Julian juttutupa

[julia]

No, en voi, Sigrid. Ainakin luulen niin. Nuo minusta käsittämättömät juomiset välittämättä kenestäkään muusta tai niin, että sammuu, tai herää jostain mistä lie eikä tiedä loppuillasta mitään… Ei minulla ole sellaista.

Mutta on silti halu tai himo jotenkin pehmentää oloa muutamalla. En minä sekaisin halua mennä vaan päästä pumpuliin, hyvään oloon.

Ja miksi en juo rauhassa, ilman huonoa omaatuntoa: koska tiedän, ettei tämä voi olla terveellistä, enkä haluaisi hitustakaan muistuttaa vanhempiani. Ja määräni ovat todellakin kasvaneet liian suuriksi.

Ei tämä eloni voi näin jatkua.

Ja syyllisyydentunnoista: yritän järjellä rauhoitella itseäni, mutta tunnetasolla koen äitinä niin suurta riittämättömyyttä ja syyllisyyttä jatkuvasti, ettei sitä voi mitenkään rauhoittaa. Vaikka itsestäni olen sitä mieltä, että pienemmilläkin saaduilla eväillä voi ja pitää pärjätä, pojistani tunnen syyllisyyttä koko ajan. Aina jos heillä on vähänkin paha mieli tms. ensimmäinen ajatukseni on: mitä minä tein väärin. Se on jotenkin minun syyni.

Voi, teitä, ystävät, kun vieläkin jaksatte vastata tähän minun loputtomaan haahoiluuni…

Niin, vielä loppuun esimerkki juomatavoistani: klo 22:n jälkeen olen juonut vain vissyä: on kivempi mennä nukkumaan eikä aamulla janota niin. MUTTA: join kuusi puolen litran tölkkiä: ei mitään pikkutissuttelua!!!

[esko]

Mitäpäs Julia kun vanhana juoppona sanoisin, että ei olutta lasketa alkoholiksi.

Se on janojuomaa näin kesällä. Monelta saattaa mennä korillinen ja enempikin päivän mittaan eikä olla edes yhtään kännissä, ainakin omasta mielestä ajokunnossa, koko ajan.

Historiaa tunnet varmaan paremmin kuin minä. Oluttahan joi soturit ym. raskaan työn tekijät päivittäin, ihan hirvittäviä määriä. Oliko ne juoppoja? Ei, kun ne oli ritareita ja sotureita, arvostettuja ammattilaisia.

Sitten on meitä, joille sen olutkorin jälkeen pitää olla vielä vähintään pullo viinaa, ennenkuin voi alkaa ajatellakaan nukkumaan menoa.

Missä se raja sitten on?

Se taitaa olla ennemmin juojassa kuin juomassa tai määrässä.

[Light]

@julia

Niinpä olen ollut aika superäiti, omien tarpeitteni kustannuksella, tajuan nyt. Rakastan poikiani yli kaiken ja olen ollut valmis luopumaan kaikesta heidän hyväkseen.

Paitsi oluesta. Se on ollut minulle jokin käsittämätön oma juttu. Minulle tulee väliin sellainen olo, että TÄTÄ te ette saa viedä minulta pois. Ketkä TE? Miksi juuri OLUT? Ehkä on kyse vain siitä niin nopeasta, takuuvarmasta mielihyvästä ja rentoudesta, jonka siitä saan.

Mikä tässä siis on minulle hirveää: se, että tarvitsen omista pojistani vapaata ja se, että se keino on sama kuin vanhemmillani. Syyllisyys on kamala, mutta muuten en osaa hellittää, vieläkään, kunnolla.

Ja, joo, seli seli.

Hmm. Ehkä alkoholi on ongelmasi tai ehkä siitä ainakin tällä menolla muodostuu ongelma MUTTA

minusta sinun on ensiarvoisen tärkeää ratkaista tuo oma ongelmasi,se että vapauden, mielihyvän, rentouden ja väliaikaisen vapautuksen syyllisyydentunnoistaan saa vain takuuvarmasti oluesta. Kun siihen löydät ratkaisun, niin tuskinpa oluesta tarvii huolissaan olla. Ne on vaan kohdattava nuo menneisyyden ja nykyelämänkin faktat. Menneisyydelle ei mitään voi mutta siitä voi sentään oppia. Tulevaisuus on ratkaiseva. Sinä päätät millainen se on.

