Irtirepäisy vai "viimeinen" yritys?

Kotikanava
1

Hei,
vähän varoen tulen tälle palstalle, lukemaan kokemuksia ja kirjoittamaan omiani. Helpompaa olisi pyyhkiä koko homma maton alle, mutta nyt on tullut vastaa se piste, ettei ole enää voimia siihenkään. Ja pitäisi olla niitä niin paljon enemmän, mahdolliseen irtirepäisyyn.

Mieheni EI ole alkoholisti - jos häneltä kysytään. Myöntää kyllä, että on ongelma alkoholin kanssa. Mutta alkoholistihan hän ei ole, koskapa hoitaa erittäin vastuullisen työnsä, taloutensa, lastensa yhteishuoltajuuden, ei juo jatkuvasti jne jne.

Mutta minä olen tilanteessa, jossa huomaan, että voimani alkavat loppua (ovat jo liki täysin loppu), en jaksa keskittyä työhön, itken päivästä toiseen, en jaksa olla niin hyvä äiti lapsilleni kuin haluaisin…
Olemme tuore uusperhe, asuneet yhdessä kohta 9 kk. En osannut arvata miehen alko-ongelmaa ennen yhteenmuuttoa.

Jos aloitan loppupäästä, mies on hakeutunut vasta A-klinikalle ja olemme aloittaneet sen lisäksi pariterapian. Se on hyvä uutinen. Huono on, että kelaan jatkuvasti mielessäni muuton mahdollisuutta, tästäkin miehen askeleesta huolimatta.
On olo, että “too little, too late”.
Ja sitten, kun puhun mieheni kanssa, joka nyt myöntää alkon käytön, ymmärtää muuttoaikeeni, pyytää viimeisen mahdollisuuden… mietin, teenkö virheen, jos en sitä nyt hänelle anna.

Suurin ongelma on, että rakastan miestä edelleen. Toinen on, että muutto vaatii niin paljon voimia, se tapahtuisi toiselle paikkakunnalle (takaisin entiseen kotikaupunkiini) eikä minulla ole täällä ketään, joka voisi auttaa juuri nyt ja juuri tässä. Kaikki tuki on puhelimen päässä (ystävät ja sukulaiset), joiden viesti on: “Sinä itse teet ratkaisut, katsotko vielä kerran vai muutatko heti.” Tuntuu, että kovinkaan moni ei usko miehen muuttuvan.

Suhdehistoriamme on aika lyhyt (vuosi), mutta siihen mahtuu jo useampia lupauksia, pettymyksiä, uudelleen nousuja, uusia kaatumisia… tiedätte varmasti. Olen rikki, enkä tiedä miten jaksan tehdä tässä mielentilassa päätökset.

Eniten suren omia lapsiani (alle kouluikäisiä), jotka ovat jo monta muuttoa joutuneet kokemaan. Hoitopaikkojen vaihtuminen jne. Toisaalta uusi koti olisi paikkakunnalla, jossa on kaikki heille (ja minulle) tärkeät ihmiset. Pitkällä tähtäimellä järkevää, luultavasti.

Mutta mistä voimat muuttoon ja siihen, että sen myötä menetän todennäköisesti miehen, jota olen rakastanut enemmän kuin ketään?
Katsonko vielä, mitä A-klinikan hoitosuhde merkitsee vai enkö katso?
Tiedän, ei vastauksia ole, kenelläkään. Tai minulla ne pitäisi olla. Sattuu vain NIIN paljon :cry:

2

Hei Merkkari, ja tervetuloa palstalle!

Kovin vaikean tilanteen edessä olet, siinäpä todellakin hankala päätös tehtäväksi. Pelkkä A-klinikalle meno ei itsessään kyllä mitään takaa, niinkauan kuin mies ei itse myönnä alkoholismiaan, ei siihen myöskään pysyvää muutosta ole tulossa. Toisaalta mies vaikuttaisi haluavan muutosta, sekä pariterapia että A-klinikka ovat myönteisiä merkkejä.

Minun mieheni on myös alkoholisti, pitkään (ensin 5 vuotta ja sitten 2 vuotta) oli raittiina kunnes tänä kesänä alkoi juomaan. Itse laitoin ihan selkeän aikarajan, jos ei hakeudu hoitoon, suhde katkeaa. Eihän hän silloin pystynyt vielä lopettamaan, vein siis eropaperit. En tiedä käsittikö tilanteen tästä vai oliko kannustimena taloudelliset seikat, mutta nyt ei juo ja pyrkii itsensä hoitamaan ja pitämään raittiina. En ole vielä ihan täysin hänelle vihreätä valoa näyttämässä, mutta jatkamme kuitenkin yhdessä. Minulle ratkaisu oli ehkä helpompi kuin sinulle, minä tiedän että tämä mies voi olla raitis ja tiedän että hänellä on ne työkalut olemassa, jolla hän pysyy raittiina. Silti epätietoisuus on rankkaa, epäilys aina iltaisin kun mies lähtee kauppaan/kahville/tms on välillä melkeinpä musertavaa. Nyt tuntuu että tämän kanssa pystyn elämään ja ajan kanssa taas luottamaan häneen. Jos en uskoisi että aika parantaa, en varmasti jaksaisi jatkaa tässä epätietoisuudessa ja epävarmuudessa.

Mieti pystytkö antamaan kaiken miehellesi anteeksi, epävarmuuden ja ehkä muutkin juomisen aiheuttamat haavat, jos tuntuu että pystyisit, ehkä kannattaa anta hieman aikaa itsellesi päätöksentekoon.

Voimia sinulle tilanteessasi!

3

Hei Merkkari,
Itsesi tähden sinun kannattaisi kokeilla Al-Anonia. Se olisi tämän paihdelinkin lisäksi oikea paikka tutkia, kuinka pitkälle jaksaa venyä.

4

Hei,
ja kiitos vastauksista. Tilanne on rauhallinen, mutta päässä tietysti miljoona ajatusta.
Päällimmäisenä ajatus, että muutan joka tapauksessa, mutta en vielä tiedä millä aikataululla. Toivon, että mies pystyy pitämään tuon linjan mikä nyt on ollut, eli hyväksyy muuton jos tulen siihen johtopäätökseen.

Pariterapiassa minulle ehdotettiinkin Al-Anonia, mutta enpä tiedä. Lähinnä kyse on omista voimistakin. Jouduin vuosia käymään pari- ym. terapioissa ja vertaistukiryhmässä ex-mieheni (narsisti) kanssa ja takia, jotenkin olen väsynyt ajatukseen että taas pitäisi lähteä joku pitkä tie kulkemaan toisen ihmisen ongelmien takia. Saattaa kuulostaa itsekkäältä, mutta tunnistan omien voimieni rajallisuuden edellisen pyörityksen jäljiltä. Onko liikaa toivottu saada elää “normaalia” elämää ilman erilaisia terapioita tmv.?

