Huumeiden käyttäjien äidit!

[A_n_aiti]

Älkää antako hiljaisuuden palstalla masentaa, moni kuitenkin lukee näitä ja kerää rohkeutta kirjoittaa!
Itselleni oli todella suuri apua aikoinaan tästä palstasta. Oli todella hienoa tajuta, etten ole ainoa äitinä " epäonnistunut". Meitä oli suuri joukko ihan kaikenlaisia ihmisiä. Toivon ja uskon, että valitettavasti keskustelu tästä vilkastuu. Huumeiden käyttö ei ole loppunut ja perheet, jotka joutuvat tähän helvettiin tarvitsevat apua. Itse sitä aikoinani täältä sain. Ilman täältä löytämiäni ihmisiä olisin varmaan jo tappanut itseni!
Tärkeintä on tietää, ettei ole yksin. Niitä perheitä, jotka kamppailevat päihdeongelmaisen nuoren kanssa on taatusti paljon. Ilman vertaistukea ei selviä.

Vertaistuen voi hakea monilla tavoilla, ryhmistä, täältä, itse netistä hakien…Tärkeintä on löytää ihminen, joka jakaa kokemuksesi.

[sarkynytsydan]

Hei A:n äiti

Olet ehdottomasti oikeassa! Ahdistavaa miettiä asioita yksinään, välillä ajatukset menevät höpöksi niin, että itsekin ymmärrän lopettaa ne.

Kohtasin joku päivä sitten niin voimakkaan häpeän tunteen, että en muista pitkään aikaan sellaista tunteneeni. Kirjoitin tuonne naapuri osastoon ihmiselle, jota suuresti arvostan ja ihailen ja hän ei vastannut muutamaan päivään, niin toivoin, että jospa maa nielaisisi minut. Sairasta, vanha akka jne. Päätin, etten lue edes toisten kirjoituksia saatikka, että itse kirjoittaisin. No onneksi ne tunnekuohut ovat tälläerää ohi.

Olen töissä ja nyt helletauko on ohi, jatketaan illalla, kiitos kirjoittamisestasi.

[A_n_aiti]

Se, että lapsi käyttää huumeita ei välttämättä kerro mitään äidin “onnistumisesta/epäonnistumisesta”. Meillä monilla on useampia lapsia, joista kaikki eivät käytä huumeita tai kärsi mielenterveys ongelmista. Kaikkihan me omien sukujemmekin kautta jo tiedämme sen, että elämät menevät eri suuntiin, vaikka geenit ovat samat. Häpeää ei pidä tuntea, asioita ei kannata läheisiltä salata. En koskaan ole hävennyt tyttäreni huumeidenkäyttöä, vaan puhunut siitä avoimesti. Itsemurha olikin sitten kompleksisempi juttu…Siinä oli enemmän syyllisyyttä siitä, etten osannut lastani auttaa. Huumeidenkäytöstä vaikeneminen pahentaa ongelmaa ja jää ilman niidenkin ihmisten apua, joilla olisi kykyä auttaa ja tukea. Avoimuus on ainoa tie saada selityksiä, apua ja ymmärrystä. Toki eteen tulee niitä, jotka syyllistävät, mutta heille viittaatte kintaalla ja katkaisette välit

[Numb77]

Täällä…ensikertaa valittettavsti…täällä. Päässäni takoo kuin suuri kello hakkaisi kalloani rikki. Poikani, rakas ihana poikani juuri ja juuri 17 vuotta. Vanhempien pelkojen pahin uutinen kävi toteen. Tottakai olen aavistellut, epäillyt, käyttänyt pissatesteissä, penkonut huonetta…ja nyt pitäsi vain niellä tieto ja katsoa vierestä kuinka askeleet johdattavat häntä kauemmas luotani, ja maailmasta. Maailma joka on kaunis ja avoin meille kaikille, joskus hyvin karukin mutta loppujen lopuksi kaunis. Lapseni kuin myös teidän monen täällä kirjoittajienkin lapset hakevat oman suuntansa, ja me olemme sivusta seuraajia, yleisöä. Yleisöä, joka toivoo voittoa, voittoa joka olisi onnellinen rakkauden täyteinen ja huumeeton elämä. Lopputulosta emme vaan tiedä, tiedämme vaan ettei ilman loukkaantumisia onnellista loppua monelle tule. Äidin rakkaus repii, itkee hiljaa, niiskuttaa ettei perheen pienemmät tietäisi. Etteivät turhaan huolestuisi rakkan veljensä valitseman tien huonoista päätöksistä. Woimia kaikki Äidit ja isät ja läheiset, muistakaa huutaa tuskaa ulos ja yrittäkää antaa myös ilon elämästä joskus tulla tuskan tilalle <3

[aiti_varjoisilta_kuj]

Hei kaikki!

Itse olen täältä ollut välillä pitkiä aikoja pois. Nyt tuli tarve kirjoittaa (ketju “Vertaistukea kaivataan”) ja se auttoi. Vähän vain, mutta kuitenkin. Minulla on tapana jäädä yksin murehtimaan mutta viimeisitä episodia olen puhunut halki ja poikki kahdenkin eri ihmisen kanssa.

