Ikuinen morkkis. Pää hajoaa.

Entä kun on ollut jo 10kk selvinpäin, mutta morkkikset ei helpota? Joka päivä mieleen tunkee niitä kamalia asioita, joita kännissä tuli tehtyä. Ja niitähän sitten riittää niin joka lähtöön, etten ole kellekään kehdannut edes kaikkia kertoa. Hirveitä asioita (aggressiivisuutta läheisille ja jopa viattomille lemmikeille), noloja asioita (vieraan miehen vokottelua oman miehen nenän edessä tai kaikkein pahin kun olin täysin tiedottomassa tilassa, niin en tunnistanut omaa sukulaistani ja yritin alkaa iskemään häntä), rikollisia asioita (onneksi vain pienehköjä mutta kuitenkin), miehen suunnittelemille romanttisille treffeille saapuminen karmeassa kännissä… you name it.

Miten tästä voi selvitä niinkun ikinä? Antakaa mulle nyt pliis jotakin neuvoa. Tuntuu, etten koskaan pääse eroon näistä mielessäni kummittelevista asioista ja ne pilaavat olemiseni täysin. Olen täysin epätoivoinen.

Kuulostaa kovin tutulta. No jos yhtään helpottaa, niin siellä on ollut itse kukin, epäillen ihan samaa että eikö tää nyt perkele koskaan lopu? Asiaa ei vielä ollenkaan helpottanut se, että juuri noina aikoina nämä samat ihmiset joiden ajatteleminenkin aiheutti valtavia häpeäntuskia (ja ajattelin heitä siis ihan koko ajan), pommittivat milloin juoppokuskiksi, milloin yrittivät houkutella juomaan. Minä vainoharhaisena ajattelin, milloin mitäkin käsittämättömiä kuvioita, joilla he yrittävät päänmenoani suorittaa. Pelkäsin valtavasti kaikkia ihmisiä ja olin ihan kaameassa lukossa itseni kanssa juuri noiden menneisyyden käsittelemättömien asioiden johdosta.

Nyt tässä 3,5 vuoden raittiuden kohdalla uskallan sanoa, että ne kaikki juoma-aikana tehdyt hölmöilyt ovat lakanneet painamasta. Olen ymmärtänyt, että olin (kuten tuo andante on hienosti todennut) poikkeustilassa, enkä oma itseni. Tänäpäivänä enemmän pyörittää oman itseni kohtaaminen, ei niinkään tekemieni tekojen.

Eli mikä itselläni on auttanut on se, että olen pysynyt tässä vertaistuen ja kaltaisteni piirissä mukana. Sitä olen saanut ensin AA:sta ja nyt tänäpäivänä enemmän täältä plinkistä. Olen kuunnellut sellaisia ihmisiä, jotka ovat käyneet samankaltaisia kokemuksia läpi ja yrittänyt parhaani mukaan uskoa heitä ja oppia heiltä. Samalla parhaani mukaan olen yrittänyt käsitellä ja ymmärtää omaa itseäni, sekä puhua omista tuntemuksistani. Tärkeää on se, että lopetan tämän näytelmän ohjaamisen itse. Kaikki kivet on käännettävä ympäri ja mitään en voi sieltä menneisyydestäni jättää käsittelemättä, jos se oman mielenrauhan saavuttaminen sitä vaatii. Etenkin niistä kaikkein kipeimmistä ja noloimmista asioista on pitänyt jollain tavalla löytää kanava, johon ne voi purkaa.

Aika on paras kaveri.

Moi. Puhu luotetulle. Kirjoita itsellesi, jos et tänne kykene ihan seikkaperäisesti, jotta
voit alkaa niitä käsittelemään, jos niitä tarvii käsitellä. Itselläkin on kasarilta asti rajuja tapauksia,
pontikkakännit ehkä 14 vuotiaana perheen pamahtaessa kotiin, rasvatonta maitoa juoden kävelytystä
ja 15 v viinihönöissä tuhannen sekaisin kävelin metsiköstä pitkät julkiset matkat vakireittiäni yksi kenkä
jalassa vara-avainta hakien pannuhuoneesta ja jotenkin pääsin sisälle ja
koko rannikkokaupunki katsoi mun päälle
ja samaa tein 22 v ja 32 ja 38…

Usein nää keissit pahenee moneen potenssiin vuosien kuluessa ja huomaa kusevansa kaupungilla
alleen, oksentavansa ja nukkuvansa baarissa, putkareissut tihenee,
pientä keikkaa ja varastelee ja valehtelee monesta asiasta.