Tässä siis painaa pitkälti myös ex-suhteen kuorma, tiedän. Tulkitsen helposti asiat esim. henkiseksi väkivallaksi, mitä ne eivät välttämättä ja aina ole. Ex-suhde jätti myös luottamuspulan, mitä suhde alko-ongelmaisen miehen kanssa ei ainakaan ole parantanut. Näitä asioita olisinkin valmis käsittelemään pariterapiassa, mutta kaikki siihen päälle tuntuu jotenkin liian raskaalta.

Isoksi asiaksi tähän rinnalle on nyt noussut ikävä vanhaan kotikaupunkiin. Nyt, kun olen antanut itselleni luvan miettiä muuttoa, huomaan kaikki sen tuomat hyvät puolet. Oikeastaan ainut plussa nykytilanteessa on parisuhde - silloin kun siinä on hyvä kausi. Kaikki muut tekijät tukevat muuttoa. Unelmatilanteessa näen itseni asumassa lasten kanssa omassa, rauhallisessa asunnossa sukulaisten ja ystävien lähellä. Rinnalla kulkisi kaukosuhde mieheen, jota rakastan - ja joka saisi raitistua tai olla raitistumatta omissa oloissaan. Tiedän, että kaukosuhteessa alkon tuomat ongelmat olisivat minun näkökulmastani minimissä, ehkä jopa täysin poissa.

Pelot sitten… Kestääkö kaukosuhde? Miten voimani riittävät muuttoon - vaikka mies auttaisikin? Järjestyykö hyvä asunto? Entä lapset, miten he suhtautuvat uusiin hoitopaikkoihin ja uuteen muuttoon? Viimeinen ja ensimmäinen pelko ovat suurimmat.

Onkohan täällä palstalla ketään, joka olisi tehnyt tällaisen ratkaisun ja jonka suhde olisi silti kestänyt?

5

Niin, siis tuon edellisen viestin kirjoitti Merkkari…

6

Hei Merkkari1,
kiva kun tulit mukaan rinkiin!
Suhteeni alkkiseksääni oli pääasiassa kaukosuhde - elin lapseni (joka oli 5-10v suhteen ajan), eli asuimme eri koteja ja eksä oli aluksi meillä aina, yli vuoden, sitten alkoi olla enemmän omassa kotonaan, lopuksi ei käynyt meillä juuri ollenkaan vaan mä olin hänen kanssa viikonloput ja lapseni isänsä kanssa. Se oli sellaista hidasta irrottamista kahden oikein rakkaudentäyteisen (haluan ne vuodet sellaisina muistaa!) vuoden jälkeen… Hän sai juu juoda rauhassa, eikä itseasiassa hänen juomisensa koskaan kauheasti häirinnyt, se oli vaan hänen tapansa elää. Hän joi alusta asti, mutta en tainnut oikein nähdä sitä, olin niin valtavan rakastunut. Sitten kun sen huomasin, hän oli jo omissa oloissaan. Asumme samassa kaupungissa, mutta myös olin paljon muualla ja eksä oli siellä mukana jos oli. Alkuvuosina hän olisi tullut ja tuli perässäni satojen kilometrien päähän - loppuvaiheessa hän ei tullut käymään vaikka asui muutaman kilometrin päässä. Tarkoitan, että sillä ei ole mielestäni merkitystä missä asuu.
Kun olin rauhassa lapseni kanssa, en kauheasti romahtanut siitä saiko häntä puhelimella kiinni vai ei, hän ei sillä lailla sekoittanut psyykettäni. Olin valtavan onnellinen siihen aikaan ja olin tosi kiltti häntä kohtaan. Voi olla, että olin liian hyvä ollakseen totta hänen kannaltaan. Sairaana (ja mun mielestä kams narsistina) olentona hän alkoi kaivaa kuoppaa hyvän oloni alle ja käyttäytyi lopussa aivan sikamaisest. Esim sain tavata häntä silloin kun sattui päivän tauko olemaan juomisessa ja hänellä ei ollut tupakkaa, ruokaa eikä rahaa. Kävin paijaamassa hänet kuntoon, täytin jääkaapin - ja hän lähti taas kapakkamaailmaansa missä hänellä on ollut nuoria tyttöystäviä toisensa jälkeen…
Summa summarum, etäsuhde kesti sen aikaa kun kesti. Hänen seuraavia suhteitaan seuranneena ja edellisistä kuulleena tämä oli hänen pisin ja ehkä lopulta onnistunein suhteensa - minun mittakaavassani ei kumpaakaan.
Tässä siis pointit minun kokemukseni mukaan!
Nyt eksä on ollut vuoden verran täysin muissa kuvioissa ja on taas alkanut käydä luonani mitä ei siis tehnyt suhteemme aikana. Ne mielenliikkeet ovat niin moninaiset että vaikea on logiikkaa löytää. Paha olo on ja hän ei tiedä mitä tekis. ja missä olis.
Mä vietän lapseni kanssa jälleen yhtä rauhallista launtai-iltaa --ja kaipaan kyllä vieläkin niitä rakkauden vuosia mitä eksäni kanssa koin varsinkin juuri näin syyskesän aikaan jolloin aloimme seurustella… Mutta pakotan itseni muistamaan miten vuosien sekakäyttö on häntä muuttanut ja missä istuisin lauantai-iltaa jos hänen kanssaan olisi mahdollista vielä olla yhdessä. Ja siellä emme olisi vain me vaan myös kaikki eksäni pikkupimut. (se on niin kivaa, hyvä fiilis, jee-e jee-e, pilvee pilvee pilvee)

Toivottavasti saat asiasi ratkaistua lastesi kannalta parhaalla mahdollisella tavalla!

7

Tuo on täysin ymmärrettävää, että väsyy ja ainahan saa toivoakin :slight_smile: Toivomalla asiat kuitenkin harvoin korjaantuvat… Ongelmahan ei sinänsä häviä mihinkään hoidat sitten itseäsi tai et. Al-Anonissa saat työkaluja elämääsi ja ymmärrät ehkä alkoholismin käsitteenä paremmin. Se auttaa sinua tekemään päätöksiä oman elämäsi suhteen.

8

Hei Merkkari ja Noppakin, samoja asioita mietin tässä samalla kun mies ryypiskelee vuoden tauon jälkeen tuolla autotallissa…
Liityin palstalle juuri, joten historiataustaa sen verran, että ollaan oltu yhdessä jo 20 vuotta, lapset on jo yli 10-vuotiaita kumpikin. Noin 7 vuotta sitten tajusin, että jotain on pielessä miehen alkon käytön suhteen. Omassa lapsuudenkodissani ei ollut alkoholiongelmaa, joten en osannut nähdä hälytysmerkkejä kovinkaan ajoissa.
Kaikenlaista on yritetty, mies vähentämistä (huonolla menestyksellä), kokonaan lopettamista (onnistui vuoden ja toisen kerran puoli vuotta), AA:ta (pari- kolme kertaa) ja tänä kesänä jopa hyvin onnistunutta(???) kohtuukäyttöä ([size=85]itse uskon, että alkoholistin aivoissa on perimän ja altistuksen seurauksena syntynyt sellaisia mekanismeja, jotka poikkeavat “normaalista” niin, että vuosia jatkuva kohtuukäyttö nyt vain ei ole enää mahdollista, joskus se repeää, yleensä ennemmin[/size]), joten tässä sitä ollaan taas. Itse en käytä alkoholia kotona juuri lainkaan, baarit eivät kiinnosta sitäkään vähää, ja tuo kesän saunakaljoittelu kyllä teki mun alitajunnassa paljon pahaa meidän parisuhteen luottamukselle, hän ei sitä ilmeisesti ymmärrä. Hän ei koe AA:ta itselleen sopivaksi avun muodoksi, seli seli jne… Hän käy töissä, hoitaa oman osansa laskuista ja on muutenkin tältä osin “kunnon mies”, eli ‘‘pohjalle’’ on vielä matkaa. Velkaa ei ole onneksi.

