Hei sinä “toivo elää” sydämestäni toivon että tyttärellä on vielä voimaa vastustaa huumeita eikä hän ala kokeilemaan kovempia kun kerroit hänen sanoneen että nuo mitä hän nyt on käyttänyt eivät tunnu enää miltään. Siitä takapakista omalta kohdaltani sanon vain että niitä tämän 19 vuoden aikana on tullut 23 kertaa ja jokainen repsahdus on kouraissut sydämestä. Välillä olemme käyneet todella rankkoja keskusteluja kuten tuossa pari päivää sitten viimeksi kun hän olisi menossa ensi kuun alussa korvaus hoitoon. Kuitenkin hän oli aikaisemmin iloinen kun sinne nyt vihdoin pääsee, kuitenkin kun sai kuulla että joutuisi ottamaan ns synteettistä heroiinia jota jopa hän pelkää kun niin moni kaveri siihen memmyt että nyt kaikki se ilo korvaushoidosta poissa ja elämä taas täynnä kysymysmerkkejä. Hänen mukaansa vaihtoehdot ovat paikkakunnan vaihto tai kuolema puiston penkillä. Se vaan on kamalaa kuunnella itkevää lasta joka on täynnä epätoivoa kun samalla oma sydän on pysähtyä. Ennen kaikkea se oma avuttomuus kun kyseessä täysiikäinen mies, niin mikään instanssi ei ota kuuleviin korviin mielipiteitäni vaikka niin kauan taistellut pojan kanssa tätä suoranaista helvettiä. Toivon sinulle ja perheellesi jaksamista ja valoisaa huomista sillä näiden asioiden kanssa olen oppinut ottamaan päivän kerrallaan mitään kun ei voi suunnitella
Hei Ippa ja Toivo elää
Toivoisimpa kovasti, että saisitte vertaistukea täältä. Ja kannattaa lukea aikaisempia viestiketjuja myös. Varmaankin kaikilla narkomaanien lähellä elävillä on ainoastaan murheellista kerrottavaa.
Jäin miettimään, Ippa, tuota kertomaasi synteettisestä heroiinista. En tiedä mitä se on ja korvaushoitolaisemme menevät aikaisin nukkumaan vauvansa kanssa, joten en voi nyt kysyä heiltä. Tarkoititko korvaushoidossa käytettävää Metadonia?
Olen ymmärtänyt niin, että narkomaaneilla, joilla on paljon eri aineita käytössään, heidän korvaushoitolääkkeensä olisi metadoni. Onkohan muiden huumeiden oheiskäyttö silloin vaikeampaa ja vaarallista.
Katselin googlesta synteettinen heroiini tietoja ja löysin tällaisen sivuston: takkirautablogspot com/2012/08/kuningas-heroiini-ja-hänen.html (en osaa siirtää tuota niin, että avautuisi suoraan) Lueskelin nopeasti sieltä täältä, aika tekstiä…
Kun poikamme hakeutui korvaushoitoon, hän jonotti ensin lääkärinarviointiin, että onko opiaattiriippuvuus todellinen ja sen jälkeen varsinaiseen korvaukseen, yhteensä 4 kk. Jonotusaikana täytyi antaa seulat kerran viikossa ja taisi olla juttutuokio oman päihdehoitajan kanssa myös. Hoito aloitettiin poliklinikalla ilman osastojaksoa. Käytännöstä lienee luovuttu nykyään. Korvaushoitokin kuuluu hoitotakuun piiriin, niin että puolessa vuodessa pitäisi päästä. Kaikista eniten itseäni raivostutti se seikka, että subutex ostettiin edelleen kadulta, niin kuin aina ennenkin… Helvetin tekopyhää toimintaa, ja kaikki, poliisia myöten, tietävät systeemin!
Muuten korvaushoito on täysin mullistanut poikamme, hänen vaimonsa ja meidän läheistenkin elämän. Se kaikki kaoottinen ja kamala elämä on nykyään kuin pahaa unta. En edes enää mieti retkahtamisen mahdollisuutta, elämme päivän kerrallaan. En edes kadu sitäkään, että saatoimme itsemme taloudelliseenkuseen, mahdollistamalla hänen narkkaamistaan. Uskon, että hän olisi narkannut kuitenkin ja hommannut rahat rikoksilla. Nyt hänellä on vain vähän rikosrekisterissä ja vippivelkoja ulosotossa sen verran, että niistä selviää, kun pääsee töihin.
Ymmärrän toki riskin, että he alkaisivat uudelleen käyttämään, mutta en jaksa surra sitä etukäteen.