Teininä jos mitä, mutta nuorena aikuisena paljon enempi ja äijäiässä loput. Niitä tapahtumia roudaa mukanansa, onnettomuudet, rattisekoilut, ulkomaanreissut ja sitä sekoilua, meinasin jäädä maailmalle monta kertaa yms.
ei niiden pidä toisaalta antaa rangaista itseänsä sen enempää. Ajoittain tulee selvinpäin mieleen kaikkea pöljyyttä,
mutta kun aikaa kuluu vuosia, hellittää. Voi olla heikompia aikoja, kun kaikki tuntuu painostavan. Menee kuitenkin ohi.

Ajan kanssa ja kuten mainittua puhuen, itse käyttänyt huumoria,
sillä kuoleman läheisistäkin tapauksista on vaan jatkettava maallista taivallusta.

Niin ja itse aloitin pitämään jossain juuri noissa kohdissa päiväkirjaa. Kun ei vielä sillä tavalla ollut rohkeutta, eikä varmaan vielä ollut niin selvilläkään omista tunteistaan, niin se oli hyvä tapa purkaa ajatuksiaan. Itsensä nolaamisen pelkoa ei ole, eikä haittaa vaikka kuinka jankkaisi samoja asioita.

Käytännön neuvona voisit esimerkiksi aloittaa tekemällä paperille luettelon vahingoittamistasi ihmisistä. Tilaisuuden tullen kerro heille, mikä tapaus tai tilanne sinua vaivaa ja pyydä anteeksi käyttäytymistäsi. Tai hyvitä taloudellisesti, jos olet aiheuttanut heille taloudellista vahinkoa. Voit mainita, että alkoholi saa sinut käyttäytymään typerästi, ja että pyrit pääsemään sen käytöstä eroon.

Tällaisista asioista on kuitenkin hyvä keskustella ensin jonkun järkevän ja luotettavan henkilön kanssa ja vasta sitten toimittava. Koska ei ole mitään perustetta aiheuttaa lisää vahinkoa kenellekään.

AA:n kahdestatoista askeleesta voit lukea lisää kokemuksia näistä sinuakin kovasti vaivaavista asioista.

Tein kännissä mitä päähän pälkähti. Nyt kun selvyyttä on jo takana jonkin verran ymmärrän sen, että eivät olleet omia valintoja. En yritä väittää olleeni syyntakeeton, mutta ilman alkoholia olisi jäänyt tekemättä. Kyllä se helpottaa ja tulet olemaan itsellesi armollisempi, kun saat hiukan etäisyyttä asioihin ja ymmärrät sen, että moottorina teoissa oli viina. Tuskinpa olet aikeissa jatkaa tyhmyyksiä nyt selvänä…?

Tämä on muuten todella tärkeää. Mulle sanottiin silloin juoma-aikani loppupäässä, että “itsepähän olet tiesi valinnut”. Ajattelin tuosta, että mitä helvettiä, en todellakaan ole valinnut, enkä tätä ole itse halunnut. Olin vain kaltoinkohdeltu uhri, jolle jostain syystä tuntui tapahtuvan kaikki ikävät asiat ja ihmiset olivat sydämettömiä ja olin kostonhaluinen, joka johti entistä pahempaan pimeyteen. Mulla oli aina paha olla, enkä tajunnut sitä että se viina juuri tuotti entisestään sitä tuskaa.

Nyt voin katsoa, että minä en ollut enää millään tavalla silloin ohjaksissa, enkä ollut enää läsnä. Jonkinlaista ohjausta siinä on silti ollut mukana.

Aiemmin jo suositeltiin asioiden kirjoittamista ja kannatan sitä lämpimästi ensimmäisenä vaiheena. Itselläni on tietokoneella tiedosto ja aiihen pikakuvake jotta pääsen siihen heti kun joku asia tulee mieleeni. MUTTA minulla on kaksi otsikkoa toinen HYVÄÄ ja toinen HÄVETTÄVÄÄ.