[huiskis]

@julia

Ja syyllisyydentunnoista: yritän järjellä rauhoitella itseäni, mutta tunnetasolla koen äitinä niin suurta riittämättömyyttä ja syyllisyyttä jatkuvasti, ettei sitä voi mitenkään rauhoittaa. Vaikka itsestäni olen sitä mieltä, että pienemmilläkin saaduilla eväillä voi ja pitää pärjätä, pojistani tunnen syyllisyyttä koko ajan. Aina jos heillä on vähänkin paha mieli tms. ensimmäinen ajatukseni on: mitä minä tein väärin. Se on jotenkin minun syyni.

Julia, nyt pitää ottaa aikalisä.

Hyvä vanhemmuus ei ole sitä, että luopuu kaikesta omastaan lastensa takia. Eikä hyvä vanhemmuus ole sitä, että tasoittaa kaikki rypyt lastensa tieltä ja on aina lohduttamassa ja pyytelemässä anteeksi koko maailman puolesta. Hyvä vanhemmuus on sitä, että kun lapsi törmää elämässään epäreiluihin, ikäviin, surullisiin, tylsiin asioihin, aikuinen on tukena. Mutta aikuinen ei ota vastuuta tai syyllisyyttä kaikesta sellaisesta, mitä lapsen elämässä tulee vastaan.

Kirjoittamastasi tulee väistämättä se olo, että olet ihan suunnattoman epävarma siitä, rakastetaanko sinua sellaisena kuin olet. Pelkäät, että sinut hylätään, jos pahoitat ensimmäisenkään ihmisen mielen. Pelkäät, että aikuistuttuaan lapsesi syyttävät sinua huonoksi äidiksi, jos sallit itsellesi vapautta ja annat lastesi kantaa itse vastuuta ja oppia elämästä myös sen negatiivisia puolia.

Sinun kannattaisi mielestäni hakea nimenomaan tähän asiaan ihan asiantuntija-apua. Et voi koskaan todella vapautua ja elää onnellisena omaa elämääsi, jos koet tarvetta pyytää anteeksi omaa itseäsi ja huolehtia siitä, ettei kukaan muu koskaan pahoita mieltään. Julia, sinä et voi millään konstilla tässä maailmassa estää sitä, etteivätkö lapsesi joskus pahoittaisi mieltään, pettyisi, tulisi loukatuiksi. Mutta sen sinä voit tehdä, että opetat lapsillesi, että pettymykset, kiukku, suru, inho, petetyksi tuleminen kuuluvat elämään, mutta ne eivät ole ole maailmanloppu vaan kaikki sellaisia asioita, jotka voi kohdata terveestikin ja joiden ei tarvitse antaa suistaa elämää raiteiltaan.

[edit] Kannattaa lukea tämä pdf: Kiltteyden kivuissa aikuisenakin.

[julia]

Kiitos, Huiskis, tuosta linkistä. Menin aika sekaisin luettuani sen. Tarvitsen todellakin aikalisää. En ole koskaan ajatellut olevani liian kiltti ihminen, koska pidän melua itsestäni, mutta siellä oli niin paljon sitä, mitä olen pitänyt ihan “tavallisena” tai “normaalina”, etten ole osannut toisin ajatellakaan. Eivätkö kaikki ihmiset todellakaan ajattele ja koe maailmaa ja itseään edes lähelle niin kuin minä?

Nyt ymmärrän, mitä ammatti-ihmiset ovat tarkoittaneet sillä, että olen niin ankara itselleni tai piiskaan itseäni. Mutta miten ihmeessä sitä voisi olla toisenlainen ja sietää itseään?

Tuo pelotti, että kun on ankara itselleen, on sitä myös lapsilleen. Olenkohan minä ollut? Omasta mielestäni en ole ollut, mutta jos en vain sitä ole huomannut tai tajunnut? Hirveä ajatus, että olisin siirtänyt poikiini tämän vääränlaisen kiltteyden!

Eivät he minun mielestäni kyllä mitenkään ylikilttejä ole tai miellyttämisen haluisia. Oikeastaan päinvastoin. Mutta olenko mennyt liian pitkälle siihen suuntaan?