Toivon teille kummallekin paljon voimia ja kirjoitelkaa ja kertokaa tarinaanne, itseäni tämä kirjoittaminen helpottaa kovasti
Hei sinä “sarkynytsydän” kyllä puhuin metadonist tai mikä oli mahd kirjoitus virhe kun noissa sanastoissa menee sekaisin. Poika oli tuossa korvaus hoidossa pari vuotta sitten mutta se meni mönkään kun ns kusarit ei olleet puhtaat puolivuotta sen jälkeen hän pääsi taas jonoon. Nyt jonossa oloa reilu vuosi vaikka hoitotakuu pitäis olla puoli vuotta. Aikaisemmin hän kävi liuottamassa anteeksi jos en muista mutta mielestäni se oli supua jonka aikana ei siis saa näkyä mitään muuta kokeissa. Hän haluaisi nyt sen saman ja olisi valmis sitoutumaan kaikkeen mahdolliseen. Hänen lääkäri on vaihtunut ja yhden tapaamisen jälkeen lääkäri ilmoitti että se on sitten metadonist. Nyt ihmetellään lähinnä sitä että miksi kun hän haluaa sen toisen niin se ei käy vaan mennään aineeseen jonka aikana voi/saa käyttää muitakin aineita sehän on sairasta touhua. Hänellä on kuollut 8 ystävää heroiinin ja itse on kerran käyttänyt sitä itse jonka jälkeen kaveri jonka kanssa oli joutui teholla ja kuoli. Nyt hänellä aivan kamalat pelot sitä ainetta kohtaan ja puhuu pitkä aikaisesta saattohoidosta. Toi metadoni on synteettinen heroiinia ja sen mitä siitä olen itse kuullut on myös määrätyllä tavalla kovempi tai rajusti aine. En vaan tiedä mitä enää teen pojan mielestä minun pitäisi jutella sen lääkärin kanssa en tiedä olisiko hyötyä. Onko muuten mahdollista edes valittaa mihinkään tuosta päätöksestä. Kiitos tiedoista ja kommentista
Sen verran vielä että kyllä tämä aika on ollut raskasta. Muistan kun kundi oli kolmen vanha ja luin lehdestä miten joku aikamiespoika oli pahoipidellyt äitinsä saadakseen rahaa aineisiin. Silloin totesin että minulle ei kyllä käy koskaan niin. Tässä sitä ollaan pari turvakoti reissua takana kun kotona ei voinut olla, sekä siinä vaiheessa kun huume velkojat alkoivat minua uhkailemaan päätin lopettaa maallisen taipaleen mutta kuten huomaatte onnistuin epä. Siitä sitten psykiatriselle jouduin/pääsin miten vaan kolmen kuukauden hoitojaksojen. Siellä he yrittivät takoa päähäni että poika on täysi-ikäinen ja minun tulisi lopettaa huolehtiminen sillä hän vastaisi itse omasta elämästään ja minä omasta. Se on helppo sanoa mutta toteutus eri asia. Vaikka kuinka yritän hänen itkuiset silmät ja masentunut epätoivo tulee edelleenkin myös uniini ja herään usein omaan ahdistukseen ja itkuun.
Hei Ippa,kopioin tähän korvaushoidossa olevan miniämme tekstiviestin:
Metadonin kanssa on vaarallisempaa käyttää muita huumeita. Suboksonen kanssa ei aivan yhtä vaarallista. Ja on normaalikäytäntö, että jos epäonnistuu korvaushoito Suboksonella, siis oheiskäytön vuoksi, niin sen jälkeen korvaushoitolääke on Metadon.
Ja kyllähän koko korvaushoidon idea on, että KAIKKI muut huumausaineet jäävät pois käytöstä. Samalla hänen tulee sitoutua kaikkiin muihin tukitoimiin. Hänen tulee luopua kokonaan entisestä kaveripiiristä. Mahdollisesti muuttaa pois käyttäjäkavereidensa läheltä. Toipumisen tie on hidas, mutta se on mahdollinen!
Ja yksinkertaisesti, narkomaani ei voi itse päättää, mikä on korvaushoitolääke, sen päätöksen tekee lääkäri.
Muutenkin näiden käyttäjien kesken liikkuu uskomattomia ja kuohuttavia juttuja, liittyneekö siihen, ettei mikään tunnu enää miltään.
Jos poikasi hakeutuu, valvottuun ja kontrolloituun korvaushoitoon, niin hän on varmasti turvallisen avun piirissä. Hänen on itsensä löydettävä motivaationsa hoitoon ja sitouduttava siihen. Ymmärrän sen, ettei se ole varmastikaan hänelle eikä muillekaan käyttäjille helppoa. Mutta taitaapi olla ainut ja se viimeinen keino päästä normaali elämään käsiksi.
Toivon kovasti, että hän hakeutuisi avun pariin.
Ihmettelen, Ippa, sitä, että miten olet itse jaksanut, 19 vuotta, se on hurjan pitkä aika. Ja varmaan tiedätkin sen, että myös sinulla on oikeus turvalliseen ja hyvään elämään.
Paljon voimia sinulle
Hei Ippa ja särkynyt sydän, kiitos tuestanne.
Ippa, olen todella pahoillani poikasi puolesta. 19 vuotta ja 23 repsahdusta on hurjat luvut. Sen lisäksi kaikki väkivallan vaara ja sen kokeminen 
On todella surullista kuulla, että ystävät ja sukulaiset ovat jättäneet sinut yksin poikasi huumeiden käytön takia. Juuri silloin sitä eniten ystävien tukea tarvitsisi… Toisaalta, ethän ole itse tahattomasti laiminlyönyt itseäsi? Helposti sitä voi jäädä itsekseen murehtimaan asioita, joihin ei itse voi vaikuttaa, ja jättää oman elämänsä elämättä.