Uskoakseni jokaisella ihmisellä on paljon asioita, joista voi olla tyytyväinen ja ne kannattaa jo tasapainon vuoksi myös kirjata. Toiseen osastoon tulee sitten kaikki kännissä ja joskus jopa ilman känniä tehdyt töppäilyt.

Asioita on turha ja haitallista pyöritellä päässään. Siellä ne vaan jatkuvasti häiritsee. Kirjoittaminen auttaa selkeyttämään ja suhteuttamaan asioita.

Myöhemmin sitten voit niitä puhuakin jollekulle kunhan vaan löydät oikean, riittävän empaattisen ja luotettavan ihmisen.

Ikzu, en tiedä kuinka hyvin pystyt paikallistamaan ne henkilöt joiden kanssa jotain on vielä auki. Tuollainen listaus on hyvä runko ja siitä on helpompaa aloittaa työstäminen. Tärkeää olisi kuitenkin saada asioita nokikkain selvitettyä. Onhan mahdollista, että asianomistajat ovat jo aikoja sitten unohtaneet töppäilysi. Mulle on käynyt useastikin näin. Kaikilla on sen verran ajankohtaisia omia ongelmia, etteivät jaksa muistella vanhoja. Jos nyt mitään katastrofaalista ei ole sattunut. Ja jos on, nekin on hoidettava pois. Ainakin tarjouduttava keskusteluun. Muuten noista ei pääse ikinä eroon.
Harjoittelumielessä olisi ehkä järkevää keskustella jonkun täysin ulkopuolisen, mutta järkevän henkilön kanssa. Mulla on esikuntanani sekä Diakonia että Caritas. Tärkeissä asioissa kysyn aina ensimmäisenä näiden mielipidettä ja suosituksia.

Edellä onkin jo neuvottu kirjoittamaan niistä vaikeista ja pahoista asioista. Itse tein tämän aikanaan niin, että paperisilppurin vieressä kirjoitin muutaman lauseen kerrallaan ja paperi äkkiä silppuriin. Pelkäsin, että saan vaikka sairauskohtauksen ja en halunnut kenenkään näitä asioita lukevan. Kävin kyllä psykoterapiassa, mutta oli muutama asia mitä en pystynyt sielläkään sanomaan. Näiden asioiden ulos kirjoittaminen sitten helpotti.

Minäkin jossain vaiheessa epätoivoisena mietin ; e i k ö t ä ä h e l v e t t i s o i k o o n IKINÄ helpota… Kyllä se vaan on helpottanut, aika parantaa on vanha ja kliseinen sanonta, mutta niin totta !!

Malttia, malttia, sitä tarvitaan tässäkin asiassa.

Oliko tuo andante-sedän viesti tarkoitettu ketjunaloittajalle kuitenkin? No oli nyt minulle tai hänelle, niin vastaan kuitenkin, että tiedän kyllä tuon että minulla on noita käsittelemättömiä asioita joidenkin ihmisten kanssa. Olen niitä yrittänyt kierrellä ja kaarrella ja pelännyt kohtaamisia, mutta jostain syystä en vain ole sitä tehnyt. Ylpeyttä, torjutuksi tulemisen pelkoa? Olen niitä parhain päin yrittänyt itselleni selitellä ja koittanut unohtaa, mutta siellä ne vain edelleen takaraivossa painavat jotkin asiat. Se, että mä en nyt rupea tässä selittelemään itselleni mitään fuulaa, vaan ihan rehellisesti otettava se totuus vastaan.

Esimerkiksi yhdelle ihmiselle on tehnyt mieli jo pitkän aikaa kiittää siitä, että vavisutti mut aikanaan hereille ja oikeastaan pyytää anteeksikin jotain tekemiäni ja sanomiani juttuja. Olen kai juuri pelännyt sitä, että sieltä tulee jokin paskamyrsky vastaan, eikä minua oteta tosissaan, ja ihan alussa se oli sitä että en oikein itsekkään tainnut uskoa siihen raittiuteni kestävyyteen. Tunsin myös silloin aikanaan tätä henkilöä kohtaan valtavaa vihaa ja katkeruutta. Oman ylpeytensä nielemisessä oli todellakin tekemistä, kyllä minä tunsin silloin niin pahasti tulleeni kölin alta vedetyksi.

Herranjumala kun muisteleekin sitä häpeäntuskaa, kun ei niitä sanomiaan asioita muistanut ja se aiheutti loppujen lopuksi ihan vainoharhaisia kuvitelmia. Pakokauhua.

