Hei Rianpa, tosi surullinen juttu.
Voimia sinulle surusi keskelle.
Olen myös 40v
Mä menetin isäni pari kuukautta sitten.
Siitä alkoi tunteiden tumppaus.
Surin kyllä ja kun suru tuli, se koski niin helvetisti, etten jaksanut ottaa sitä kaikkea vastaan.
Otin ystäväkseni siiderin, joka antoi minulle luvan olla ajttelematta, tuntematta.
Käännyin sisään. itseeni ja kadotin kaiken muun, sen mikä oli elävää ja vielä olemassa.
LApset, kodin ja puolison.
Lakkasin ajattelemasta.
Se ei koske mua, sitä ei ole tapahtunut.
Kaikionhyvinkaikkionhyvin
Nyt vasta viime viikkoina olen ymmärtänyt oman pakoni.
Sen että surua en pääse karkuun.
Isä on kuollut ja minun on pakko hyväksyä se.
Minun on kohdattava ja minun on surtava.
Isää ei enää ole, mutta minun elämän on jatkuttava.
Toissa yönä näin ensimmäisen kerran unta isästä.
Viime viikolla katsoin videoita isästä.
Se teki kipeää, niin kipeää etten voinut ihan kunnolla katsoa vielä.
Isä on jotain ainutlaatuista
Minä olin isän tyttö, ainoa
ja isä oli minun ainoa isäni.
Se on minussa ja minun lapsissani.
Minulla on lupa surra.
Minun on se suru KOHDATTAVA.
Surua ei pääse pakoon siideriin.
Se tulee joka tapauksessa.
Voimia sinulle oikeasti, Rianpa
Mä en voi tietää miltä sinusta nyt tuntuu, mutta mä muistan helvetin hyvin miltä minusta tuntui.
Mä en haluisi ladella latteuksia, muttei toisen surulle ole kuin latteita sanoja.
Suru on jotain niin syvää.
Kun mä pimenevään iltaan sytytän kynttilän isälle, ajattelen hetken aikaa myös sinun suruasi.
Rakkaudella
Kukka
J.k äläkä välitä noista, jotka sun suruviestisi jälkeen kävivät riitelemään “totuuksista”.
Läheisen kuolema voi tehdä monelle niin kipeää, että ohittaminen on ainoa vaihtoehto.
Olinpa unohtaa, mikä on tärkeää ja mikä ei.
Voimia tosiaan, rianpa. Kun menetin oman isäni runsaat kahdeksan vuotta sitten, oli se alku juomakierteelle. Ei tosin heti, vaan yllättävänkin pitkällä viiveellä. Suru muuntui masennukseksi, kun vielä siskoni kuoli oman käden kautta puoli vuotta myöhemmin. Siitä ylös kömpiminen veikin sitten neljä vuotta.
Yritä jaksaa tämän vaikean ajan läpi.
mikkeli
Hei rianpa,
Kuinka sä voit?
Mulla tuli suru takaisin.
Ensin hillittömänä vihana.
Olen viime viikot tuntenut pelkkää vihaa, kunnes tajusin että koetan tappaa surua sisälläni.
Olen ollut nyt juomatta ja haluan päästä tästä olosta pois.
Haluan vihdoinkin surra niin että se vie tätä prosessia eteenpäin.
Olen polkenut paikollani ja paennut.
Tänään on ehkä jo vähän helpompi päivä.
En tiedä selviänkö tästä ilman ammattiapua, mutta päivä kerrallaan tämän surunikin kanssa.
Onneksi en tunne enää sitä sietämätöntä raivoa.
Se on perheen kannalta hyvä ja itseni.
Koeta jaksaa.
Kanssasi.
Kukka
Kiitos Kukka ja kiitos Mikkeli, sananne tuntuvat hyvältä.
Nyt on viikko mennyt hautajaisista. Ainoana lapsena suru on tainnut hukkua tekemiseen. Hautajaisjärjestelyt -muistinhan varmasti kaiken? Ennakoinhan varmasti vierasmäärän oikein? Muistinhan varmasti sen ja tämän ja tuon? No, hautajaiset ovat ohi ja hyvin menivät (jos niin voi sanoa), isän näköinen tilaisuus.