[julia]

Ja, kiitos vielä tuosta MLL:n sivustosta, Huiskis! Tajusin, että tuntemukseni ovat tavallisia, terveellisiä ja jopa toivottavia! Turha kokea huonoa omatuntoa, kun oikeasti tekeekin palveluksen nuorelleen, kun alkaa ja haluaa alkaa päästää “irti”. Kyllähän minun pitäisi tämä tietää ammattikasvattajana, mutta…

Sanomattakin on selvää, että meillä lapsuuskodissa nämä riippuvuussuhteet olivat aivan vääristyneitä. Itse asiassa minä olin ainoa, joka edes jotenkin osasin irrottautua, kun vertaan itseäni sisaruuksiini. Ja kyllä minua siitä sitten syyllistettiinkin, oikein kunnolla: olin kova ja ylpeä ihminen kuulemma. Itsekäs paska.

Tämä alkaa jo tuntua hokemiselta, mutta kiitän silti vielä sinua, Huiskis! Sinä kun laitat aina noita oivia linkkejä k.o. aiheeseen! Sen kuin vain napsauttaa ja voila´:siinä on apua, sinun empatiasi lisäksi!

Millainen varasto sinulla mahtaakaan olla eri linkkeihin

Kaikkea parasta sinulle! Tekisi mieli kirjoittaa, että kyllähän sinä pärjäät, mutten kirjoita, vaikka niin tunnenkin, sillä minulle aina hoetaan tuota ja se jotenkin ryöstää mahdollisuuden olla heikko ja epäonnistua

[Mallu]

@julia

Kaikkea parasta sinulle! Tekisi mieli kirjoittaa, että kyllähän sinä pärjäät, mutten kirjoita, vaikka niin tunnenkin, sillä minulle aina hoetaan tuota ja se jotenkin ryöstää mahdollisuuden olla heikko ja epäonnistua

Hei Julia!
En ole sinulle aikaisemmin mitään kommentoinut, vaikka luen jostain syystä tekstejäsi aika usein. Tähän kuitenkin haluan kommentoida.

Mielestäni pärjääminen ei ole sitä, että ei koskaan epäonnistu. Tai ei koskaan ole heikko. Eihän sellaista ihmistä olekaan, joka ei heikko olisi. Ja jos ei koskaan voi olla heikko, on se todella suuri heikkous. (Sekavaa, mutta luulen että ymmärrät.)

Minun mielestäni pärjääminen on sitä, että välillä rämpii luovuttamisen rajamailla seuraavaan päivään. Itkee katkerasti itseään ja koko elämää. Välillä taas kulkee pää pystyssä ja katsoo rohkeasti peiliin itsensä hyväksyen. Pärjääminen on minulle sitä, että kulkee kuitenkin, ryömien tai juosten. Se on myös sitä, että opettelee hyväksymään itseään, olemaan itselleen armollinen. Se on myös sitä, että ajoittain vaatii itseltään kehitystä.

Ei pärjääminen ole sitä, että ei koskaan kaadu. Se on sitä, että kaatumisen jälkeen jatkaa silti, vaikka kainalosauvojen avulla.

Mä olen miettinyt, että missä vaiheessa aikuistumista me ihmiset luovutamme. Ajatelkaa vaikka lasta, joka haluaa opetella kävelemään. Tai suurempaa lasta, joka opettelee pyöräilemään. Lapsi kaatuu lukuisia kertoja, itkee välillä, satuttaa itseään, mutta nousee kuitenkin sitkeästi ylös ja jatkaa harjoituksia.

Elämässä pitää olla mahdollisuus kaatua, satuttaa itseään ja jatkaa siitä huolimatta. Niin minulla kuin minun lapsillanikin. Ja mielestäni myös sinulla Julia, kuin sinun lapsillasikin.

Tämä on vain minun näkemykseni asiasta ja jos sinulla Julia on toisenlainen näkemys, niin voit jättää tämän omaan arvoonsa. Voimia sinulle kuitenkin roppakaupalla. Jos peremmin tunnettaisiin, saattaisin jopa antaa lohduttavan halauksen.

[huiskis]

@julia

Sanomattakin on selvää, että meillä lapsuuskodissa nämä riippuvuussuhteet olivat aivan vääristyneitä. Itse asiassa minä olin ainoa, joka edes jotenkin osasin irrottautua, kun vertaan itseäni sisaruuksiini. Ja kyllä minua siitä sitten syyllistettiinkin, oikein kunnolla: olin kova ja ylpeä ihminen kuulemma. Itsekäs paska.