Minun on ollut todella vaikea myöntää sitä, mutta tyttäreni on todellla taitava manipuloija. Hän syyttää ja syyllistää jos en tee niinkuin hän tahtoo. Olen ajoittain ihan pohjamudissa ja häpeän tilannetta kuollakseni.

Vaikeinta on ollut sanoa “ei”. Helppo tie olisi tehdä niin kuin hän tahtoo. Antaa rahaa, kyyditä, viedä aina ruokaa. Mutta tiedän, että ajan mittaan se varmaankin pahenisi.

Joka kerta kun sanon “ei!” saan hirveää syyllistämistä niskaani.

Vaikka asiat on tehty selviksi tyttären ollessa selvinpäin ja tuolloin vaikuttanut ymmärtävän miksi toimimme näin.

[soilisko]

Todella sääli että tämä foorumi on hiljentynyt kovasti. Itse sain täältä tukea, vastauksia ja kommentteja kun niitä eniten tarvitsin lähes reaaliajassa. Joskus kirjoitin päiväkirjanomaisesti vain selvittääkseni omaa päätäni ja tunteitani.
Tyttäreni kuolemasta on näillä hetkillä tasan vuosi. Tästä vuodestakaan en olisi selvinnyt ilman plinkin äitien tukea.
Jospa itsekin vielä kykenisin olemaan jonkun tukena vaikkakin toivon ettei toisten tarvitsisi jakaa samaa kohtaloa kanssani. Ehkäpä senkin vuoksi me lapsemme menettäneet olemme vähitellen siirtyneet yksityisviestien puolelle.
Kirjoittakaa täällä äidit, isät ja muut läheiset. Se helpottaa ja mitä enemmän kirjoitatte, sitä enemmän saatte kommetteja ja vastauksia.
Viime joulu oli musta, tähän on jo tullut mustaan hopeareunus ja ehkä valonpilkahduksiakin kaikesta huolimatta.
Värejä ei vielä näy, mutta ehkä vähitellen. Hetkeksikään en kykene unohtamaan rakastani. Lyhyen elämänsä aikana tytär ehti niin paljon, hyvää ja pahaa. Kynttilää todella poltettiin molemmista päistä!

[i]Hän tanssi kanssa enkeleiden
Tanssi pienen tanssin
Vaan tiedän etten koskaan voi häntä unohtaa

Palat pienet nuo, edessäni nään
Joita paikolleen en saanut milloinkaan
Sen jo tiedän miten synnytään ja miten täältä lähdetään
Vaan tärkeintä en tiedä kuitenkaan

Kun suljen silmät niin hän on täällä taas
Ja taas voin nähdä jokaisen askeleen
Voin nähdä, voin elää ja voin unohtaa
Voin tuntea sen kaiken uudelleen

Kun hän vain tanssi kanssa enkeleiden
Tanssi pienen tanssin
Tähtinäytöksensä jälkeen kun tulenliekki vaan
Hän tanssi kanssa enkeleiden
Vain yhden valssin
Vaan tiedän etten koskaan voi nähdä kauniimpaa

Suuret kellot asemien hiljaisten
Niitä ihminen ei osaa pysäyttää
Ja viimeiset tilit kun maksetaan
Mistä tietää kuinka paljon käteen jää

Kun hän vain tanssi kanssa enkeleiden
Tanssi pienen tanssin
Tähtinäytöksensä jälkeen kun tulenliekki vaan
Hän tanssi kanssa enkeleiden
Vain yhden valssin
Vaan tiedän etten koskaan voi nähdä kauniimpaa

Kun suljen silmät niin hän on täällä taas
Ja taas voin nähdä jokaisen askeleen
Voin nähdä, voin elää ja voin unohtaa
Voin tuntea sen kaiken uudelleen

Kun hän vain tanssi kanssa enkeleiden
Tanssi pienen tanssin
Tähtinäytöksensä jälkeen kuin tulenliekki vaan
Hän tanssi kanssa enkeleiden
Vain yhden valssin
Vaan tiedän etten koskaan voi nähdä kauniimpaa

Tanssi kanssa enkeleiden
Tanssi pienen tanssin
Tähtinäytöksensä jälkeen kuin tulenliekki vaan
Tanssi kanssa enkeleiden
Vain yhden valssin
Vaan tiedän etten koskaan voi häntä unohtaa [/i]

[sarkynytsydan]

Voi Soilisko , miten tosi surullinen on tuo tyttäresi kohtalo, olen todella pahoillani. Ja myöskin A:n äidin tyttären tarina.
Välillä tuntuu itsestäni väärältä kirjoitella täällä, kun nuoremme ovat kuitenkin elossa ja korvaushoidossa, joka on sujunut hyvin tähän mennessä.

Itsekin kaipaisin kovasti keskusteluja tänne. Lähes vuoden kestänyt korvaushoito pojallamme, sai minut kirjoittelemaan, kun huomasin, ettei se kymmenkunta vuotta jatkunut huoli, pelko, ahdistus jne. itsestään minnekään poistunut.