Menetys tuntui siinä arkulla, kukkalaitetta laskiessa, muistovärssyä lukiessa. Silloin ymmärsin, että tämä on totta, hyvästelen isääni -ainoaa linkkiä lapsuuteen. Ja itkin, pohjattoman syvää ikävää. 9-vuotias poikani laski oman kimppunsa ja puhkesi hillittömään itkuun, tajusi varmaan ensimmäistä kertaa siinä ettei pappaa enää ole.
Isää muisteltiin hymyssä suin. Hän oli niin valoisa ihminen. Isä oli jo pyörätuolissa ja halvaantunut, siitäkin huolimatta kertoi elävänsä elämänsä parasta aikaa. Joka kerta, kun erottiin, halattiin ja isä suukotti tytärtään poskelle.
Kaikki asiat ovat nyt kääntyneet ylösalaisin. Minusta on tullut hiljainen, pohdin mielessäni elämää. Kaikkea sitä mitä vielä on. Ja tuntuu kuin mielessä olisi musta aukko, pohjaton suru. Toivoisin kyyneleitä, mutta kun ei niitä tule. Olotila on pysähtynyt. Pukeutuminen menee automaattisesti mustaan, siinä on nyt hyvä olla. Ikäänkuin suojaväri, älkää tulko nyt lähelle - antakaa minun olla!
Luulen, että juominen on vähentynyt. Ja, kun katson mennyttä viikkoa, niin ei todellakaan ole! Olin työmatkalla, yksin. Ruuan kanssa tilasin viiniä, lasin jos toisenkin, humalaan asti. Perjantai-iltana vieraita ja naukkailua, humalaan asti. Lauantaina puoli pulloa viiniä ja 4 siideriä, aivan liian vähän…
Sunnuntaina heräsin, muka tajusin tämän painostavan tilanteen. Nyt pakotan itseni liikkumaan, kuntosalille, jumppaan! Mulla on upea koti, perhe, nauti niistä hyvä ihminen! Silti viini maistuisi nyt, eikä mikään estä minua ostamasta pulloa nyt!
Paitsi se, että yritän OIKEASTI puhua itselleni, että nyt on mahdollisuus muutokseen. En menekään viinakauppaan, lähden jumppaan - vaikkei kiinnosta pätkääkään - mutta luotan, että jonain päivänä kiinnostaa ja tuntuu paremmalle…
Huh. Tuo on asia, jota en jaksa olla hämmästelemättä. Miten joku kykenee järjestelemään hautajaisia suuren surun keskellä? Miten kykenee ajattelemaan kukkalaitteita ja voileipäkakkuja ja kaikkea?
Voimia sulle, rianpa!
Ja tosiaan, nyt kannattaa purkaa pahaa oloa johonkin muuhun kuin alkoholiin, ettei suru vie mennessään sinne pullon pohjalle. Jumppa on hyväksi.