Noinhan ne kateelliset ihmiset sanovat… “mikähän tuokin luulee olevansa, oikein opiskelemaan lähti… kyllä sitä nyt ollaan niin nokka pystyssä hienoa naista, permanentti ja kaikki… sama takatöllin mirkku se on kuin ennenkin, räkänokka…” OKEI! Kenenkään ei saa tehdä mitään tavallisuudesta poikkeavaa; se minkä olet syntymässä saanut on kaikki mitä ikinä tulet saamaan; oma kylä on paras kylä ja jos toiselle kylälle muuttaa niin kotiin ei ole tulemista. Näillä ohjeilla varmasti kasvaa terveitä ihmisiä!

Onneksi noin ei ole pakko elää. Jokainen meistä on vapaa tekemään omat valintansa. Toki muiden mielipiteet ja muiden ihmisten antamat mallit ja odotukset vaikuttavat siihen, mitä päättää tehdä, mutta viime kädessä ihminen voi tehdä IHAN MITÄ VAAN. Ainoa asia joka estää on se häkki, jonka ihminen rakentaa omaan päähänsä. Jos on rohkeutta, on myös vapautta.

Oman lapsuudenkodin mallit toistuvat kutakuinkin kaikilla meistä omaan perheeseen, hyvässä ja pahassa. Ja omat kokemukset lapsuudesta. Mutta niitä voi muuttaa eikä se koskaan ole liian myöhäistä. Se voi hyvin olla, että yhä tunnet syyllisyyttä irrottautumisestasi, ja koet velvollisuutta huolehtia muista niinkuin lapsuudessasi huolehdit. Elät siis yhä vanhemmillesi ja perheellesi, et itsellesi ja omalle perheellesi.

Mutta sulla on lupa kasvaa aikuiseksi ja alkaa huolehtia ensin itsestäsi ja sitten perheestäsi - mutta sopivan itsekkäissä puitteissa. Ensin sinä, sitten lapset. (Lentokoneissa jos tippuvat ne happimaskit, niin aina sanotaan että “laita ensin oma maski kunnolla paikoilleen, sitten vasta lapsen maski”. Miksikö? No eipä ole lapselle juurikaan apua tajuttomasta vanhemmasta. Sama pätee elämässä muutenkin: pidä ensin huolta itsestäsi, sitten vasta lapsesta - lapselle ei ole juurikaan apua loppuunpalaneesta vanhemmasta.)

[Light]

Huiskis sulla on tosi fiksut ja asialliset näkemykset.

Kiitos siitä kiltteys-linkistä. Itse en sitä tarvitse ,mutta minulla on ystävä, jonka kanssa juuri eilen puhuin kiltteys-asiasta ja tässä on hänelle lisää pohdittavaa.

Kumma kun toisissa on niin voimakkaasti se vanhempien ym antama malli, eikä oikein minkäänlaista omaa näkemystä siitä, mitä elämässään oikeasti haluaa ja mitkä ovat omat arvot.

[julia]

Ota elämäsi perustaksi mielikuvituksesi,
älä menneisyyttäsi.

Menneisyyttä olen joutunut käymään läpi tämän runsaan kaksivuotisen aikana, jona olen tänne kirjoittanut. Kun aloitin, äiti oli hiljan kuollut, ja nyt sitten isä. Samaan aikaan uuvuin työssäni. Aika matalalentoa siis nämä pari viimeistä vuotta.

Ja siinähän se alkoholikin sitten on saanut jalansijaa elämässäni.

Mutta elämähän on sarja erilaisia jaksoja. Minusta tuntuu, että tämä jakso voisi alkaa olla lopuillaan. Olen juonut, olen surrut, olen rypenyt itsesäälissä ja syyllisyydessä, olen kiukutellut, olen ollut näköalaton, olen märehtinyt menneisyyttä. Minä varmaan tarvitsin tätä. Onneksi oli tämä Plinkki, jossa tehdä se.

Tässä suonsilmässä minä olen kuitenkin saanut kerättyä voimiakin, niin tunnen. Jossakin pinnan alla, syvällä sisimmässäni, kuitenkin, kaikesta huolimatta. Sellaista hiljaista voimaa. Se alkaa jo tuntua ja näkyä. Minulla on taas tämä peili: pojat.

He kun kertovat niin suoraan. “Sä alat taas olla ihan hihhuli” = minun vitsini ovat tyhmiä, olen vähä tyhmä, kun laulan tai tanssin musiikin mukana, “Onks pakko hiplaa” (kun silitän päätä, kuitenkin tunkevat sitten viereen ) “Hei, leivotaanks taas jotain?” , “Tuutsä, äiti, pelaan tätä pelii meidän kaa?”.