Olen koittanut koko ajan pitää siitä kiinni, että käyn harrastuksissani, jolloin voin ajatella ihan jotain muuta. Koitan osallistua erilaisiin tapahtumiin ja kutsuille, vaikka ei juuri huvittaisikaan. Muun perheen kanssa koitetaan elää ihan normaalia elämää ja jutella ja tehdä asioita nuorimmaisen kanssa. Murhe kun painaa vanhimman tytön osalta mieltä, koitan heittää osan painolastia yläkertaan. Olen jo päättänyt aloittaa myös vertaistukiryhmässä käymisen, ensi viikolla olisikin ensimmäinen kerta. Minut on elämän varrella pelastanut monesti mottoni koittaa ajatella aina positiivisesti, myös vaikeuksien keskellä. Täytyy myöntää, että tässä asiassa niitä positiivisia piirteitä on hankalampi löytää…
Sitä miettii, miksi näin piti tapahtua? Eikö me kasvatettu lastamme tarpeeksi hyvin, peloteltu tarpeeksi huumeiden vaaroista? Eikö opetettu kohtaamaan lapsuudessa tarpeeksi vastoinkäymisiä, jotta hän teini-iässä niistä olisi oppinut selviämään ilman ahdistusta ja päihteitä? Mikä sai hänet toimimaan oikeastaan lähes kaikissa asioissa juuri päinvastoin, mitä yritimme neuvoa tekemään? Tuntuu siltä, etten uskalla enää oikein neuvoa mitään, etteivät asiat mene vain hullummaksi. Mutta tulkitseeko hän sen sitten niin, että suhtaudun välinpitämättömästi?
Tyttöni tosiaan retkahti viiden päihteettömän päivän jälkeen. Sen tiesi heti, kun hän ei vastannut puheluihin tai viestiini. Seuraavana päivänä tulikin viestiä, että retkahdus oli tapahtunut. Sitten parin päivän päästä juteltiin puhelimessa, ja lopettaminen tuntui yhä olevan tavoitteena. Juuri pari päivää sitten soitin hänelle. Puhelun aikana tajusin, että aineita käytetään yhä, eikä lopettamisesta puhuttukaan enää yhtään 
Oli kiire lopettaa puhelu muiden asioiden takia. Kun olen lueskellut näitä kirjoituksia täältä, tajusin, että tässähän voi mennä jopa vuosia tai vuosikymmeniäkin pahimmassa tapauksessa. Tai sitten se pahin vaihtoehto, mitä en halua edes ajatella.
Nyt ajattelin vain odottaa, että hän on yhteydessä minuun. Sitten kun hän tarvitsee minua, haluan olla tukena ja läsnä ja kertoa, että rakastan kaikesta huolimatta ihan yhtä paljon kuin ennenkin.
Jossain läheisten keskustelualueen viestiketjussa joku entinen käyttäjä neuvoi, mikä vanhempien antamasta tuesta auttoi huumenuorta parhaiten nousemaan ja mikä taas ei auttanut yhtään. Yritin löytää sitä kirjoitusta uudelleen, mutta en löytänyt millään, vaikka olin kahlaavinani kaikki pidemmät ja uusimmat viestiketjut läpi. Jos joku muistaa tuon kirjoituksen, voisiko linkata/vinkata?
Jonkinlaista tukea ja ymmärrystä kaipaan.
Jo noiden aikaisempien viestien lukeminen auttoi jonkun verran.
Tyttäreni kärsi vakavasta masennuksesta ilmeisesti jo ihan pienestä asti. Mikään ei onnistunut kunnolla. Hänellä oli oppimisvaikeuksia jo alakoulussa, hän oli koulukiusattu eikä hänellä ollut ystäviäkään.
15-vuotiaana tilanne ihan räjähti käsistä. Tytöstä tuli erittäin itsetuhoinen, uneton, itkuinen, masentunut jne kaikkea mitä vain voi. Ja kaikki syy oli minussa. En välittänyt, en rakastanut, en auttanut. Yritin saada häntä hoitoon, mutta hän ilmoitti, että jos toimitan hänet hoitoon, hän tappaa itsensä. Ja sen hän olisi varmaan tehnytkin.
Sitten yksi hänen ystävänsä sai hänet menemään mielenterveys-puolelle hoitoon. Alkoi lääkkeiden kokeilu, mikään ei sopinut eikä auttanut. Ja sama meno tytön elämässä jatkui, aivan hirveää.
Tyttö loukkasi olkapäänsä ja joku fiksu lääkäri määräsi hänelle Panacodeja. Siitä alkoi kierre, hän juoksi lääkäriltä toiselle vuosikausia, sai aina uuden reseptin, söi vaikka mitä lääkkeitä ja varasti minulta minun lääkkeitäni.
Viime keväänä hänet toimitettiin pakkohoitoon, opiaattien liikakäytön aiheuttama psykoosi.