otan osaa suruusi Rianpa ja toivon voimia sinulle.mun isä kuoli lähes viisi vuotta sitten ja oli kyl todella paha paikka nähdä hänet viime hetkillä avuttomana kuin pikkulapsi.mun alkoholiongelma on kehittyny hiljalleen todella pahaksi ja kun isä kuoli se vaan paheni ja on jatkunu näihin päiviin saakka.syitä päästä "unohdukseen"vaan löytyy uusia koko ajan.yksin tämmöisen helvetin ison ongelman kans on turha painia-ei minussa oo naista ottaa itteeni niskasta kiinni ja täytyy valottaa, että koko kesänä oon ollu vain kolme päivää selvinpäin.reilu viikko sitten aloin miettii hoitoon hakeutumista…mietin edelleen.mä juon yleensä kaljaa ja voin juoda sitä tosi paljon-ei mitään rajaa-tää hinnan alennus veron myötä vaan lisäs mahdollisuuksia ja tiedän ett huonosti käy kohta,jos en saa järkeä tähän hommaan…kerroin miehelle ajatuksistani ja tuntemuksistani…seurauksena, ettei mun oo sit tarvinnu hakee sitä kaljaa ite.hän on tarjoillut joka päivä…ja pitää sitten moraalisaarnan aina aamulla.juo kyll itekki aina kun mahdollista ja en muista että ois ollu selvinpäin päivääkään kotona tosi,tosi, tosi pitkään aikaan…miehethän ei alkoholisoidu niin helposti kuin naiset…hänen työnsä on sellaista ettei oo pakko lähtee aina töihin ja en tiedä pelästykö hän tätä mun pyrkimystä parantua niin paljon että on nyt sitten ollu kotona ja työhön menosta ei tietoakaan.toisaalta vaikka mä niin helvetisti tykkään juoda niin mä ihmettelen miks ns.mun rakkain ihminen auttaa mua tuhoon eikä esim. tarjoa vaikka autoajelua ja veis kahville jonnekkin…meill on ollu aika vaikea suhde alun alkaen.miehen tausta on uskonnollinen eikä hän ollu koskaan aikasemmin juonu ku mun kaa aloitti. se alkoi kahdesta ykkösoluesta jääkaapissa ja sitä on riittäny tähän saakka…mun isä tiesi tästä meidän “ongelmasta” ja sanoi mulle ennen kuolemaansa, että jätä se mies ja pelasta ittesi…elinpiiri on käyny tosi suppeaksi…ei kai täss oo enään menetettävää… enpä tiedä mistä sen voiman otan, että lähden muuttaa näitä kuvioita…vuosien kokemuksella tiedän itsestäni sen, että mikään vähentäminen ei oo mun ratkaisu-se on lopettaminen…
Aika jännä. Miehesi siis tarjoaa sinulle alkoholia, yllyttää juomaan ja sitten aamulla saarnaa ja jäkättää juomisesta?
Vaikuttaisi siltä, että miehesi kokee omasta juomisestaan huonoa omaatuntoa ja siksi tyrkyttää sinulle juotavaa, jotta voisi itse hyvillä mielin juoda, kun on joku toinen jakamassa sitä “syntiä”. Ja sitten aamulla sen sijaan, että miehesi katsoisi peiliin, hän jäkättää sinulle. Koska hän oikeasti on vihainen itselleen.
Lopeta sinä se juominen! Kun sinä et juo, ei miehesi pysty sinua syyllistämään. Varaa jääkaappiisi alkoholittomia juomia, juo teetä, kaakaota, vissyä, limua, jne… mitä tahansa muuta kuin alkoholillista juomaa. Kipitä hakemaan apua jos et itse pysty yksin lopettamaan, apua saat esimerkiksi A-klinikalta.
Voin kertoa, että lopettaminen kasvattaa itsetuntoa roimasti. Siitä tuleva hyvä mieli auttaa jaksamaan. 
Joo, aika erikoiselle kuulostaa, että puoliso kantaa sitä juomista ja sit moralisoi päälle. Meillä ei puoliso kanna juomista kotiin. Tosin tilanne alkaa kääntyä siihen, että hänkin ottaa enemmän. On kohtuukäyttäjä edelleenkin ja pystyy olemaan ilmankin, mut eipähän moralisoi mun juomista kun itsekin ottaa välillä. Juomista on vain niin pirun helppo saada eikä tuo veroale ollut ollenkaan hyvä… Itse haen ja piilottelen, kotona on paljon hyviä piilopaikkoja.
Nyt on vain olotila ihan toinen. Olen pysähdyksissä, lukossa, hiljainen, jumissa ja tavallaan ymmärrän sen, että nyt on muutoksen paikka. Isä eli hyvän elämän. Kunnioitanko hänen muistoaan juomalla itseni puiston penkille?