Itse lähdin aikanaan purkamaan vyyhtiä Hellstenin Virtahevon kautta, ja päädyin mielenkiintoiselle ja antoisalle matkalle kohti mielenrauhaa ja uskonnotonta zen-mietiskelyä, joka tosin silloin tällöin (inhimilliselle ihmiselle ominaisesti) sortuu voimattoman vihan ja raivon tunteisiin, niiden hyväksymiseen, ja siitä syvään suruun toisen puolesta ja myötätuntoon. Tuntuu niin suunnattoman, pakahduttavan surulliselta nähdä toinen taas tuossa jamassa.

Al-anonissa en ole käynyt, vaikka en pidä sitä mahdottomana ajatuksena. Mulle on vain sopinut hyvin tämä “itsehoito” kirjallisuuden ja mietiskelyn avulla. Vaikka se on välillä vaatinut paljon henkisiä voimavaroja ja ollut kipeää, ilman tätä työtä mun oloni olisi todella huono; en jaksaisi olla äitinä läsnä enkä muutenkaan toimia kodin ulkopuolella. Mä näen tämän kuitenkin tavallaan myös “lahjana”; paradoksaalisesti se, että mieheni on sairastunut on johtanut siihen, että itse olen kasvanut ihmisenä enemmän kuin jos kaikki olisi mennyt “normaalisti”. Lasten puolesta vain surettaa, en olisi halunnut että he näkevät isänsä tuollaisena. :frowning:

Mä vähän vierastan näkemystä, että elämän pitäisi sujua “normaalisti”; elämä tulee sellaisena kuin se tulee, ja on mun omasta asenteesta kiinni miten siihen suhtaudun. Jos tuntuu, että en jaksa, niin sitten toimin sen mukaan. Alkoholismi sairautena kuitenkin on moraaliselta ja yhteiskunnan taholta hyvin erilainen sairaus kuin esim. syöpä, syöpää ei tarvitse hävetä, eikä sitä sairastavan perhettä syyllistetä tai pidetä toisen luokan kansalaisena. (Itse siis en ajattele näin, mutta monesti julkisessa keskustelussa törmää näihin ajatuksiin) Kuitenkin monissa asioissa syöpäperheen elämä on samanlaista; pelko uusiutumisesta, jaksamisesta ja kuolemasta.

Toissa päivänä mies oli sairauslomalla, ja oli nautiskellut sitten muitakin kuin lääkärin määräämiä lääkkeitä. Eilen otti ilmeisesti myös muutaman, mutta ei ollut kännissä. Kun hän juo, häntä ei näy täällä sisätiloissa, ne hommat hoidetaan “miehisen identiteetin vahvistamisen paikassa”, eli autotallissa. Minä en puutu, en ole koskaan puuttunut, vaikka pelkään tuleeko se sieltä hengissä enää ollenkaan ulos.

Tänä aamuna tunnelma oli apea. Hän pyrki lähelle, ja kun torjuin hänet, kysyi, aiotko olla tuollainen koko loppuelämän. Kysyin häneltä, aiotko itse olla tuollainen koko loppuelämän. Nousin ylös ja sanoin sitten, että me varmaan sitten muutetaan keväällä lasten kanssa, kunhan saan opinnot päätökseen ja hyvän työpaikan. (tiedän, virhe. Mutta niinä hetkinä kun hän juo, tämä unelma on NIIN lohduttava ja vapauttava, sitä ei vain pitäisi mennä sanomaan ääneen. Onhan todella mahdollista, että tämä suhde ja hänen sairautensa ei tästä edisty, ja muutto on ainoa hyvä vaihtoehto. Tämänkin olen joutunut hyväksymään tässä vuosien mittaan pitkin hampain.)

Ja mitäpä siitä muuta seurasikaan kuin toinen virkistävä päivä autotallissa. :cry: Tiedän tiedän, hän on itse vastuussa siitä, että juo. Juurikin kysyin häneltä eilen, kun hän oli mielestäni selvinpäin, että eikö mua saa ottaa ihan julkisesti ja voimasanoilla höystettynä päähän, niin ettei se aiheuta kolmen päivän juomaputkea.(Torstaina mulla oli huono zen-päivä ja märehdin itsekseni poskelleen menneitä työjuttujani. Lienen oikeutettu siihen.)

Merkkarin unelma on hyvin samanlainen kuin omani: Tuntuu, että ei enää jaksa rakastaa ja uskoa, kun tätä on jatkunut jo niin kauan, eikä se tästä näytä muuttuvan. Onko meillä edes mitään todellista parisuhdetta enää?

9

Tämä on kyllä loistava palsta, lähetän kiitokset henkilölle joka vinkkasi minua kirjoittamaan tänne… Rehellisesti sanottuna pelotti alunperin, että täällä(kin) tulisi jotenkin entistä ahdistuneempi olo. Että viesti olisi “jätä samantien se luuseri!” Jos ymmärrätte mitä tarkoitan.
Kun eivät nämä asiat ole niin helppoja ja nopeita.

Olen miettinyt paljon sitä, mihin elämämme vuosien varrella menisi, jos nyt jäisin tähän. Mies on juonut tuolla tyylillä mitä juo ehkä 25 vuotta. Se ei ole lisääntynyt vuosien varrella, vaan pysynyt suunnilleen tuossa. Arkioloissa ehkä sen 1-3 kertaa kuussa. Kaikki kerrat eivät jatku seuraavaan päivään (mikä minulle on punainen vaate), ne oat harvemmassa. Tässä vuoden suhteessa noita pettymyksiä on tullut ehkä 4-5.
Mies on asettanut tavoitteekseen A-klinikalla nimenomaan tuon, ettei juominen jatku seuraavan päivään. Lisäksi sen, että mopo ei lähtisi käsistä, vaan pystyisi lopettamaan esim. 3-4 annoksen jälkeen.

Mutta mulla on nyt sellainen tunne - en tiedä miten epäreilu se on - että riittääkö sekään minulle? Jotenkin tähän tulee nyt niin paljon muita asioita, olen niin loukattu noiden pettymysten vuoksi. Tuntuu, että maksan liian kovaa hintaa täällä kaukana suvusta ja ystävistä. Ehkä se on epäreilu ajatus, koska sehän vesittää täysin sen, että jäisin, vaikka mies raitistuisi täysin (mitä ei tule tapahtumaan). Mutta ajatuksena “minä tein uhraukset ja sain vastalahjaksi paskaa”. Enkä nyt meinaa päästä siitä ajatuksesta yli.