Hän suostui sitten menemään kuntoutukseen erääseen laitokseen maaseudulle. Ja tilanne vain paheni. En ymmärrä noiden laitosten tarkoitusta ja toimintaa. Siellä tyttö tutustui oikein kunnolla huumeiden maailmaan ja niiden käyttäjiin. Siis verkostoitui, nykytermeillä. Tyttö sai lähdöt laitoksesta, kun ei antanut puhdasta näytettä. Siellä siis pyörii aineita jatkuvasti. Pari viikkoa myöhemmin tyttö meni takaisin siihen laitokseen ja lähti taas pois parin viikon kuluttua.
Syksyllä joutui taas pakkohoitoon, oli aivan sekaisin, oli ajanut kaksi kertaa kolarin, kortti oli otettu pois, mutta eihän se ajamista estä. Kun hän oli tuolla hoidossa, minun oli pakko pistää hänen puhelunsa estoon. Hän soitti ympäri vuorokauden minulle ja huusi ja haukkui ja itki ja kirkui. En kerta kaikkiaan enää jaksanut.
No, hän pääsi tuolta hoidosta pois ja löi kamppeet yhteen erään pojan kanssa, johon oli tutustunut kuntoutuksessa.
Muutama viikko tuon jälkeen sain puhelun, että tytär oli toimitettu menehtyneenä sairaalaan. Olin tuota pelännyt jo kauan ja nyt se sitten tuli. Shokki oli hirveä ja vieläkin olen ihan sekaisin. Tytär kuoli lokakuussa, 23-vuotiaana.
Viimeinen alamäki oli todella raju ja nopea ja ihmettelen tuota kuntoutussysteemiä. Siellä todellakin tutustutaan kunnolla huumemaailmaan. En tiedä mikä on yleensä heidän onnistumisprosenttinsa vai pidetäänkö yhteiskunnan varoilla yllä ihan turhaa ja suorastaan vaarallista paikkaa.
En siis suoraan syytä ketään muuta kuin itseäni, tytön elämässä oli paljon sairautta ja vastoinkäymisiä eikä hän jaksanut elää sellaista elämää. Yritin ihan kaikkeni näiden vuosien varrella, mutta mikään ei auttanut. Silti syytän itseäni niin kuin varmaan jokainen äiti, jonka lapsi on tällaisen kohtalon kokenut.
Hankalaa tässä tilanteessa on se, että en asu nyt Suomessa. En voi mennä mihinkään sururyhmään tai mihinkään muuhunkaan, mistä saisin vertaistukea. En voi puhua asiasta kenenkään kanssa. Loppukeväällä muutamme takaisin Suomeen ja sitten varmaan voin mennä jonnekin, mutta nyt olen ihan netin varassa.
Hei Alkalm, tosi surullinen on tuo tyttösi kohtalo, syvin osanottoni suruusi. Olet varmaankin kauheimman asian kokenut, mitä vanhemmille voi sattua (myös muille läheisille). Toivottavasti pystyt kirjoittamaan ja purkamaan suruasi täällä. Paljon voimia ja jaksamista sinulle ja perheellesi.
Uskon, että syyllisyyden tunteesi myös ajan myötä helpottavat. Ne ovat luonnollinen reaktio tilanteessa, kun lapsi on kuollut ja vielä huumeisiin. En epäile hetkeäkään, etteivätkö vanhemmat ja muut läheiset, tekisi parastaan lastensa kanssa. Kyllä nuoret tekevät itse valintansa, alkaessaan kokeilemaan huumeita, tokko niitä kukaan muukaan on heille väkisin antanut. Ihminen ei vaan usko jäävänsä niihin kiinni ja käyttäjät pettävät itseään ja läheisiään ja vakuuttavat käytön olevan hallinnassa.
Mietin tuota tyttösi masennusta, koulukiusaamista yms. Voiskohan tuosta masennuksesta sanoa, hiukan naivisti, että se oli hänen kohtalonsa. Itse olen kärsinyt masennuksesta, uskoakseni, jo vauva-ajoista lähtien. Ja nyt, yli 60v alan hiukan hyväksymään sen, että se on elämänpituinen seuralainen. Olen nuorena aikuisena käynyt terapiassa n.15 vuotta, ja nyt yli 5 vuotta vertaistukiryhmissä, kokeillut eri lääkkeitä jne. mikään ei poista sitä. Masentuneena ei pysty käyttämään kykyjään ja lahjojaan, aina mennään riman alta… Se on tosi surullista.
Olen kertonut tarinaamme tuolla “Lamaantunut narkkarin äiti”-ketjussa. Harmittavan harvoin tulee kirjoiteltua, vaikka se helpottaisi vointia paljon. Viime aikoina tännekin on tullut monia viestejä, joihin haluaisin vastata, mutta…
Toivon, että saisit vertaistukea täältä, ja vaikka välillä on tosi hiljaista, niin lukijoita käy paljonkin.
Voimia sinulle surutyöhösi
Otan osaa tyttäresi kuolemaan!
Mikä hänen kuolinsyynsä oli kirjaimellisesti? Oma tyttärenihän kuoli hirttäytymällä, mutta sanon aina, että hän kuoli huumeisiin, koska käyttö oli itsemurhan perussyy.