Konkreettinen syy mielialan nousuun on se, että raha-asiani selvisivät: kaksi kuukautta olin ilman tuloja… Nyt vasta huomaan, kuinka hirveästi se asia painoi mieltä. Aivan kuin pystyisi hengittämään kunnolla taas…

Paarma lopettelee kirjoittamisiaan tuolla Lopettajissa. Surettaa, että hän lähtee täältä jotenkin katkeran oloisena. Onhan täällä kuitenkin myös onnistujia? Mistä se katkeruus kumpuaa? Ei yksi mies kaikkia raitista, vaikka haluaisikin.

Minä alan lopetella myös. On kesä enkä täällä koneella enää halua istua paljoa. Sitä paitsi olenhan minä täällä jo roikkunut… Minä kyllä lähden hyvillä mielin, paljon olen täältä saanut. Enkä minä nyt kokonaan poistu, käyn lukemassa väliin kuulumisia.

Ja tiedä tuota osaanko poissa ollakaan? Joka tapauksessa ihanaa kesää kaikille!

Julia

[esko]

Hyvää Kesää Julia. Samoin myös kaikki muut.

[julia]

Huh hellettä! Huomasin, että kuntoni on laskenut talven aikana. En jaksa näillä helteillä kauaa häärätä rakkaalla kasvimaallani Niinpä on päästävä parempaan kuntoon eli lopettaa tissuttelu ja laihtua. Mitä elämää se on, jos ei jaksa tehdä rakastamiaan asioita? Tähän asti olen jaksanut, mutta nyt ei mene enää niin hyvin kuin ennen.

Nyt olen neljättä päivää ilman sokeria, valkoista vehnää, alkoholia - ylipäänsä ilman nopeita hiilareita ja verensokerin tempoilua. Hyvä ja tasainen olo. Vatsakaan ei pömpötä niin paljoa

Näillä eväillä mennään.

[julia]

@Mallu

@julia

Kaikkea parasta sinulle! Tekisi mieli kirjoittaa, että kyllähän sinä pärjäät, mutten kirjoita, vaikka niin tunnenkin, sillä minulle aina hoetaan tuota ja se jotenkin ryöstää mahdollisuuden olla heikko ja epäonnistua

Hei Julia!
En ole sinulle aikaisemmin mitään kommentoinut, vaikka luen jostain syystä tekstejäsi aika usein. Tähän kuitenkin haluan kommentoida.

Mielestäni pärjääminen ei ole sitä, että ei koskaan epäonnistu. Tai ei koskaan ole heikko. Eihän sellaista ihmistä olekaan, joka ei heikko olisi. Ja jos ei koskaan voi olla heikko, on se todella suuri heikkous. (Sekavaa, mutta luulen että ymmärrät.)

Minun mielestäni pärjääminen on sitä, että välillä rämpii luovuttamisen rajamailla seuraavaan päivään. Itkee katkerasti itseään ja koko elämää. Välillä taas kulkee pää pystyssä ja katsoo rohkeasti peiliin itsensä hyväksyen. Pärjääminen on minulle sitä, että kulkee kuitenkin, ryömien tai juosten. Se on myös sitä, että opettelee hyväksymään itseään, olemaan itselleen armollinen. Se on myös sitä, että ajoittain vaatii itseltään kehitystä.

Ei pärjääminen ole sitä, että ei koskaan kaadu. Se on sitä, että kaatumisen jälkeen jatkaa silti, vaikka kainalosauvojen avulla.

Mä olen miettinyt, että missä vaiheessa aikuistumista me ihmiset luovutamme. Ajatelkaa vaikka lasta, joka haluaa opetella kävelemään. Tai suurempaa lasta, joka opettelee pyöräilemään. Lapsi kaatuu lukuisia kertoja, itkee välillä, satuttaa itseään, mutta nousee kuitenkin sitkeästi ylös ja jatkaa harjoituksia.

Elämässä pitää olla mahdollisuus kaatua, satuttaa itseään ja jatkaa siitä huolimatta. Niin minulla kuin minun lapsillanikin. Ja mielestäni myös sinulla Julia, kuin sinun lapsillasikin.

