2 kuukautta raittiutta täynnä! Ja edelleen tekee mieli aina välillä juoda!
Koska minun kohdalla raittius alkaa vasta 10 vuoden kohdalla!
HAHAHHAHAHAHAHHAHAHA!!!
Kapinoin lokerointia vastaan!
HAHAHHAHAHAHAHHA!!!
Eilen en juonut!!!
Samoilla päivillä mennään Garde!
Tänään tasan 2 kk minullakin. Upea tunne!
Hyvää viikonloppua Sinulle!
Meri 
Onnittelut teille molemmille! Mutta: kymmenes vuosi? Hmmmmm… tuleehan joka vuosi 24.12. myös sellanen valkopartainen punanuttuinen kaverikin kylään. Ehkä. 
Tsemppiä edelleen!
Hyvä Garde ja MeriKen! 
“Eilen en juonut” :mrgreen: :mrgreen:
Hyvä meininki!!
Alkoholisti lokeroi itse itsensä, vaikka kuinka sitä vastaan taistelisi. Tietysti joku ymmärtämätön lokeroi alkoholistit spurgkuiksi joilla ei ole välttämättä mitään tekoa alkoholismin kanssa. Pahinta on se oma lokerointi, jolla pyrkii ensiksi lokeroimaan itsensä normijuojaksi, vaikka vetää pään aina täyteen tilanteessa, kuin tilanteessa. Sitten lokeroidaan ongelmat pois, pyrkien unohtamaan ne ja tai selittämään parhain päin. Sitten lokeroidaan auttavat tahot esim AA sellaiseksi, ettei sitä voida käyttää. Hoitolaitoksetkin jotka voi oikeasti auttaa on muka liian kalliita, mutta juominen ei ilmeisesti maksa mitään 
Lokerointia voi olla myös se, että hakee apua vaikka psykologeilta elämänsä ongelmiin, jotka johtuu suoraan tai epäsuorasti vain juomisesta. Saaden masennukseen, ahdistukseen, paniikkeihin ja kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön jotain parantavaa lääkettä, joilla huijaa-lokeroi vain itseään.
Lopuksi, kun on juonut itsensä pussiin, pohjalle, suohon,… ja alkaa tekemään oikeasti jotain löytääkseen raittiuden, niin avaa siinä samalla ne kaikki omat komerot, kaapit, lokerot joihin on itsensä sullonut.
Tänäänkin on hyvä raitis päivä, mahdollisuuksia täynnä.
On tosiaan niin, että tulee lokeroineeksi itsensä milloin minkäkin otsikon alle. Mä lokeroin itseni aikoinaan masentuneeksi ja lähdin hakemaan lokeroni mukaista apua, sainkin. Meni kolmisen vuotta terapiassa, joista viimeinen vuosi aika lailla kiikkuen ja kaakkuen, kun juomis- ja krapulapäiviä alkoi olla yhä tiuhemmin. Kaikkein viimeisimpänä olin valmis avaamaan laatikkoa, jonne olin lokeroinut alkoholiriippuvuuteni itseltänikin piiloon. Vasta kun se oli paisunut siellä niin turvoksiin, ettei laatikko pysynyt enää kiinni, se aukesi ja asia levisi eteeni täysin vastustelemattomasti. Saattoi olla jopa niin, että vaikka yhä pidin itseäni myös masentuneena, en pitänyt enää siinä kohdin masennustanikaan niin ensisijaisena pois-lokeroimisen ongelmana kuin juomistani. Olin vihdoin valmis suostumaan jopa mieluummin masennukselle sellaisenaan kuin juomaan enää tippaakaan.
Sen jälkeen lokeroiduin alkoholistiksi ja aloin hoitaa ja hoidattaa itseäni sen lokeron mukaisin menoin. Siitä oli apua ja vapauduin alkoholista, tein todella perusteellisesti työtä itseni kanssa kaikkea mahdollista ja käsillä olevaa kokeillen. Löysin omat juttuni ja pidin niistä kiinni. Jutut, jotka eivät oikein tuntuneet olevan minulle hyödyksi, uskalsin jättää. Joka tapauksessa, olin ennakkoluuloton ja avoimena valmis kaikkeen, mikä voisi olla avuksi. Se on ehdottomasti hyvä lähtökohta matkalle uuteen minään, joka on kaikkia lokeroitamme moniulotteisempi ja jotenkin “salatumpi” minä ja jonka kanssa eläminen on ehkä hyvä ottaa mieluummin koko elämän mittaisena löytöretkenä kuin minään tilausajona.