Viestini oli tarkoitettu kaikille niille, joilla on vielä selvittämättömiä asioita rästissä. Myös itselleni! :wink:

Okei :laughing: Sitä onkin ihan hyvä noudattaa.

Hei Silent ja mukavaa tätä vuotta sinulle! :smiley:

Kysymykseesi:

Voisitko ajatella niin, että antaisit itsellesi anteeksi? Kuten muissakin vastauksissa tuli hyvin esille, et ollut oma itsesi. Alkoholin vaikutuksessa tulee jokaiselle meille mokia ja tehtyä asioita joita häpeää myöhemmin. Kuten itsellenikin on sattunut. Kuitenkaan se, että olet tehnyt typeriä asioita ei tee sinusta huonoa ihmistä. Kuten kuulin viime kesänä käydessäni työmatkalla kaakkois-Suomessa, kuulin lausahduksen joka jäi mieleeni. Teit niin kuin oire vaati. Et sen enempää etkä sen vähempää. Oireesi oli alkoholi ja humala.

Jokainen meistä voi katua ja kokea jopa häpeää tekemistään asioista, mutta se ei tuo sitä hetkeä takaisin. Voit kokeilla noita kirjoittamisohjeita tai pyytää ihmisiltä anteeksi, mutta itse näen, että antaessasi itsellesi anteeksi pystyt unohtamaa tekemäsi mokat. Se, että antaa anteeksi ei tarkoita sitä etteikö katuisi tekojaan, mutta se antaa itselleen rauhan. Se ei kuitenkaan tarkoita ettekö olisi tehnyt silloin väärin, mutta hyväksyt sen ettei se ollut oikein etkä voi enää mennyttä muuttaa.

Se, että häpeää ja murehtii vanhoja tekojaan pitkään ei ole itsellesi hyväksi. Olet tehnhyt mitä olet tehnyt, häpeät ja kadut, pyydät mahdollisesti anteeksi muilta, mutta ennen kaikkea anna itsellesi anteeksi ja laita asioille pisteen. Ajatellaan vaikka, että olisit astunut jonkun varpaille ( ihan konkreettisesti survaissut jonkun varpaille ). Pyytelisitkö sinä häneltä toistuvasti anteeksi tekoasi aina, kun tapaisit hänet? Et varmaankaan. Pyytäisit tilanteessa anteeksi, että astuit hänen varpailleensa ja jatkaisit sitten elämääsi. Sama on näissä “kännimokissakin”. Joko pyydät ihmisiltä itseltään anteeksi tai sitten itseltäsi. Kerta riittää. Eikö totta?

Tiedän, esimerkkiäni ei voi verrata “kännimokiin”, mutta kärjistettynä se menee mielestäni näin. Miksi “kännimokat” olisivat pahempia ja useamman anteeksi pyynnön arvoisia kuin tavalliset elämässä tapahtuvat asiat / mokat. Selvinpäin tehdyt mokat pyydetään anteeksi tai käsitellään itsensä kanssa ja jatketaan matkaa. Kännissä tehdyt teot / mokat paisuvat aina suuremmiksi ja niitä vellotaan pidempään kuin muita mokia. Miksi?

Siksi, että ihminen ei olisi tehnyt niin selvinpäin.
" Käyttäytyy kuten oire vaatii…"

T.Metsänpeikko, joka myöskin katuu asioita ja yrittää antaa itselleen anteeksi

Olen huomannut että asiat kyllä vanhenevat ihan itsestäänkin. Kunhan niitä ei itse ruoki ja lihota pähkäilemällä, kertomalla, toistamalla, värittämällä, murehtimalla.

Vähän niinkuin se häävalssimme …“anna arpisten haavojen olla, niitä auki et repiä saa…”

Velat tarttis maksaa. Paitsi jo vanhentuneiden verovelkojen ja yrittäjäeläkkeiden, vakuutumaksujen ym konkurssiini liittyneiden kohdalla annan omantuntoni venyä ihan rauhassa. Eivät kuulemma ottaisi enää vastaankaan, jos menisin tarjoamaan (ja jos olis mistä semmoisia summia maksella)
Kait sitä on tullut tehdyksi jotain pahuuksiakin, mutta onpa niitä sitten otettu vastaankin. Ja syntiä on tehty, useinkin se on ollut kivaa. Tappeleminen ja tappaminen ovat aina olleet minulle vieraita harrastuksia, joten semmoisten korvaamisesta en viitsi murehtia ( milläs niitä muuten voisi korvata?).

Parhaan tuen tälle päivälle ja tulevaisuudelle saa sieltä menneisyyden jutskista keräämällä työkalulaatikkoonsa enemmän niitä onnistumisen kokemuksia ja hyviä asioita. Niitäkin kun jokaisella on. Se vaan on oma asia mitä sieltä mukanansa kantaa.

Kyllä minäkin voin ottaa opikseni tuosta MM:n jutusta. Tulee ihan liikaa vatvottua niitä menneisyyden juttuja. Olen oikea vatvomismasiina. Mutta toisaalta mulla on ollut koko ajan sellainen intuitiivinen tunne, että tämä on vain väliaikainen vaihe. Yksi ajanjakso elämässäni, joka kannattaa hoitaa huolella ja keskittyneesti. Se kun nyt olen oppinut puhumaan niistä asioista, joista en koko elämässäni ole ennen puhunut, eli esimerkiksi koulukiusaamisesta, isän alkoholismista, häpeästä ja peloista, on ollut kokemukseni mukaan ihan välttämätöntä minulle itselleni ja sille että voin odottaa elämänlaadun parantuvan.

Mutta totta on varmasti sekin, että sieltä menneisyydestä kannattaa oppia etsimään niitä positiivisia juttuja ja alkaa vaalimaan niitä yhä enemmän ja enemmän. Se kasvaa mitä ruokit.

Kait ne omat virheet ja mokat pitää itselleen selvittää -jos siltä tuntuu. Mutta, kuten Ikzu sanoi, parempi että se on vain välivaihe ja sitten seuraa niistä irrottautuminen, unohtaminen, ja valikoitujen eväiden jättäminen.

Jokaisella meistä on historiamme, eikä kenellekään riitä edes yksi historia!

Omaa elämää kelatessa riippuu kovinm paljon senhetkisestä mielialasta ja kaikenkaltaisista paineista, miltä se näyttää. Tosia ovat ne kaikki elämäntarinat, vaikka rinnakkain asetettuina näyttäisivät ihan eri ihmisistä kerrotuilta.

Joskus kannattaa ihan kulkea oma historiansa läpi vaikka viiden tai kymmenen vuoden jaksoina, katsoa mitkä asiat olivat olennaisia -kohokohtia tai syvimpiä kuoppia, sen mukaan mitä etsii. Ja kun muutamaan kertaan on kulkenut niiden onnistumisten ja mukavien asioiden kautta oman polkunsa, niin se muuttuu siksi omaksi todellisuudeksi jonka kanssa on ihan mukava kulkea.

Ja voipa niitä joskus vertailla, masentuneena ja itsensätuomitsevana nähdyn elämänkulun ja just jossain onnistuneena, positiivisena ja itseensä luottavana muistetun menneisyyden hirmuista eroa.

Ihan samoin tietysti, jospa laitettaisiin kymmenkunta minut eri tavoin ja eri asioista muutaman vuosikymmenmen ajalta tuntevaa ihmistä kertomaan mitä olen tehnyt ja millainen olen olut, luultavasti löytyisi monta eri tarinaa -kaikki tosia.

Ratkasieva minun elämässä viihtymiseni kannalta on kuitenkin se oma totuuteni.

Siihenkin voi valikoida ne asiat jotka tärkeitä olleet itselle --jonkun muun ihmisen tai jonkun joukon tärkeysjärjestys on ihan eri asia!

joo, joo… nyt voisi ajatella että vaikkapa täällä plinkissä pitäisi sopeutua ympäristön odotuksiin, kertoa siitä muutaman kymmenen vuoden mittaisesta pöhnässäolostanikin vain negatiivisia asioita, tuomita itseni ja tekemiseni, olla varoittavana esimerkkinä toisille, ehkäpä houkutella muutama säälin tai myötähäpeän, samaistuvan katumuksen kyynelkin herkempien silmäkulmaan ja todistaa kuin helluntaiseurakunnassa miten autuus löytyi vasta kun synnistä luovuin… ja helposti siihen haksahtaisinkin, kun kerran muiden ihmisten tavoin toisten ihmisten hyväksyntääkin kaipaan.