Viides vuosi tyttäreni kuolemasta on menossa ja vieläkin tie on pitkä. Viimeksi eilen mietin, että tekikö hän tekonsa vihapäissään ajatellen, että “nyt saa äiti itkeä” vai eikö miettinyt minua lainkaan. Pohdiskelujen tuloksena päätin, että tavallaan lohdullisempi olisi ensimmäinen vaihtoehto, koska silloin edes toinen meistä olisi päässyt tavoitteeseensa, sillä kyllä olen todellakin itkeä saanut! Joskin sain kyllä itkeä myös kuolemaa edeltäneinä vuosina…
Tärkein mitä olen oppinut tyttäreni kuolemasta, on huomioida muita lapsia, jos sellaisia on. Ne niin sanotut “kunnon lapset” voivat kokea suurta osattomuuden tunnetta, kun yhden ongelmiin menevät perheen rahat ja voimavarat.
Tyttäreni kuolinsyy kuolintodistuksessa on tapaturma.
Elimistöstä löytyi vaikka mitä ainetta, mm. amfetamiinia. Amfetamiinin lisäksi kaikenlaista, piti googlettaa ne nimet ja todeta, että hän oli varmaan ottanut mitä ikinä oli käsiinsä saanut. Mm. lääkärin määräämää Lyricaa. Edelleen ihmettelen sitä, miten hän vuosia pystyi huijaamaan lääkäreitä ja saamaan noita vahvoja lääkkeitä, esim. juuri Lyricaa ja Panacodia.
Minulta hän varasti Panacodeja vuosia, koskaan en saanut häntä tunnustamaan tai rysän päältä kiinni. Kun kysyin tai syytin häntä, alkoi hirveä huuto, että miksi minä vain häntä syytän, pääseehän meillä käymään muutkin (miehen lapset) tai että itse olen ne syönyt enkä muista.
Minä olen työkyvyttömyyseläkkeellä lukuisien leikkausten ja kaksisuuntaisen mielialahäiriön takia. Siksi tyttären oli melkoisen helppoa saada minut jopa uskomaan, että minä itse olen ne lääkkeet ottanut. Joskus jopa hyvässä uskossani ja hulludessani annoin hänelle Panacodeja, kun hän valitti kipujaan.
Olen nyt pari päivää lukenut näitä viestejä täällä ja ensimmäisen kerran tajuan, että tytön käytös oli ihan samanlaista kuin monen muun. Syyllistämistä, syyttämistä, itkua, huutoa, vaatimista.
En ole aikaisemmin käynyt missään tällaisilla palstoilla, en siis tajunnut tuota käytöstä yleiseksi, luulin että vain tyttäreni on tuollainen ja syy on vain minussa.
Katsoin äidin silmälasien läpi enkä ymmärtänyt miten vakavasta asiasta oli kysymys ennen kuin tyttäreni joutui ensimmäisen kerran pakkohoitoon viime maaliskuussa. Siellä pikkuhiljaa selvisi miten hirveästä asiasta on kysymys ja miten syvällä tytär on noiden aineiden kanssa. Sielläkin hän vielä vähätteli ja valehteli tilannettaan, mutta sitten jossain vaiheessa myönsi lääkkeiden väärinkäytön. Muista huumeista ei puhunut mitään.
Kahden vieroitushoitojakson jälkeenkään ei myöntänyt muiden huumeiden käyttöä, puhui vain opiaateista.
Kolme päivää ennen kuolemaansa sanoi minulle puhelimessa, että hän on kyllästynyt siihen, että kaikki vahtivat ja kyselevät hänen tekemisistään. Oletko käyttänyt, oletko käynyt A-klinikalla… Tämä on vain hänen oma asiansa ja oma elämänsä. No, se elämä loppui kolme päivää myöhemmin.
Asun siis tällä hetkellä ulkomailla, muutimme tänne viime kesänä ja tulemme takaisin Suomeen maaliskuun lopulla. Välillä teimme sen hirveän reissun Suomeen, kun kävimme hautaamassa tyttäreni.
Kunhan pääsen kotiin, niin etsin apua jostain vertais- tai sururyhmästä. Nyt on hirveän hankalaa, kun tästä asiasta ei pääse puhumaan kunnolla.
Tämä meidän matkamme oli tiedossa jo vuoden verran, mutta kun läksimme tännne, tytär huusi että hylkään hänet, jätän hänet, olen kylmä ja kova. Ja silloin alkoivat ne viimeiset törttöilyt. Pöllypäissään autolla kolareita ajaminen, kortin poisotto, kaikenlainen sekoilu. Hänen puhelujensa ja ystävän kertoman perusteella pyysin ystävääni soittamaan hätäkeskukseen ja niin sitten tyttöä vietiin hoitoon poliisien saattamana. Ja siitä se meteli taas lähti. Itse elän paratiisissa ja hänet toimitan hullujenhuoneelle…
Mitään muuta ei päähäni mahdu kuin tytär. Ajattelen häntä joka hetki. Mietin, itken ja suren.