Eilen oli lauantai, ja huomasin itsestäni, että jännitin. Kysyykö joku miestä saunomaan, lähteekö? No, näin ei käynyt. Otti muutaman siiderin ja pystyi jättämään siihen. Mutta siihenkin tuli ikävä sävy: kysyi multa tuleeko sanomista, jos ottaa muutaman. Katsoin kuulemma pahasti, kun sanoin “no, se riippuu…” Ja HÄNELLE tuli siitä paska fiilis. Tajuan, joo, senkin pointin. Koska kyllähän normi-ihminen voi ottaa pari saunasiideriä, ei siinä ole mitään ihmeellistä.
Mutta se siis jäi siihen muutamaan, todella. Kyllä mä näen hänestä, että tosissaan panostaa nyt, mutta… tiedättekö tunteen “too little, too late…”

Puhuttiin taas paljon myös mahdollisesta muutosta ja kaukosuhteesta. Olen ollut tyytyväinen, että mies pystyy siitä puhumaan ja ymmärtää mun pointit. Eilen tosin menin liian pitkälle, jauhoin varmaan 3 tuntia etäsuhteen eduista (hah!) ja perustelin miks se olisi hyvä (mukana myös uusperhepointteja). Mies oli tosi ymmärtäväinen ja analysoi kanssani, mut lopulta sanoi että voisinko oikeasti sanoa, jos aion muuttaa, enkä vain hehkuttaa koko ajan mahdollista etäsuhdetta. Et en kuulemma yhtään suostu pohtimaan, mitä hyviä puolia olisi jäädä tähän. Vaikka se oli keskustelun tarkoitus, miettiä molempien vaihtoehtojen plussia ja miinuksia. Ja se oli kyllä täysin totta, mitä sanoi. Luulen, että tästä voisi puhua siellä pariterapiassa.

Zen, todella kurjaa että pitkän tauon jälkeen sait taas märän rätin naamalle. Voin kuvitella, miten pahalta tuntuu pitkässä suhteessa. Ja miten paljon vaikeampaa asioiden kelaus on, kun on yhteiset lapset. Sitäkin mietin, että meillä on suhdetta takana se vuosi. Tavallaan olisi helpompi lähteä nyt kuin jäädä katselemaan vuosiksi, muuttuuko mikään, ja jos muuttuu, riittääkö se.

Helpottavaa kirjoittaa tänne ajatuksia ja kuulla muidenkin ajatuksia ja kokemuksia. Voimia ja aurinkoa kaikille sunnuntaihin, me lähdetään nyt lasten kanssa metsäretkelle :slight_smile:

10

Niin
kannattaa tosiaan miettiä, olisiko sittenkin hyvä aika jättää kaikki taakse tässä vaiheessa. Kuten näet meidän monien kirjoituksista niin ihminen alkkiksen läheisenä muuttuu, tottuu, katkeroituu siinä vuosien kuluessa. Olen pitänyt hermoni kunnossa (yrittänyt pitää) ne seurusteluvuodet kirjoittamalla päiväkirjaa – nyt kun kaikki on vähän taaempana en tunnista niistä kirjoituksista itseäni— mitä enemmän se teki kaikkia ohareita, halveksi, vittuili, löi ja riehui jne, sitä enemmän mä muka sitä rakastin. Olen ajatellut, että ehkä mä yritin pitää meidän rakkauden määrän stabiilina - kun häneltä huomasin sen vähenevän niin panostin itse ihan hullun lailla.

Zen – kiitos kirjoituksestasi! Mun pitäs perehtyä asiaan tota kautta, vois olla mun juttu. Mun eksäni on niin rappiokunnossa (on mun mielipide mutta hän on valinnut seuransa niin että on samanlainen kuin muutkin ja skarpimpikin eli on mielestään ihan ok kunnossa vaikka juokin joka päivä ja käyttää omat ja kavereiden lääkkeet) että surutyöni tän alkoholismin parissa jatkuu vaikka parisuhde ei jatkukaan. Hohhoijaa.

11

Palaan vielä tähän.
Eksäni jätti mut ja lähti elämänsä naisen matkaan viime syksynä.(nyt on jo vaihtanut kumppanikseen pikkutytön). Nyt sitten palasi yllättäin eräänä iltana meille ja kertoi, miten epäonnistunut oli se suhde elämän naiseen. !!! Olen itkenyt kuukausikaupalla, kirjoittanut tälle palstalle ja yrittänyt ymmärtää, miksi miksi miksi… Ja eksä - mitä hän nyt odottaa multa- että kannustaisin ja kehuisin, kertoisin miten ihana hän on ja miten olen itkenyt. Hän sai mitä halusi ekalla kerralla kun ilmestyi niin yllättäin. Tuli toisenkin kerran, mutta nyt olin osannut odottaa ja aloin vähän kerrata hänelle kaikkea sitä, mitä kertoi elämänsä naisesta – miten se muutti hänen elämänsä hyväksi, ei tarvittu juomia ei lääkkeitä jne.— Eksäni tyhjentyi edessäni kuin ilmapallo – tätä hän ei ollut tullut hakemaan, sanoi että on väsynyt ja pitää mennä kotiin nukkumaan (laittoi kuitenkin mennessään hiuksensa eli ajoi suoraan kapakkaan varmasti täydentymään tästä julmasta kritiikistä) Kysyi vielä, miksi en voi nähdä hänessä mitään hyvää.
Apua. Purin häneen ehkä tuhannesosan siitä vitutuksesta, mitä vuoden aikana olen tuntenut, ja hän valahti kasaan. Miten mailmassa tuollaisen ihmisen kanssa voi olla kaveri? Nyt ei ole sitten näkynyt eikä varmaan ihan heti ilmestykään. Huoli on kuitenkin jatkuva hänestä - jaksaako hän elää itsensä kanssa vai ei.
On sairaus tosiaan!

12

Pelkään juuri tätä, jos tässä käy niin että oma minuus alkaa muuttua. Mulle kävi niin ex-miehen kanssa, enkä halua samaan ansaan enää. En halua tottua huonoon kohteluun.

Mäkin olen virtaheponi aikoinaan lukenut, kiitos toiselle vanhemmistani… Jostain luin vähän aikaa sitten jonkun listan aika uusista kirjoista, jotka käsittelee alkoholismia nimenomaan läheisen näkökulmasta.En ottanut listaa ylös, tietenkään, kun halusin juuri sillä hetkellä ajatella taas valheellisesti ettei se kosketa kuitenkaan mua… Olisko jollain suositella muitakin teoksia kuin virtahepo?

13

Tein lopullisen päätöksen muutosta. Kerroin lapsille ja irtisanon huomenna hoitopaikat.
Mies ei ollutkaan niin ymmärtäväinen mitä kuvittelin. Alkoi kiristää että jos muutan, koko suhde loppuu. Hän “haluaa kuitenkin asua toisen, vertaisensa aikuisen kanssa”.
Että se siitä tosirakkaudesta.