Tämä on vain minun näkemykseni asiasta ja jos sinulla Julia on toisenlainen näkemys, niin voit jättää tämän omaan arvoonsa. Voimia sinulle kuitenkin roppakaupalla. Jos peremmin tunnettaisiin, saattaisin jopa antaa lohduttavan halauksen.

Ihan olen samaa mieltä kanssasi, Mallu! Minulle vain kehittyi sellainen vääristynyt pärjäämisen malli nuorena. Kai siksi kun en muuta voinut kuin päkittää ja pärjätä, työntää omat tunteet syrjään. Olen kovan koulun kautta oppinut ajattelemaan realistisemmin (oman uupumiseni kautta), mutta silti aina kun olen henkisesti vähän heikommilla, vanha malli nostaa päätään ja jotenkin liu´un sellaiseen puolihysteeriseen kokonaisvaltaiseen syyllisyydentunteeseen, että olen pilannut kaiken, varsinkin poikieni elämän.

Terapeutit ovat sanoneet, että se johtuu siitä, kun jouduin pitämään perheestä huolta silloin, kun minulla ei ollut kykyjä siihen, kun olin lapsi/nuori vasta itsekin. Siitä on jäänyt riittämättömyyden ja syyllisyyden tunto. Ihan loogiselta kuulostaa. Mutta on vaikea purkaa ajatus- ja tunnemallejaan, kun ei ole kokemusta tai käsitystä “normaalista”. Kun menee hyvin, järki voittaa, muistaa lukemansa ja kuulemansa, mutta kun menee huonosti, niin tunteet ottavat vallan ja vanha, nuorena opittu reagointimalli napsahtaa päälle.

Mutta kyllä tässä porskutellaan! Toivottavasti sielläkin! (Nyt en yhtään muista, mikä sinun tilanteesi on, sori.)

[Anonymous]

Neljättä päivää selvä ja ilman hiilareita… Ei kai sinulla ole sama malli kuin minulla? Että aina innostutaan asiasta kuin asiasta ja sitten se kestää korkeintaan 2 viikkoa, oli sitten kyseessä laihdutus tai moni muu asia. Viinan juonti ja juomattomuus näistä vakavimpana. Samoin usein kirjoitat (anteeksi, mutta pakko huomioida), että lähdet päihdelinkistä tai ainakin vähennät paljon kirjoittamistasi ja sitten menee päiviä ja olet täällä takaisin. Se ei minua kylläkään haittaa, mutta ihan kuin sama kuvio olisi nähtävissä. Mitä ajattelet näistä?

[julia]

@Torvi2

Neljättä päivää selvä ja ilman hiilareita… Ei kai sinulla ole sama malli kuin minulla? Että aina innostutaan asiasta kuin asiasta ja sitten se kestää korkeintaan 2 viikkoa, oli sitten kyseessä laihdutus tai moni muu asia. Viinan juonti ja juomattomuus näistä vakavimpana. Samoin usein kirjoitat (anteeksi, mutta pakko huomioida), että lähdet päihdelinkistä tai ainakin vähennät paljon kirjoittamistasi ja sitten menee päiviä ja olet täällä takaisin. Se ei minua kylläkään haittaa, mutta ihan kuin sama kuvio olisi nähtävissä. Mitä ajattelet näistä?

Hei, Torvi2! Tuoltahan kirjoitukseni pahasti kuulosti, kun pikaisesti kävin heittämässä kuulumisia. Otetaan tuo Plinkki-asia vaikka ensin. Aiemmin tapanani oli käydä yleensä aamuisin ja iltaisin lukemassa Plinkkiä, niinä päivinä, joilloin roikuin netissä, jopa monta kertaa päivässä! Jos nyt käväisen pari-kolme kertaa viikossa, vähennys on aikamoinen, vai mitä?

Sitten alkoasiaan. Olen löytänyt tarpeeksi painavan motiivin ja myös apukeinon. Aiemmin tissuttelemiseni ei häirinnyt, ainakaan pahasti, normaalielämääni. Vaan nyt keho pani hanttiin ja kovaa. Tuntui, etten jaksanut oikein mitään. Kulminaatiopiste oli yksi aamu kasvimaalla. Olin illalla tissutellut (se viimeinen kerta), ja minuun iski niin huono olo, heikotus, pyörrytys, sydämentykytys jne. että vaivoin pääsin kotiin ja suoraan petiin. Olo oli kammottava. Siinä maatessani tajusin, että jos jatkan tissutteluani, minulle ei tule kesää.

