Ystävät olivat suunnitelleet ihanan päivän, ilman alkoholia. 
Nyt olen ihan kuitti (ulkona aamusta asti). Yritän sinnitellä hereillä vielä pari tuntia…
Maailmassa on ihania ihmisiä ja ihania asioita.
Tämä oli tarpeen, koska ensi viikko ja viikonloppu ovat rankkoja…
jaksoin tänne asti valvoa. Nyt en tiedä mitään ihanampaa kuin kellahtaa nukkumaan, oikealla tavalla väsyneenä…
Hautaamiseen liittyy kummallisia rituaaleja. Esimerkiksi se, että vaikka ruumis polttohaudataan, pitää ostaa kallis arkku. Isä aina sanoi, että rakentakaa itse lankuista, se olisi hänestä parasta, mutta ei meistä ole sellaiseen…
Ja jotenkin hävetti hautaustoimistossa kysyä “niitä halvimpia malleja”: ikään kuin sillä mitattaisiin rakkaus vainajaan, kuinka kalliin arkun hankkii…
Ja sitten uurna. Äiti halusi tuhkansa heitettäväksi mereen, isä ei sanonut mitään, mutta teemme samoin. Siinä on vain se ikävä puoli, ettei oikein ole mitään paikkaa, minne mennä “tervehtimään”. Paitsi onhan se koko meri tietysti…
Olen nähnyt tosi sekavia unia, välillä muutan mummuni mökkiin ja kaikki lapsuuden ihmiset tulevat uniin, siis sen ikäisinä kuin silloin. Paitsi yhtäkkiä ovatkin taas “normaali-ikäisiä”. Kaikki kuolleet ovat suvereenisti mukana, ja paljon sellaisia ihmisiä, joiden en muistanut edes olevan olemassa.
Ja jostain syystä mökin (muuttuu isoksi taloksi yhtäkkiä) yläkerta (jota ei ollut ikinä olemassa) on jonkinlainen kirpputori tai museo. Joka tapauksessa ihmisiä haluaisi koko ajan mennä sinne ja minä yritän epätoivoisesti häätää ihmisiä pois ja pitää aukioloajoista kiinni… Eihän mihinkään museoon jatkuvasti pääse.
Toisissa unissa taas yritän päästä Kansallismuseoon sisään henkilökuntaoven kautta. Pitää hämätä museonjohtajia, mutta työntekijät ovat puolellani. (Olen oikeasti ollut Kansallismuseossa vähän aikaa töissä opiskeluaikoina).
Ja kamalin uni on se, että olen jostain syystä joutunut muuttamaan takaisin vanhempieni kotiin poikien kanssa. Olen riippuvainen vanhemmistani jotenkin.
Kaikille unille yhteistä on ahdistus. Mutta onpa ainakin ihana herätä omassa kodissaan, omassa elämässään.
Hei Julia , mielestäni jokailtainen pikku tissuttelu ei niin pahasta ole.
Itsekkin teen sitä samaa , mutta välillä repeää ja sen jälkeen voi mennä viikko tai pari sekä myös duuni paikka , se ei ole enää mitään kivaa.
Hei, Prutku! En oikein ymmärtänyt viestisi pointtia. Olitko tosissasi vai ironinen? Kaksi vuotta olen täällä vatvonut ja nyt, kun en ole tissutellut - niin, enpä ole tässä isän kuoleman hötäkässä edes laskenut, kauanko olen ollut tissuttelematta, mutta en jaksa kelata taaksepäin, kauanko edellisestä repsahduksesta on kulunut aikaa, eikä sillä ole merkitystäkään loppujen lopuksi - niin nyt sinä tulet sanomaan, ettei tissuttelu ole pahasta. Jos se ei ole sinulle, minulle se kyllä oli.
Joten täytyy todeta, että olen todella eri mieltä kanssasi.
Kävinpä katsomassa kuitenkin: 18. päivä ilman olutta. Ei sillä kauheasti kehuskella voi, paitsi että on tapahtunut sellaista, mikä on vaatinut paljon. Toisaalta tuntuu, että se onkin helpottanut toisaalta juomattomuutta. Alkoholistin aikuinen lapsihan tuntee elävänsä kriisitilanteessa 
Silloin ei tarvitse keinotekoisia tasapainon järkyttäjiä.
Pari viimeistä lausetta ovat hyvin viisaita ja tosia. Ja hatunnosto juomattomuudesta.
Heippa, Sigrid, ja kiitos! Ja kiitos muillekin! Minä poistun ainakin toistaiseksi takavasemmalle. Ihan hyvillä mielin alkoholin suhteen: tiedän mitä tehdä. Olen vain ollut täällä jo liian kauan…
Aurinkoista kesää kaikille!
Julia
Huomisen jälkeen on isästäkin jäljellä vain tuhkat ja muistot.
JULIA , pyydän anteeksi mitä kirjoitin , tarkoitin itseäni sillä pystyn ottamaan joka päivä muutaman oluen ja olen aamulla työkunnossa.
Mutta näitä pahoja retkahduksia tulee silloin tällöin vaikka en ottaisikaan päivittäin .
Nyt pitäisi mennä uuteen työhaastatteluun jos saisi vaikka uuden työpaikan joka pitää yrittää pitää eikä ruveta dokaamaan kun saa ekan liksan .
