Hermo loppu, pinna katki

Kotikanava
1

Eilen löysin tieni tänne kun etsin vertaistukea netistä. En päästänyt miestä päivällä sisälle kun palaili ryyppyreissulta. Asunto on minun, mies ei ole täällä kirjoilla vaikka onkin majaillut viimeiset puolivuotta. Vihassa rajojen asettaminen onnistuu, sen jälkeen tulee tärinä ja itku. Illalla oli ilmestynyt takapihalle puulaatikon päälle nukkumaan ja alkoi vaatia sisälle pääsyä. En ollutkaan enää niin vahva että olisin pystynyt kylmästi laittamaan oven kiinni. “Kun ei ole mitään paikkaa mihin mennä”
Päästin sisälle silläehdolla että tänään lähtee. Samalla kuitenkin tiesin että kun annoin taas periksi, sama taistelu on seuraavana päivänä edessä. Nyt hiippailee edestakas tupakalla krapulaisena, en anna periksi. Tänään on lähdettävä. Kieltäytyy edelleen lähtemästä, ei ole paikkaa. Mihin pitäisi mennä. Voiko toinen todella kieltäytyä lähtemästä??? Pitääkö minun soittaa poliisit että toisen saa ulos???

Taustaa…

Tutustuimme -09 Ekana iltana, kuinkas muuten, olimme baarissa. Muistan kuinka aamulla hänen avatessaan krapulakaljaa heti herättyään hälytyskellot soivat päässäni. Hiljensin ne samoin kuin moni muukin ajattelemalla että noh, hän on lomalla, voihan sitä erikoistapauksessa jne jne Tapasimme ensin vain vkl ja yleensä alko mukana kuvioissa. Tai ei yleensä vaan aina. Huomasin pian että viinaa menee liikaa, alkoi putket jolloin ei vastannut puhelimeen yms Juopponi on tyypillinen tapaus, herkkä, fiksu, viisas, selvinpäin. Tähän tuudittautuen autoin kun juominen lähti käsistä. Paijasin, halasin, olin “tukena”. Vaadin että hakee lääkäriltä apua, uskoin että jos muuttaisimme yhteen tilanne olisi toinen, eihän hän sitten joisi kun elämässä olisi muutakin kuin omat seinät. (EIPÄ!!) Oman ahdistuksen ja pahanolon tungin pois, olinhan tärkeä henkilö tämän ihmisen elämässä. Enkeli niinkuin joku muukin sanoi. Itkin monet kerrat pahaa oloa ja kokosin itseni jotta Juopponi saisi tarvitsemansa tuen, minun vuoroni tulisi varmasti kunhan hän vain saisi omat asiat ensin järjestykseen. Sain läheisyyttä, olin olemassa…

Muutimme yhteen nopeasti, hänellä ei ollut töitä eikä hän niitä etsinytkään, aika kului kaljaa juoden. Putket olivat arkea. Antabusta koitti syödä kun vähän tuli juomiseen väliä, ei mitään apua. Sai lääkettä masennukseen, Halleluja ajattelin. NYT kaikki muuttuu. Ei muuttunut. Vuoden yritin saada muutosta aikaan vuoroin itkien vuoroin raivoten, mitään ei tapahtunut. Ei ennenkuin mittari tuli lopullisesti täyteen, nostin miehen niskapersotteella kirjaimellisesti autoon ja kiikutin linja-auto asemalle. En pystynyt itkultani jäämään odottamaan bussia, vaan lähdin pois. Eksynyt pikkupoika jäi yksin. Koin syyllisyyttä samalla kun valtava taakka oli pudonnut harteiltani. Eihän mies siitä mihinkään bussiin ollut mennyt, seuraavana päivänä oli taksilla oven takana, laukku oli varastettu. Yritti mennä nukkumaan, en antanut periksi vaan pyhällä vihalla toistin kiikutuksen bussille ja sanoin että jos tulet vielä takaisin, en vastaa seurauksista. Ei tullut vaan meni äitinsä hoiviin. Olin onnellinen ja vapautunut, elämä oli kevyttä. Kotiin tullessa ei tarvinnut miettiä missä kunnossa siellä olisi joku vastassa, kukaan ei ollut virtsannut sänkyyn tai sohvalle, tunne oli vapaa.