Itken, mutta lähinnä sitä miten olen alunperin tehnyt tällaisen virhearvioinnin. Ja nimenomaan lasten kannalta. Esikoinen on periaatteessa positiivisella mielellä muuttamassa, mutta kysyi: “Äiti, miksi meidän aina pitää muuttaa? Lupasit että kun muutetaan tänne, ei enää muuteta mihinkään.”
:cry: :cry: :cry:

14

^Voimia sulle tähän elämänmuutokseen! Mä uskon, että asioilla on tapana järjestyä, kävi sitten niin tai näin. “Virheitä” me ollaan tehty kaikki ja tehdään ihan satavarmasti edelleen. Niistä me opitaan olemaan enemmän omia itsejämme, kohtelemaan muita hyvin ja rakastamaan sekä itseämme, että läheisiämme, ja se on mun elämänkatsomuksen mukaan loppujen lopuksi se tärkein asia. Vuodet näyttää oliko “virhe” lopultakaan virhe, vai ihan tätä elämänkulkua vain. :slight_smile:

Mä näen tän niin, että ihminen muuttuu aina, oli sitten alkkiksen puoliso tai ei, koko elämä on yhtä muutosta. Mä voin itse valita sen suunnan mihin menen. Katkeroituminen olisi varmasti ollut todennäköinen suunta, jos olisin vierittänyt vastuun tästä parisuhteesta ja sen ongelmista kokonaan toisen harteille. Mä olen edelleen se sama nainen, joka meni naimisiin suurin toivein ja luottamus sydämessään. Vaikka nämä tunteet suhdetta ja miestä kohtaan ovat muuttuneet, minä itse olen edelleen minä, vaikka olen oppinut suhtautumaan elämään mielestäni paremmin. Mä en koe olevani katkera, ehkä olisin, jos en olisi ottanut itse vastuuta tähän suhteeseen jäämisestä ja riskien tiedostamisesta. En halua katkeroitua, sillä näen että sillä tavalla menetän elämästäni kaikkein eniten.

Kiitos myös teille kaikille ajatustenne jakamisesta ja kuuntelemisesta. Olen pahoillani siitä, miten ex-miehesi on kohdellut sinua. :frowning: Kuulostaa siltä, että olet tehnyt oikean ratkaisun.
Sitä olkapäätä aina kaipaa näinä päivinä, virtuaalinenkin olkapää on tärkeä asia. Asiat selviää parhaiten kun saa niihin uusia näkökulmia toisilta saman kokeneilta. Mä osaan pohtia asioita paremmin kirjoittamalla kuin puhumalla.

Mun tilanne on sikäli erilainen kuin sulla, että mun mies on selvinpäin maailman paras kaveri. Toki joskus lyhytpinnainen, mutta eihän meistä kukaan ole täydellinen, edes selvinpäin. Huumorintajuinen ja energinen mies ja ollaan (tai ainakin oltiin) myös hyviä ystäviä. Kännissäkään hän ei ole väkivaltainen eikä aggressiivinen, ei vittuile eikä rähjää, ei mulle eikä lapsille. Hän kääntää aggressionsa ja turhautumisensa itseensä, ja se on se kaikkein surullisin osa. Ei kenenkään tarvitse itseään syytellä tuolla tavalla.

On vain niin, että aina kun hän repeää juomaan, tunnen itseni niin yksinäiseksi ja petetyksi. Luottamusta ja sen tuomaa turvallisuutta ei ole, kuinka voisi olla siis rakkauttakaan? Onko parisuhteessa mahdollista rakastaa ilman luottamusta? Kommunikaatio-ongelmia meillä on tän sairauden myötä ilmennyt olevan paljon, silloin “hyvinä aikoina” ei ollut loukkauksia ja pahaa mieltä, joten niitä ei sen kummemmin tarvinnut selvitellä, eikä omia reaktiotapoja kyseenalaistaa. Mun on vaikea selittää omia tunteitani ja näkemyksiäni suullisesti, niistä tulee aina jotenkin torsoja, kirjoittamalla se on helppoa. Miehellä taas on lukivaikeus, ja vihasta/turhautumisesta puhuminen on ollut vaikeaa. Muista tunteista hän osaa kyllä puhua, ja on aivan ihana lohduttaja, mutta mun on vaikeaa olla lohdutettavana, mä en ole siihen lapsuudenkodissani tottunut. Särönsä kummallakin. Ollaan vähän kuin ne ruotsalaiset poliisit, toinen osaa lukea, muttei kirjoittaa, ja toinen kirjoittaa, muttei lukea. :laughing:

Mulla on äidinperintönä ikävä tapa pitää loukattuna mykkäkoulua. Ilmeisesti mies pitää tätä mökötystä vihan osoituksena häntä kohtaan. Olen yrittänyt selittää, että kyse on reaktiotavasta, erittäin huonosta sellaisesta, ja yritän opetella siitä pois. Olen selittänyt, että en vihaa häntä, mä olen vihainen ja pettynyt hänen käytökseensä. Tää on se mistä meidän täytyy lähteä viemään tätä juttua eteenpäin. Pariterapiassa me ei olla käyty, yleensä jossain vaiheessa (kun ne selvät ajat on kuitenkin vallitsevia meidän elämässä) ollaan saatu aina juteltua meidän keskinäiset solmut auki. Miehellä on vaan tuo oma solmunsa vielä työn alla. Ens talvena toi pariterapia vois kuitenkin olla ajankohtainen.

Mun viha on oikeutettu tunne siihen, että hän kohtelee mua väärin. Hän kohtelee mua väärin siksi, ettei ole (alkoholisti-isänsä opettamana) oppinut rakentavia tapoja tuntea vihaa, turhautumista ja surua. (Joku puhuu noista negatiivisina tunteina, mulle ne on kaikkea muuta kuin negatiivisia tunteita. Miellyttäviähän ne eivät ole, mutta mun mielestä tarpeellisia ja ihan olennaisia ihmisenä olemisessa ja kasvamisessa.) Olen hiljaa siksi, että en loukkaisi, en halua singota hänen sairautensa tuottamaa pettymystä hänen kasvoilleen terävänä aseena. Mä tarvitsen ne päivät, joiden aikana kasvan taas sen puoli senttiä henkistä pituutta, ymmärrän ja pystyn antamaan anteeksi. Musta tuntuu, että hän ei sitä ymmärrä.

Olen kovalla itsetutkiskelutyöllä opetellut aitoa myötätuntoa ja sen oman rajan vetämistä. Selvinä aikoina tämä onkin helppoa kuin heinänteko. Näiden repsujen jälkeen mun on erittäin vaikea osoittaa myötätuntoa ja ystävällisyyttä, johtuen ehkä siitä, että hän alkaa sen osoituksen jälkeen osoittaa tarpeensa fyysiseen läheisyyteen liian aikaisin, ennenkuin mä olen siihen valmis. Ymmärrän kyllä, että pahassa olossa kaipaa hyväksyntää ja läheisyyttä, mutta mä en koe olevani siihen valmis, ja tekisin itseäni kohtaan väärin jos siihen suostuisin.
Syy miksi pyrin myötätuntoiseen tilaan on, että syvimmällä sisimmässäni tiedän, että se on mulle itselleni hyväksi ja että se on paras olotila siihen että hänellä olisi tilaa ja tukea parantua. Ja siksi, että viha ei rakenna tässä kohdassa sitä, mikä on mun tavoiteena. Haluan olla ihminen ihmiselle. (Tässäkin pohdinnassa selvisi mulle muuten yksi erittäin tärkeä asia! Syy mökötystaipumuksen sitkeyteen ja siitä poisoppimisen vaikeuteen.)