Pojalla on kohta hoitokokous, suunnittelevat jatkoa, kun hän on vaihtanut asuinkuntaa. Voin hänen puolestaan osallistua siihen, kunhan en kerro hänen nettipelaamisestaan??? Taitaa olla korvike pakokeino todellisuudesta. Nuoret riitelevät siitä paljon, ymmärrän kyllä tyttöäkin, mielestäni pojan kannattaisi puhua siitä avoimesti ja hakea apua. Minusta on tosi lapsellista, että 28v. käyttää niin paljon aikaa typeriin peleihin.

Tapasin työni puolesta pojan joukkuepeliaikaisen kaverin äidin, kyselin äidiltä, että mitä hänen pojallensa kuuluu. Hyvää kuuluu, kansainvälisessä yrityksessä asianajajana!, toiset opiskelevat ja toiset vetävät huumeita! Olen kai itsekin hiukan toipunut, ku en joutunut vihan, raivon, itsesäälin yms. valtaan, vaan ajattelin, ettei sitä periaatteessa ole mitään vielä menetetty, jos poikamme toipuminen jatkuu, ehtii hän elämässään vaikka mitä. Eikä minua kauheasti haittaisi vaikka ura urkenisi enemmän käytännön hommissa.

Vietimme jouluaattoa läheisen perheen kanssa, niin kuin jo yli 20 vuotta. Heidän poikansa (kummilapsemme) on ollut vaihto-oppilaana Singaporessa. Hän näytti kuvia läppäriltään sieltä ja kertoi, että siellä tuomitaan huumeista kuolemaan! Paljon muitakin sääntöjä esim. purukumi on kielletty ja kaikenlainen roskaaminen yms. Onhan se tosi turvallinen maa esim. matkailua ajatellen Tuntuu kyllä aika hurjalta monetkin tuomiot siellä.

Luin ,Soilisko, hiukan ketjua, johon olit laittanut linkin “minäminä”-blogiin, en osaa laittaa sitä tähän, mutta suosittelisin kaikkia vanhempia lukemaan sen ja toki muitakin läheisiä,

Paljon voimia ja jaksamista sinulle ja perheellesi, myös A:n äidille ja hänen perheelleen
Särkynytsydän

[A_n_aiti]

Nimenomaan niiden, joilla lapsi on elossa, pitäisi saada vertaistukea. Silloin oli niin ahdistavaa, kun oli hätä ja pakottava tarve yrittää jotenkin kääntää kohtalon hirveää pyörää. Sitä yritti ja yritti ja uupui yrittäessään.

Ahdistavaahan nytkin on, mutta saan avoimemmin kokea tunteitani. Nyt saan rakastaa tai vihata tytärtäni, enää ei tarvitse ajatella hänen tunteitaan, jaksamistaan ja pärjäämistään.

Silloin, kun pyörittiin vielä huume/mielisairaala/itsemurhayritykset karusellissa, kauhu oli aivan totaalista. Olin usein hirveässä paniikissa ja pelkäsin yötä päivää. En osannut tunnistaa omia tunteitani ja join siksi itsekin liikaa.

En tiedä millaista tyttäreni elämä olisi, jos hän olisi hengissä. Paljon pahaa hän ehti kokea 18 v. aikana. Nyt kaikki voisi olla paremmin, mutta voisi edelleen olla todella vaikeaa. Ehkä tyttäreni olisi kuivilla ja perheellinen tai ehkä hän vetäisi asunnottomana kamaa yhteispiikeillä. Ja olisi positiivinen kaikilla muilla tavoilla paitsi asenteeltaan…

Nyt poikani saa elää omaa elämäänsä, jota ei enää määritä yhden (tai kahden) perheenjäsenen päihdesairaus.

[dorisvonelli]

,kirjoitan tänne ensi kertaa,koska lähdin hakemaan vertaistukea jostain…
Olen 23.v huumeidenkäyttäjä pojan äiti.
Tilanne on meillä jatkunut jo vuosia,ja kaksi mielisairaalareissuakin on hänellä takana.
Koska me vanhemmat olemme eronneet 14.v sitten ,niin poika asustelee enimmäkseen luonani,vaikka olisi ollut omiakin asuntoja.mutta kun rahat loppuu niin täällä on aina ruokaa ja katto pään päällä.
En ole kyennyt “panemaan välejä poikki” niinkuin minua neuvotaan ja syytetään hyysäämisestä…
Mutta kun viimeisimmän sairaalareissun jälkeen tilanne on ollut parempi kun hän on ollut luonani eikä asunnollaan.
Huumeidenkäyttö onviime aikoina rajoittunut kannabiksenpolttoon,eikä hän koskaan ole piikittänyt,vaikka amfetamiinia onkin käyttänyt,ja lääkkeitä.
Välillä olen ollut tosi uupunut,mutta välillä osaan suhtautua syyllistämättä itseäni ja ottamatta sitä kauheaa häpeän viittaa harteilleni,kiitos muutaman ymmärtävän ystäväni.
Mutta taas kun eräs nainen syyllisti minua hyysäämisestä jolla mahdollistan tuon pojan elämäntavan,tulin ahdistuneena kotiin ja nakkasin pojan pihalle(omaan asuntoonsa)
Se on varmasti hyväksi,mutta nyt olen huolissaan pahensinko tilannetta,kun hän on ollut viime aikoina parempana,vaikkakin pilven polttoa onkin ollut.
Joskus olen ajatellut että minun pitäisi kadota maisemista kokonaan tai olla kuollut,koska en osaa tehdä mitään oikein.varmaan kertoo jotain henkisestä paineesta,ja syyllisyydestä jota koen.
Olisi ihana kuulla sellaistenkin äitien kertomuksia joiden tarinassa olisi onnellinen loppu?
Se antaisi toivoa!