Löytöretken luonteeseen toki kuuluu, että eksyminenkin on ajoittain mahdollista. Ehkä juuri sillekin riskille on vain jotenkin altistuttava, että kun yhtenä päivänä jotain voi löytää, voi sen seuraavana päivänä jo menettää. Ei raittius tuo elämää eteen minään mittatilaustyönä. Sillä on aivan omat lakinsa ja mittakaavansa, se on ihmistä suurempi ja mahtavampi eikä millään tavalla lokeroitavissa. Sama juttu minän kanssa, joka elämän edessä asettuu lopulta vain kyselijän paikalle: se on aina enemmän kuin omat ihanteemme, selityksemme, tekosyymme, otsikointimme, roolimme, odotuksemme, usein suurelta osin sepittämämmekin hahmo menneisyyksineen… ja silti me tarvitsemmekin omia lokeroitamme, jollemme määritelläksemme koko kohtaloamme, niin ainakin käsittääksemme sen, missä vaiheessa kulloinkin olemme.
Omien harharetkieni ja kadottamisieni jälkeen olen kyennyt lopulta vain hyvin varovaisesti myöntämään, että olen yhä alkoholisti ja että olen yhä “tuomittu” elämään se tosiasia hyväksyen. Laitoin tuomion lainareihin ihan vain siksi, ettei se ole paras sana kuvaamaan sitä vapautuneisuutta, mikä asian oivaltamiseen - jopa uudemman kerran - todellisesti sisältyy.
Itsensä lokerointiahan tosiaan sekin on tavallaan, kun AA:ssa sanoo ääneen olevansa alkoholisti. Joskus on tarpeellista hieman lokeroida, sanoa ääneen mikä on ns. homman nimi. Mutta sekin on kaksiteräinen juttu, sillä vaikka 1. askel onkin hyvin tärkeä, siitä on mentävä eteenpäin! Muuten on vaarassa juuttua pelkkään voimattomuuteen, jäädä olosuhteiden ja oman diagnoosinsa uhriksi. Opittu avuttomuus ei edistä toipumista, eikä matka yleensä etene ottamalla vain yhden askeleen.
En yleensä tykkää alentavista nimityksistä kuten “spurgu”, mutta sikäli kun sillä tarkoitetaan rappio-alkoholistia, niin kyllä sillä on aika paljon tekoa alkoholismin kanssa.
Kyseessä on alkoholismisairauden viimeinen vaihe, rappeuttava loppuvaihe. Tietysti monet alkoholistit eivät edes ennätä siihen vaiheeseen asti, mutta jotkut sitkeimmät ennättävät. Ja he joiden oireyhtymä etenee nopeimmin. Ja tietysti he, jotka vauhdittavat matkaa myös muilla päihteillä.
Mitä tulee hoitojen kalleuteen, niin kaikki hoidot ovat kalliita ja vain hyvin harvalukuisella joukolla varakkaimpia päihdeasiakkaita on mahdollista osallistua itse hoitonsa kustannuksiin. Useimmissa tapauksissa maksajana on kunnallinen sosiaalitoimi.
Minusta sinun kannattaisi miettiä myös sitä, että tuollainen ihmisten nimittely “varakkaisi päihdeasiakkaiksi” on typerää lokerointia, johtuen vain siitä, että jotkut ovat valmiita tekemään kaikkensa saadakseen apua. Sinä et sitä tiedä mistä ko henkilöt ovat saaneet ne tarvittavat varat ja onko ne heidän omiaan ollenkaan!!. Sen saattaa maksaa joku muukin taho, kuin asiakas itse tai kunta. On niitä läheisiäkin, joille on tärkeää saada ihminen hoitoon joka oikeasti auttaa, vaikkei olisi niinkään sitä varakkuutta.