Mutta parantuminenhan on prosessi. Katsotaan mitä tänä talvena tapahtuu, jospa me opittais kommunikoimaan paremmin. Lapset ei haluaisi muuttaa, mutta lapsi ei ehkä näe kokonaiskuvaa. Musta ei ole heille oikealla tavalla rakastavaksi äidiksi, jos en koe tekeväni omien arvojeni mukaisia ratkaisuja. Ja se ei ole kenenkään kannalta hyvä asia.

Anteeksi Merkkari, kun käytän tätä sun ketjua itseterapointiin: Jos haluat, niin poistan tän tilityksen. Tuntuu vaan erilaiselta kirjoittaa itselleen päiväkirjaa, kuin kirjoittaa toisille samassa tilanteessa oleville. Ja toivon tietysti, että tämä mun sekava sepustukseni auttaa jotakuta toista, vaikkei tähän meidän tilanteeseen selvyyttä tulisikaan.

Voimia kaikille!

15

Ei mitään anteeksipyydeltävää, päinvastoin!! Tämä ajatusten ja kokemusten jakaminen on aivan parhautta tässä tilanteessa.

Ja tekstissäsi oli monta ajatusta, joita en ole osannut itse ajatella, tai joita olen ikäänkuin vähän hipaissut, mutten ole tajunnut loppuun asti. Kuten tämä:

Tunnen juuri noin! Ja olen sen sanonutkin miehelleni: en pysty olemaan niin hyvä äiti kuin haluaisin. Mitä enemmän puhun näistä asioista muille, sen paremmin sen huomaan: kaikki energiani menee nykyään vääriin asioihin, kun sen pitäisi mennä ensisijaisesti lapsiini. Pahinta on elää ristiriidassa koko ajan, tehdä asioita, jotka on omien arvojen ja toiveiden vastaisia. Alkoholistin tyttärenä minullakin on tä’mä kuuluisa “kiltin tytön syndrooma”, ajattelen aina ensin muita, vasta sitten itseäni. Huomaan, että mies alkaa tottua tähän. Ja nyt, kun olen repäisemässä itseäni irti, tajuaa vasta asian.

Nyt kyllä tulisi vaikka kuu taivaalta: juominen kohtuullistuu, hillitsee kielenkäyttöään lapsiani kohtaan, laittaa omat isommat lapsensa tekemään osansa kotitöistä (eivät tee mitään, minä häärään täällä talouskoneena) jne. Tottakai osa minusta haluaisi uskoa, mutta se toinen osa tietää paremmin. Tämä on se honeymoon- vaihe, jonka aikana olisi helppo mennä mukaan tuohon höttöön. Pitää oikein kovettaa itseään, että realiteetit säilyvät mielessä: samat lupaukset on kuultu ennenkin (etenkin alkon osalta). Ja tässä ollaan.

Haluaisin kuulla muiden ajatuksia siitä, miten lähipiiri on suhtautunut elämäänne. Koen itse ahdistavana sen, että tuki muuttuu nyt liian helposti arvosteluksi. Toisaalta on helpottavaa kuulla jonkun läheisen suusta, etten liioittele ja kuvittele tilannettamme (sekin kun välillä hämärtyy). Toisaalta ahdistaa ja v*tuttaa tuo asenne: “pakkaa kamasi samantien!” Tai veljeni, joka nyt asian paljastuttua on ilmoittanut ettei halua olla missään tekemisissä mieheni kanssa :frowning:

Minä kuitenkin edelleen rakastan miestä ja haluan katsoa, kantaako rakkaus myös kaukosuhteessa. Tuntuu pahalta, miten muut tuomitsevat hänet täysin. Minä tunnen hänet ja tiedän, ettei hän ole läpeensä paha, pitkälti ja monessa asiassa omien kokemustensa vanki. En puolustele, mutta asiat eivät ole mustavalkoisia.

Zen, varmasti paljon merkitsee sinun jaksamisessasi se, että miehesi ei satuta sanoilla, riehu tai vittuile. Se on raskasta, kun alkoon ja luottamuspulaan lisää henkisen väkivallan. Meillä sitä on ollut, vaikka olenkin hyvin herkkä tulkitsemaan monet asiat henkiseksi väkivallaksi. Mutta ei voi kieltää. Se nakertaa itsetuntoa vielä lisää :cry:

Kirjoitelkaahan taas ajatuksia, niistä on paljon apua.
Toivotan kaikille voimia päivään, täällä aurinko paistaa ja taidan yrittää tsempata itseni vaikka reippaalle kävelylenkille. Olen yleensä innokas kuntoilija, mutta nyt on hiipunut voimat senkin suhteen. Työkyvystä on turha edes puhua mitään…

16

Moi Merkkari -irtisanoitko hoitopaikat? Kuulostat uupuneelta, toivottavasti saat läheistesi tukea. Jo lapsesi ovat päivähoitoikäisiä, ei varmaan edellisestäkään erostasi ole pitkään? Raskasta!
Kyllä ystävät ovat vähissä siinä vaiheessa kun on jumaloinut outoa ja sinua (lue: myös minua) huonosti kohtelevaa tyyppiä… Mä olen itkenyt niin järjettömästi tämän eksäni takia niin luulisi, että olen onnellinen kun se irrotti minut itsestään… Mutta ei ole niin, olen surullinen, kaipaan, olen huolissani (kun näen hänet olisin valmis syömään koko kaverin :smiley:)… sitä ei kukaan tajua! Tai tajuaa kyllä - onhan eksälläni eksiä pitkin kylää kun 3-4 keskimäärin tulee vuodessa lisää :slight_smile: Mutta kukaan järkevä normaali ihminen ei tajua tätä mun oravanpyörää. Enkä mä itseasiassa tiedä, onko mulla juuri ystäviä. Ei ole koskaan ollut paljon ja nyt eksä-vuosien jälkeen ei ole jäljellä juuri ketään.
Mutta kun nyt taas otan järjen käteen: eksäni on niin erikoinen ja niin alkkis että elämä hänen ja lapseni kanssa ei ole mahdollista, hänestä on ensinnäkin huolta sata kertaa enemmän kuin nyt lapsestani, hänessä on enemmän työtä kuin vastasyntyneessä… eli MINÄ EN PYSTY olemaan sekä hänen että lapseni kanssa ja sanomattakin on selvää että lapseni kanssa minun on oltava. Joten kylmästi: se siitä.

17

Ilmoitin eilen päivähoitoon, että muutamme todennäköisesti syksyn aikana, ehkä jo nopeallakin aikataululla. Yhtä epämääräinen ilmoitus kuin elämäni tällä hetkellä :confused: Mutta mitään tarkkaa aikataulua en nyt pysty sanomaan.