[sarkynytsydan]

Hei Dorisvonelli

Täällä korvaushoidossa olevan 28-vuotiaan narkomaanin äiti. Tervetuloa kirjoittelemaan. Meinas hukkua viestisi tähän viimeaikojen viestitulvaan! Täällä on ollut aika hiljaista pitkään, mutta nyt viestejä on ollut enemmän, toivottavasti tämä aktivoituminen jatkuu ja toivottavasti saat vertaistukea, toivoa ja voimia jatkaa ja jaksaa narkomaanipoikasi kanssa.

Mielestäni, oman lapsen huumeidenkäyttö on yksi kamalimmista asioista, mikä vanhempia voi kohdata. No, tietysti se on kamala valinta myös käyttäjälle. Olen kertonut tarinaamme tuolla “Lamaantunut narkkarin äiti”-ketjussa, viime aikoina on tullut vähänlaisesti kirjoiteltua.

Meidän narkomaanimme ja hänen tyttöystävänsä ovat olleet korvaushoidossa, poika yli 1,5v ja tyttönsä 1v, hoidon alkamisen jälkeen, alkoi itselläni kova ahdistus, ehkäpä kovempi kuin käyttöaikana. Tavallaan putosin aivan tyhjän päälle, kun olin heidän käyttövuosinaan kietoutunut täysillä huumeongelmaan. Kaikki muu elämä, harrastukset, lähes kaikki sosiaalinen kanssakäynti sukulaisten ja ystävien kanssa, matkustelu jne. oli jäänyt heidän narkkaamisen takia. Sairastuin pahasti läheisriippuvuuteen. Ainoa terveempi osa-alue elämässäni oli osa-aikatyö ja olen nyt jäänyt kokonaan eläkkeelle. No, nyt on paljon tukiverkkoja ympärilläni ja olen ehkä ymmärtänyt nyt joitakin asioita.

Tuskin koskaan uskallan sanoa tai edes ajatella, että he olisivat riippuvuutensa selättäneet tai parantuneet narkomaniastaan. Hyvin ovat kuitenkin toipuneet ja osallistuvat aktiivisesti kaikkiin tukitoimiin korvauslääkkeensä lisäksi. Mitä itse pidän tärkeänä on se, että olemme kaikki oppineet elämään päivän kerrallaan! En enää maalaile piruja seinälle, enkä muutenkaan suunnittele tai mieti paljon tulevaisuutta. Sehän riittää hyvin, että tänä päivänä ei huumeet ole kuvioissa ja elämme kaikki aika rauhallista ja tavallista elämää!

Oletko tutustunut eri tahoihin mistä saat apua? Kannattaa hoitaa itseään! Itse olen hakenut apua terveyskeskuksesta, kirkon perheasiain neuvontakeskuksesta, Irti Huumeista-järjestöstä, Al-anonista, AAL:stä jne, Apua ja tukea antavia paikkoja on oikeastaan paljon, toiset ottavat yhteyttä mm. kriisikeskukseen. Oma toipuminen lähtee käyntiin, kun rohkaistuu puhumaan asioista rehellisesti! Ja tämä kirjoittelu tänne on ollut tosi tärkeää itselleni.

Paljon, paljon voimia sinulle, aina on toivoa! Toivon hyvää myös pojallesi, jospa hänkin löytäisi motivaation lopettaa huumeilu!

[dorisvonelli]

Kiitos vastauksestasi,särkynyt sydän!
Kyllä minäkin aika ajoin jaksan toivoa parempaa,ja minullakin on työ joka pitää elämää kasassa,ja olen ottanutkin selvää noista ryhmistä jo,en ole vielä saanut mentyä kun ovat niin kaukana,pikkupaikkakunnalla sellaisia ei ole.
Poika on taas luonani,sain viikon lomaa hänestä välillä,mikä oli ihan tarpeeseen.
Huomaan että pojan ongelman salailu vie ehkä eniten voimiani,varmasti helpottaisi asiasta puhuminen.
Hänkin olisi saanut tk:sta psykologin terapiaa sairaalassa olon jälkeen,mutta ei saa mentyä sinne koska nukkuu päivät ja valvoo yöt.
Hyvä että teillä on asiat jo paremmalla tolalla,olenkin ajatellut että rakastuminen olisi ehkä pojalleni ainoa pelastus,kun hänkin löytäisi jonkun,joka näkisi pintaa syvemmälle…
Vaikka samalla olen pelännyt,että hänelle tulisi lapsia ja niistä vielä pitäisi huolta kantaa,huhhuh!
Mutta senkin olen oppinut tässä ettei auta jäädä tuleen makaamaan,vaan elää omaa elämää eteenpäin päivä kerrallaan,voisihan asiat olla vielä huonomminkin,ja ovat meilläkin olleetkin,kuin just nyt tällä hetkellä.
Minullakin on kaksi muutakin poikaa,joilla elämä menee hyvin,ja se antaa voimia.
Voimia muillekin huumenuorten äideille!

