Uusi käyttäjän äiti täällä terve 
Ei millään pahalla, mutta enpä olisi halunnut joutua tilanteeseen, jossa keskustelen kanssanne täällä…
Olen lueskellut nyt muutamien päivien ajan tarinoitanne ja siellä on niin monta samankaltaista kuin poikani. Tavallaan se lohduttaa, mutta se on myös niin tavattoman surullista ja lohdutonta. Niin moni teistä on joutunut hautaamaan lapsensa. Se on asia mitä välillä jopa toivon (tuntuu kauhealle se sanoa) ja mitä eniten pelkään.
Oma poikani on 16v, tänä syksynä täyttää 17v. Ollut aina sosiaalinen, taiteellinen ja kauhean herkkä. Harrastanut liikuntaa, musiikkia, ollut ilopilleri. Kunnes yläkoulun alkaessa ahdistui kauheasti, hakeutui koulussa siihen kovaan jengiin kuin asemaansa hakien (ja jotain suojakilpeä) ja ongelmat alkoivat rytinällä.
Ensin “normaalit”; tupakkaa, kotiintuloajoista myöhästymisiä, suun soittamista, valehtelua siitä missä on ollut. Soittelin perään, juttelin, tarkistelin menemisiä ja pidin yhteyttä kavereiden vanhempiin. Ajattelin, että nämä on näitä murrosiän tyrskyjä ja näistä selvitään. Kunnes yhtä äkkiä koulu alkoi mennä tosi huonosti ja poika alkoi olla ilman lupaa öitä poissa.
Hain apua nuorten psykalta ja lastensuojelusta. Yhtä äkkiä oli kannabiksen käyttöä ja lapsi sijoitettiin kiireellisenä kuukaudeksi “pysäytystä” varten. Se auttoi vain hetkeksi kunnes touhu karkasi käsistä ja lopulta nuori huostaanotettiin ja hänet sijoitettiin vuodeksi toiselle paikkakunnalle. Lisäksi poika sai masennuslääkkeet.
Vuoden päästä kotiutui tasaisen oloinen poika, joka päätti peruskoulunsa ja sai jopa kaksi diplomia. Olimme niin ylpeitä ja onnellisia. Kaikki tuntui menevän hyvin, tosin kaverit (sekä hyvät että huonot) olivat kotikaupungissa kaikonneet ja poika valitteli välillä yksinäisyyttä. Halusi lopettaa masennutlääkkeet, koska ei halunnut syödä mitään tabletteja. Näin jälkikäteen se oli niiiin vikatikki. 
Emme aluksi huomanneet kotona mitään, mutta pian poika alkoi olla levoton ja äksy, salaili selvästi jotain. Sitten tuli postitiivinen kannabisseula ja lastensuojelu puuttui tilanteeseen heti. Tarkoitus oli sijoittaa poika taas kuukaudeksi tämän vuoden helmikuussa, jotta hän havahtuisi ja tilanne saataisiin haltuun, mutta se olikin suistunut parissa kuukaudessa salaa aivan mahdottomaksi. Poika hatkasi ja kun saatiin kiinni, oli sekaisin kuin seinäkello. Seulasta löytyi amfetamiiniä, kannabista, bentsoja.
Poika siirrettiin katkolle toiseen paikkaan ja tuntui, että hän tosissaan yritti, käyttäytyi nätisti ja osallistui kuntoutukseen. Tyttöystävä odotti kotikaupungissa ja poika kertoi käyttäneensä aineita salakavalasti palanneeseen masennukseen ja ahdistukseen. Oli kuulemma ajatellout jopa itsemurhaa. Nyt oli hoitomyönteinen ja odotti pääsevänsä takaisin kotikaupunkiin. Lastensuojelu päätti kuitenkin sijoittaa pojan muualle, jottei kotikaupungin piirit houkuttele jatkamaan päihteiden käyttöä. Poika ahdsitui, suuttui ja hatkasi.
Koko toukokuun oli kateissa, vastaili viesteihin muttei kertonut missä on. Valehteli, ettei käytä mitään. Lopulta tällä viikolla saimme hänet houkuteltua kotiin ja palaamaan katkopaikkaan. Oli laiha kuin mikä ja ihan rääsyläisen ja narkkarin näköinen. Olin aivan kauhuissani mitä suloiselle ja komealle pojalleni oli tapahtunut!
On myöntänyt käyttäneensä kuukauden aikana kerran subuteksiä, muutaman kerran amfetamiiniä ja jotain bentsoja (itse en näistä tajua - vielä…) kun ahdisti ja tuntui, ettei koko elämällä ole mitään väliä. Kotiin tullessaan itki myös, että haluaa kuolla, ei ole järkeä asua laitoksissa kaukana rakkaistaan.
Nyt kuitenkin on edessä siirto uudelle paikkakunnalle lastensuojelun alkuperäisen suunnitelman mukaisesti ja pelkään, että poikaani ahdistaa niin, että hän hatkaa taas ja katoaa sekä tappaa itsensä huumeilla. Myöntää itse, että tällainen itsensä “hoitaminen” auttaa vain sen hetken, mutta sanoi että kun kaikki tuntuu painavalta ja raskaalta niin se hetkenkin helpotus on sen arvoista. Kun koetan puhua päinvstaista tai kyseenalaistaa, hän raivostuu ja huutaa minulle.
Olen koettanut puhua katkopaikkaan, että pojan henkiseen olotilaan on kiinnitettävä suurempaa huomiota ja keksittävä keino, jolla ahdistusta saadaan helpotettua. Poika ei kestä suljetussa tilassa olemista, tuntuu kuulemma että seinät tulee päälle. Tyttökaveri on pysynyt rinnalla vaikka itse ei käytä, sitä ihmettelen suuresti.
Pelkään ja jotenkin jopa uskon, että tie tulee olemaan yhtä tuhoisa kuin monen teidän lapsella on ollut. Pojalla on add-taipumusta (diagnoosi jäi “viittä vaille”) ja hän selvästi uppoutuu täysillä kaikkeen. Niinpä nyt myös jää kiinni aineisiin, varsinkin kun mieli on niin kovilla ja herkkä.
Olen itkenyt, huutanut, hävennyt, pelännyt, kaivannut, inhonnut ja rakastanut. Haluaisin, että voin pitää langat käsissäni ja auttaa kuten lasten ollessa pieniä ja nyt on niin avuton olo katsoa tätä kaikkea vain matkustajana.
Koetan oppia elämään omaa elämää tässä rinnalla muun perheen ja itseni vuoksi. Välillä se onnistuu, välillä ei.
Loppuukohan tämä helvetti ikinä?