Tilanne miehen kanssa on hyvä, todella hyvä tilanteeseen nähden. Hän pyysi anteeksi paniikkireaktiotaan muuttoon ja haluaa jatkaa suhdetta. Toivoi tietysti ensisijaisesti että voisimme selvittää ongelmia yhdessä asuessa, mutta ymmärtää jos en pysty siihen. Ja siltä pohjalta rakennetaan sitten uudenlaista suhdetta.

Olen toiminut aika paljonkin muuton eteen. Olen soitellut uusia mahdollisia hoitopaikkoja läpi ja kartoittanut missä olisi tilaa. Olen sopinut asuntonäyttöjä jo loppuviikoksi. Pankin kanssa on tänään neuvottelut lainasta (jos muutan, aion ostaa asunnon, koska tarkoitus oli muutenkin nyt syksyllä ostaa miehen talosta puolikas).
Toisaalta ristiriitainen olo, koska juuri nyt tilanne on hyvä ja mies kaikinpuolin tsempannut. Tuleviin pariterapia-aikoihin on pari viikkoa - mietin, hätiköinkö nyt tätä ratkaisua, jos sitä ennen pistän ns. pillit pussiin? Pariterapiassa periaatteessa sovittiin, etten tee pikaisia ratkaisuja ennen muutamaa käyntiä, ja tässä nyt olen niitä tekemässä… eikä mies silti ole vetänyt herneitä nenään tai juonut, siitä pisteet hänelle.

Se, mikä ahdistaa tällä hetkellä, on muiden ihmisten kuumotus. Lähinnä äitini, joka on nyt LOUKKAANTUNUT siitä, etten samantien ja paniikinomaisesti pakkaa kamojani ja muuta heidän nurkkiinsa asumaan. Olen sanonut että haluan tehdä asiat rauhassa, ja nyt siellä päässä pelätään, että mieheni “manipuloi” minut jäämään. Suoraan sanottuna vituttaa, ihanko mies manipuloisi minut jäämään OMAAN KOTIINI, joka tämä tällä hetkellä kuitenkin on.

Eri asia olisi, jos oltaisiin eroamassa riidoissa ja suhde olisi ohi. Mutta en näe mitään syytä tehdä tätä asiaa nyt rajuna lähtönä, koska molemmilla on kuitenkin halu jatkaa yhdessä. Minkä verran äitini tai muut vahvoja mielipiteitä omaavat nyt manipuloivat minua? Sitä olen alkanut miettiä. Haluan tehdä ratkaisut ja päätökset ihan itse, ilman ylimäääräisiä vaikuttimia.

Pahaltahan se tuntui eilenkin, katsoa kun mies puuhasi ja pelleili lasteni kanssa ja ne kikattivat maha kippurassa. Kuopus totesi illalla: “tämä oli paras päivä ikinä”.
Sitten jos jotain tällaista kerron esim. äidilleni, hän torpedoi sen heti tyyliin: “no, kyllä se nyt yrittää sinua manipuoloida”. Vaikka tunnen mieheni ja TIEDÄN kyllä, mitä hän tekee sydämestään kun tekee. Tulee jotenkin aivan hirveä olo. Tämä ei ole mitenkään uutta käytöstä äidilleni, hän itse on ollut manipuloinnin ja syyllistämisen mestari koko pienen ikäni. Asiaa olen pari vuotta käsitellyt terapiassa, mutta näköjään se vieläkin sattuu :frowning:
Kuten huomaatte, pää on sekaisin, vaikka toimin muuton eteen.
Hyviä neuvoja?

18

Voi kuinka tutulta kuulostaa Merkkari! Tosin se on minulla isäni, joka tolkuttaa että suhdetta jatketaan koska mieheni uhkailee ja manipuloi minua :frowning: . Isäni on varsin voimakas hahmo ollut aina elämässäni, kovin kontrolloiva ja joiltain osin suorastaan narsistinen, varsinkin äitiäni kohtaan ja meitä lapsia silloin kun vielä elimme kotona. Nyt hän on jopa tarjonnut rahallista tukea jos jätän mieheni, jonka kanssa hänellä on ollut sukset ristissä jo aiemmin, ennen tätä viimieisintä pelleilyä. Itse eilen illalla mietiskelin isääni ja hänen käsitystään siitä, mitä on toisen ihmisen tukeminen: arvostelua, vähättelyä, alistamista ja masentamista. Mitenkähän olen onnistunut kasvamaan näinkin täysjärkiseksi ? (vai luulenkohan vain?).

Itse suhtaudun kotoa tulevaan arvosteluun nykyään niin että sanon suoraan oman mielipiteeni, esimerkiksi viimeksi kerroin isälleni että sitten kun on jotain sanottavaa, sitten kerron, siihen asti olen hiljaa. Ja lopuksi kerroin että päätökseni elämässä teen itse, siihen ei vaikuta senparemmin hänen kuin miehenikään puheet. Jos ei noita meidän lapsia olisi ja äitiäni, meillä olisi varmaan jo pari vuotta sitten poikenneet välit isääni kokonaan, haluan kuitenkin että lapsilla on mahdollisuus isovanhempiin. Isäni on nimittäin varsin mukava Ukki, vaikka isänä ei aina mikään paras mahdollinen. Tämä nyt oli enemmän minusta, neuvoja minulla ei oikein ole miten jatkaa eteenpäin, itse ole päätynyt luovimaan isäni ja mieheni välillä ja aika kovalla otteella olen molemmilta kieltänyt toistensa mustamaalaamisen lasten kuullen!

Tsemppiä sinulle Merkkari!

19

Tsemppiä täältäkin!
Neuvoisin sinua vaan ottamaan iisisti ja antamaan itsellesi aikaa tutustua omiin tunteisiisi. En varmaan ostaisi päihdeongelmaiselta talon puolikasta, mulla oli aina eksäni kanssa sellainen sanonta että “rakastan sua mutta sä et ole sellainen jonka kanssa ostetaan asuntoja” se tarkoitti sitä, että oli turha pyytää mua takaamaan yhtään minkäänlaista ostosta. (Seuraajani takasikin sitten vähän avoimemmin mielin, olen kuullut)
Olen nyt itse vähän sairaana – ei se ehkä ole kun jotain vatsatautia mutta näin syvissä vesissä kun jatkuvasti liikutaan (ihmisten kanssa, jotka uhkaavat kuolemallaan ym mitä nyt täälläkin on luettavissa) niin olen jotenkin huolissani. Nyt en sitten tiedä, onko mulle heitetty tämä olo vaan sen takia että tajuaisin vihdoin ajatella omaa vointiani - vai olenko oikeasti sairas. Mulla on sellainen olo, että olen ajautumassa johonkin omaan pohjaani - samassa mielessä kuin täällä puhutaan että alkkiksen pitää kohdata pohjansa ennen kuin mikään muuttuu.
En tiedä, olen surullinen.
Toivottavasti saan myöhemmin kertoa teille parempia ajatuksia.
Asiassa on se hyvä puoli, että tajuan että kaikkein vähiten olen valmis menettämään itseni.