Kuitenkin, siinä sitten taitaisin tehdä sen synneistä suurimman, eli vahingon omalle sielulleni… kun kerran se ei ole ihan totuus, eikä ainakaan koko totuus.

On mulla ollut kivaakin! Ja olen onnistunut monessa asiassa. Olen tuntenut niin ystävyyttä kuin rakkauttakin, saanut niitä osakseni, olen joskus repinyt myös menestystä, vaikutusvaltaa ja hiukan rahaakin, arvostusta ja ties mitä. Olen myös usein ollut itseni kovin tyytyväinen ja nauranut olen elämässä paljon. Ja oppinutkin olen, jos en niitä “oikeita” asioita joita kouluissa ja opistoissa opetetaan, mutta semmoisia kaikenmaailman selviytymiskonsteja ja jippoja joilla sitten jotenkin aina pahimmista yli pääsee. Ja semmoisia työntekoon liittyviä joilla voi jossain olosuhteissa jotain urakkaa ja bisnestä vääntää -miksi minun pitäisi se kaikki tuomita ja kiusata itseäni toistelemalla olevani kamla ja syntinen, pahantekijä ja pirujen riivaama, voimaton ja kykenemätön itsestäni huolehtimaan… avuton paska jonka on parasta pukeutua säkkiin ja kaataa tuhkaa päälleen, rukoilla jos joku henki tai ihminen säälistä auttaisi… ei kait sentään, kun kerran valita saa.

Asioilla on puolensa. On aika monista asioista kiinni, että miltä se oma juomisaikainen historia näyttää nyt jälkeenpäin. Meitä on täällä plinkissäkn älyttömän isolla haitarilla alkoholin suurkuluttajasta hc-juoppoon ja päihdekentän moniottelijaan. Mihin asti asiat ovat kerenneet kehittymään riippuvuuden osalta ja toisaalta elämänhallinnan ja yms. taitojen osalta? Entäpä ne eväät sitten ihan alunperin ennen ongelmien kehittymistä kullakin, sekä psyykkiset että fyysiset? Verkostot ja talous? Onko elämällä/tekemisillä merkitystä, onko se mielekästä? Pystyykö kokemaan tyytyväisyyttä/onnea?

Kukaan ei ihan suoraan sillan alle synny, vaikka onkin Suomessakin nyt todettu syrjäytymisen alkavan jo kohdusta. Omalla kohdalla juomiseen liittyi etenkin nuorena paljon hauskuutta, vaikka niitä lieveimiöitäkin oli jo silloinkin. Elämässä on ollut mukana kantavia asioita, joista osasta voin kiittää itseäni ja sinnikkyyttäni, mutta osa on täysin elämän arvan tuomaa. On aika lailla eri asia lopettaa juominen työssä käyvänä, terveenä, perhettä ja ystäviä omaavana, kuin täysin marginaaliin itsensä juoneena. Olen läheltä nähnyt kuinka elämää rakennetaan huomattavasti enemmän alusta, kuin mihin itse on joutunut.

Mistä kenelläkin sitten morkkis on? Siinä asiassa tosiaan ollaan tekemisissä laajalla skaalalla aina henkirikoksista ikävään oloon siitä, että tekee itseään kohtaan väärin juomalla liikaa. Joten kyllä tässäkin asiassa variaatiota varmasti löytyy. Miten niiden kanssa sitten toimeen tullaan, niin sama juttu. On asioita ja tekoja, jotka vaativat tulla ulos, kerrotuksi. Jotkut jopa moneen kertaan, puhki asti. Joskus riittää, että vain itselle. Toisinaan myös toiselle. Sitten ne voi jättää tai ne jäävät, omalle paikalleen sitä suurempaa stooria, jota elämänkulun juoneksikin voisi tässä kutsua.

Monet asiat ovat eittämättä myös sellaisia, että ne voidaan ohittaa ja antaa olla, muhia itsekseen. Aika asettaa kohdalleen sen kummempia murehtimatta.