En jaksa tehdä mitään. En hoitaa kasvimaatani, käydä Suomenlinnassa, Pihlajasaaressa, Linnanmäellä jne, pyöräretkillä, Savossa - listaa voisi jatkaa vaikka kuinka tavallisilla kesäihanuuksillani. Jäisin kaikesta paitsi. Ovatko ne oluet sen arvoiset? Eivät! Tajusin, mitä menettäisin ihan konkreettisesti, jos jatkaisin lipittelyäni. Aiemmin menetys oli se olut, nyt se oli viemässä minulta jotakin tärkeää pois. Minun pitää pitää huolta itsestäni, jotta voin nauttia elämästä.

Aiemmin aloin helposti syödä makeaa ja muuta korviketta oluen sijaan. Päivä meni samalla tavalla: iltapäivällä energiataso laski, tuli olut tai korvike mieleen, eikä oikein ollut hyvä olo. Aamut, aamupäivät ja illat olivat hyvää aikaa, mutta siinä välissä oli aina sellainen “sinnittelyjakso”. Niinpä päätin kokeilla tueksi tätä ruokavaliota ja tämä sopii erinomaisesti minulle. Saan herkutella (pidän juuri näistä ruoista), energinen olo jatkuu läpi päivän, olut ei tule mieleen kuin joskus, eikä silloinkaan haluna juoda vaan jonkinlaisena “muistona” tavasta. Hyvä apukeino siis! Ei tarvitse sinnitellä missään vaiheessa päivää! Ei tarvitse kieltäytyä mistään!

Nytkin söin aamiaiseksi vihannes-yrtti-juustomunakkaan ja olen lähdössä kasvimaalle naapurini kanssa, joka eilen valitteli tekemisen puutettaan ja minä pyysin mukaan kasvimaalle. Tiedän, että jaksan touhuta siellä ja kun tulen kotiin, verensokeri ei ole laskenut inhottavalle tasolle, vaan vahva ja tasainen olo jatkuu läpi päivän.

Sori, en tiedä, saatko tästä mitään tolkkua, kun aika kiireessä kirjoitin, treffit on ysiltä.

Päivä kerrallaan, ei ole kiire mihinkään. (paitsi tapaamiseen )

[huiskis]

@julia

Aiemmin aloin helposti syödä makeaa ja muuta korviketta oluen sijaan. Päivä meni samalla tavalla: iltapäivällä energiataso laski, tuli olut tai korvike mieleen, eikä oikein ollut hyvä olo. Aamut, aamupäivät ja illat olivat hyvää aikaa, mutta siinä välissä oli aina sellainen “sinnittelyjakso”. Niinpä päätin kokeilla tueksi tätä ruokavaliota ja tämä sopii erinomaisesti minulle.

Toi on julia hyvin totta. Luin joskus tutkimusta siitä, että alkoholi ja sokeri toimivat kehossa hyvin samalla tavalla, ja että usein alkoholistit paikkaavat alkoholin poisjäämisen aiheuttamia tuntemuksia kehossaan sokerilla. Mutta sokeri itse asiassa väsyttää, tekee mielen tukkoiseksi ja saa aikaan paitsi sokerin-, myös alkoholin himoa.

Mä olen itse ottanut “karkkipäivän” tavaksi ihan siksikin, että pystyn näin minimoimaan kehoni huonon olon. Käytännössä tämä “karkkipäivä” kattaa sokerin lisäksi valkoisen jauhon ja muut nopeat hiilarit. Eli siis syön niitä mahdollisimman harvoin. Näin olo pysyy tasaisempana eikä verensokeri heilahtele.

[julia]

@huiskis

@julia

Aiemmin aloin helposti syödä makeaa ja muuta korviketta oluen sijaan. Päivä meni samalla tavalla: iltapäivällä energiataso laski, tuli olut tai korvike mieleen, eikä oikein ollut hyvä olo. Aamut, aamupäivät ja illat olivat hyvää aikaa, mutta siinä välissä oli aina sellainen “sinnittelyjakso”. Niinpä päätin kokeilla tueksi tätä ruokavaliota ja tämä sopii erinomaisesti minulle.

Toi on julia hyvin totta. Luin joskus tutkimusta siitä, että alkoholi ja sokeri toimivat kehossa hyvin samalla tavalla, ja että usein alkoholistit paikkaavat alkoholin poisjäämisen aiheuttamia tuntemuksia kehossaan sokerilla. Mutta sokeri itse asiassa väsyttää, tekee mielen tukkoiseksi ja saa aikaan paitsi sokerin-, myös alkoholin himoa.