[hanna11]

Hei kaikille!
Hyvää tätä vuotta!

Dorisvonellin viestissä on paljon samanlaisia ajatuksia mitä minulla on risteillyt päässäni vuosien varrella. Asun myös pienellä paikkakunnalla ja kaikenlaiset vertaistukiryhmät ovat kaukana. Olisin varmaan niihin osallistunut jos olisi lähenpänä. Minulla on vielä lisäksi vuorotyö joka vie viikosta monta iltaa. Nyt kyllä olen jäänyt osa-aikaeläkkeelle.

Poikani on käyttänyt huumeita yli kymmenen vuotta. Hän oli kuivilla n. kaksi vuotta, mutta viime syksynä taas retkahti. Nyt on ollut taas “kateissa” useamman kuukauden. Jouluna olen viimeksi kuullut hänestä. En jaksa enää koko aikaa kysellä perään, mulla on omakin elämä. Rakastan häntä kuitenkin täydestä sydämestäni yhtä paljon kuin ennenkin. Sydäntä raastaa mutta asian kanssa on elettävä. En pysty häntä auttaa, mutta tukea annan jos hän sitä tarvitsee. Hän “asustelee” monen sadan kilometrin päässä joten en näe häntä kovin usein (asustelee lainausmerkeissä=asunnoton). Muutaman viikon ennen joulua hän oli selvin päin. Lupasi tulla jouluksi kotiin, mutta ilmoittikin sitten aatonaattona ettei pääsekään tulemaan. Olin siihen kyllä varautunut koska niin monta kertaa sama on toistunut. Suhtaudun hänen lupauksiinsa aina kyynisesti, uskon vasta kun näen. Hänelle en sitä kyllä kerro.

Viime syksy oli aivan toivotonta aikaa. En koskaan ole vielä tuntenut ennen niin suunnatonta pettymystä ja pahaa oloa. Itkin monta viikkoa. Onneksi jokun ihmeen voimalla olen päässyt taas jonkinlaiseen päiväjärjestykseen. Mutta taustalla se pahaolo on kuitenkin aina olemassa. On ollut jo yli 10 vuotta. Tuntuu tosi pahalta, ettei omasta lapsesta ole elämään tässä yhteiskunnassa.

Tsemppiä kaikille!

[Maya2013]

Hei!

Olen lukenut kirjoituksia näillä palstoilla ja todennut että on paljon surullisia tarinoita.

Itse olen pari vuotta sitten eronnut kahden lapsen äiti. Lapset 20 ja 16 vuotiaita. Selvisin erosta mielestäni “kunnialla” vaikka jonkinlaista masennusta podin useamman vuoden, olemme lasten isän kanssa vielä hyviä ystäviä. Vanhempi lapsi sai jonkunlaisia kolhuja meidän erosta ja vetäytyi kauemmas meistä, viihtyi paremmin kavereiden kanssa, mikä nuorelle on muutenkin aika yleistä. Päätin syksyn aikana että nyt minusta taas tulee se iloinen ja reipas äiti ja annan hyvän elämisen mallin lapsilleni.

Sitten joulua edeltävänä perjantaina poliisit soittivat että minun autolla on kolhittu toista autoa. Siinä sitten selvis että lapseni oli käyttänyt päihteitä ja menettänyt ajokorttinsa. Onneksi poliisit kehottivat minua tilamaan koko tutkimusraportin jossa sitten selvis että lapseni alkoholin lisäksi oli käyttänyt kannabista ja että sitä oli myös mukana.

Myönsin itselleni että olin epäillyt jotain tällaista aineiden väärinkäyttöä, mutta “todistus aine” puuttui. Olin kyllä jo parin vuoden aikana tutkinut lapseni huonetta ja tavaroita kuitenkin löytämättä mitään.

Tapahtuman jälkeen otin yhteyttä muutamaan kaveriporukan vanhempaan ja päätimme että selvitään tästä yhdessä kun kävi ilmi että muutkin käyttävät. Nyt kuitenkin tuntuu että olen aika yksin asian kanssa. Olen mielestäni pysynyt melko rauhallisena lapseni edessä. Sanoin kuitenkin hänelle että olen todella huolestunut ja teen kaikkeni jotta saadaan hänen elämä muuttamaan suuntaa mutta hänen on myös itse haluttava sitä siihen hän vastasi ettei tiedä. Se on nykyään vastaus aika moneen kysymykseen. Hänen oma aloitekyky on poissa saan jopa muistuttaa suihkussa/saunassa käymisestä…tietokoneen äärellää aivot kuitenkin tuntuu toimivan.

Lapseni opiskeli syksyllä toisella paikkakunnalla mutta joululomalla selvisi että hän ei ollut suorittanut yhtään opintoviikkoa sinä aikana, ilmeisesti hän on viettänyt aikaa tietokoneen äärellä ja pelejä pelannut. Päätimme yhdessä että han pitää taukoa opinnoista ja jää tänne kotiin asumaan. Asumme pienellä ruotsinkielisellä paikkakunnalla ja itse olen täälläpäin jonkun verran näkyvällä paikalla. En tunne häpeää pelkästään suurta surua ja pelkoa että emme selviä tästä. En halua pilata lapseni elämää kertomalla tästä kaikille, toisaalta tunnen että itseni vuoksi tästä on pakko puhua.

Otin tapahtuman jälkeen yhteyttä pähdeasiantuntijaan ja kävin juttelemassa hänen kanssaan. Hän lupasi tulla kotikäynnille mutta muistutti minua siitä että lapseni on täysiikäinen eli hänen on itse haluttava apua. Sain myös keskusteluajan itselleni psykologin luokse. Nämä keskustelut käydään nyt lähiviikkojen aikana. Itken salaa yöllä ja luen asiasta jotta ymmärtäisin mitä kaikkea on edessä. Pyrin kuitenkin olemaan “normaali äiti” päivisin, jotta nuorempi lapsi ei huolestuisi liikaa.

Onko vielä muuta mitä voin tehdä? Ajatukset on kokoajan tässä asiassa kiinni onneksi minulla on ymmärtävä työnantaja (mutta kuinka kauan?)

[top_rankin]

Hei

Olen tätä palstaa seurannut lähes jatkuvasti vaikka vähän hiljaisempaa on ollutkin.

Meidän poika asuu edelleen toisella paikkakunnalla. Oli tässä pari viikkoa sitten tosin sanonut vaimolleni, että oli saanut häädön, mutta onnistui sossun kanssa asian jotenkin järjestämään.

Hän oli kotona viettämässä joulua ja se meni oikeastaan ihan hyvin. Paitsi että sitten lähti pariksi yöksi jonnekin. Mutta kotona ei ollut mitään aineiden käytöstä aiheutunutta välikohtausta tms.

Minä en ole joulun jälkeen puhunut hänen kanssaan. Olen yrittänyt soitella mutta hän ei vastaa puhelimeen juuri koskaan. Äitinsä on onnistunut pari kertaa saamaan hänet puhelimella kiinni. Toisaalta minua suorastaan ärsyttää soittaa ja puhuakin hänen kanssaan. En jaksa sitä selostusta miten “minä haluan sellaisen työn joka on mielekäs. En ota mitä tahansa vastaan”. Aivan kuin hänelle oltaisi jotain tarjoamassa tai olisi jotain tarjottu.

Ja yhteisvalinnassa minun neuvoni ei kelpaa millään. On siis kirjoittanut ylioppilaaksi kolmisen vuotta sitten, viiden vuoden lukio-opiskelun jälkeen. Sen jälkeen aloitti ammattikoulun kotipaikkakunnalla mutta keskeytti sen. Sitten meni samalle linjalle isompaan kaupunkiin mutta siellä ei oikeastaan edes aloittanut koulua.

Jouluna kertoi vähän niinkuin mielestään positiivisena seikkana että “ei mulla oikeastaan ole paljonkaan ulosotossa. AInoastaan jotain kuus tonnia. Ja sen päälle sakot”. Hitto, itse käyn säännöllisesti töissä ja minusta tuo olisi jo tosi iso velka.

[Ohjaaja_Kerttu]

Hei May2013

Etpä paljon enempää voi tehdä kuin nyt olet jo tehnyt. On hyvä että purat ajatuksiasi täällä ja olet varannut itsellesi
keskusteluaikaa myös päihdeasiantuntijoiden kanssa.
Silloin kun lapsen huumeidenkäyttö paljastuu vanhemmille, se on suuri suru joka herättää pelkoa, häpeää ja ahdistusta. Näitä tunteita on hyvä käydä läpi ja uskaltaa uskoa itseensä.
Olet pystynyt keskustelemaan asiasta rauhallisesti poikasi kanssa, mikä on todella hyvä juttu.
Hänen on hyvä nähdä, että olet myös huolissasi omasta jaksamisestasi. Silloin kun läheinen jaksaa/ymmärtää hakea itselleen apua, sillä on suuri merkitys siihen miten elämä jatkossa “kulkee”.
Nuorempi lapsesi tarvitsee myös jaksavan äidin.
On tosiasia että vanhempi poikasi on täysi-ikäinen ja on tavallaan vastuussa itsestään ja valinnoistaan. Niin kauan kun hän asuu kotona olette varmaan sopineet, että koti on huumeeton alue, siellä ei käytetä, eikä sinne tuoda huumeita.
Miten poikien isä on mukana kuvioissa? Kirjoitat että olette hyvissä väleissä, eli onko hänen kenties mahdollista olla tukena pitkäjänteisesti tässä tilanteessa.
Koita myös itse jaksaa tehdä sellaisia asioita, tai harrasta jotain sellaista mikä vie ajatuksesi pois huumeista. Edes hetkeksi aikaa. Ota ns. välimatkaa.

Terv. Ohjaaja Kerttu

[Niiskuneiti78]

Hei!

Tänään ensimmäistä kertaa täällä käymässä ja lukien muiden äitien suurta huolta lapsestaan.
Itselle tämä tuli vasta taannoin eteen huumeiden kanssa taistelu, johon kukaan vanhemmista koskaan haluaa.
Poikani (17) kertoi muutamana viikko sitten aloittaneen kannabiksen käytön. Toki hänen omissa silmissään hän vain kokeilee. Kuulemma satunnaisesti käyttänyt jo reilun vuoden, epäilin asiaa ja kysyin aiemminkin niin tottakai kielsi asian.
.
Kaiken näiden asioiden keskellä olen neuvoton miten etenen asioiden suhteen ja kuinka jaksan olla vahva ja tukea poikaa eteen päin romahtamatta itse tämän keskellä.
Apua olen koittanut pojalle saada, mutta epäilen pojan motivaatiota hoidon suhteen. Varmasti käy hoidossa, mutta ei lopeta käyttöä kun hänen mielestään siitä ei ole mitään haittaa.
Poikani on ehkä liiankin avoin asiasta kun kertoo sellaisia asioita mitä en välttämättä haluaisi tietää, niiden pitäminen itselläni on ehkä liian iso taakka kannettavaksi.
Neuvoton olen…

[Ohjaaja_Kerttu]

Hei Niiskuneiti78

Ensinnäkin, hyvä että löysit Vilpolan ja avaudut huolestasi.
Suosittelen lukemaan muiden täällä kirjoittavien viestejä. Tarvitset apua, tietoa ja vertaistukea.
Vilpola on yksi taho josta näitä kaikkia löytyy.
Kirjoitat pojallasi olevan jonkinlainen hoitokuvio meneillään. Oletko itse äitinä mukana ala-ikäisen hoitokuvioissa?
Muutenhan sinun on vaikea tukea poikaasi, jos et tiedä missä mennään.
Mikäli paikkakunnallasi kokoontuu Vertaistukityhmä huumeiden käyttäjän läheisille, suosittelen.
Irti-Huumeista ry:n Läheis-ja perhetyökeskuksen yhteystiedot löytyvät yhdistyksen etusivulta. Se on matalan
kynnyksen paikka, kehoitan ainakin soittamaan ja juttelemaan.
Kaikki tieto mitä hankit itsellesi tässä vaiheessa kantaa eteenpäin.
Oman lapsen päihteiden käyttö on vaikea ottaa puheeksi ihmisten kanssa joilla ei ole samanlaista ongelmaa.
Vertaistuki saman kokeneiden ja samassa tilanteessa olevien kanssa on parasta apua.
Jatkuessaan lapsen päihteiden käyttö vie totaalisesti vanhempien voimavarat. Oma elämä kaventuu ja kaikki ajatukset pyörivät käyttäjän ympärillä.
Täytyy myös opetella asettamaan rajoja käyttäjälle. Palataan taas sille tasolle kun lapsi oli se 5 vuotias eikä saanut tahtoaan läpi.
Vilpolassa kirjoitetaan paljon juuri näistä kokemuksista.
Älä jää yksin, vaikkei poikasi kokisikaan omaa hoitoaan motivoivaksi ja vähättelee käyttöään. Kerro hänelle
olevasi niin huolissasi, että jaksaaksesi olet päättänyt hakea apua itsellesi.

Terv. Ohjaaja Kerttu

[Niiskuneiti78]

Hei ohjaaja Kerttu!

Olen mukana poikani hoitokuvioissa. Järjestänyt kaikki tapaamiset mitä tällä hetkellä ollaan saatu aikaiseksi.
Mutta mietin, että riittääkö se mitä tällä hetkellä tarjotaan avuksi…
Kaikki sanovat, että katsellaan ja toivotaan että poika tajuaa lopettaa itse. Tiedän sen ettei hän siihen pysty tällä hetkellä eikä minulla ole sellaisia resursseja itselläni, että saisin poikani järkiin ja tekemään niin kuin toivon.

Kauan pitää katsella, että joku oikeasti ottaa minut tosissaan ja alkaa auttamaan poikaani toivotullani tavallani…

[toivo_elaa]