20

Parvekkeelle hali! Suru on oikeasti hyvä tunne, se pitää ihmisen inhimillisyyden elossa. Se tarvitsee aikaa, mutta myös lähtee aikanaan, sitten kun olet valmis keräämään itsellesi ja elämääsi sellaisia asioita jotka tuottavat iloa ja mielenrauhaa. :slight_smile:

Pyysit neuvoja, mutta niitä on vaikea antaa. Kerron vain mielipiteeni, joka on erittäin subjektiivinen ja vajavaiseen tietoon perustuva, tämä kannattaa muistaa näitä mun juttujani lukiessa. :slight_smile: Mun on todella vaikea sanoa sun tilanteesta mitään, teillä on hyvin tuore suhde verrattuna meidän yhteistaaperrukseen. Mä ymmärrän että sulla on voimat vähissä, ja se vaikeuttaa tilannetta ja ajattelua varmasti paljon.

Muuton kelaaminen on mullakin aika ajoin mielessä. Ei siinä mun mielestä mitään pahaa ole, se voi todella olla yksi ja joskus jopa ainoa vaihtoehto. Teillä “taisto” on vasta alussa, eikä valitettavasti takuita ole mistään. Niinhän sitä sanotaan, että “If you want a quarantee, buy a toaster”. :laughing:
Mutta mun nähdäkseni tämä on tosiasia. Uskoa voi aina ja toivoa, hakea apua, tukea toista ja tehdä töitä itsensä kanssa, mutta sekään ei välttämättä auta. Jaksaisitko lähteä Al-anoniin? Monet ovat sitä kehuneet, mä itse en ole käynyt, mutta ihmisten tuki auttaa jaksamiseen todella paljon.

Olit aivan oikeassa siinä, että mun jaksamiseen on vaikuttanut ensinnäkin se, että mun mies ei kohtele mua ja lapsia huonosti selvänä ollessaan eikä kännissä, ja toiseksi se, että hän ymmärsi ja myönsi oman alkoholisminsa hyvin varhain, vaikka AA tuntuukin hänelle sopivan huonosti. Psykologilla hän on käynyt ajoittain ja niistä jutuista on kertonut saavansa paljon apua. Sitä akuuttia tukea angstin iskiessä hän ei ole vielä saanut, eikä osaa/uskalla/halua pyytää ja hakea sitä edes multa (en tiedä onko tämä hyvä vai huono asia), ja se ilmeisesti pitää vanhoja toimintamalleja hengissä pitkienkin selvien kausien jälkeen. Toipuminen on kestänyt kauan, ja jatkuu edelleen. (Pahin vikatikki oli käynti työterveyslääkärillä, ne on yksiä puoskareita päihdehuollon kannalta. Monen kuukauden aikana hankittu itseluottamus ja työ meni hukkaan tietämättömällä kommentilla: “kyllä sitä voi kohtuukäyttöä opetella kun noin hyvin olet jo oppinut olemaan juomatta” .) :imp:

Jaksamisesta: Silloin alussa, kun tajusin, että mun mies on oikeasti alkoholisti mä sain paljon voimia -korjaan- kaikki voimani läsnäolevaan äitiyteen siitä, että luin kaiken sen kirjallisuuden mitä alkoholismista käsiini löysin. Hellstenit on sopivan lyhyitä ja helppotajuisia, ne käy myös pienten lasten väsyneelle äidille. Kojon Eroon viinasta oli paksu opus (joo, ne viinapäiväkirjat voi hyppiä yli :unamused: ), mutta se alleviivasi hvyin sen, miten alkoholismin syntyä suorastaan ruokitaan tässä yhteiskunnassa. Ja yksilö ja varsinkin perhe saa sitten kantaa sen raskaimman henkisen taakan; mitäs läksit, sinä huono ja heikko ihminen. Tämä kirja antoi mulle paljon tietoa sairaudesta itsestään ja myös henkistä tukea oman äänen oikeutukseen ja yhteiskunnan mielipiteistä ja kaksinaismoraalista viis veisaamiseen. Marty Mannin kirja ”Alkoholismi- Mitä se on? Miten siitä voi toipua?” on vielä etsimättä, mutta alkumakua siihen täältä, vaikuttaa hyvältä: http://juhakemppinen.fi/index.php?id=vjh9cfx00vamh0

Mun neuvoni siis on (ota tai jätä omaan arvoonsa :wink: ), että jos päätät jatkaa suhdetta, hae tietoa alkoholismi-sairaudesta. Siten voit parhaiten etsiä itsellesi välineitä omaan jaksamiseen, kun tiedät taudinkuvan, etkä päästä sairauden aiheuttamia oireita, kuten valehtelua sotkemaan päätä ja ajatuksia, tunnistat ne ajoissa etkä anna toisen pompottaa itseäsi. Realisti täytyy olla, se on riippuvuus-sairaudesta toipuvan puolison paras apuväline. Tässäkin: Jos et jaksa, niin et jaksa. Kukaan ei voi sitä sulta vaatia. :slight_smile:
(Muoks, nyt kun luin noita viestejäsi uudelleen, niin sulla on alkoholisti-isä? Koetko, että tiedät alkoholismista sairautena riittävästi? Vaikka mun miehen isä on alkoholisti, hänkään ei ymmärtänyt taudin koko kuvaa, sitä pienen ikänsä seurattuaan lapsen näkökulmasta. Me ollaan näitä juttuja opiskeltu paljon yhdessä.)

Kuuntele itseäsi. Siellä jossain ne sun tuntemukset ja aavistukset on totta, kun saat ensin sen pelon ja ahdistuksen verhon häivytettyä pois. Rentoudu, siis ihan fyysisesti jos pystyt rauhoittamaan ympäristösi.

Mä käytän rentoutumiseeni zen-meditaatiota, joka ei ole eksoottisesta nimestään huolimatta oikeasti mitään kovin korkealentoista, ihan vain omien ongelmien - tai siis oikeasti ongelmiksi leimaamieni tapahtumien ja ajatusten - tarkastelua ilman stressiä. Hengittelen rauhallisesti syvään ja keskityn pelkästään siihen hengitykseen. Psyyke tulee kohta rentoutuneen kropan perässä. Mulla on tapana antaa ristiriitaisten ajatusten käydä keskustelua keskenään. sitten pyrin vain kuuntelemaan niitä, aivan kuin ne kummatkin olisivat ihan yhtä hyviä, neutraaleja vaihtoehtoja. Jos tulee ahdistavia tunteita, niin sitten tunnen ne, hyväksyn ne, ja katson niitä. Ajan kanssa ne menevät ohi. Ne menevät aina ohi. Ahdistuksesta ahdistuminen on varmasti kaikkein pahinta, mitä itselleen voi tehdä. Kysyn itseltäni, puhuuko nyt pelko vai uskallanko ottaa vastuuta.

Näin juuri Merkkari! Hienoa! :slight_smile:

Voimia sulle tosi paljon, ja rauhallista mieltä, mihin tulokseen ikinä sitten päädytkään. :slight_smile: