Isättömyys

Kotikanava
41

Elämäänsä (tai lastensa äitiin) katkeroituneen oloinen Vieras kirjoitti taannoin näin:
Isyys on tunneside vanhemman ja lapsen välillä.
Tunneside muodostuu lapsen ollessa alle 12-vuotias.
Mikäli tunnesidettä ei pääse muodostumaan lapselle alle 12-vuotiaana, kyse ei enää ole vanhemmuudesta.
Vanhemmuutta ei voi rakentaa lapsen kasvettua aikuiseksi.

Otan tuon nyt tavallaan irti asiakokonaisuudesta ja tulkitsen mahd. neutraalisti, koska tuossa on ihan asiaakin…
Isyys on nimenomaan tunneside lapsen ja vanhemman välillä. Isän ei tarvitse olla välttämättä biologinen, vaan kasvatti-isään/isäpuoleen voi hyvin muodostoa tuollainen tunneside, jos lapsi-vanhempi -suhde on terve.

Minulla ei omaan biologiseen isääni ole samanlaista tunnesidettä, kuin isäpuoleeni, joka kuitenkin on elämässäni vaikuttanut tähän mennessä noin 45 vuotta. Emme tosiaan tulleet oikein juttuun, ennenkuin muutin kotoa ja aikuistuin, mutta sittemmin isäpuoleni on suhtautunut minuun ja perheeseeni lähes, kuten olisimme hänen omiaan.

Mitä tulee biologiseen isääni, niin olimme tosiaan hyvin vieraantuneita vuosikymmenien ajan, koska isäni ei voinut pitää minuun juurikaan yhteyttä. Alkoi kuitenkin kymmenisen vuotta sitten, minun oltua nelikymppinen, pitämään yhteyttä ja noin seitsemän vuotta sitten kävimme perheeni kanssa isän ja tämän silloin suht tuoreen vaimon luona kyläilemässä. Emme siis olleet nähneet noin 30 vuoteen…

Jotenkin isän tapaaminen tuntui samalta, kuin tapaisin jonkun kaukaisen 70-vuotiaan sukulaisen. Oli todella hauskaa jutella niitä näitä ja huomata hämmentävän paljon yhtäläisyyksiä niin persooniemme kuin ajatustapamme välillä. Sen takia rohkenen arvella, että jotain geneettistäkin perimää täytyy meissä ihmisissä olla (liittyy myös siihen, että epäilen esim. masennustaipumuksen tai itsetunnon heikkouden olevan perinnöllinen ominaisuus).

Voin siis omalta osaltani “allekirjoittaa” tuon Vieraan väitteen, että vanhemmuutta ei voi rakentaa lapsen kasvettua aikuiseksi, mutta… Voi rakentaa jonkinlaisen kumppanuuden tai miksei vaikka ystävyyden itseään vanhempaan ihmiseen. Isäni on minulle nykyisin arvokas 80:aa ikävuottaan lähestyvä lähimmäinen, vaikkei tietynlaista tunnesidettä häneen olekaan - eikä mitään erityistä isä-tytär -suhdetta. Asumme suht kaukana toisistamme, mutta soittelemme (tai lähinnä isä soittaa minulle päin) parin kuukauden välein ja juttelemme milloin mistäkin. Viimeeksi olin itse aika paljon äänessä, jolloin isäni sanoi, että olen aika impulsiivinen juttelija, johon ei tahdo päästä väliin… Siihen oli helppo kommentoida, että keneen lie olen tullut :laughing:

Eipä tässä muuta tällä erää. Paitsi että, kiva “nähdä” Rinaldaakin välillä <3

42

.

43

.

44

.

45

Kiireessä vaan pikainen kommentti, että seurailen kyllä näitä kirjoituksia, mutten ole saanut aikaiseksi itse kirjoittaa mitään. Nytkään ei oikeastaan ole muuta asiaa, kuin se, että jos täältä löytyisi se peukutusnäppäin, niin peukuttaisin :smiley:

Sitten jatkamaan Lync-kokousta…

46

.

47

Perjantaihuomenta :slight_smile:!

En jaksa nyt lukea noita aikaisempia juttuja, mutta muistui vain mieleen, että käytit jossakin kirjoituksessasi sanoja “lempeys” ja “armollisuus”. Siinä on kaksi suosikkisanaani, mitä tulee omaan persoonaani. Nuo ovat minulle ja minussa luonteenpiirteenä ja uskon, että jos ei noita kahta ominaisuutta olisi, ei avioliittonikaan olisi kestänyt yli 20 vuotta tai ylipäätään ihmissuhteeni kantaneet vuosikymmenien yli. Jotenkin hämmentävää oli tuossa pari vuotta sitten, kun työyhteisöömme tuli eräs minua pari vuotta vanhempi nainen ja joidenkin kuukausien yhteistyön jälkeen tämä sanoi minulle, että “olet niin lempeä”. Siis työyhteisössäkin tuo piirre tuli huomatuksi :slight_smile:

Mitä tulee armollisuuteen, niin itselleni se on jotenkin pyhä ominaisuus ja koen, että ihminen, joka kykenee olemaan toiselle (ja itselle) armollinen, on ikään kuin siunattu. Se ei kuitenkaan tarkoita, että ko. ihminen olisi jotenkin muita ylempänä. Siis mikä minä olen ketään “armahtamaan” tai osoittamaan jollekin armollisuutta. Itselleni voin ja minun pitääkin olla armollinen, muuten kantaisin varmasti paljon syyllisyyttä milloin mistäkin asiasta. Mielestäni lähimmäisiänikin kohtaan osoittamani armollisuus ei kuitenkaan ole mitään jeesustelua, vaan ihan “vain” lähimmäisenrakkautta, jolla on kyky hyväksyä, ymmärtää ja antaa anteeksi.

Rakkaus on myös se voima, joka tekee päivistäni elämisen arvoisen. Minun kohdallani se ei tarkoita miehen ja naisen välistä rakkautta, vaan rakkautta ylipäätään. Rakastan ihmisiä, luontoa, eläimiä ja näen sekä kuulen ympärilläni kauneutta pienissä asioissa. Tuota ominaisuuttani olen aina välillä pohdiskellut, että mikä saa minut rakastamaan vaikkapa entistä miestäni edelleen sen sijaan, että olisin katkera tai jopa vihainen häntä kohtaan. Kai siihenkin olisi ollut syytä. En vain tiedä, mikä sisintäni oikein ohjailee, koska viha tai katkeruus ovat olotiloja, joille minussa ei oikein ole sijaa. Voin toki hetkeksi vihastua, mutta silloin sanon - tai oikein tiukassa tilanteessa vaikka huudan - asian ääneen, mutta en ala sitä kuormittavaa tunnetilaa kantamaan mukanani kovinkaan pitkään.

Noh, tämä menee nyt itsetutkiskeluksi ja voipa joku ajatella, että itsekehuksikin (heh, tuollainenkin ajattelu on minulle NIIN vierasta…), mutta menköön. Nyt toivottelen sinulle, Enimmäkseen harmiton, ja muillekin täällä vieraileville aurinkoista kevättalven viikonvaihdetta! Olkoot se meille kaikille voimia antava.

48

sulta enimmäkseen harmiton kysyisin että mikset yritä korjata välejäs siihen ystävääs josta viesteissäs vihjailet? se on selkeesti ollu sulle tosi tärkee ja sen menetys vaivaa sua. et kai sä sille mitään niin kauheeta oo tehny ettei asioita vois sopia.

49

.

50

.

51

Onnea ja menestystä opintojen hakuun, Enimmäkseen harmiton :slight_smile: !

Minä olen viime aikoina ollut vähän ahdistunut ja surumielinenkin. En oikein saa langan päästä kiinni, mikä minulla nyt on hätänä, mutta onneksi kokemus on opettanut, että tämä olotila menee jollakin aikataululla ohi.

Pääsiäisenä alkaa viikon loma ja se ainakin tulee tarpeeseen. Toivon, että saisin hoideltua sellaisia kotiasioita, jotka painavat mieltä, mutta jos en saa, niin sekään ei maailmaani kaada.

En siis jaksa kommentoida nyt mitään asioita täällä, kunhan tulin “avautumaan” :slight_smile:

52

.

53

.

54

.

55

.

56

.

57

Hyvää kevättä sinullekin, Enimmäkseen harmiton! Kirjoituksesi on kyllä luettu, vaikka itse olenkin ollut vähän alavireinen, ja kommentoiminen on jäänyt.

Kiitos, että olet kertonut terapiasi edistymisestä. Jossain välissä epäilit, hehkutatko sitä liikaakin. Et minusta; tyrkyttäminen on eri asia, mutta sitä et ole harrastunut. Olet kertonut omista kokemuksistasi, ja on ollut hienoa nähdä miten nopeasti asioiden käsittely on auttanut. Minusta on hyvä, että ihmiset kertovat omista selviytymiskeinoistaan; niistä voi sitten jokainen halutessaan poimia haluamansa. Niinhän minäkin tuolla omassa ketjussani hehkutan luontoa ja siellä puuhastelua; se on minun terapiani, minun selviytymiskeinoni.

Toivon sinulle hyvää jatkoa. Mielenkiinnolla odotan, että silloin tällöin käyt kertomassa, miten menee :smiley:

58

.

59

En se minäkään ole kokonaan täältä kadonnut, mutta olin reilun viikon lomalla, jolloin olen yleensä vähemmin sellaisen laitteen äärellä, jolla on näppärää kirjoitella pitkähköjä mietelmiä :slight_smile: No, nyt olen taas töissä ja kun alkuviikon kiireet vähän hellittivät, niin ajattelin pistäytyä täällä.

Tuosta terapiakokemuksesta tulee mieleen omani, jossa minäkin olin todella motivoitunut ja “auki” sisintäni myöten eli hyvinkin otollista maaperää oivalluksille ja kehittymiselle. Olen myös ollut erään NLP-terapeutiksi opiskelevan ikäiseni naisen “oppilastyön” kohteena ja hän suorastaan ihaili tapaani heittäytyä harjoitteisiin ilmeilläni ja kehollani. Minä kun en häpeile mitään ja uskallan vaikka antaa itkun tulla, jos se on tullakseen, ilman että pelkään jonkun yllättävän.

Luulenkin, että meidän kaltaiset, Enimmäkseen harmiton, saavat noista terapioista hyödyn nopeammin, kuin joku sulkeutuneempi tai muuten arempi ihminen, jolla kestää oman aikansa ylipäätään avautua. Tai jos on syvä halu löytää syyllinen itsensä ulkopuolelta, niin voi olla lähes mahdotonta edetä terapiassa pitkänkään ajan kuluessa…

BTW… Tässä taitaa nyt käydä niin, että et saanut minusta privaattiajatusten vaihtoon kaveria. Itse asiassa, yksi pieni detalji nykyelämästäni on kerrottava, nimittäin eräs lapsuuden aikainen koulukaverini (mies) sai minuun vuosikymmenien jälkeen yhteyden ja on melko tiiviisti laitellut viestejä. Minä yritän olla antamatta “pikkusormeani” tuohon viestittelyyn eli olen hyvin lyhyesti ja neutraalisti vastaillut. Eilen tämä mies sitten laittoi viestin, että mitä minä oikein pelkään, onko minulla mustasukkainen mies, vai mikä on, kun tuntuu, etten pysty luottamaan keneenkään… En jaksanut käydä avautumaan, että en yksinkertaisesti halua “sitoutua” mihinkään postinvaihtoon hänen (tai kenenkään muunkaan) kanssa. Minulla on jo nykyelämässäni niin paljon huolehdittavaa ja sosiaalisia kontakteja, ettei tähän mahdu juurikaan mitään uutta. Ehkä joskus mahtuu eli elämääni tulee tilaa uusille ihmissuhteille ja kokemuksille, mutta sen aika ei ole vielä.

Toivottelen nyt, yhtään tämän enempiä jaarittelematta sinulle, Enimmäkseen harmiton, ihanaa alkanutta kevättä ja kesän odotusta!

60

.