Tuohon toivoisin pääseväni. Ilmeisesti en ole vielä kertaakaan ollut siinä tilanteessa, että juomattomuudesta olisi tullut hyvä mieli. Maanantaista torstaihin on mahdollista olla juomatta, perjantai suorastaan “vaatii” ottamaan… Palkitsen itseni juomalla, perjantaina on lupa ottaa ja unohtaa mennyt viikko, kun on ollut alkuviikon juomatta…
mulla kuvio meni samanlailla sitte tuli iso muutos ja nythän tätä on riittäny…on siihen pulloon vaikeempi olla tarttumatta kuin tarttua ja sama jatkuu…tarkoitus on hakee apua…nyt vaan en pysty lähteen kun mies ei oo menny töihin…koska alkaa se sama laulu että eihän meillä mitää ongelmiaa…niin sillä hetkellä…mutta nytkin täs joku aika sitte hän kävi huikkaa mulle että jos peset noi vanteet autotallin edestä niin saat illalla palkinnon eli kaljaa…ja aamulla taas sama saatanan laulu että miten sinä saatat juoda niin paljon…enkö minä ajattele …no tämä elämämme on aika iso ongelma monin tavoin…olen aika heikko ja avuton tällä hetkellä…vaikka kertonut olen tilanteesta miehelle niin eka reissu a-klinikalle mun täytyy tehdä vähän niin kuin salaa…on tässä tullu kyl mieleen ett onko mies narsisti
minäkin olen usein ajatellut isäni sanoja…pelasta elämäsi…ongelmahan oli jo silloin olemassa…ei niin rajuna kuitenkaan.mä muistan miten isä oli aikoinaan ylpeä ahkerasta ja fiksusta tyttärestä-voin sitä selvinpäin ollakkin mutta känni minä on eri minä ja se tuo mulle hirvittävän määrän kärsimystä…
toivon, että jaksat hakea ulkopuolista apua etkä jää puhumattomuuteen ja alkoholin seuraan…minä oon aika hyvä esimerkki siitä miten käy kun yrittää itselleen vakuutella että kaikki järjestyy…kusessa oon enemmän kuin koskaan…enkä saa menetettyjä päiviä takas…sais edes tulevaisuudessa elämää näihin vuosiin ja sais ittesä irti tästä koska ei elämä näin ole enää elämisen arvoista.mun miehen tarjoama lohtu on aina ollut kalja-ei ole syliä…no miksikö oon tässä…tän alkoholismin takia on ympyrät koko ajan pienentyny ja jos en saa tätä katkaistua niin edessä on kuolema…olen sen verran vienyt asiaa eteenpäin ett oon “kallonkutistajalle”
kertonu meidän parisuhten toimintamallin.hän sanoi että todennäköistä on etten miehen tuella selviä tästä paskasta yksin-on laittanu viestiä eteenpäin mahd. hoitolajakson maksusitoumuksesta ja nyt mun pitäis jaksaa viedä juttua eteen päin. tunne on että jos ja kun pääsen hoitoon niin en enään ole valmis palaa tänne kotiin…niin miten rakennan tuhkasta taivaan…mut eihän sitä vielä tiedä mä sanoinkin ett musta tuntuu…
Huomenta aiccu! Tuo “kallonkutistaja” on hyvä juttu. Itsellä aikanaan pitkätkin terapiajaksot ovat opettaneet miettimään, pohtimaan, käsittelemään asioita. En haluaisi sanoa, koska jokaisella on omat syynsä eikä kenenkään parisuhdetta tarvitse mennä arvostelemaan, mutta ei tuo miehesi “tuki” ole mitään positiivista. Syrensis taisi tuolla aiemmin sanoakin, että miehesi potee huonoa omaatuntoa omasta juomisestaan ja purkaa sen sit sinuun. Ja sille tuo kuulostaa. Mut uskon, että kun saisit itsesi kuntoon, niin pikkuhiljaa asiat selkiytyy ja lähtee järjestymään. Vaikka nyt tuntuukin, että ympyrät on pienet. Kaikki lähtee siitä, että hoidat itsesi ehjäksi.
Toinen alko neuvoo toista 
Mut en menny eilen alkoon, vaan keksin kaikkea touhua. Viinaa tekee toki mieli koko ajan, mutta NYT ON PAKKO YRITTÄÄ…
Töiden jälkeen menen jumppaan, samalla käyn Alkossa - punaviiniä tekee kovasti mieli, valkoinenkin käy - sitten lapsen vanhempainiltaan. Sitten kotiin, sohvan nurkkaan istumaan viinilasin kanssa, sulkeutumaan omiin ajatuksiin. On niin epämääräinen olo, kun en tiedä kuka tai mikä olen nyt… Mulla on vain paha olla ja haluan olla yksin. Näin ne nopeasti ajatukset muuttuu aamusta…
Helvetin paha olo… Enkä ole edes juonut…
Moi Rianpa
Mä en tiedä mikä sulle tekee pahan olon nyt, mutta kun meillä molemmilla on lähellä tämä isän menetys, niin ajattelin kertoa sulle vähän mun tarinastani, jos saisit siitä jotain itsellesikin.
HAutajaisten jälkeen ajattelin että elämä menee eteen päin ihan omalla voimallaan.
Olin hyvästellyt isän ja mun mielestä antanut jo aikoja sitten anteeksi sen epätäydellisyyden.
Mä olen käynyt joskus 4 vuotta terapiaa, jossa ollaan paljon puhuttu isäsuhdetta.
Mä ajattelin että suru on sitt jotain sellaista muistelua valokuvien lomassa.
Vähän kyyneliä ja jotain.
En tiedä.
MUTTA mä aloin ahdistumaan.
Pikku hiljaa musta alkoi kuoriutuman hirviö.
Mä en enää tullut lainkaan toimeen itseni kanssa.
Mulla oli kaiken aikaa ihan VITUN paha olo, jonka siirsin lapsiin ja mieheen.
Mä en jaksanut mitään. Mä huusin lapsille ja tuli heki kun mä tajusin että olisin halunnut jopa satuttaa niitä.
Mä en jaksanut miestä enkä ystäviä.
Mä rääyin miehelle ihan hirveen rumia asioita, joilla ei ollut mitää katetta.
Mä en jaksanut siivota enkä nousta vuoteesta.
Mä huusin ja olin syyllinen.
Musta tuli hirviö-äiti ja nainen.
Ja syyllinen KAIKKEEN, kun olin niin hirviö.
Viime viikolla mun oli pakko käydä lääkärillä.
Mä ajattelin että mulla on vähintää aivokasvain, kun en mä enää tunne itseäni.
Lääkäri laitto lähetteen kiireellisenä psykiatrille ja lähdin sieltä reseptin kanssa.
Psykiatri kuunteli mua 45 min.
Se kuunteli kun mä itkin ja itkin.
Ensimmäisen kerran isän hautajaisten jälkeen.
Se sanoin mulle että käsittelemättömät ristiriitiset tunteet isäshteessa aktivoivoituu kuoleman jälkeen.
Kuolemasta on kulunut vasta kolme kuukautta.
Että se ei voi olla vaikuttamatta.
JA sille vihalle ja surulle pitää saada kohde ja sillä on lupa olla.
Mulle suositeltiin terapiaa tai edes sururyhmää.
Sinne sururyhmään mä ajattelin mennä.
Terapiaan ei ole varaa.
Voisko se määrittelemätön ahdistus johtua siitä.
Isän kuolemasta?
Kun mä menin sinne lääkärille niin mä sanoin etten mä halua kuollutta isääni syyllistää siitä että sen tytär on muuttunut hirviöksi.
JA se lääkäri, siis ,psykiatri näki sen niin että mulla on jus tästä kuolemesta niin paha olo ja niistä tunteista, että mä en kestä sitä kaaosta ja vihaa ja surua itsessäni ja siksi läheiset joutuu välillisesti kärsimään.
Mun pitäisi tietää miten asiat toimii, mutten mä omalla kohdallani osaa näköjää yhtään mitään.
JA mä en siis tunnistanut itse itsessäni olevaa pahaaoloa, ahdistusta enkä impulisiivisuutta liittyväksi läheisen kuolemaan.
Masennuslääkkeellä edetään ja sitä sururyhmää odotellessa.
Nyt jo tuntuu paremmalta.
Toivottavasti säkin saat kiinni jostain.
Ja uskallat pyytää apua, jos tuntuu että et enää tunne etkä hallitse itseäsi.
Mä en voinut uskoa, että tämä on tälläistä.
