Yritän antaa itselleni anteeksi ja laittaa korkin kiinni. Itsensä sättiminen ei auttaisi mitään. Pahentaisi vain oloa. Armollisuus itseä kohtaan on nyt parempaa.
Miten muilla menee? Onko tullut juotua hetken mielijohteesta, joka on lähtenyt täysin hallitsemattomaan käyttöön ja johtanut sammumiseen? Olin jo kuvitellut, että alkoholin suhteen mulla ei olisi enää ongelmaa, vaan voisin sen sulkea elämästäni ulos, mutta mihinpä se viinanpiru katoaisi, jos joskus on hallinnan menettänyt. Stressitilanteessa alkoholin liikakäyttö on keinovalikoimassa yhä muistijälkenä ja siksi alkoholin säilyttäminen on vaarallista tai se, että suhtautuu liian positiivisesti kohtuukäyttöön. Sitten käy näin, kuten mulle kävi. Tiedän, että ainoa tie on absolutistina eläminen. Niin suuret päätökset tässä hetkessä kuitenkin rasittavat väsynyttä ja omaan käytökseen pettynyttä ihmistä. Ehkä niiden aika on, kun olen toipunut kokonaan krapulasta. Terveisin, Hämillään käytöksestään oleva Kettu, joka mokasi jälleen ja nyt sulattelee asioita asia kerrallaan. Uusi ja ihmeellinen projekti raittiudesta on vaan just nyt liikaa tässä mielentilassa, jossa arvostelen kaiken kotikasvatuksesta/sukulaisten/kavereiden antamasta mallista sosiaaliseen juomiseen, koska vastuu on kuitenkin vain minulla, ja se vastuu on painava.