Juomisen puolestakin ollaan valmiita tekemään kaikkensa, miksei sitten itsensä hoitamisen!! Joku voi tehdä hoitolaitoksen kanssa vaikka sopimuksen, maksaa vaikka vähän kerrallaan, kykyjensä mukaan. Eikä kai sekään ole poissuljettu, että saa työpaikaltaan apuja, jos on sellainen suhde. Joillekin esim Minnesota-hoito voi olla se viimeinen paikka, jota ei ole vielä kokeillut, kun ensiksi on käyty kaikki muut kunnan ja yhteiskunnan tarjoamat vippaskonstit läpi. AAkaan ei aukea kaikille varallisuudesta riippumatta.
AAssa sanottu olen alkoholisti, ja ensimmäinen askel ei ole lokerointia, vaan sairautensa ymmärtämistä, poistamalla kaikki muu hömppä mitä yhteiskunnankin puolesta ollaan valmiita tarjoamaan, kuten kyvyttömiä lääkkeitä, joilla hoidetaan niitä alkoholismin oireita ja kyvyttömiä parantajia sekä hoitajia joilla ei ole omaa kokemusta ko sairaudesta eikä oikein raittiudestakaan.
Liikaa on moni hoitaja saattanut juoda, ongelmiinkin joutua ja juomisen lopettaa järkisyistä, ellei Valviran pelossa ole lopettanut aikaisemmin, mutta silti se jokin puuttuu. Itsekin jouduin sellaisen hoitajan uhriksi, joka tarjosi minulle raittiuden tueksi diapameja.
Tähän osaltaan tyssäsi aikoinaan oma AA-harrastukseni. En oikein löytänyt mieltä siitä loputtomasta vatvomisesta ja itsensä surkuttelemisesta: tuntui, että itse AA piti huolen siitä, että se (tai ne porukat, joihin itse tutustuin) jollain tavalla pidätteli niitä ihmisiä sitä omaa diagnoosiaan märehtimässä. Just se eteenpäin meneminen tuntui olevan kaikkein vaikeinta, jankuttaminen jankuttamisen itsensä takia kaikkein tärkeintä. Tai ainakin se oli niille, jotka olivat ottaneet niissä porukoissa vähän liiderin tai gurun roolin… nämä palauttivat kyllä äkkiä ruotuun ne sellaiset AA-laiset, jotka puhuivat vähän niin kuin protokolla ohi, vaikka taatusti rehellisesti ja omista kokemuksistaan.
Olen aika varma, että on olemassa myös rakentavampia ja jotenkin kypsempiä AA-porukoita kuin nuo muutama, joihin aikoinaan tutustuin. Mikään ei muuten selittäisi sitä, miten paljon ihmiset kuitenkin kertovat saaneensa juuri sieltä sen ratkaisevimman apunsa.
On toisaalta hyvä, että on niitäkin ryhmiä, joissa on tulokkaita, menokkaita, toipujia ja toipuneita sekä niitä ryhmiä joissa se kasvu on hidasta, toimivasta ohjelmastamme huolimatta, kun kaikki ei ole samanlaisia. Ohjelma sanoo mm Jumalasta “joka sanana saattaa tehdä, luoda esteitä”, ettei kannattaisi tehdä siitä kynnyskysymystä. Joillekin mm neljäs askel on todella vaikea paikka ottaa, kun ei ole sitä jotain jota vaaditaan siihen rehellisyyteen ja moraaliseen itsetutkiskeluun.
Toisaalta jos kaikki tekisivät heti, kuten parasta olisi, niin ongelma olisikin aika yksinkertainen. Kukaan ei repsahtaisi, kukaan ei väittäisi tietävän kaiken kaikesta, Jumalakaan ei olisi kynnyskysymys, kuten ei pelot joita kehitetään ettei tarvitsisi mennä ryhmään.