Voimia.
rakkaudella
Kukka
Huomenta Kukka! Puoli pulloa meni viiniä sittenkin illalla ja pari siideriä päälle. Sinne se paha olo upposi. Mutta väärä tapahan tuo on. Se on vain pahan olon siirtämistä eteenpäin.
Isän kuolemasta tämä paha olo on, en mä muuta osaa “syyllistää”. Lienenkö vihainen isälle siitä ettei hän enää ole olemassa…? Olen ainoa lapsi, adoptiolapsi, ja isä on ollut aina äärimmäisen rakas ja tärkeä. Aikanaan terpiassa käsittelin äitisuhdetta. Se, että äiti hylkäsi pienen lapsensa, on ollut hillittömän iso asia mulle. Adoptioäiti on kuollut jo 9v sitten enkä muista tällaista kaaosta hänen jälkeensä. Tosin minulla oli silloin puolivuotias poika, joka varmaan piti siinä arjessa kiinni.
Mutta nyt on isäkin kuollut. Eikä minulla ole enää ketään. Sitä lapsuuden tukiverkkoa ei enää ole. Nyt pitää pärjätä yksin. Toki on oma perhe, mutta se ei ole sama asia. Huomenna isän kuolemasta tulee 4 vkoa.
Yllätyin ettei sellaista hillitöntä itkua ja ikävöintiä ole tullut. Reippaana järjestelin hautajaisia ja olen selvitellyt papereita perunkirjoitukseen. Töissä olen käynyt, jopa työmatkalla viime viikolla. Nyt on vain iskenyt tämä epämääräinen paha olo. Näin päivällä pärjään, mutta kun menen kotiin niin tuntuu ettei henki kulje! Ärisen miehelleni, lapselle en vielä. Toki olen miehelle sanonut, että paha on olla ja isän poismenosta tämä johtuu. Ja että yritetään kestää.
Isän asuntoon on vaikea mennä enkä mitään ole pystynyt tyhjentämään sieltä vielä. Onneksi sillä asunnolla ei ole kiire. Kaikki tekeminen tuntuu olevan pakkopullaa. Jumppaan menen väkisellä, ruokaa laitan väkisellä, normaalia arkea pyöritän väkisellä.
Sururyhmistä olen kuullut, mutta eipä tullut nyt mieleen. Pitääpä etsiä omalta paikkakunnalta, voisi olla hyvä ajatus.
Kiitos, kun Sinä kirjoitat ja kerrot omasta kokemuksesta. Helpottaa tietää, että joku on kokenut ihan saman. Ja nuo tuntemuksesi ja reagointisi ovat juuri kuten itsellä nyt.
…
Hei Rianpa,
Vaikka en sinua tunne niin lämmin osanottoni isäsi poismenon johdosta.
Olen kanssasi saman ikäinen nainen ja alko-ongelman kanssa kamppaillut - vaihtelevasti - nuoruudesta lähtien.
Mulla on myös adoptiotausta ja se on myös minulle ollut - ja on - iso asia. Hylkäämisen traumasta ei voi koskaan päästä yli, näin uskoisin.
Haluaisin vain heittää sulle pohdittavaksi ajatuksen, että oletko koskaan ajatelut selvitellä biologisia juuriasi? Voisiko sitä kautta löytyä jotain helpotusta oloon ja apua a-ongelman kanssa kamppailuun?
Hei Eeva!
Olen samaa mieltä tuosta hylkäämisen traumasta. Se on varmasti jollakin tapaa mielessä ja läsnä lopun elämää! Mulle oli yksi helpottava tekijä oman lapsen syntymä. Silloin oikeesti eka kerran ymmärsin ettei minussa ole voinut olla vikaa, vaikka äiti jätti! Pienessä viattomassa vauvassa, hyvänenaika!
En hirmu vakavasti ole miettinyt oman taustan selvittämistä. Ehkä sen takia etten edes halua tietää ainakaan äidistä mitään. Sen verran on vihaa jäänyt tuosta hylkäämisestä. Ja ne asiat mitä taustastani tiedän kertovat kyllä sitä kieltä, että ongelmia on siellä äidin päässä ollut.
Lienekö periytyvää tämä alkoholismi? Tällä hetkellä ainakin menee ihan järkyttäviä määriä alkoa 