.
Täällä ilmoittautuu toinen isättömänä kasvanut. Vanhempani siis erosivat minun ollessa parivuotinen, joten en edes muita elämää siltä ajalta, kun vanhemmat olivat vielä yhdessä. Välit isääni etääntyivät muutenkin, koska isä muutti toiselle puolelle Suomea, perusti uuden perheen ja “laiminlöi” minut täysin. Olemme vasta nyt aikuisiässä, minun ollessa yli 40-vuotias, tutustuneet toisiimme uudelleen…
Minä en kuitenkaan muista kärsineeni millään tavoin isättömänä elämisestä. Perheeseen tuli toki “isäkin” äitini mennessä uusiin naimisiin minun ollessa 13-vuotias. En kuitenkaan tullut tuon isäpuoleni kanssa kovinkaan hyvin toimeen ja näin viisikymppisenä olen oivaltanut, että äitinikin käytös muuttui hiljalleen sen takia, että isäpuoli oli ns. vaativa persoona. Äiti alkoi siis komentelemaan minua milloin mistäkin pitääkseen isäpuolen tyytyväisenä. Alkoholiongelmaa meidän kotona ei kuitenkaan ollut eli meikäläiset ottivat satunnaisesti silloin tällöin lähinnä sosiaalisissa tilanteissa.
Minäkin ajauduin terapiaan kuutisen vuotta sitten ja mielenkiintoista oli, että psykiatri, joka kirjoitti Kelaa varten B-lausunnon, laittoi sinne jonkun sellaisen lauseen, että varhaislapsena katkennut isäsuhde… Olin aika hämmentynyt, että mistä keksikin tuollaisen laittaa. Noh, ehkä isättömyys selittää sitä, että minäkin olen ns. vahva nainen, tottunut pärjäämään itse ja pitämään puoleni. Toisaalta, nuorena aikuisena hain miehiltä huomiota hyppäämällä sänkyyn aika monen miehen kanssa… Ehkä siihenkin on liittynyt isättömyys.
En kuitenkaan missään vaiheessa elämääni ole itse kokenut, että isättömänä kasvaminen olisi aiheuttanut elämässäni ongelmia. Siis sillä tavoin, että syyttäisin vastoinkäymisistäni isättömyyttä tms. Isäni, jonka kanssa nykyisin pidän suht useasti yhteyttä, on moneen kertaan pyydellyt anteeksi sitä, että “hylkäsi” minut, mutta minä koen anteeksipyynnön täysin turhana.
Niin, ja isäpuolenikin kanssa olemme nykyisin läheisiä 
.
Tuo on ihan totta, Enimmäkseen harmiton, että kokemuksissamme on paljon eroja. En oikeastaan tarkoittanut sen ihmeemmin vertailla meitä keskenämme, mutta halusin vain tuoda esille, että joku muukin on joutunut pohdiskelemaan näin vanhemmiten sitä, olisiko isättömyys vaikuttanut jollakin tapaa elämään.
Kirjoitit tuohon, että "edessäni on tulevaisuus ilman menneisyyteni haamuja, terapia jatkuu… Vaikeimpia asioita on antaa itselleni anteeksi kaikki se mitä rakkailleni olen tehnyt, mutta sitäkin helpottaa tieto siitä etten olisi mahtanut asialle paljoakaan. Tasapainon horjumista on vaikea estää jos ei edes tiedä mikä sitä horjuttaa. Jonkinlainen sovitus on sekin että nyt teen toipumiseni eteen kaiken voitavani, hain apua ja saan sitä " Peukut kaikelle tuolle
.
Monen korviinhan kuulostaa todella klisheeltä tuo, että eilistä ei voi muuttaa, eikä huomista elää etukäteen, joten kannattaa elää tämä päivä niin hyvin, kuin mahdollista. Olen kuitenkin omassa elämässäni huomannut, että asia on juuri noin, joten tiedän, että tuohon ajatukseen oikeasti pystyy nojautumaan ja se tuo osaltaan helpotusta elämään.