Olemmehan me itsekin olleet tulokkaita, menokkaita ja halukkaita ymmärtää vain itselle sopivaa tekstiä tai puhetta. Minä pitäisin tärkeänä kasvun paikkana, että oppisi näkemään toverin, tovereiden “keskenkasvuisuuden” mahdollisuutena, kuin esteenä ryhmään menoon.
Tottakai itselläkin on ryhmiä, joissa on se viihtyvyyssektori heikompi, mutta oppiipa siinä samalla nöyryyttä, kun käy silti kertomassa toipumiskokemuksiaan.
Moikka! Täytyy todeta, että Sun juttusi rupeaa KAUHISTUTTAMAAN minua! 
Nimittäin sen takia, että kuulostaa taas kerran siltä kuin peiliin katsoisi! :mrgreen:
Mulla ei ole ollut minkään raittiusryhmän konseptin kanssa sinänsä vaikeuksia. Keinotekoisessa viikottaisessa itsensä alentamisessa kylläkin. Olen alentanut itseäni vuosikausia juomisella ja päässyt lattiamattona toimimisesta vihdoinkin pois. Miksi siis palata tuohon olotilaan jonkun itse itsensä guruksi tai liideriksi kokevan nollan “johdolla”?
Mikä helvetti joku Pekka Puutarhuri on mulle sanomaan mikä on oikein ja mikä väärin? Jos henkilöllä ei ole oikeassa elämässä mitään sanottavaa kotonaan tai ammatissaan, niin saapahan viikottaisen ylemmyydentunteensa toimimalla yhteiskunnan ääriryhmään kuuluvan osajoukon pomona!
Mutta miksi mun tollasen mussutusta tulis kuunnella!?
Tässä Sulle, “Antilooppi” pieni näyte siitä, mikä olin ennen “andanteksi” muuttumistani. Aina eturivissä riitaa haastamassa. Joka sinänsä ei ryhmissäkään ollut huono juttu. Kunnes sitten tajusin, että nuo ryhmät ovat kannattajiensa hiekkalaatikkoja ja niissä leikitään heidän säännöillään. Jos sitten haluaa leikkiä heidän säännöillään. Minä en halunnut- eikä kumpikaan osapuoli todellakaan hävinnyt mitään.
Kyllä mä suunnilleen tiedän, miten päihdehoidot Suomessa kustannetaan, ja omilla varoilla hoitonsa maksavien joukko on hyvin pieni ja hyvin toimeentuleva vähemmistö.
Suurimmassa osassa hoidoista maksaja on kunnallinen sosiaalitoimi, hyvänä kakkosena varmaan työnantajat.
Hoidot maksavat useita tuhansia euroja, ja ihmisen pitää olla todella rahoissaan mikäli pystyy maksamaan itse sekä päihteiden käytön että sen hoidon. Ja itse maksamiseen lasketaan nyt myös puolison rahat, suvun rahat ja lasten säästöpossutkin.
Useimmilla päihdeongelmaisillahan päihteidenkäyttö on vienyt talouden niin retuperälle, että perusasioiden kuten ruuan ja asumiskustannusten maksaminenkin tekee tiukkaa. Moni tinkiikin sitten näistä ekana ennenkuin päihteistä.
AA:n ovi on kyllä auki jokaiselle joka sinne haluaa/uskaltautuu tulemaan, varallisuudesta riippumatta. Minnesota-mallinen hoito ei kuitenkaan yleensä ole viimeinen paikka, sillä se on profiloitunut erityisesti työelämästä tuleville alkoholisteille: heille joilla on vielä kulissit pystyssä ja kaksi autoakin tallissaan. 
Kyseisellä hoitomallilla toimii kyllä joitain erityisen hyviä hoitopaikkoja myös haasteellisemmalle ja moniongelmaiselle asiakasryhmälle: esimerkiksi Sillanpirtin Pienyhteisö Helsingissä ja tietysti Myllyhoito, jossa oli omat hoitokokonaisuutensa niin huumeiden käyttäjille kuin alkoholisteillekin.
Suomessa on aika vahva omakokemuksellisten päihdetyöntekijöiden koulukunta, mutta silti hoitotulokset eivät ole mitenkään mullistavia monessakaan paikkaa. Ratkaisevampaa olisi hoidollinen viitekehys ja toipumisen ilmapiiri joka hoitopaikkaan on luotavissa. Tai pitäisi olla.