Silent, minulle tulee mieleen tästä, että ei sinua ehkä oikeasti morkkikset ja vanhat kännimokat vaivaa, vaan ihan joku muu. Oletko kuullut tunnelukoista? Ihmisen psyyke voi toimia joskus niin, että se suojaa pahimpia kipukohtia, kiellettyjä ja sisälle sullottuja tunteita kehittämällä ns. “suoja-ajatuksia”. Kun alkaa sattua, ihminen tarttuu näihin suoja-ajatuksiinsa, alkaa pyöritellä niitä, hakee niistä siis “syyn” omaan pahaan oloonsa, ja silloin jämähtää aina näihin samoihin ajatuksiin, muistoihin ja tunteisiinsa, ja se todellinen tunnelukko jää avaamatta. Usein sen tunnelukon alla on surua. Suru on parantava, puhdistava, vapauttava tunne.

Itselläni oli pitkään niin, että kun alkoi “ahdistaa” minulla aktivoitui älytön syyttämisjärjestelmä. En niinkään syytellyt itseäni, kuten sinä, vaan syytin ja tuomitsin toisia ihmisiä. Jumituin niihin ajatuksiin, eikä olo helpottanut. Vähitellen aloin nähdä tämän reaktion itsessäni, ja miten se toimi. Kun tajusin, että paha olo tulee jostakin muualta kuin toisista ihmisistä, aloin kohdata sitä, ja luopua tuomitsevista ajatuksista. Seurailin niitä ikäänkuin kauempaa, mutta en takertunut niihin, vaan annoin niiden olla ja kadota, samalla omaa tilaani katsellen, omia emootioitani, kehon toimintojani, hengitystäni ym seuraten. Luin jostakin neuvon, että itseltään kannattaa tällaisissa epäselvissä tilanteissa kysyä, minkä ikäiseksi tunnen itseni juuri nyt. Se auttaa tavoittamaan todellista ongelmaa, todellista tunnetta, mikä haluaisi päästä ulos mutta ei pysty vahvojen suojamuurien vuoksi. Vähitellen tuomitsevat ajatukset loppuivat. Niiden alta löysin vihaa, mutta viha ei kohdistunutkaan itseeni tai nykyhetken olosuhteisiin, vaan aina menneisyyteen ja lapsuuteeni, ja se viha oli löytyessään tervehdyttävää. Vähitellen syyttelyn ja arvostelun tilalle alkoi tulla muita ajatuksia. Lähinnä pelkoja. Aloin murehtia ja stressata. Pelkojen kautta onnistuin tavoittamaan lapsuuteni muistoja ja kokemuksia, juuri tätä - Minkä ikäinen olen nyt? kysymystä toistaen. Jos takerruin pelkoajatuksiin mitkä koskivat tulevaisuutta, olin jumissa. Kun onnistuin katsomaan menneisyyteen, ja tarkkailemaan tilaani ja reaktiotani, sain yleensä jonkun kiinnekohdan, löysin jonkun tapahtuman/kokemuksen/muiston jossa olin pelännyt, ja sulkenut tämän pelon pois koska en sitä ollut pystynyt silloin käsittelemään. Koin pelon uudestaan, aikuisuudesta käsin, itseäni tukien ja lohduttaen, ja sain jälleen “tyhjennettyä säiliötä”, ja oloni keveni.

Nykyään tunnelukkoni ovat muuttuneet turtumukseksi ja sellaiseksi “hälläväliä” tahdottomaksi tiloiksi. Tyhjyydeksi. Ajatukset eivät enää kieputa, mutta saatan pudota sellaiseen harmaaseen tyhjyyteen. Silloinkin auttaa tuo taaksepäin- ajattelu - Milloin olen kokenut aiemmin näin? …Löytyyhän niitä tilanteita. Tai joskus vain annan itseni olla siinä tyhjyydessä, hengitän sitä, elän sitä mutta en arvostele tai arvota, ja luovun ajatuksista jotka yrittävät selittää oloani. Usein tämän tyhjyyden alta löytyy pettymystä, surua, mielipahaa. Sellainen aito, vahva suru joka nousee tuolta syvyyksistä on minun kohdallani se syvimpään haudattu tunne. Se kaikkein kielletyin, pitkään hylätty tunne. Kun annan sen tulla ja nousta ylös, samaan aikaan tuntuu sekä tuskalliselta, kipeältä, surulliselta että vapaalta ja onnelliselta. Suru parantaa.