On kuitenkin yksi asia, jossa on syytä hyödyntää “eilistäkin”, nimittäin elämässä oppiminen
Olen persoonaltani ihminen, joka tuppaa miettimään asioiden - ihan vaikka jonkun hankalan keskustelun - kulkua etukäteen, mutta senkin olen tähän ikään mennessä onnekseni oppinut, että turha miettiä liikaa. Silloin tulee vain tuplaten kuormitusta, koska ne asiat tulee vastaan joka tapauksessa.
Täytyy myöntää, että ehken osaisi ottaa elämääni vastaan ihan tällä nykyisellä tyyneydelläni, jollen minäkin olisi käynyt useamman vuoden ajan terapiassa. Toki terapiamuoto ja terapeuttikin on vaihdellut, mutta jokaisesta olen saanut jotakin eväitä ihan tähän normaaliin arkeeni.
.
Enimmäkseen harmiton, olen kyllä rekisteröitynyt tänne, mutta en aina viitsi kirjautua sisään
Ja kiitos, pyrin kyllä yleensä kirjoittamaan/kommentoimaan rakentavasti ja positiivisesti, vaikka sitä p…aa on omaankin niskaan takavuosina satanut - ja toki edelleenkin.
Kun marraskuussa 2011 löysin tämän Kotikanavan ja aloin tänne kirjoittelemaan, oli taustalla useiden vuosien sykleissä esiintynyt “pahoinvointi” silloisen puolisoni juomisesta ja siihen liittyvästä käytöksestä. Silti koin tuossa vaiheessa, ja aina tuon jälkeenkin, että olen mieluummin täällä tukemassa muita, kuin saamassa itse varsinaista tukea. Toki kaikenlainen vertais"arviointi" on ollut hyväksi ja usein onkin tuntunut, että oma elämäni on ollut vielä hyvinkin helppoa verrattuna monen muun elämään. Toisaalta, yhtään vaikeampaa en olisi sen sallinutkaan olevan, siis elämäni. Olisin varmasti poistanut “piikin lihastani” jo vuosia vuosia sitten, jos olisi ollut “liian” vaikeaa…
No mutta, käsittääkseni minulle siis voi laittaa myös yksityisviestin, jos haluaa. Sitä en kyllä tiedä, miten paljon ehdin/jaksan vaihtaa ajatuksia, mutta saatan yllättyä tuosta itsekin 
.
Heh, pakko kommentoida sellaista asiaa, että tuo sinun tekstisi, Enimmäkseen harmiton, on kirjoitustyyliltään todella samankaltaista, kuin minunkin. Käytät lainausmerkkejä aika usein ja lopetat lauseen kolmeen pisteeseen. Hämmentävää
Mutta joo, samahan se on ollut minullakin täällä Kotikanavassa, että tuntui ja tuntuu edelleen, että oma elämäntarina “juovan” puolison kanssa oli aivan liian kesy, kun on lukenut muiden kokemuksia. Siitä huolimatta se, tai oikeastaan miehen persoonallisuus, joka muuttui aina “juomakautena”, kuormitti minua lopulta niin paljon, että eroaminen oli ainoa mahdollisuus. Tuntuu hullulta viitata edes minkäänlaiseen juomakauteen, kun se meidän tapauksessa tarkoitti sitä, että mies joi vain perjantai-iltaisin korkeintaan puolen vuoden ajan, kunnes taas lopetti ja joi hyvin satunnaisesti jonkun sosiaalisen jutun yhteydessä - aivan kuten minäkin.
Lopetan taas näin lyhyeen, kun aloittelen työpäivääni. Ei muuta, kuin leppoisaa alkavaa viikonloppua!
.
.
Kiitokset viikonlopun toivotuksista, Enimmäkseen harmiton!