Suru
Suru tekee sen, että itket. Mikä tahansa sana, muisto, mielikuva, radion kappale, harhautunut ajatus…Ne kaikki tekevät sen, että itket. Ensin tuntuu pakotus silmissä, tuntuu kuin silmät räjähtäisivät ulos päästä ja sitten tulevat kyyneleet. Itket joko vähän aikaa muutaman nyyhkäyksen tai itket niin kauan, että sinun on vaihdettava vaatteesi, koska ylläsi olevat ovat märkänä räästä ja kyynelistä. Itket rumasti. Kasvot vääntyvät niin että sattuu, päästät katkonaista ulinaa, haukot korskuen henkeä, koska nenä, poskiontelot, suu ja kurkku ovat täynnä räkää etkä tahdo saada henkeä. Itket niin, että jalat pettävät altasi ja käperryt sänkyyn tai lattialle huutamaan.
Suru tekee sen, että joskus haukkaat rajusti henkeä ja huomaat, että et ole hengittänyt vähään aikaan.
Suru tekee sen, että sinulla on jatkuvasti kuvottava olo. On nälkä, mutta ei ruokahalua. Kun saat syötyä jotain, meinaat oksentaa sen kaiken ulos saman tien.
Suru tekee sen, että aivosi ja kroppasi ovat pysähtyneet. Kun joku sanoo sinulle jotain, käännät jonkun ajan kuluttua pääsi, sitten hitaasti silmäsi häntä kohti etkä sano mitään tai sitten sanot:“Mitä?”. Se tekee sen, että ympäristön huomiointi ja hahmottaminen ei onnistu. Kun kävelet kadulla, tuijotat vain yhteen pisteeseen metriä ennen jalkojasi. Et huomaa autoja, et ihmisiä, et mitään.
Suru tekee sen, että ihmisjoukossa istut hiljaa aurinkolasit silmilläsi vaikka aurinko ei paistakaan. Et halua, että kukaan huomaa turvonneet silmäsi ja tyhjän katseesi.
Suru tekee sen, että joskus parvekkeelta tai kallion kielekkeeltä katsoessasi alas, tulee mieleen pienen pieni ajatus, että tuosta jos hyppäisi, niin se olisi sillä selvä.
Suru tekee sen, että illalla alat vahtia kelloa. Odotat sitä hetkeä, jolloin voit ottaa unilääkkeen, tuon ainoan surusta vapauttajan.
Suru tekee sen, että heräät yöllä kahdelta, kolmelta, neljältä, etkä saa enää unta. Yrität vaipua hiljaisuuteen ja uneen, mutta se on mahdotonta, ajatukset eivät vaivu.
Suru tekee sen, että heräät aamulla kahdeksalta ja makaat kaksi tuntia liikkumatta paikallasi, koska et jaksa etkä halua nousta ylös taas uuteen päivään.
Suru tekee sen, että mietit mikä päivä tänään on ja samalla ajattelet, että sillä ei ole yhtään mitään väliä.
Suru tekee sen, että mietit, että jäätkö tällaiseksi loppuiäksesi vai helpottaako tämä joskus. Oletko vielä joskus oikea ihminen vai oletko vain sureva äiti koko elämäsi ajan.
Osanottoni suruusi Aikaim. Tuo kirjoittamasi teksti surusta ja miten se ilmenee meissä, sai kyyneleeni virtaamaan, koska siinä oli mukana niin paljon omaa tunnetilaani. Eilen illalla kuuntelin radiosta Kaikki kotona lähetystä, jossa puhuttiin huumeista. Siinä sanottiin, ettei huumeidenkäyttöä usein voi nähdäkään päältä päin, mutta siinä olen eri mieltä. Minä kuulen jo puhelimessa, onko poikani käyttänyt ja näen sen jo melko kaukaa, kun kohtaamme. Sitä kaikkea epävarmuutta on äitinä vaikea kestää. Joskus on niin toivorikas, kun joitakin aikoja menee hyvin ja sitten taas kaikki niin nopeasti muuttuu aivan päälaelleen. Poikani sai yli 10 vuotta sitten C-hepatiitin ja pari vuotta sitten kävi melko raskaan lääkehoitojakson läpi, koska hänellä on myös KLL eli krooninen lymfaattinen leukemia. Silloin kauan sitten, kun poikani oli pieni lapsi, en tiennyt sitä, että yksi tärkeimmistä asioista hänen elämässään olisi vastoinkäymisten sietäminen.
Hei
Otamme syvästi osaa menetykseesi, Aikaim.
Ennakkotietona, että Päihdelinkissä alkaa nyt keväällä anonyymi, ammattilaisohjattu ja suljettu nettiryhmä lapsensa tai muun läheisen huumeiden vuoksi menettäneille. Lisätietoa lähiaikoina.