Hathajooga on auttanut myös löytämään ja vapauttamaan näitä syvälle haudattuja tunteita. Samoin kuin meditointi, koska ne omat ajatukseni olivat suojamuurina todellisten tunteiden ja kokemusten edessä. Joskus pitää hylätä omat ajatuksensa ja käsityksensä, ja vain kuunnella ja katsella, hypätä tyhjyyteen. Hyväksyä kaikki mitä on nyt, ja antaa haavojen nousta näkyville.

Kysyit neuvoa, Silent, ja omien kokemuksieni mukaan sanoisin, että kännimokista johtuvat morkkikset ovat sinulla vain suojakilpi, jotta et pääsisi syvemmälle itsessäsi.

Ne omat sisäiset haavat huutavat siellä suojakuoriensa alla, niin kauan kuin ne löytää ja hyväksyy, ja antaa niille tilaa ja ilmaa ja mahdollisuuden parantua. Jos tämä matka tuntuu liian pelottavalta tehdä yksin, niin apua kannattaa pyytää ja hakea. Ihan intuitiolla sanoisin, että yritä löytää suru, mielipaha, pettymys ja myötätunto itseäsi kohtaan. Voimia!

Ihanan paljon tullut vastauksia. Kiitokset kaikille :slight_smile:

Kaikkien kirjoituksissa oli paljon asiaa. “Hauskinta” tässä on se, että omat mokansa tuntuu jotenkin nostavan “jalustalle”. Huomaan ajattelevani: “Kaikkien muiden mokat on ihan pikkujuttuja omieni rinnalla”. Hmm. Mitähän tuohon nyt sitten sanoisi. Järjellisesti ajateltuna sen tietää, ettei asia toki näin ole… Mutta minkäs teet, kun se itseinho on iskostunut niin syvälle, että kaiken suurentelee mielessään moninkertaiseksi? Joskus ne menevät jopa naurettavuuksiin. Niiden käsitteleminen vaatisi juurikin kirjoittamista ja ammattilaiselle puhumista. Entä jos häpeää niin paljon, ettei pysty? Kamalinta on, että hirveiden tekojeni kohteet ovat jokapäiväisessä elämässäni mukana. Muistuttamassa minua siitä, mitä olen tehnyt. Jotkin asiat ovat olleet niin kamalia, ettei niistä yksinkertaisesti voi puhua ja pyytää anteeksi. Ei vain voi. Silloin herää kysymys: Miten ne voi antaa anteeksi itselleenkään? Jos on pysyvästi pilannut jonkun muun elämän?

Sitruunapippurin teksti osui ja upposi. Minulta löytyy suuriakin tunnelukkoja ja ne liittyvät ennenkaikkea parisuhdeasioihin. Kun tunnen hankaluuksia sillä saralla, karkaa ajatukset väkisin kännimokiin. On jonkin tietyn kännitapahtuman vikaa, että minusta on tullut tällainen. Se on mielestäni yksistään syyllinen näihin asioihin. Sitähän en koskaan saa tietää, onko asia näin… Koska ajat ja asiat on eletty kännissä, enkä voi tietää, olisiko selvinpäin eläessä tapahtunut ja mitä. On kai jokseenkin helpompi syyttää alkoholismia, kuin oikeasti selvittää, mistä kenkä puristaa. Saati sitten alkaa selvitellä asioita vain huomatakseen, että on ollut oikeassa koko ajan. :open_mouth:

Minulla on myös tapana sulkeutua ja pudota harmaaseen tyhjyyteen, kuten Sitruunapippuri kirjoitti. Vaan minun kohdallani siihen liittyy toistuvasti nojautuminen jonnekin ihan väärään suuntaan. Mitä pahempi olo itsellä on, sen enempi minä etäännytän perheenjäseniä ja putoan omaan maailmaan kaikkea pakoon. Ja asiat jäävät taas käsittelemättä realistisella tasolla. Tässä vaiheessa tulee usein kiukku: Miksen sitten vain jatkaisi juopottelua? Tulisi ainakin hetkellisesti taas helpompi olla ja saisin syytellä alkoholia kaikesta mielin määrin.

Kaikkea tietysti pahentaa vaikea kaksisuuntainen mielialahäiriö… Jos ei palikat ole muutenkaan kohdalla, niin miten sitten selvitä niistä kaikkein hankalimmista asioista? Lääkitystä on ja hoitosuhdetta, mutta toistuvasti minusta todetaan: “Ei saada yhteyttä”…

Huoh :cry: