tää on just jännä! - mun eksänkin suvussa on alkoholisteja ja varmaan ihan huomaa siellä kantakapakassaan et siellä ollaan monessa polvessa eikä kuitenkaan ole koskaan laskenut yks plus yksi että alttius tulla riippuvaiseksi päihteistä voisi olla vaikka geeneissä. Hän ei tietenkään ole niistä edes riippuvainen mielestään, hän vaan pitää hauskaa ja lopettaa sitten joku päivä.
Monen kuukauden aikana hankittu itseluottamus ja työ meni hukkaan tietämättömällä kommentilla: “kyllä sitä voi kohtuukäyttöä opetella kun noin hyvin olet jo oppinut olemaan juomatta” .) 
Lilli Loiri-Sepän kirjoittamasta kirjasta “Selviytymistarinoita” käy hyvin ilmi, että hyvin todennäköisesti alkoholisti ei pysty koskaan kohtuukäyttöön.
Kirjoittelen pikaisesti ennenkuin lähden hakemaan lapsia hoidosta…
Parveke, mikä olo? Kuulostaa tutulta tuo, että fyysinen kunto alkaa pettää. Minulla oli ex-suhteessani samaa, ja se todella on jo aika merkittävä hälytysmerkki. Toivottavasti tilanne on parempi?
Zen, kiitos taas pohdinnoistasi, viisaita ajatuksia. Niistä innostuneena ajattelin käydä lainaamassa muutaman kirjan, ja aion ihan reilusti lukea niitä miehen nähden. Katsotaan, miten reagoi.
Olen tänään saanut edistettyä muuttoasioita aika hyvin. Menen loppuviikosta jopa katsomaan muutamaa asuntoa. Tämän hetken tunnelma on se, että valmistelen muuttoa rauhassa. Tässä tulee onneksi muutama pätkä poissa tästä kotoa, mikä tuntuu helpottavalta. Mistähän sekin kertoo… Mutta tunnustelen tunteitani ilman hätää. Siitä huolimatta toimin niiden asioiden eteen, joiden eteen on toimittava, jos meinaa muuttaa. Laitoin esim. hoitopaikkahakemukset tänään. Ainahan ne saa peruttua, jos tilanne jostain syystä kääntyisi niin. Tällä hetkellä se ei tunnu todennäköiseltä.
Viikonloppuna on tarkoitus nähdä sukulaisia ja ystäviä, ja sitten meillä on 2-keskistä aikaa pari päivää miehen kanssa. Katsotaan mihin ajatukset menevät, annan niiden tulla, kuten Zen neuvoit 
Nyt lähden hakemaan niitä nuppusia hoidosta, ehkä kirjoitan vielä myöhemmin lisää jos ehdin ja tulee tilaisuus. Voimia tähänkin päivään kaikille!
Luethan kirjoja ITSESI tähden, et sen tähden että näet, miten miehesi reagoi…
Tämä on niin tuttu tilanne. Kun kovasti haluaa, että toinen muuttuisi sellaiseksi, että hänen kanssaan voisi elää, jatkaa aika pitkään asioitten tekemistä saadakseen sen muutoksen toisessa aikaan. On hyvä välillä muistuttaa itseään, että tekee asioita itseään varten, että itselle selviäsi, miten suojella ja pitää huolta itsestään. Eikä millään pahalla, aivan saman asian kanssa jouduin ja joudun itsekin kamppailemaan, en tosin enää suhteessa alkoholistin kanssa.
^juuri näin. Oman itsesi tähden. Me luetaan näitä juttuja yhdessä, mutta mä en koskaan tyrkytä mitään. Jos läydän mielestäni hyvän jutun, vinkkaan siitä miehelle, mutta en vaadi lukemaan, enkä todellakaan kysy mitä mieltä hän on siitä, että niitä luen.
Mä luen niitä, koska mä tarvitsen niitä omaan jaksamiseen. Olen toki iloinen aina, kun hän pyytää multa jotain kirjaa luettavaksi. Me pystytään keskustelemaan niistä aika hyvin siksi, että mies on myöntänyt sen, että hänellä on ongelma alkoholin kanssa, ei siis tarvitse kiistellä siitä.
tämäkin on multa vielä lukematta. 
Niin. Vaikeuksia tuottaa myös se rajanveto, mikä on alkoholiongelma, tunnesäätelyn vaikudesta johtuva juomisongelma ja mikä on alkoholismia. Ovatko ne sama asia vai eri asia. Asiantuntijatkin näistä vetävät köyttä keskenään. Mä näen, että alkoholisti ei pysty kohtuukäyttöön ikinä, aivorakenteet ja psyyke on jo niin vauroitunut, ettei yhden kaljan jälkeen ole paluuta. Mun mies pystyy ottamaan yhden ja se voi jäädä siihen, tämä voi onnistua jopa kuukausia, kuten viime kesänä, mutta hänellä on myös tuota ahdistaviin tunteisiin juomista, mikä menee sitten aivan överiksi. Onko se sitten alkoholismia vai ei, on ihan määrittelykysymys. Ratkaisevaa on varmasti se, miten tuossa tilanteessa toimitaan. Mun mielestä ois parempi, ettei hän joisi mitään, niin kauan kun hän ei ole löytänyt keinoja ahdistuksen purkamiseen ja käsittelyyn muulla tavoin kuin juomalla, onneksi hän on samaa mieltä. Mä sanon kuitenkin, että toistaiseksi hän on alkoholisti, sitä mieltä hän on itsekin.
Kiinnostavaa tuo miten alkoholisimi määritellään. Isäni, joka joi vuosikausia kaikki vapaapäivät, pystyi silti katkaisemaan ja menemään töihin, joskus krapulassa mutta aina kuitenkin työnsä pystyi hoitamaan. Mieheni, joka on alkoholisti, ei pysty katkaisemaan sitten kun alkaa ottamaan. Kerran, kaksi ehkä kolmekin homma on vielä jotenkin hanskassa, sitten menee putkeksi, jota ei saa poikki ilman suuria ponnisteluja ja mielellään lääkkeellistäkin apua.
Isäni ei koskaan edes teeskennellyt pyrkivänsä kohtuukäyttöön, hän joi niin kauan kuin joi ja sitten lopetti käytön kokonaan. Mieheni päässä tapahtuu kummia kun hän on sen yhden lasillisen ottanut. Ihan selvänäkin selittää minulle että jos saa silloin tällöin ottaa, pystyy hän hanskaamaan tilanteen. Kuitenkin raittiina olllessaan tietää ettei siihen pysty.
Jotenkin uskoisin että tästä löytyy se todellinen ero geneettisen alttiuden aiheuttaman alkoholismin ja pitkäaikaisen suurkäytön aiheuttaman alkoholismin välillä. Itse olen luullut ymmärtäväni alkoholismia sairautena kotikokemusten perusteella, tänä kesänä vasta tutustuin tähän totaalisen pakkomielteiseen juomiseen mitä mikään ei saa katki, mille kukaan tai mikään ei merkitse mitään ja joka juo kaiken mitä tulee, valehtelee ja kieroilee juodakseen ja pitääkseen elämän helppona. (=päästäkseen taas juomaan). Isäni juomisestaan huolimatta hoisi laskut, piti huolen siitä että rahaa riitti elämiseen ja että “velvollisuudet” tuli hoidettua.
Hei Merkkari, KIITOS <3 kun kysyit - ihan liikutuin!
Tilasin labra-ajan ja kaikenlaista katsotaan – terveydenhoitaja kysyi, olisiko (siis kun valitin pohjatonta väsymystä) mahdollista, ettäm oliisn masentunut. Kyllä - se olisi mahdollista tällä kuviolla mitä läpikäyn, mutta kuitenkin koen että pääasiassa olen vaan väsynyt, voimaton, fyysisesti heikko… siis tässä vaiheessa kun olen luullakseni osan psyykkisestä surusta/ikävästä/vitutuksesta jo lusinut siis vuoden aikana. No katellaan. Jotenkin uusi mieli tuli siitä sairaudenpelosta - sellainen kiitollisuus omasta kodista, työstä ja lapsesta, mitä en ole tuntenut pitkään aikaan kun aina vaan olen miettinyt että miten se eksä nyt pärjää (kun sen tyttiskin on niin nuori…) Nyt näin niiden kuvia netissä — bilekuvia. Ihana olla vaan kotona ilman mitään äksöniä!!! Kaikki se jännitys, että iskeekö se tänä iltana ton nuoren pimun mun vierestä, mikä aina oli päällä kun niiden menoa kattelin - kaikki se on ohi, se on tapahtunut (viiteen kertaan!) eikä sillä asialla kuudes tai seitsemäs pimatsu enää voi ensimmäistä enempää satuttaa.
Kyllä joo, vaikea on ihmismielen unohtaa.
Onnellisia päiviä sinulle ja lapsillesi!
Noppa
mietiskelysi geenimanipuloidun alkkiksen ja suurkäyttäjän, joka pystyy painamaan jarrua, erilaisesta kohtalosta on mielenkiintoinen. Mietin, mistä ne siellä kapakssa loppujen lopuksi tietää, kuka on mitäkin - joku pystyy lopettamaan ja se tulee vastaan kaupungilla onnellisena lastensa kanssa jonakin päivänä – ja toinen luulee, että mäkin sitten lopetan huomenna eikä pystykään. Siinä yksi paradokseista.
No, ei kuulu mulle enää… (näkyy kyllä aika ajoin)
Huomenta kaikille,
kiva kun tänne on tullut taas paljon pohdintaa ja uusia ajatuksia. Nopalle kiitos vertaistuesta vanhempien suhteen… ei mikään helppo kuvio sinullakaan. Hienosti olet onnistunut luovimaan tuossa ristitulessa. Jos se vielä on todellista ristitulta, eli miehesi lataa sitten takaisin omat näkemyksensä isästäsi. Henkisesti raskasta olla siinä välissä 
Parveke, hyvä että sait labra-ajan ja selviää mistä väsymys ym. oireet johtuvat. Mä olen kantapään kautta joutunut kokemaan, että fyysinen terveys voi pettää niin monella tavalla kovan henkisen stressin ja paineen alla… Mikä on todella epäreilua ja raskasta. Mutta toisaalta siinä on juuri se valonpilkahdus mukana (ainakin itselläni ollut), se herätys, että hei! Meneekö mulla nyt tosiaan terveyskin tämän sonnan takia, mun pitää keskittyä hoitamaan itseäni, lapsiani jne…
Toivon että saat pian varmistuksen ja hoidon asioihin.
En saanut sitä kirjaa kirjastosta, jota haeskelin. Ja juu, ihan itseäni varten olisin sitä lukenut kyllä Peilasin vain sitä miehen nähden lukemista siihen, että ex-miehen kanssa en todellakaan olisi voinut hänen nähtensä lukea sitä kasaa narsisti-kirjoja, jotka jouduin läpi kahlaamaan…
Mä olen menossa tänään katsomaan kolmea asuntoa täällä toisella paikkakunnalla. Aika jännittävä olo, en oikein tiedä mikä. Eilen itkin pitkästä aikaa, mutta vain VÄHÄN. Sellaista suruitkua siitä, että se elämä, minkä kuvitteli niin erilaiseksi ja mitä lähti suurin toivein rakentamaan, ei mennytkään sinnepäinkään.
Toisaalta ajatuksiin on hiipinyt pieni aavistus siitä, että tämä voi olla todella paremman elämän alku. Ja jopa paremman parisuhteen alku. Niin olemme nyt vähän puhuneet miehen kanssa, vaikka tietysti tässä on paljon negatiivisiakin asioita suhteen kannalta.
Tiedän, että moni ajattelee tästä meidän muutostamme (joka ilmeisesti alkaa olla varmaa?), että se on myös loppupeleissä parisuhteen loppu. Itse en ajattele niin. Ennemminkin niin, että jos jatkaisimme yhdessä asumista, se voisi olla aika nopeasti parisuhteen loppu.
Ahdistavaa tässä on se, että asiat pitää päättää nopeasti lasten asioiden takia, lähinnä päivähoidon. Lapset saisivat päivähoitopaikat samantien täältä uudesta kaupungista - en tiedä, miten se onnistui näin nopeasti, mutta onnistui vain! Tänään (!) pitäisi ilmoittaa, milloin otan ne vastaan.
^ onpa jännittäviä vaiheita - onnea päätöksiin!
Heissan,
mitä kaikille kuuluu…?
Täällä periaatteessa oikein hyvä tilanne. Ostin asunnon Esikoinen aloitti uudessa hoitopaikassa ja alku on mennyt paremmin mitä pelkäsin. Kuopus aloittaa lokakuun alussa, on nyt mummilla hoidossa.
Tähän mennessä muutto on osoittautunut hyväksi ratkaisuksi, parisuhde paremmalla tolalla kuin aikoihin. Kävimme yhdessä katsomassa asunnonkin, koska tarkoituksena on asua kahta kotia.
“Hitusen” himmentää tätä muuten positiivista suuntaa se, että saan asunnon vasta 3 viikon päästä itselleni… hermot olleet todella kireänä vanhempien nurkissa asuessa (pitää asua jo täällä esikoisen eskarin takia). En tajua miten jaksan, mutta hammasta purren mennään… Onneksi pääsee välillä vanhaan kotiin “lepäämään”.
Miehen alkoholin käyttö on pysynyt täysin hanskassa, joskin lyhyt aikahan tämä on. Suunta on silti hyvä, ja oma mieleni rauhallinen, koska ne pahimmat ketutuksen aiheet on nyt eliminoitu oman kodin myötä. Pariterapiaa jatketaan muutosta huolimatta.
Juuri nyt olen onnellinen, että uskallettiin tehdä tämä ratkaisu 
^Ihanaa kuulla!
Joskus se viinapiru vain vaatii aika ankaria otteita. Toivottavasti miehesi hakee apua myös siihen.
Mun mies sanoo, että 3, 6 ja 9 kk:n kohdalla on aina vaikeinta (muistini mukaan tämä muuten pitää paikkansa, enpäs ole aiemmin huomannut tätä kaavaa), väliajat menee kuulemma jo “heittämällä”. Laittoi itselleen merkin kalenteriin, minä myös, jotta olen valmiina, jos hän sitä tarvitsee. Myös muista toimenpiteistä sovittiin, kuten AA- käynneistä 3 tai ainakin sen 9 kk:n välein, tarvittaessa soitto A-klinikan terapeutille. Me siis jatketaan toistaiseksi saman katon alla, ja mennään pariterapiaan myös.
Toivottavasti tarinanne jatkuu onnellisissa merkeissä. Viimeiset tsempit sukupolvi-asumiseen. 
Hei,
onnea Merkkarille uuteen vaiheeseen!
Mä olen jotenkin niin väsynyt kaikkeen tähän aiheeseen liittyvään - toisaalta sekin tekee ihan hyvää kun itseltä lähtee se viimeinenkin kärki yrittää jollain lailla vaikuttaa asiaan, johon ei siis voi vaikuttaa. Nyt elelen raukeana ja hiljaa ja ne käänteet mitkä ennen eli suhteemme aikana tapahtuivat päivittäin (hyvä päivä, huono päivä, hyvä olo, pettynyt olo…)… koskettavat minua enää viikottain. Tyyliin eksälle kuuluu hyvää, eksä ei ilmoita itsestään, eksälle kuuluu huonompaa ja eksä ilmoittelee itsestään jne. Kuitenkin edelleen sydän kääntyy ympäri kun puhun hänen kanssaan. Siinäkin on ihan tarpeeksi jännitystä - en oikeasti voi ymmärtää miten olen joskus jaksanut sitä että olimme joka päivä yhteydessä, eli jännitys siitä pitääkö hän lupauksensa vai ei oli jokapäiväistä. Nyt hän elelee missä elelee eikä pysty mua loukkaamaan. Mä ottaisin varmasti hänet takaisin jos mahdollisuus olisi mutta ei ole. Enkä tiedä, jaksaisinko irtipäästyäni enää hoitaa niin isoa vauvaa joka päähänpistoillaan vei kaiken energiani.
Sitä mietin, kun samanikäisiä eksän kanssa ollaan että eikö hän väsy siihen mitä koukeroita siiinä hänen ryyppyporukassaaan jatkuvasti tapahtuu. Vaihdetaan paria, ollaan velkaa, ollaan riidoissa, uhataan väkivallalla ja toteutetaan sitä, ollaan taas kohta ylimpiä ystäviä… Minkä takia mä olen väsynyt nyt vasta kun se on ohi ja hän jaksaa aina vaan koska ei lopeta eikä näe muunlaista elämää ???
Tavallaan väsymykseni lienee myös vahvistumista, olen vahva kun olen kaukana sieltä - minua ei liikuta ne törttöilyt ja tulemiset ja menemiset. Kuitenkin minä rakastan häntä ja hänen jokaista puheluaan. Niin se vaan menee.
Moi Merkkari,
Me ei olla “tavattu” täällä aikaisemmin, mutta ehdin lukea viestisi ennen kuin poistit sen. Miten sä jakselet? Irtiotto rakkaasta ihmisestä on äärimmäisen vaikeaa, varsinkin jos voimat on vähissä valmiiksi. Oon lueskellut näitä sivuja, mutten oikein tunne omaksi kirjoitella julkisesti. Mulla on ollu vähän samantapaisia kokemuksia ja pitkään kestänyttä toipumista. Toivon sulle voimia ja rohkeutta. Halaus.