Yst.terv. toimitus
Suru tekee juuri kaiken tuon…
Meni vuosia, ettei makeishyllyn ohi päässyt kaupassa ahdistumatta, koska “juuri tuota suklaata” tyttö halusi syödä…Kaikki linkittyi lapseen ja ahdisti. Tuntui siltä, että joka ohjelmassa televisiossa hirttäydytään ja vedetään huumeita. Ikävää, mutta myös lohdullista on kertoa, että vuosien mukana kasvaa toleranssi tuohon ja oppii turtumaan ärsykkeille. Nykyään teen tyttöni lempiruokaa itselleni, kun haluan hemmotella itseäni. Eli Aurajuusto-kinkkupastaa. Pidin siitä itsekin ennen ja nyt olen antanut luvan itselleni taas pitää 
Olet ihan oikeilla jäljillä siinä, että vertaistukiryhmässä löytäisit ehkä ymmärtäjän. Toki on joitakin muitakin ihmisiä siunattu kyvyllä ymmärtää myös sellaisia tapahtumia, joita ei heille ole kohtalo eteen heittänyt.
Hei kaikille,
Täällä taas yksi huumeiden käyttäjän äiti lisää joukkoon. Tyttäreni on täysi-ikäinen ja rimpuillut päihteiden ja mielenterveysongelmien kanssa jo viitisen vuotta. Itse hän ei huumeita tunnu ongelmaksi kokevan kun on ilmoittanut haluavansa niitä käyttää. Itse tiedän päihderiippuvuudesta ehkä liikaakin ja tiedän tasan tarkkaan miten kaikki lopulta tulee päättymään. Kauhuskenaario on toteutunut tähänkin asti juuri niin kuin olen kuvitellut. Tuntuukin välillä, että mitähän uskaltaisi ajatella,kun kaikki tuntuu käyvän toteen. Tyttäreni antaa minun olla rauhassa, olemme sopineet että olemme tekemisissä kunhan käyttö loppuu tai hän haluaa lopettaa. Eipä tämä hiljaisuuskaan hyvältä tunnu. Pelko on kova, että milloin suruviesti saapuu. Täällä on lapsensa menettäneitä äitejä ja en voi kun kuvitella vain sitä surun määrää ja risteileviä tunteita mitä tilanne tuo mukanaan. Yrittäkää silti jaksaa. Olette arvokkaita.
Aikaim otan osaa suruusi. Menetin itse tyttäreni myös viime lokakuussa huumeille vain 21-vuotiaana. Voit lukea meidän tarinamme “Vertaistukea kaivataan - miten tästä eteenpäin” - ketjussa.
Pystyn samaistumaan kuvaukseesi surusta täysin. On hetkiä, jolloin haluan päättää oman elämäni, tämä on niin tuskaisaa. Ja kuten A:n äiti sanoi, kaikki linkittyy siihen kuolleeseen lapseen ja hetkeäkään ei rauhaa saa niiltä ajatuksilta. Tyttären tavarat ovat meillä varastossa, eteisessä ja kodinhoitohuoneessa odottamassa jotain. En osaa tehdä niille mitään. Kuljen lamaantuneena päivästä toiseen. Sen kauhun hetken, kun astun sisään tyttären asuntoon, elän usein uudelleen, askel askeleelta ja silloin tuntuu, kuin räjähtäisin kivusta siihen paikkaan. Näen kaiken uudelleen, haistan kaiken uudelleen, tunnen käsissäni kaiken uudelleen.
Vaikka elin vuosia pelossa, ja joskus pelkäsin kuolemaa tyttäreni kohdalla, en ikinä olisi voinut varautua tähän olotilaan. En ikinä. Minulla on olo, että kaikki jäi niin kesken eikä tyttärelleni annettu edes kunnolla mahdollisuuksia selviytyä, kun hän ei enää jaksanut tätä maailmaa.
Kuten aiemminkin kirjoitin, niin ajatellessani tyttäreni kuolemaa mietin kahta vaihtoehtoa: 1)Hän ei ymmärtänyt, mitä tekee meille jälkeensä jääneille ja 2) Hän halusi minun kärsivän ja itkevän. Valitsin mieluisammaksi vaihtoehdon 2, koska silloin edes hän olisi saanut sitä, mitä haluaa. Hyvät tuttavat sanovat, että on olemassa vaihtoehto 3): Hän koki olevansa niin suuri taakka, että halusi vapauttaa meidät siitä.
3 on minusta hirvein skenaario. Mitä tahansa mieluummin. Olisin kestänyt vaikka mitä paskaa vuosikymmeniä mieluummin kuin tämän. Nyt opettelen elämään niin, että minulla on vain yksi lapsi. En enää saa paniikkikohtausta, jos kuulen ambulanssin. Olen päättänyt, että jos pojalleni tapahtuu jotain eli kuolee, muutan koko omaisuuteni rahaksi ja muutan johonkin kehitysmaahan ja vietän loppuikäni ja omaisuuteni koettaen pelastaa edes pari katuorpoa.
Tämä on kehitystä, koska aiemmin ajattelin, että jos poikani kuolee, menen ja tapan itseni samana päivänä jättäen jonkun muun hoitamaan meidät hautaan. Nyt sentään ajattelen jotain positiivistakin siinäkin skenaariossa.
Ainoa lohtu, jota voin antaa on se, että kaikkeen tottuu. Myös siihen, että elämä on nyt tällaista ja kuollut lapsi ei ole enää osa sitä.
Itse hävitin kaikki tyttären vaatteet ja tavarat lahjoittamalla ne hyväntekeväisyyteen vain viikko kuoleman jälkeen. Joskus se kaduttaa (olisi voinut haistella ja pidellä mm. vaatteita) ja usein ajattelen, että se oli hyvä. Joku muu jatkoi niiden käyttämistä. Joku sai niistä iloa. Minulle ne olisivat tarjonneet vain tavan ripustautua tunnetilaani. En koskaan voisi ajatellakaan toipumista, jos täällä olisi tyttäreni huone koskemattomana. Se ankkuroisi minut menetykseen. Suosittelen tavaroiden lahjoittamista eteenpäin…
Otan osaa lapsensa menettäneiden suruun.
Minulla on huume/lääkeriippuvainen 24.v poika joka tällä hetkellä taas asuukin kanssani.
Viimeksi tällä viikolla hän hakeutui sairaalaan otettuaan vahingossa liikaa lääkkeitä.
Minusta tuntuu että olen menettänyt hänet jo vuosia sitten,huumeille.
Nytkin tämä tilanne on aika sietämätön kun omankin elämän eläminen ja työnhoitaminen tässä saman katon alla on vaikeaa.
Olisiko paras vaan potkaista hänet pellolle ja pistää välit poikki?
Kun toisaalta minua äitinä on jo vuosia syytetty hyysäämisestä…
Mutta tuskin hän omaakaan asuntoa saa tuolla historialla,vaikka väliaikainen eläkekin on nyt myönnetty lukuisten mielisairaalareissujen takia.
Kaksi kaveria on jo vierestä menehtynyt parin vuoden sisällä.
Pahinta on että tuntuu ettei tälle tilanteelle voi tehdä mitään…
Miten teillä dorisvonelli nyt menee?
Ymmärrän hyvin tilanteesi vaikeuden. On omat hyvät ja huonot puolet siinä kun lapsi asuu samassa taloudessa.
Nuo toisten kommentit hyyssäämisetä ovat rasittavia. Haluan nähdä sen äidin joka ei niin tekisi, kun asiat omalle kohdalle sattuu.
Minun tilanteeseeni tuli tänään taas uusi ikävä tilanne ja voimia kysyy tämä taisto. Ajattelin ensin kirjoittaa siitä tänne, mutta jotnkin arvaan vastaukset, niin jätän sen tekemättä. Sitten on vielä ne kommentoijat, jotka arvostelevat ihan toden teolla.
Mutta siihen haluaisin neuvon: kuinka pystyisin hyväksymään sen että lapseni käyttää huumeita ja elämään normaalia elämää itse.
Hei Dorisvonelli ja pitkätie ja kaikki muutkin lukijat
En nyt oikein saa kiinni ajatuksestasi, pitkätie, että täällä Vilpolassa kovin paljoa arvosteltaisi tai neuvottaisi, siis pahansuovasti, narkomaanien läheisiä. Kotikanavan puolella kylläkin, liittyneekö siihen, ettei sinne tarvitse rekisteröityä.
Muistankin sinut Dorisnovelli, kun kirjoitit n. vuosi sitten (tarkistin vielä viestihistoriastasi). Olen samaa mieltä, että kukapa vanhempi tai muu läheinen pystyisi katkaisemaan välejään käyttäjään, ilman vakavia syitä. Itse pidin rajana sitä, että käyttäjäpoikani uhkaili ja yrittikin agressiivista väkivaltaa. No, hän oli yli 10 vuotisen käyttöhistoriansa aikana ehtinyt pyöritellä meitä vanhempiaan, tullen mennen. Kummallisesti mekin, mieheni ja minä, suostuttiin ihme vedätyksiin. Syöksyimme aikamoiseen rahapulaan itsekin, kun rahoitimme hänen huumeiluaan. Mutta se on ollutta ja mennyttä. En syytä siitä poikaa (enää) ja en paljon niitä murehdikaan. Nyt eletään aika rauhallista ja hiukan vaatimatonta (taloudellisesti)
elämää ja poika ja vaimonsa elävät omaansa ja ovat korvaushoidossa, joka sujuu hyvin.
Tekisi mieleni neuvoa, että jättäisitte arvostelijoitten mielipiteet omaan arvoonsa. En neuvo, kun ymmärrän, että se on tosi vaikeaa. Kommentit loukkaa ja tuntuvat pahoilta, kun oikeasti läheiset tarvitsisivat lohdutusta ja ymmärrystä. Ja myös käyttäjät tarvitsisivat tukea, ymmärrystä ja ehkäpä ohjausta.
Olen juuri lukenut Jussi Perälän kirjan "Ikuinen säätö -Helsingin huumemarkkinat. Kirja on asiallinen, ei vähäisintäkään sensaationmakuista taivastelua tai mässäilyä. Ajattelin lukiessani välillä, että kirja on tylsä. mutta luin kuitenkin sen loppuun. Meille kaikille on varmaankin hyväksi muistaa, että myös narkomaanit ovat ihmisiä. Perälän kirja herätti minussa voimakkaan säälin, näitä käyttäjiä kohtaan. Voi että jos jotenkin pystyisi estämään uusia nuoria syöksymästä sinne paskaan narkkielämään.
Paljon voimia Dorisvonelli ja pitkätie, kirjoitelkaa kuulumisianne