Hei,
Olen uusi täällä, löysin palstan Irti Huumeista -sivuston kautta.
Sain juuri kuulla nuoren aikuisen tyttäreni käyttävän huumeita, ja samalla haluavansa päästä niistä eroon. Hän on sairastanut masennusta nyt kolme vuotta, ja viimeisen vuoden ajan lääkinnyt pahaa oloaan ilmeisesti kaikilla mahdollisilla päihteillä, mitä vain on ollut saatavilla.
Tietyllä tavalla huumeiden käyttö realisoitui minulle vasta nyt, vaikka kyllä epäilin jotain päihteiden/lääkkeiden väärinkäyttöä 95% varmuudella jo alkuvuodesta. Silloin hän alkoi seurustelemaan kaverin kanssa, josta minulle tuli todella paha fiilis. FB:n seinän juttujen perusteella huumemyönteinen kaveri ja olimme kuulleet mahdollisesta pilvenpoltosta.
Tämä pelkkä epäilys huumeidenkäytön mahdollisuudesta aiheutti sen, että sovimme mieheni kanssa, että mitään käteistä rahaa ei anneta, koska olimme kuulleet, että rahan antaminen mahdollistaa päihteidenkäyttöä pidempään. Eipä juuri tyttö ole koko aikana rahaa pyydellyt, ainoastaan pari kertaa. Vaikka tytölläni on oma kämppä, hän silti vietti pääasiassa aikaa poikaystävänsä asunnolla, koska ahdistusoireiden takia hänen oli vaikeata olla yksin.
Tämän vuoden aikana on ollut viikkoja, kun emme ole saaneet häneen mitään kontaktia. Kotona hän on käynyt tämän poikaystävän kanssa seurustelun aloittamisen jälkeen ehkä kerran-kaksi, nyt hän oli useamman päivän kotona ilman päihteitä lopettamispäätöksensä ansiosta. Alunperin puhuimme, että hän voisi olla vaikka pari viikkoa kotona, jotta ehtii päästä pahimman ohi, mutta yhtäkkiä hän halusikin palata asuntoonsa. Minulle tuli siitä voimakas tunne, että hän halusi palata päihteiden takia, vieroitusoireet täytyi olla liian kovat, vaikka hän vakuuttelikin että kaikki on hallinnassa ja hän haluaa yrittää selvityä yksin.
Hän kertoi käyttävänsä huumeita lievittääkseen sitä kauhean möhkäleen painoa, joka on ollut jatkuvasti hänen sisällään. Hän on ollut jatkuvasti sekakäyttäjä, opiaatit ja amfetamiini ovat pahimmat koukuttajat. Asian kertominen minulle tuntui helpottavan hänen oloaan jonkin verran, melkein vuoden kestänyt valehtelu on täytynyt olla aika rankkaa. Itse asiassa kuuntelin huuli pyöreänä kaikkea mitä hän sangen avoimesti kertoi, lähipiirissä ei ole koskaan aiemmin ollut ketään huumeiden käyttäjiä, joten en ymmärtänyt varmaan puoliakaan hänen käyttämistään termeistä.
Aineiden käyttö selitti aika paljon todella sekavan oloista käytöstä, laihtumista ja rytmihäiriöiden takia kiirellisenä psykiatriselle osastolle menoja.
Vieroitukseen hakeutumista varten annoin hänelle vinkkejä, mutta tein selväksi, että hänen pitäisi itse hakeutua hoitoon, itse tehdä sitä koskevat päätökset.
Kun hän oli kotona, tuntui että se sama tyttö muutaman vuoden takaa oli tullut takaisin, hän vitsaili meidän kanssa kuten ennenkin ja lähti ulkoilemaankin yhdessä.
Toisaalta on hyvä tietää, että epäilyksemme osuivat oikeaan, mutta ongelman ääneen sanominen realisoi sen meidän perheessä ihan uudella tavalla. Lopettamispäätös toi hetkellistä iloa, mutta toisen kärsimyksen katsominen sivusta teki taas pahaa, miten sen möykyn saisi sieltä lapsen sisältä ulos? Minulle kerrottiin, että lopettamispäätöksestä huolimatta retkahduksia tulee tapahtumaan, mutta silti tuntuu tosi pahalta ajatella, että hän ehkä nytkin käyttää taas.
Ensisijaisesti tyttö on kuitenkin vakavaa masennusta sairastava nuori, joka onnettomana vain koittaa lääkitä itseltään sitä pahaa oloa pois, aikaisemmin tupakalla ja alkoholilla, myöhemmin koukuttavilla lääkkeillä (joita psykiatrit edesauttaen päihdeongelmaa olivat määränneet …) ja nyt viimeisen vuoden kovemmilla päihteillä.
Tytön valehtelu on ollut minulle ja miehelleni kova paikka, mutta se ja läheisten manipulointi kuuluvat kuulemma kuvaan… Mutta jos hän palaa entiseen, miten minun pitäisi suhtautua? Nyt kun “virallisesti” tiedän käytöstä, enhän sitä voi hyväksyä millään tasolla, vaikka kuinka pahaa oloa siinä koitetaankin lievittää.
Jotenkin jaksan kuitenkin olla positiivisin mielin, että hän haluaa luopua aineista ja hakea apua oikeasti, miksi hän olisi muuten kaiken minulle kertonut? Ja hän on kertonut haluavansa valita kuitenkin elämän sen sijaan, että kuolisi huumeiden yliannostukseen. Juuri huumeiden ylikäytöstä johtuneita hengenlähtö lähellä -tilanteita hän on sanonut pelästyneensä ja haluavansa lopettaa. Enää aineista ei kuulemma tule edes hyvä olo, vaan niillä pitää yllä vain “normaalitilaa”.
Voi tätä äidin tunteiden vuoristorataa…

[ippa]

Löysin tämän sivun noin tunti sitten enkä tiedä oikein mikä systeemi täällä on mutta yhtäkaikki kumpa tämmöinen sivu olisi ollut silloin kun oma poika aloitteli aineiden kanssa pelaamisen eli 19v sitten. Se että aikaa on mennyt ei ole muuttanut mitään. Minun manipulointi jatkuu ja selitykset ynnä muut rahan saanti keinot kovenee. Tiedän että antamalla mahdollistan kaiken sen hänelle mitä vastaan olen, kuitenkin olen äiti. Niinpä äiti jonka pitäisi voida nauttia lapsista eikä pelätä jokaista puhelua tai viestiä joka tulee. Välillä vaikka tätä on jatkunut jo näin kauan olen todella ahdistunut sekä epätoivoinen ilman suvun tai ystävien tukea sillä he ovat ns. Pesseet kätensä ja hävinneet elämästäni.