Oikeanlainen näkemys päihdetyöhön ei välttämättä edellytä omaa kokemusta päihdeongelmasta, mutta usein siitä on etua. Tosin joskus tapaa päihdetyötä tekemässä sellasia omakokemuksellisuusen omaavia vanhoja jääriä joilla on jutut kuin olisi suoraan kentältä tulossa vaikka raittiina oltu 20 vuotta.
Toisaalla sitten joku ilman omaa kokemusta työskentelevä saattaa omata hyvän näkemyksen ja tatsin työhön.
No, mulla on kyllä oma kokemus sekä päihdeongelmasta että raittiudesta, mutta ei se nyt mikään erityisen keulimisen tai jalustalle hyppäämisen aihe ole. Yleensä sitä ei ole tarpeen korostaa sellaisessa yhteydessä, jossa ei ole hoitamassa itseään 
Kai sä nyt haastoit sen oikeuteen? Itse asiassa kyllä mahdollisen Diapamin oli määrännyt lääkäri, koska moisia lääkkeitä ei anneta kuin lääkärin määräyksestä. Eikä oikeastaan mitään muutakaan lääkkeitä.
Eikä Diapamia kyllä raittiuden tueksi päihdehoidossa anneta, vaan se kuuluu vain akuuttiin katkaisuhoitoon lyhytaikaiseen käyttöön.
Valvira puolestaan myöntää hoitajille ylipäätään luvat tehdä työtään omalla ammattinimikkeellään, joten kyllä se on hoitotyön tukena oleva organisaatio eikä mikään mörkö.
Työntekijän päihdeongelmaan on ensi kädessä puututtava työnantajan niin hoitoalalla kuin muillakin aloilla. Useimmissa tapauksissa ensimmäinen vaihtoehto on hoitoonohjaus, joka ei suinkaan johda edes työpaikan saati ammatinharjoittamisoikeuden menettämiseen.
Juuri näin, peilikuvani huutaa juuri tuota settiä :mrgreen: Itse asiassa, kunnioitan AA:n ohjelmaa ja perinteitä hyvinkin korkealle. Niin korkealle, että ihan vitutti osallistua sen ohjelman turhentamiseen juuri sitä “viikottaisen itsensä alentamisen” rituaalia seuraten. En saanut siitä, tai niistä ryhmistä, mitään, se ei vain ole minun juttuni. Vertaistuki sinänsä on arvokasta, mutta se on toinen asia.
Edelleen juomatta, eilen ei tullut otettua ollenkaan! 
Toissapäivänä olin raitis, myös eilen. Tästä päivästä en voi tietää, mutta sen tiedän, että
en ole aamulla enkä päivällä ottanut mitään!
Monia kiinnostavia kirjoituksia tässä threadissä, siitä kiitos teille!
Eikö yhtään hävetä?
Sä oot hauska kaveri!
Kyllä hiukkasen (etten sanoisi, huikkasen). Yksi relapsia edesauttanut asia on kohdallani ollut voimakas
tarve nähdä oma elämä mustavalkoisena, paino mustalla… Negatiivisuus elämänasenteena on aika rankkaa…
Siksi huumori selvinpäin auttaa…
Jep! Mun ajatteluni on vääntynyt itseltäni salaa juuri kovin synkkämieliseksi samalla, kun olen juonut. Ja vaikken olekaan juonut koko ajan - viime vuosien juomiseni on ollut sellaista tuurijuoppoutta - niin kuitenkin saman tien, kun se juominen aikoinaan lähti taas käsistä, mielen valtasivat jatkuva huoli, tietty kyynisyys, katsomisen kapeus ja jonkinlainen itsesäälinenkin sävy. Se on aika rankkaa, kun sitten vain jossain vaiheessa tajuaa, etten ole enää se positiivinen ja aika lempeämielinenkin heppu, jollainen olen raittiina ollut, etten ole enää oikein oma itseni. Sen huomaa omasta olemisestaan, kun tulee kaikenlaista kireyttä ja esimerkiksi puheeseen ilmaisutapoja, jotka eivät ole erityisen omilta tuntuvia. Nyt olen itse asiassa huomannut tämän puolen ihan viime aikoina: ilmaisen arkisiakin asioita, myös tunteitani sillä tavoin kärkevästi ja rumasti, ettei sen takaa voi kenenkään odottaa kuulevan viestin varsinaista ydintä. No, sen huomattuani olen ehkä osannut sille jo jotain vähän tehdäkin. Toivottavasti!