Muutin myös pois asunnostani kun houkuttimia on liikaa ympärillä , muutin paikkaan missä ei ole kapakoita ympärillä , eikä liioin tarjoojia .
Kaikki OK, Prutku, olen ollut vähän kireänä tässä. Älä nyt sinä pahastu, mutta en usko, että tissuttelu ilman retkahduksiakaan olisi sinullekaan hyväksi. Siinä kun ne määrät kasvavat salakavalasti… Terkkuja sen kokeneelta. 
Ja onnea työhaastatteluun, ja aikas suuri muutos asumisen suhteen! Taidat olla tosissasi
Ahis, Allium, Prossa, Huiskis, Iskar, Torvi2, Heli, Esko, Antilooppi, Piggy, Annuli, Kalevi, GB ja kaikki muut: mitä teille kuuluu? Ja te uudet, joihin en ole vielä tutustunut… 
Luin läpi noita ketjuja, paljon pohdittavaa sain, kiitos!
Ja kiitos kaikille tuesta.
Kiitos kysymästä, Julia!
Ihan hyvin menee, päivä kerrallaan. Koitan tehdä muita asioita, ettei alko tulis mieleen ja koitan aina välillä olla ihan vaan rentonakin, ilman alkoa.
Joka päivä sitä oppii jotain uutta, kun vaan pitää mielen avoimena.
Aika erikoiselta sinänsä vaikuttaa, että ei se elämä nyt niin kovin paljon ole muuttunut, juomattomanakaan. Tyhjiä pulloja vaan ei ole enää kauppaan vietäväksi.
Tuo sinun “selvä peli” kuulostaa niin selkeältä ohjeelta… Mutta naisen aivoilla en siihen ihan noin vain pysty. En tiedä, mikä siinä on, mutta jotenkin ei vain mieli taivu noin vain tuohonkaan sloganiin…
Vai ovatko ne alkoholistin aivot, jotka panevat vastaan?
Joka tapauksessa olen huomannut, että miehillä tämäkin touhu on jotenkin suoraviivaisempaa kuin meillä naisilla… Maali näkyy, sinne siis! Mitäs me? Pitää olla vastaanottavaisempi, kärsivällisempi, niin monet huomioonottava eli kaikki ei ole niin suoraviivaista…
Mutta sinä olet ollut jo aika kauan juomatta, eikö? Onnittelut jo etukäteen, vaikken määrää vielä tiedäkään.
Kiitos myös kysymästä julia. Tämä kuukausi on mennyt hyvin. En ole ollut täysin selvä (kuten piti), mutten missään hirveässä humalassakaan. Itse asiassa niillä “kohtuulinjoilla” vaihteeksi, mutta varovainen pitää olla. Miten sinulla itselläsi? Viimeksi bongasin, että ajattelit lopettaa kokonaan… miten kävi vai kävikö juuri niin kuin esim. minulla, eli ei pidä. Pitää kyllä nyt tosiaan vahtia lipsumista yhtään pahemmalle puolelle, toisaalta täysin selviä päiviä on viikossa 5-6 ja sinä yhtenä on mennyt viinipullo, joten ehkä tässä voi olla myös tyytyväinenkin vaihteeksi. Olikin paha putki alla.
Minä voin nyt todella huonosti. Kaikin puolin. Jos poikia ei olisi, en tiedä missä olisin, olisinko edes hengissä.
Olen todella vihainen koko ajan tai jotain sen tapaista. En osaa määritellä sitä tunnetta, koska en ole koskaan ennen kokenut tällaista. Olen tähän asti aina löytänut syyn yrittää ja jaksaa, varsinkin pitääkseni pojista huolta.
Nyt minua hirmuisesti houkuttaa “antaa mennä vaan”, mitä sillä on väliä, mitä minä teen? Murrosikäiset pojat tuntuvat vain, vain sietävän minua. Tuntuu niin turhalta.
Voisin istua kapakassa kuukauden aamusta iltaan. Ei se varmaan kivaa olisi, mutta se olisi “vapaata” arjesta. Kyllä minä sen tiedän, etten niin tee, Mutta, mutta. Kun tietäisikin, miten purkaa tuo “mutta”.
Mistä saisi voimia?
tiedän ton “vois istua kapakassa vaikka kuukauden”-tunteen…siinä on jotain kauheen “viehättävää” ja tuntuisi, että vois elää kuin kulkuri vailla velvoitteita ja mitään arkisia huolia…se tunne varmaankin tulee juuri silloin kun oma sietokyky tapahtuneista asioista alkaa täyttymään piripintaan ja tuntuu, että kaikki pitäisi räjäyttää maan tasalle omassa tunnemaailmassa ja sitten taas lähteä alusta…ainoa mikä mut saa olemaan tekemästä sitä, on se että ajattelen sitä päivää esim. kuukauden juomaputken jälkeen ja sitä määrää asioita mitkä pitäis taas jälleen kerran aloittaa alusta ja alkaa paikkailu…
…sekin on toisaalta huono, että kun on itse joutunut niin monta kertaa lähtemään uudestaan ja uudestaan siitä nollapisteestä… ihan omasta syystä… silloin tietää sen, että mä kyllä pystyn rakentamaan kaiken taas uudestaan, kunhan ensin sen nyt rikon totaalisesti…