---

Minun ei ole ainakaan vielä edes tehnyt mieli makeaa. Tuntuu, etten ole ennen osannut syödä “oikein”. Tällä ruokavaliolla ovat pysyneet poissa ne inhottavat, “sumuiset” myöhäisiltapäivät, jolloin oli vaara retkahtaa tissuttelemaan. Ne, kun tuntui, ettei hallitse itseään.

Totta kai tässä on takana paljon psyykkistä työtä, motivaatiota jne. mutta kyllä tämä tukee aivan uskomattoman paljon päätöstäni olla juomatta.

Meillä on suvussa keliakiaa, kakkosdiabetesta ja laktoosi-intoleranssia (geeneissä näkyi tutkimuksissa minullakin, muttei ole puhjennut ainakaan vielä mikään). Joten varmaan tässä on jotain imeytymisongelmia yms. taustalla. Nyt vasta rohkenen kuunnella kehoani, tähän asti olen yrittänyt syödä suositusten mukaan.

Ja olenhan jo vuosia ollut “maltoosikuurilla” Nopein tapa saada sumuinen olo pois, mutta korvaamalla toisenlaisella sumulla!

Nyt on hyvä, vahva, tasainen olo läpi päivän, niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Oletan, että tämä on ns. normaali olotila? Verensokeri ei heittele, mielialat eivät heittele - holtittomasti siis. Kukaanhan ei ole robotti…
[i]Motivaatio on myös korkealla: minun ei tarvitse kuin muistella sitä inhaa oloa silloin yhtenä aamuna, ei kiitos.

Sellainen jakso on meneillään kuitenkin, etten jostain syystä halua lukea Plinkkiä. Ajattelin kuitenkin kirjoittaa, jos joku saisi tästä jotain itselleen: toivoa? Etten heti poistu, kun alkaa mennä hyvin. Niin paljon olen itse täällä saanut tsemppiä. Sitä toivon kaikille - kyllä se viisasten kivi jotenkin löytyy, jonakin päivänä, kunhan ei luovuta.

Voimia, Julia[/i]

[julia]

Tulipa luettua uusimmat kuulumiset. Hiljaista on, ihmiset kirmaavat kesälaitumilla, toivottavasti.

Minulla menee edelleen tasaisesti, joskin olut on käynyt useammin mielessä, mielitekona. Mutta mielitekoa on helpompi vastustaa, kun on tasapainoinen olo. Ehdin järkeillä sen pois, ennen en jotenkin pystynyt siihen. Aivot olivat kuin putket, joihin mahtui vain yksi päämäärä: olut.

Olen laihtunut neljä kiloa, varmaan alkoholiturvotusta on lähtenyt (ennen tätä ruokavaliota paino ei tippunut juomattomuuden takia ollenkaan) ja on kevyempi olo muutenkin.

Näillä eväillä kesälaitumille siis!

[julia]

Kiinnostuneille:

Tohtori Tolosen terveyssivut www.biovita.fi Sieltä glykemiaindeksi ja -kuorma

karppaus.info/

www.Fineli.fi

www.hiilaritietoiset.net

[Anonymous]

Hienoa, että sinulla on hyvä olo julia. Sinänsä uskon kyllä, että ravitsemus on yksi ratkaisevia tekijöitä ihmisen hyvinvoinnissa. Erityisesti jos syö paljon shittiä kuten vaikka jotain valmispitsoja jne. niin se kyllä tuntuu pahana olona. Mahdollisimman puhdas ja ravinnerikas ruoka kai sitä olisi se juttu (sun “dieetti” on lähellä sitä), mutta aina ei ehdi laittaa ruokaa Mä olen nyt itse ollut lähellä sitä mun alkuperäistä ideaalia eli kohtuujuomingilla, eikä ole tehnyt edes mitenkään tiukkaa. Aina on tyssännyt juominen sen 5-6 annoksen jälkeen, vaikka olisi ns. istuttu iltaa. Luulen, että mulla siihen vaikuttaa yksi päälääke tai siis se ainoa mitä syön. Todennäköisesti toimii vähän niin kuin sinulla ruokavalio tai ainakin minulla on aika tavalla tasaisempi olo… Tsemppiä edelleen!