Humööriä peliin ja peiliin katsoessakin!
Bingo!
Juuri näin mennyt minullakin. Olen vasta oppinut sen että ihminen pystyy vaikuttamaan omaan ajatteluunsa. Negatiivisuus ei ole poltinmerkki, tai synnyinlahja, joka ei voisi muuttua. Mutta masentuneena varsinkin alkaa sama, kyyninen, negatiivinen nauha pyörimään päässä, ja kierre sen kun syvenee. Vasta raitistuneena, ja tällä erää myös masennuksesta ylös kivunneena, pystyn taas työstämään eteenpäin ajatusta että vaikka olen pitänyt itseäni negatiivisuuteen taipuvaisena ihmisenä, se ei tarkoita etteikö tuo asia voisi muuttua. Apua olen toki tarvinnut, masentuneena ei pysty ajattelemaan positiivisesti, vasta sen jälkeen kun masennus on parantunut. Enkä tällä nyt tarkoita että Garde tai Antilooppi olisi/on masentunut, tarkensin vain, koska oikeasta masennuksesta ei pääse ylös vain “ajattelemalla positiivisesti.” Apua tarvitaan.
Entinen lempilauseeni oli, "suhtaudu negatiivisesti, voit yllättyä positiivisesti. Olin jopa vähän ylpeä kyynisyydestäni ja pidin sitä osana analyyttistä luonnettani. Vasta nyt alan pikkuhiljaa ymmärtämään, että negatiivisuuteni juuret olivat siinä että tunsin itseni huonoksi. Ikäänkuin lausuin ääneen sen, että paskaahan kaikki on, mutta en kai muutakaan ansaitse.
Positiiviset ihmiset olivat minusta jotenkin lapsellisia, voitteko kuvitella! Itsestäni elättelin kai sitten kuvaa suurena ajattelijana 
ja itse kärsin, miten nerokasta.
Eihän analyyttisessa ajattelutavassa mitään vikaa ole. Kuten ei myöskään systematisoinnissa. Kuulun itsekin kastiin. On vain hyvä pitää melessä, että molemmat voivat toimia alueilla joissa tuloksia mitataan rationaalisilla suureilla. Homma vain tahtoo olla niin, että päihdeongelmaa ei ainoastaan näitten avulla ratkaista. Liian monia sisäisiä ja ulkoisia muuttujia.
Minä olen aikoja sitten luopunut toiveesta päätyä johonkin “tulokseen” tai ratkaisuun. Rupeaa turhauttamaan kun mitään tyhjentävää, oikeaa vastausta ei ole- eikä tule olemaankaan. Eikö se riitä, että tunnistaa häiriötekijät, toteaa että näin on, ja sitten toimii käsitelläkseen näitä. Eikä pohdi liikaa, miksi näin on. Ellei sitten satu muuten vaan kiinnostamaan (kuten minua).
Jostain muusta ketjusta jäi mieleeni pyörimään lause “mitä enemmän kysyt, sitä enemmän saat vastauksia”. Näinhän on. Mutta on myös niin, että mitä enemmän kysyt, sitä enemmän myös uusia kysymyksiä syntyy. Kiva juttu akateemisena iltapuuhana, mutta päihdeasioissa toisarvoista. Hyvä tunnistaa se tietotaso joka riittää raittiuden ylläpitämiseen. Sekä luottaa vaistoonsa ja uskoa huomiseen.
PS. Positiiviset ihmiset ovat tyytyväisiä ihmisiä. Ja tyytyväisyys on olotila, ei suunnittelun tulos! 