Ja taas peukuttaisin, jos täällä olisi siihen mahdollisuus 
Eli olen tekee vaan mieli sanoa, että “kiva kuulla tuollaista, jatka samaa malliin” , Enimmäkseen harmiton.
Ei mulla tässä nyt muuta tällä erää. Jatkan töitä
.
Voi miten mahtavaa ja huojentavaa tuo voi ollakaan, “peukutus” taas sille 
Tulee mieleen sananlasku “Ei se ota, jos ei annakaan”. Eli aina kannattaa edes yrittää, koska joskus se yritys aina palkitaan.
Voit kulkea taas hieman mieli kevyempänä kohti kesää , Enimmäkseen harmiton.
.
.
.
Jotenkin hauska aina lukea näitä juttujasi, Enimmäkseen harmiton, kun näen niissä NIIN paljon samaa, kuin minussa on. Tuo kirjoitustyylisikin on niin tuttu, mutta siitähän taisimme jo ajat sitten olla yhtä mieltä
Täällä siis toinen “syvästi kokeva ja tunteva”, jota ei kovinkaan helposti saa provosoitua ärtymään, jollei sitten ole muuten niin kuormittunut/uupunut, että sietokyky on jo heikoilla. Aina silloin tällöin mietin, että onko tämä loputon “hyvyys” ja ymmärryskyky varmasti ihan vilpitöntä omaa itseäni, vai onko tämä joku suojakilpi satuttavaa maailmaa vastaan. Tarkoitan sitä, että kun ympärillä olevat ihmiset joskus ihan suoraan “ampuvat” kohti, niin minä en ikään kuin reagoi lainkaan tai vastaan siihen lempeydellä. Toki tarvittaessa otan asian puheeksi eli haluan selvittää, mikä tuon “ampujan” motiivina on, mutta jos kyse on vähemmin tärkeästä ihmisestä/asiasta, niin annan olla.
Nyt itse asiassa tuli sellainen oivallus, että ehkäpä tuo tyyneys ja lempeys onkin keino suojata itsensä (kehonsa ja mielensä) liialta tunnemyrskyltä, koska se kuormittaa. Ainakin minulla on takavuosina ollut ihan fyysisiä oireita, jos esim. parisuhde on ollut kriisissä (puoliso juossut omia polkujaan ja juonut). Verenpaine on noussut, syke ollut koholla, päätä särkenyt, huimaillut, ollut unettomuutta jne. Nykyisin pyrin välttämään sellaisia tilanteita tai ihmissuhteita, jotka aiheuttavat minulle huonoa oloa. Ulkoiset ärsykkeet otan vastaan sellaisena, kuin ne tulevat, mutta annan niiden tavallaan mennä ohi/jätän taakseni tai miten sen haluaakaan sanoa. Jotain tuollaista taisit sinäkin tuossa todeta, Enimmäkseen harmiton
Noh, josko jätän tämän taas tähän, mutta pakko oli tulla kommentoimaan, kun tuo kirjoituksesi “osui ja upposi” taas niin hyvin
Aurinkoa päiviisi; kesä tulee - sateisenakin !
.
Pakko jatkaa aiheesta … Lainaan lyhyesti tekstiäsi, Enimmäkseen harmiton. Kirjoitit näin: “Sitä suhtautumistaitoa voisi kuvata niinkin että asioita katselee ikään kuin etäämpää; asiat näkee muttei itse koe olevansa niiden polttopisteessä jossa on pakko reagoida välittömästi”. Ja tuohon on tosiaan “pakko” reagoida, koska taas kuvailet asiaa, jonka minä olen myös ääneen sanonut moneenkin kertaan. Jos avioliittoni aikoina huomasin, että tarkastelin monia asioitamme ikään kuin itseni ulkopuolelta; tein havaintoja ja analysoin… Kun vaihdoin ajatuksia erään psykologiystäväni kanssa, hän usein kysyi, että miten minä oikein jaksan (mieheni impulsiivisia ratkaisuja), miten minä siedän yms. Yritin hänelle selittää, että minä kykenen jotenkin tarkastelemaan elämääni ulkoa päin, joten ne asiat eivät siinä määrin osu minuun, kuin voisi kuvitella. Tämä ystäväni pohdiskeli sitten kerran, että ehkä tuo on jonkinlainen defenssi ja minunhan piti sitten oikein googlettaa, mitä hän tuolla oikein tarkoitti .
Tiedostamaton.net -sivuilta löytyy määritelmä, jonka laitan nyt tähän: "Defenssit eli minän puolustuskeinot ovat psyykkisiä mekanismeja, jotka tiedostamattomasti vääristävät tietoisuuden sisältöä samalla kun ne vähentävät ahdistusta. Defenssin taustalla on ihmisen taipumus välttää negatiivisia epämiellyttäviä tunteita, pelkoa, ahdistusta, sisäisen kuoleman tunnetta, hallitsemattoman voimakkailta tuntuvia tunnekokemuksia tai itsetunnon alentumista. Defenssi on tavallaan itsepetosta, eli se aiheuttaa itselle vääristyneen kuvan todellisuudesta, vääristymisen palkkio on miellyttävämpänä koettu tunnetila. Defenssien etuna on tietoisuuden sisällön vääristymistä huolimatta se, että “tavallaan hallitsemme” tunteitamme paremmin, ja meillä on vahva suojapuskuri tunteiden heilahtelua vastaan. Tämä antaa meille mahdollisuuden toimia vapaammin sosiaalisessa ympäristössä. Meillä kaikilla on defenssejä, ja jos defenssimme toimivat huonosti, emme pärjää normaalissa kanssakäymisessä, olisimme liian haavoittuvia ja tunteemme heilahtelisivat liikaa. "
Silloin, kun ystäväni mainitsi tuosta asiasta, huomasin jotenkin kieltäväni sen, koska omasta mielestäni kykenin hyvinkin realistisesti näkemään totuuden arjessani. Aloin kuitenkin myöhemmin miettimään, että ehkäpä tuossa olikin joku totuuden siemen… Edelleenkin haluan väittää, että uskallan ottaa vastaan myös kuormittavia asioita ja mennä “tulta päin”, niin kuin eräs tuttava minulle taannoin totesi. Koen siis ihan samalla tavoin, kuin sinä Enimmäkseen harmiton, että kyse on suhtautumisesta ja asenteesta ylipäätään. En silti voi olla miettimättä tuota defenssiä. Olkoot sitten kyse, mistä onkaan, niin pidän itsestäni juuri tällaisena, kuin olen, ja näen puhtaasti voimavarana tuon kykyni asennoitua asioihin hieman niiden ulkopuolelta
Eipä tässä taas muuta
.
.
Kliseilyn lyhyt oppimäärä…
Miten olis motto “Anna toisten olla vanhempia omille lapsilleen”?
Tai “Älä riistä lapsilta heidän isäänsä tai äitiänsä”?
Sehän ei tietenkään sovi “Ammattilaisille”, jotka haluavat päättää kuka on “kelvollinen” omien lastensa vanhemmiksi ja kuka ei.
Valta turmelee. Paljon valtaa turmelee varmasti.
Latensuojeluammattilaisen valta päättää lapsen erottamisesta biologisesta vanhemmastaan on kaikkivoipaa valtaa lapsen yli.
Lastensuojeluammattilainen ei tietystikään tajua vallan turmelevuutta.
Tärkeintä on valta päättää kuka on “kelvollinen” vanhemmaksi.
Lasten hyvinvointi on täysin sivuseikka Lastensuojeluammattilaisen vallanhimon päästessä valloilleen.
Hemmiina:“Isyys on nimenomaan tunneside lapsen ja vanhemman välillä.”
Oikein.
Hemmiina:" Isän ei tarvitse olla välttämättä biologinen, vaan kasvatti-isään/isäpuoleen voi hyvin muodostoa tuollainen tunneside, jos lapsi-vanhempi -suhde on terve."
Väärin.
Biologinen isä on lapselle Luoja, joka on hänet luonut.
Hengellinen kokemus Jumalasta perustuu ihmisen luoneeseen olentoon.
Ero biologisen ja kasvatusisän välillä on emotionaalisesti yhtä suuri kuin on Jumalalla ja papilla.
Toinen on luonut ihmisen ja toinen voi olla jollain tasolla avuksi elämän eri vaiheissa.
Hemmiina:"Minulla ei omaan biologiseen isääni ole samanlaista tunnesidettä, kuin isäpuoleeni, joka kuitenkin on elämässäni vaikuttanut tähän mennessä noin 45 vuotta. "
Niinpä…
Sinun biologisen isäsi puutteen takia olet nyt täällä keski-ikäisenä tilittämässä monikymmenvuotista traumaasi joka johtuu siitä että sinut on erotettu biologisesta isästäsi lapsuudessa.
Hoida sinä Vieras ensin oma pääsi kuntoon ja ala sitten vasta kommentoida muiden kirjoituksia. Jäikö oma terapiasi kesken vai oletko liian ylpeä tajutaksesi että tarvitset sitä?
Sen kummemmin provosoitumatta tuon “alkuperäisen” Vieraan kommenteista, niin totean kaksi asiaa. Toinen on, että “höpönhöpön” ja toinen on, että minulle ei tarvitse kenenkään vieraan tulla sanomaan, että joku ajatukseni on väärin.
Melko iso osa meistä täällä kirjoittavista osaa laittaa tämän kyseisen vieraan jutut omaan “lukuunsa”. Minua tuon kaltaiset ihmiset melkein pelottaa…
.
Onnea opiskelupaikan saantiin ja menestystä mahdollisissa opinnoissa, Enimmäkseen harmiton !
Nyt ei muuta, kiireinen työpäivä painaa päälle
.
[Poistettu ilkeilyä - Päihdelinkin moderaattori]
Vieras näyttää olevan vakuuttunut siitä, että vieraasta riippuvaiset ovat kiinnostuneita vieraan mielipiteistä tai siitä että vieras yleensäkin “seuraa” näitä kirjoituksia.
Ilkeämielisyys on salakavala sairaus sillä useimmilla sitä sairastavalla ei ole minkäänlaista sairaudentuntoa tai edes tietoa siitä mitä ilkeämielisyys tarkoittaa.