Muistan täällä joskus ennenkin olleen ajatuksia siitä, että voisi lähettää jollekin YV:n, mutta en kuollaksenikaan muista, tuliko siihen joku keino jossakin vaiheessa vai ei. Pitäisi varmaan laittaa ylläpidolle postia
Sen toiminnon huomasin tuolla omissa asetuksissa, että siellä voi valita itselleen ystäviä ja vihamiehiä. Lisäsin sinut nyt sinne ystäviin ihan sen takia, että näen, mitä lisäarvoa ko. toiminto tuo tähän keskusteluun. Vihamiehiähän minulla ei olekaan 
No hups, olitkin jo tehnyt niin, niinkuin ehdotin eli selvittänyt asiaa ylläpidosta 
Ehkä sinun pitää rohkeasti avautua ihan vaan julkisesti silläkin uhalla, että “tallot jonkun varpaille”. Siltä ei nimittäin voi täällä välttyä, vaikka kuinka haluaisi. Aina löytyy joku, joka ärsyyntyy tai vähintään pahoittaa mielensä.
.
Katsotaas, ehdinkö vastaamaan vai tuleeko lähtö tästä koneen ääreltä kesken kaiken…
Jos mietin omia “kipukohtiani” elämän varrella, niin yksi on varmasti ollut se, että yleensä minä olen ollut ns. jättäjä eli tehnyt aina sen vaikean päätöksen, jos parisuhteessa on alkanut joku asia mättämään. Voi siis olla, että olen tiedostamattani pelännyt hylätyksi tulemisen tunnetta ja ollutkin itse se hylkääjä. Mene ja tiedä
Toinen asia, joka on leimannut aikuiselämääni, on ollut tarve pitää perheeni kasassa eli olen tehnyt todella paljon työtä sen eteen, että meillä on ollut ehjä koti, jossa on ollut hyvä, avoin, välittävä, turvallinen ja mitä kaikkea vielä - ilmapiiri. En ole tavallaan tiedostanut sitä, että olen tehnyt työtä tuon asian eteen, mutta kun vuosien mittaan kuormituin siinä määrin, että keho alkoi oireilemaan, niin oivalsin, että olen tehnyt enemmin, kuin olisi tarvinnut. Minulle oli siis tärkeää, että syödään yhdessä ja jaetaan arkiset tehtävät myös tasapuolisesti. Raha-asiat hoidettiin yhdessä, samoin lapset jne. Siitä huolimatta kannoin huolta ja vastuuta koko “paletista”.
Tein myös työtä avioliiton ja parisuhteen eteen. Tuossa kyllä tiedostin sen, että koska minulta puuttui se OIKEA perhe, niin halusin itse äitinä ja vaimona tarjota perheeni jäsenille sellaisen. En siltikään missään vaiheessa ajatellut, enkä ajattele edelleenkään, että juuri isättömyys olisi tuossa se “juttu”. Enemminkin koen, ettei äitini ole pystynyt täyttämään sellaisia saappaita, joita äiti-ihmiseltä edellytän, joten minä tietystikin ne saappaat täytin niin, että välillä vähän varpaita ja kantapäitä hankasi
Elämässäni jonkinlaista isän roolia (isäpuolen lisäksi?) edusti kummisetäni, jonka perheen luona vietin paljon vapaa-aikaani ja lomiani. Kummisetä oli autoritäärinen perheen pää, työteliäs ja vahva. Ei käyttänyt alkoholia. Kummitätini taas esimerkillinen suurperheen äiti, joka leipoi pullaa ja teki herkullista ruokaa, eikä koskaan menettänyt malttiaan. Siinä oli sitten minun perheelleni mallia.
Ainiin, vielä piti mainita, että avioliittoni aikana tiedostin, että minulla on suuri tarve tietää, missä kukakin perheeni jäsen milloinkin kulkee. Olin onnellisin aina silloin, kun laumani oli kasassa. Mies taas oli tyypiltään sellainen, joka lähti ovesta kertomatta, mihin lähtee tai miten kauan on poissa. Tuo aiheutti minussa jotenkin suuren turvattomuuden tunteen ja ahdistuneisuuden. Vanhempi tytär on hyvin samanlainen, kuin isänsä. Asui 1,5 vuotta muualla ja sinä aikana tytär soitti oma-aloitteisesti minulle korkeintaan kaksi kertaa! Sovittele sitten yhteen sellaiset persoonat, joista toinen kertoo jopa piharakennukseen lähtiessään, mihin menee (siis minä ) ja toiset tulee ja menee omia aikojaan.
Tuo tarpeeni tietää, missä kukakin milloinkin liikkuu, pohjautuu varmaankin jonkinlaiseen hylätyksi tulemisen pelkoon. Tuossakin kuitenkin koen, että jos joku minut on joskus “hylännyt”, se on ollut äitini. Olin nimittäin lapsena todella paljon muilla hoidossa, kun yh-äitini oli joko töissä tai omissa menoissaan.
No mutta, nyt on pakko lopetella ja siirtyä viikonlopun viettoon. Päästiinpä kuitenkin alkuun. Ja tosiaan, olisihan se kiva kuulla muidenkin kokemuksia isättömyydestä
.
Oletteko ihan varmoja, että kaikki piirteenne ja oikkunne johtuvat isättömyydestä.
Mulla on isä, ja yhtälailla en kestä jos parisuhteessa lähdetään ilmoittamatta ja ollaan ties mitä.
Minun mielestäni kaikkia asioita ei voi käsitellä lapsuuden kautta. Tai yrittää muuttaa niitä.
Esimerkiksi, jos olen “kontrollifriikki” ja “läheisyydenpelkoinen” näin esimerkiksi vain, niin toiset sanoo että kontrollointini johtuu siitä, kun lapsena minua komennettiin. No minä sanon, että se johtuu siitä, että olen sen luonteinen että haluan tietää mitä tapahtuu, ja haluan siksi seurustella ihmisen kanssa joka on avoin, rehellinen, ja kertoo mielellään tekemisiään ja menemisiään ja haluaa puhaltaa yhteen hiileen ja olla tiimityöntekijä suhteessa.
Jos olen läheisyyden pelkoien, sekään ei johdu lapsuudesta vaan siitä, että en vain pidä siitä mille ihmisen aamuhengitys haisee. Inhoan jos pitää koskettaa toista joka kerta ohimennessä, koska säikähdän siitä. Jne…
Eli ei kaikki ole aina lapsuudessa, ja itsensä voi hyväksyä sitenkin ettei syytä itseään jokaisesta pieleen menneestä suhteesta, vaan syyttää ennenkaikkea sitä kumppania joka oli väärä. Ja ei ymmärtänyt minua. Eikä kommunikaatio onnistunut.
Suuresta velvollisuudentunnosta kannattaa myös pohtia, että kannattaako hyysätä jotain ihmistä enää, josta on jo eronnut. Eroaa, toimii niin reilusti että itsensä kanssa kykenee elämään, mutta tietty raja vaan siihen, että miten paljon antaa toisen hyötyä.
Ja kyllä, tiedän että jos on “lämpimät välit eksää” ja lapsia ja kaikkea, niin se välien ylläpito ei ole hyysäämistä.
Tarkoitin vain sitä, että jos seurustelee väärän ihmisen kanssa, ja haluaa hänestä eroon. Nii tottakai ero silti voi sattua. Kokee hylkäämiskokemuksen, ja haluaisi erota jotenkin eri tavalla.
Mutta se ihminen on väärä, ja jos ottaa syyllisyyttä siitä erosta jonka aiheutti, niin joutuu helposti vielä lisää jumiin sen väärän ihmisien kanssa. SItä voi tiedostaa, että mihin suhde on menossa, ja siitä pyrkii eroon koska ei ole hyvä olo.
Itsensä tunteminen, ei ainoastaan korjaaminen ja vikojen etsiminen itsestä, auttaa löytämään sellaisen kumppanin jonka kanssa pärjää, ilman että on tarvetta muuttua miksikään paremmaksi ihmiseksi joka yhtäkkiä kestääkin sen mitä ei ennen kestänyt, ja jaksaa sellaista mitä ei ennen jaksanut.
.