Meni puolivuotta ennenkuin tapasimme seuraavaksi, olin onnellinen kun näin että asiat olivat kunnossa. (sillä hetkellä) Vietimme iltaa yhdessä ja päädyimme sänkyyn. Mies ripustautui minuun uudelleen ja minä sallin sen. Yritin laittaa rajoja mutta en pitänyt niistä kiinni. Kiukussa päätetty valui kuin vesi hanhen selästä samalla kun kiukkukin. Viina ei hallinnut samalla tavalla jokapäiväistä elämää, joka viikonloppua kylläkin. Sekaan mahtui övereitä ja hallittuja koomia. Puhuin siitä että hankkisi oman asunnon, turhaan.

Seuraavaksi huomasin olevani raskaana. Asiaa ei tarvinnut paljon miettiä, minulle lapsi on ihana asia, lahja. Mieskin tuntui innostuvan ja oli onnellinen, tuli ultraan mukaan ja hehkui onnea. Mutta jatkoi vkl kännäämistä. Juomisen hallitsemattomuus lisääntyy kokoajan. Samoin sen “oikeutuksen” hakeminen. Minä olen hullu kun en sitä ymmärrä että hänellä on oikeus juoda kerran (234) krt viikossa. Sain sanottua että tottakai hänellä on, mutta ei täällä, jokainen vastaa omasta elämästään ja valinnoistaan. Kerroin etten halunnut elää elämääni näin, hän taas että ei aio koskaan elää elämäänsä täysin selvinpäin. Kerroin vaihtoehdot: Perhe tai alko, ei vaikutusta. Nyt on mitta täynnä. Ymmärsin että tätä samaa saatanan ympyrää mennään lapsen syntymään asti ellen minä jälleen kerran poikkase sitä. Nyt minulla saattaa olla edes vähän voimaa, kun lapsi syntyy haluan keskittyä vain ja ainoastaan pienen ihmeen tarpeisiin. Mies on tervetullut osalliseksi lapsen elämää kun on selvä.

Aikas rationaalista tekstiä, tunnen itseni täysin epäonnistuneeksi ihmiseksi koska en ole pystynyt huolehtimaan itsestäni. EN ole estänyt tätä tapahtumasta uudelleen. Mihin katoavat minun tarpeeni? Miksi vain vihassa pystyn asettamaan rajoja? Miksi taannun lapsen tasolle?? Miksi miksi miksi annan tämän tapahtua uudelleen ja uudelleen…

2

Hei,

kovin tutulta tuntuu toi sun tilantees, meillä vaan sillä erotuksella, että mies on töissä ja kaikki vapaa-aika kuluukin sitten juoden ja yhteinen talolaina rajottaa tehokkaasti lähtemistä… Jos jaksat, voit käydä lukemassa tarinani Näin meillä -nimikkeen alta. Meillä on yksi nelivuotias poika ja odotan nyt toista lastamme. Meillä myös mies oli hyvin innostunut tulokkaasta omilla ehdoillaan, ei se kaljankittausta saanu haitata. Molemmat raskaudet ovat olleet toivottuja ja yhteisesti sovittuja. Näin jälkeenpäin ajatellen ois pitäny toi ukko lempata silloin, kun esikoinen oli niin pieni, ettei asiasta mitään ymmärtänyt, mutta silloin oli yhteinen ensimmäinen omistusasunto ja siinä pitää se kaksi vuotta asua, että saa verovapaasti myydä pois. Ja raskautta suunniteltaessa tietysti luvattiin maat ja taivaat, alkon käyttö vähenee ja minä uskoin, koska halusin. Liekö se tuo lisääntymisvietti vai mikä kun saa ihmisen työntämään päänsä mitä uskomattomampiin paikkoihin…

Ymmärrän hyvin ton tunteen, että miten järki-ihminen saattaa ittensä tähän jamaan. Varsinkin nyt toisen raskauden aikana olen ajatellu, että jotenkin täytyy olla masokistinen tai jotain. Monta vuotta muistin millasta oli olla raskaana ja kattella kun toinen ryyppää. Sillon ajattelin, ettei ikinä enää… Neljä vuotta siihen meni ja sitten alko ajattelemaan, että kestinhän mä sen ekankin kerran ja nythän ukkokin tulee jo hyvin toimeen lapsen kanssa, vauvanhoito jäi aikanaan kyllä suurimmaksi osaksi mulle. No nyt on sitten helvetillinen itsesyyttely päällänsä, että annanko toisenkin lapsen kärsiä juovasta isästä… Ja kuinka paljon esikoinen kärsii siitä, että äiti on onneton tai paljonko lapset kärsii eroamisesta… Noita asioita sun varmaan kannattaa miettiä nyt. Voin kokemuksesta kertoa, että vauvan kanssa kyllä pärjää yksinkin, varsinkin silloin, kun ei ole ylimääräistä painolastia, mä pärjäsin painolastin kanssakin ja meillä oli koliikkivauva eikä mun pinna katkennut vauvaan kertaakaan. Paljon vaikeampaa on nyt uhmaavan nelivuotiaan kanssa, huudan paljon helpommin ja sitten harmittaa, kun tiedän, ettei lyhyt pinna ole lapsen syy, vaan johtuu huonosta parisuhteesta alkoholistin kanssa.

Äitiysneuvolasta ohjasivat nyt juttelemaan psykiatrian sairaanhoitajan kanssa, varmaan teidän paikkakunnalla on samanlainen mahdollisuus. Siellä saa ainakin jonkun kuuntelemaan ongelmiaan ja omia ajatuksiaan järjestykseen. Esikoista odottaessa ei kyselty mitään parisuhteesta ja nytkin heti kun kerroin miehen alkoholiongelmasta, mulle itelle lätkästiin testi eteen, että palkonko alkoa kuluu… Tsemppiä paljon sulle ja onnea odotukseen, älä anna juopon pilata sitä! Mä tein sen virheen…

3

Kiitos Piki! Oli helpottavaa lukea että jollain muullakin on raskausaika kaikkea paitsi onnea ja auvoa :open_mouth: Lapsi on meidän ensimmäisemme ja minun toinen. Alusta asti oli minulle selvää että pidän lapsen, miehestä en niinkään ollut varma. Tuo mitä sanoit että lapsi oli tervetullut kunhan ei sotke kaljanjuontia, juuri näin meilläkin. Puhuu siitä kuinka lapsesta tulee tärkeintä hänen elämässään, hyvinvoinnista huolehtiminen. Ei ihan mene jutut ja teot yksiin. Ehkä kun tiedän mitä vauvan/lastenhoito on, en sitä yksinkään pelkää. Aikaa esikon syntymästä on jo reilu 10 vuotta ja hänen isänsä on ns kunnollinen isä. Alkon käyttö siellä on tavallista, joskus kännit muttei ränniä eikä tissuttelua. Käyn lukemassa tarinasi kun tämän tekstin lopetan.

Meillä tilanne on nyt epäselvä, mies on juonut kokopäivän, jatkaa edelleen. Kehotin taas lähtemään, sen tekikin. Sanoin tarkoituksellisen kepeästi että heippa, soitele kun saat asioitasi järjestykseen tai tarvitset tavaroita. Pientä ironiaa. Juoppo meni ulko-oven taakse juomaan :open_mouth: :imp: Siis jlta en tienny itkeä vai nauraa. Kehotin tai oikeammin käskin poistumaan, poistui, mutta en tiedä miten pitkäksi aikaa. Pelottaa ja väsyttää. Tuossa välillä kun mitään ei tapahtunut aloin jo ajatella että olenko tehnyt kärpäsestä härkäsen, melkein kaduin tänne kirjoittamista, mitä jos nyt kaikki kääntyykin paremmaksi. Turha toivo. Jotenkin sairaalla tavalla juomisen jatkaminen oli helpotus minulle, NO NYT minulla on ainakin oikeus heittää toinen pihalle. Vanhastaan tiedän että tämä ei todellakaan ole ohi. Nyt merkit ovat sellaiset että tässä menee viikko, työ ja kaikki :confused: Yritän olla murehtimatta tulevaa ja voimia joita ei ole. Yritän elää tätä päivää ja olen onnellinen ettei vanhempi lapsi ole vielä kotiutunut kesälomaltaan. Yritän levätä jotta huomenna jaksan kohdata juopon ja edelleen pysyä kovana.

4

Juoppo aloitti päivänsä rehvakkaasti kerskuen juomalla. Ei kylläkään minun luonani, luojan kiitos. Kokopäivän olen pelännyt ja odottanut hetkeä että hän tulee hakemaan vaatteitaan/tavaroitaan. Kun se hetki viimein koitti, ei tuntunut miltään, olin ihan turta. Hain tavarat, hän ei edes yrittänyt sisälle. Valtava helpotus vyöryi ylitseni. Yhdestä hetkestä selvitty. Kaikki mahdolliset tunteet olen tänään käynyt läpi. Surua siitä että tässä piti taas käydä näin, surua siitä että tulevan lapseni isä on tuollainen. Epätoivoa elämästä, pärjäänkö minä. Päällimäisenä on ollut väsymys :frowning: Sellainen sisällä oleva loputon väsymys. Ruoka ei maistu, sydän hakkaa. Voi kun olisi jo huominen ja yhdestä päivästä selvitty.

5

Minulla on kolme lasta 6 -v, 3 v ja 1v1 kk ikäiset. Mies juo ja häneen ei ole luottamista. Meilä menee lasten kanssa ihan hyvin niin kauan kun mies on töissä/kapakassa, asiat saadaan luistamaan ja vaikka elämä ei aina olekaan helppoa (esim. kun nukkuu pommiin ja yrittää riipiä kaikkien kolmen päälle vaatteet samanaikaisesti ja juoksee vauva kainalossa autolle ettei myöhästyisi töistä :wink: ).

Vaikeaa on tuon neljännen lapsen hoitaminen, huolehtiminen ja suru kun näkee hänen tuohoavan itseään. Mitään lapset eivät isästään saa, vain huutoa ja kiukuttelua kun yrittävät isänsä huomion saada ja toinen ärisee takaisin viinanhimossaan/krapulassaan.

Mieheni retkahti edellisen kerran silloin kun odotin tätä nuorimmaista. Huolta ja murhetta, valtavat stressitasot kunnes mies lähti hoitoon ja elämä rauhoittui kotona. Jos mies juo, niin helpommalla pääsee jos on ihan vain lasten kanssa keskenään. Itse teen nyt sitä surutyötä että tästä on lähdettävä jo lastenkin vuoksi tai toivottavasti saan tuon miehen lähtemään ettei tarvitse lapsia vielä uuteen kotiinkin raahata.

6

Uskoisitko mutta vaikka nyt tuntuu pelottavalta ja kauhealta, sitten kun se oma vauva on sylissä saattaa jopa helpottaa. On joku toinen johon keskittää omat tunteensa, nythän elämä pyörii vain juopon ympärillä. Kun vauva syntyy, toivottavasti hänestä tulee elämäsi keskipiste, hänen tarpeensa menevät juopon tarpeiden edelle. Niin hulluja me juoppojen puolisot olemme että kuitenkin laitamme juopon tarpeet omiemme edelle.

Lisäksi vielä, raskaus ja synnytys ovat todella rankkoja kokemuksia naiselle. Hae jo nyt apua itsellesi, ettet jää yksin sitten kun synnytyksen jälkeinen mielialan lasku tulee, hormoonit pyörittää kuitenkin aikalailla kovasti synnytyksen jälkeen. Muista että lapsen kanssa ei tarvitse jäädä kotiin neljän seinän sisälle, vauvan voi ottaa mukaan melkeinpä mihin tahansa!

7

Meilläkin holisti puhuu, kuinka lapsi on tärkeintä hänen elämässään ja siitä huolehtiminen, esikoisesta siis ja omasta mielestään on oikein hyvä isä ( ONKIN IHAN MUKIINMENEVÄ KUN ON LÄSNÄ). Tosin ei ymmärrä miksei lapsenhoito muka pienis hönöis ole OK. Tuolla läsnäololla tarkotankin sitä, että ei ole kaljatölkki kädessä tai nukkumassa pois krapuloitaan… Eikä ymmärrä myöskään sitä, että minä kannan paljon suuremman vastuun perheestä kuin hän. Tämä meidän herrahan pitää erinomaisena sitä, että ei hän juo ravintoloissa vaan kotona ja alottelee vasta illalla, kun lapsukaisen nukkumaanmenoaika lähestyy… Eihän se tietty ite ole hirveen monta tuntia hereillä ollu siinä vaiheessa, kun yöt menee tissutellessa niin päivät kuluuu lepäillen.

Meillä on vanha omakotitalo, jossa on remppa kesken. Asuttiin pari vuotta sitten toisten nurkissa muutama kuukausi, että isommat rempat tehtiin. Nyt ois enää pintaremppaa jäljellä, mutta vasara tippu herran kourasta sinä päivänä, kun tähän muutettiin, eikä nyt ymmärrä miksi nipotan maalaamattomista huoneista… Kaikki vapaa-aika kun kuluu kaljatölkin kanssa, ei siinä remontille jää aikaa. Ja taloa ostettaessa yritin selittää, että ei toi remontinteko o ihan pikkuhomma, mutta ku hän kuulemma tykkää semmosesta puuhastelusta… Ja mietin vaan mielessäni, että katotaanpa vaan, ei kyl paljon lohduta, et olin oikeessa :cry: Silloin ajattelin, et annetaan mahis, ehkä jopa jäis juominen vähemmälle.

Mäkin olen monesti ajatellut, et teenkö kärpäsestä härkäsen ja nyt on sitten kulunukin kuusi vuotta, aika uskomatonta… Koko ajan mietin, että montako vuotta aion vielä juopolle antaa ja omaa ja lasten hyvinvointia uhrata… Hyvä, että sait ukkos ulos ja tavarat mukaan, pysy kovana! Lämpimiä ajatuksia ja voimaa sulle!

T:Piki

8

Kiitos viesteistä. Tänään on ollut vaikea aamu. Itkettää ja huolestuttaa, ei minä itse vaan ylläri ylläri juoppo. On tää jakomielitautista. Tiedän mitä haluan, eikä se ole viinanhuuruista elämää, silti mietin mielessäni että missähän hän nyt on ja on aivan yksin ja miettiikö menettäneensä kaiken ja olevansa pohjalla ja samaistun juoppoon niin että hävitän itseni tähän!!! Tuskin ajattelee muuta kuin että minä olen vittumainen ämmä joka hänet on ihan turhaan pihalle laittanut… Tottapuhuen olen ensimmäisen kerran omanasunnon hakemisesta sanonut helmikuussa. Luulisi asunnon saannin olevan suht yksinkertaista kun ei ole vanhaa asuntoa lainkaan ja ainakin vielä on työpaikka. Mieleen hiipii myös että jos nyt selviäisi antaisinko vielä yhden mahdollisuuden, josko nyt olisi asia mennyt perille. Vastaan itse että miksi tämä kerta eroaisi edellisistä? Miksi mikään olisi muuttunut, minä vain taas mahdollistaisin juopon kellumisen elämässä.

Pesin eilen ensimmäiset pienet vaatteet <3 Aloitin lukemaan Tommy Helstenin virtahepo kirjaa, vähän ahdistaa uskonnon ymppäys sinne joukkoon, itse en usko raamatun olevan muuta kuin yhteenkoottuja kertomuksia, siksi kartan kaikkea missä sitä pidetään totena. Mutta kun hypin niitten kohtien yli, saan tekstistä irti paljon. Tämä tie on minulla alussa, pitkä ja kivinen, mutta edes alussa.

Avunhakemisesta, minulla on onneksi olemassa oleva kontakti MTT:lle käyn terapiassa joka jatkuu myös lapsen syntymän jälkeen. Juuri nyt kun sitä ehkä eniten tarvitsisin, on tietysti kesäloma…

Ulkona paistaa aurinko, sisimmässä huolet painavat mutta yritän ottaa tämänpäivän vastaan sellaisena kuin se tulee, enkä murehtia asioista jotka eivät vielä ole tapahtunut.
Carpe diem vai miten se meni.

9

Luen palstaa ja haluan että tiedätte että kaikki viestit ovat minulle tosi tärkeitä, kaikki vertaistuki on tukea.

Yhdestä päivästä on selvitty. En pysty erittelemään tunteita tällähetkellä, juoposta en ole kuullut mitään, hyvä vai huonomerkki, sanoisin että huono. En osaa rentoutua ennenkuin tilanne selviää loppuun jotenkin, että elämä jatkuu. Nyt tämä on epävarmaa nuorallakävelyä ja pohdintaa. Mikään ei ole selvillä eikä jatkoa osaa sanoa kukaan :frowning:
Olen lueskellut virtahepokirjaa pienissä pätkissä, kirja täytyy laittaa välillä sivuun kun lukeminen käy raskaaksi. Sama juttu tämän palstan kanssa, on mentävä välillä muualle vaikka palaakin takaisin. Joka välissä odotin että kohta mies tulee hakemaan vaatteita/tavaroita tai yrittämään kotiinpaluuta. Mitään ei kuitenkaan tapahdu, puhelinkin on hiljaa. Ennen se on aina ollut merkki siitä että juominen on mennyt pahaksi. Ei enää pidä yhteyttä ulkomaailmaan, ainoastaan kalja on kaverina. Sekään kun ei tahdo pysyä sisällä ja menee nopeasti huonoon kuntoon. Melkein toivon että yrittäisi tulla tai soittaisi. Silloin tietäisi että on hengissä. :frowning: Vihaisena voisin vaikka kääntää maapalloa jos siinä olisi kahvat. Viha ryöppyää ulos melkein hallitsemattomana
silloin on helppo huolehtia itsestään.

10

Atomix, valtava huoli miehestä on tuttu tunne minullekin. Käyttäydyin pitkään sen jälkeen kun olimme muuttaneet erilleen juuri kuten sinä, kyselin jatkuvasti miehen voinnin perään enkä voinut keskittyä mihinkään jos en tiennyt, missä hän menee, miksei vastaa puhelimeen tms. Vasta nyt, yli vuosi erilleen muuton jälkeen, osaan keskittyä vain omiin asioihini. Viime kesänä lääkäri jolle menin ressiäni purkamaan sanoi mulle “se on kuule semmonen homma, että juopot kuolee jos juopot kuolee, etkä sä sille mitään voi”. Silloin itkin ja syytin, että lääkäri on huono, ei se noin voi sanoa, senhän pitäisi auttaa ihmisiä. Vasta nyt paljon myöhemmin ymmärrän, että lääkäri oli oikeassa, jokainen meistä on loppupeleissä vastuussa vain itsestään (ja lapsistaan jos niitä on).

11

Tuo on niin totta Jenni! Mutta miten ihmeessä sen huolestumisen saa pois päältä :confused: Hiljaisuus on jatkunut tänäänkin. Yritin soittaakin ja laitoin viestin, ei vastausta. Ehkä kun konkreettisesti minut suljetaan asian ulkopuolelle annan itselleni luvan irrottaa, tai sitten alan tottua siihen ettei mitään kuulu. Niin tai näin, hiljaisuutta on ollut helpompi kestää kuin eilen. Aina kun alan miettimään juoppoa ja sääli valtaa mieltä, yritän teroittaa että itseppä (vaikka kuinka sairaus onkin) on tiensä valinnut. Juominen on vienyt vuodeosastolle aikaisemmin kun alkaa kramppaamaan. Viimeisimmästä rännistä on aikaa 8kk. Minun tuntemiseni aikana pisin jakso. Luin tänään myös tuosta kuivahumalasta ja tunnistin kyllä oman juopponi täysin… Mutta missä on kuivaläheisriippuvuus määritteet?? Vai onko sitä? Olenko minä aina riippuvainen toisen tekemisistä tai tekemättä jättämisestä?

12

Tuo hiljaisuus on vaikeaa. Toisaalta huoli ja murhe siitä missä kulkee ja miten pärjää, tältä päivältä niin tuttua. Mutta mietin tässä illasta että onkohan joukossa kuitenkin pieni ripaus huolta siitä että joskos tuo juoppo sittenkin pärjää ilman minua, entäs jos hän ei kaipaa ja tarvitse minua yhtä paljon kuin minä häntä? Ajatus tuli kun olin koko päivän huolehtinut ja murehtinut, vihdoin sain anopin kiinni ja kuulin että mies on turvassa ja menossa nukkumaan, piti minun mennä itkemään, ei helpotuksen kyyneleitä vaan suoranaisia oman surkeuden kyyneleitä. :question:

13

[quote=“Noppa”]
joskos tuo juoppo sittenkin pärjää ilman minua, entäs jos hän ei kaipaa ja tarvitse minua yhtä paljon kuin minä häntä?

[quote]
Niin, olisko sitten niin- toisaalta mä mun eksästä kyllä tiedän, että hän on pärjännyt mainiosti ilman mua… monet toiset naiset on nähty ja lisää tulee. Kuitenkin jos en ole tuttujen kautta kuullut siitä muutamaan viikkoon ni mulla alkaa alitajunta tuottaa sellaisia kuvia et se on kuollut ja se on aivan kestämätöntä – sitte sitä taas rauhoittuu kun kuulee et joku on sen jossain nähnyt. Mä olen mietinyt, johtuuko se "ettei huolta vaan saa pois päältä "jostain sisäänrakennetusta velvollisuudentunniota et heikommasta pitäs huolehtia vai johtuuko siitä, että vuosien syyllistäminen saa mut luulemaan että edelleen on mun vikani jos hänellä menee huonosti.

Paljon voimia teille isoja ratkaisuja miettiville!!!

14

^Aha, mä ahdistun nyt siitäkin, että kuulen tuttujen kautta, vituttaa joka kerran. Koska kyllä mä tiedän, että hengissä se on ja porskuttaa. Joten kun kuulen, ajattelen heti vaan että ja meininki on salettiin ihan sama. Ja sitten raivostun taas.

Toisaalta, välillä mielessä väikkyy ajatus siitä, että tosiaan raitistuisi tuolla ulkona omillaan, eikä sitten tulisikaan mulle siitä kertomaan ja menneistä kiittämään - ja sekös raivostuttaa. No. Mun pitää vielä kasvaa senkin yli.

Ja ehkä jonain päivänä myös pelko, ahdistus ja viha laantuu sen verran, että voin olla tekemisissä. Mutta ei tänään. Eikä huomenna.

15

^joo ei kiitos en mäkään halua tekemisissä olla. Mä en tunne vihaa sen juomisista ja sen lieveilmiöistä, niihin ehti tottua. Mut kyllähän meinaa hermo tosiaan katketa kun kuulee sen tehneen isompia ostoksia kun on se velka kuitenkin maksamatta edelleen. Nooh, kukin tyylillään. Kai mä olisin sen velkarahan johonki jo itekin tuhlannut jos olis sen maksanut… vaik mähän olen täällä sanonut et teetän taulun niistä rahoista jos joskus ne saan. En kuitenkaan viestaile perään ees velasta, ei jaksa enää.

16

Auto odottaa edelleen pihassa hakijaansa, pihaustakaan en ole juoposta kuullut. Tunnen häpeää kun ajattelen että hän on vaatteita vaihtamatta juonut kohta viikon, rypenyt jossain, luultavasti hotellissa/motellissa. Eihän sen pitäisi minua hävettää, hänenhän se häpeä pitäisi kantaa. Nyt kun mitään elonmerkkiä ei missään ole ollut, alan yhdistellä asioita vanhoihin kokemuksiin juomaputkista ja minua hirvittää. Tosi vähän olen tänään tätä miettinyt koska olen tarkoituksella keskittynyt muuhun. Päivien hiljaisuuden myötä tuska alkaa kyllä helpottaa ja toisaalta häpeä syöksyy enemmän ylle. Mikä on pahinta mitä voisi tapahtua? Juoppo menettäisi työpaikkansa, joisi, ei söisi, menettäisi pidätyskyvyn, polttaisi tupakkaa ja nukkuisi. Henkilökunta löytäisi hänet, huone olisi siivoton, kaamea, kaikki rahat olisivat menneet, juoppo vain tärisisi. Se on minusta pahinta mitä voisi tapahtua, mutta sitten seuraava kysymys, mitä se minuun vaikuttaa? Eikö se ole hän joka sen kaljan avaa, joka ei ota vastuuta elämästään tai ratkaisuistaan ja minä sen hänelle mahdollistan antamalla hänen kellua läpi kaikesta… Huomaan että saan hieman etäisyyttä asiaan ja alan nähdä sen absurdiuden. Juuri ilmarakoa tarvitsen jotta saan pidettyä itseni kasassa ja että ymmärrän mitä minä tarvitsen ja mitä minulle tässä tapahtuu.

Minun on jotenkin tarve “suojella” juoppoa, minä saan häntä haukkua tai vaikka lyödä, mutta kukaan muu ei saa lausua pahaa sanaa. VOI IHMISELÄMÄÄ sanon minä. Nyt menen lukemaan loput Virtahepokirjasta, voimaa kaikille kanssa sisarille!!

17

^Niin, mä otan nyt kaiken energian minkä irti saan tästä raivosta, koska se tuo myös voimaa pysytellä irti. Ja mitä tulee tuohon tekemisissäolemiseen, tällä hetkellähän tilanne on tosiaan se, että en tiedä, mitä rumaa tyypille sanoisin jos sen näkisin. Tiedän, että olisi äärimmäisen vaikeaa olla käyttäytymättä halveksivasti.

Mä kyllä totuin yhteen ja toiseen, mutta kohti suhteemme loppua tyypin sekoilu alkoi olla niin äärimmäistä, tekosyyt niin käsittämättömiä, ja koko meininki kerta kaikkiaan yhtaikaa niin sydäntäsärkevää, ja itsetuhossaan jotenkin tarkoituksellista, että näistä tämä raivo kumpuaa.

Että eihän se hänen alkoholisminsa ole kenenkään vika mutta kun mä suostuin puhumaan ja puhumaan ja puhumaan, ja kuuntelemaan myöskin hänen paskanjauhantaansa aiheesta - tämä mun hermoja repii vieläkin. Se loputon tyhjänjauhaminen. Huoooh.

18

Oikein Verity! Voima otetaan sieltä mistä se saadaan! Viha on myös minulle kantava voima. Nyt kun sitä ei ole, olen heikko ja haavoittuva.

En tiedä että mitä ajatella itsekkään tästä tilanteesta nyt. Juoppo tuli päivällä oven taakse krapulassa, pyysi lasillista maitoa. (Heh, jossei olisi niin absurdi tilanne, naurattaisi) En tiedä teinkö oikein vai väärin, päästin sisälle. Huoli purkautui niin että aloin oksentaa… Alkoholia ei ollut mukana, onko juonut ennen tuloaan, en tiedä. Viikon ryyppäämisen jälkeen tärinä on muutenkin melkoinen. Pahimmat pelot eivät toteutuneet, ainakaan tietääkseni enkä haluakkaan tietää. En edelleenkään aio jatkaa tätä elämää. Sen tiedän. Miten tästä mennään eteenpäin, sitä en tiedä. Annan nukkua tämänpäivän, katson illalla/aamulla onko sen vertaa järjissään että pystyn kertomaan faktat. En aio ottaa hänen sairauttaan itselleni kannettavaksi, en myöskään häpeää. Minun tärkein tehtäväni on huolehtia itsestäni jotta pystyn huolehtimaan lapsistani joista olen iloinen ja ylpeä. Paras vaihtoehto kaikille on että hän etsii itselleen asunnon, lopettaa elämässä kellumisen ja ottaa vastuun omista valinnoistaan. Se että hän pääsi tänne nukkumaan ei tarkoita että tämä viikko on pois pyyhitty, ei todellakaan. Olen iloinen että olen löytänyt tämän paikan ja kirjoittanut tänne. Juopon näkeminen ei varsinaisesti tuntunut miltään. Hän sanoi rakastavansa minua, vastasin rakastavan alkoholia, ei muuta. En halua sotkea tähän nyt mitään tunnepaskaa, siis ylimääräistä. Voi apua mä vaan sanon. Kun vaan muistan hoitaa itseni, en muuta…

19

Eilisen päivän juoppo kärsi krapulaa, samoin tänään. Ei ole kuitenkaan juonut lisää. Puhuimme minun aloitteestani tulevaisuudesta ja tein selväksi että minun on todella vaikeaa antaa enää yhtään mahdollisuutta, tämä kaikki on liian monta kertaa eletty läpi. Mahdollisuus on tälläkerralla ehdollinen. Täysraittius ja avun hakeminen itselleen. Nämä kaksi asiaa ovat edellytyksenä ennenkuin alan vakavasti miettiä tulevaisuuttani hänen kanssaan. Katumuksen tunnoissa näihin on tietysti helppo vastata luvaten, ainoastaan aika näyttää miten lupauksensa lunastaa. Kerroin että myös minä aion hakea apua läheisriippuvuuteeni jota olen ymmärtänyt sairastavani. Minun keskityttävä siihen ja hänen on keskityttävä noihin kahteen lupaukseen. Silloin minä pystyn jatkamaan päiväkerrallaan katsoen tästä eteenpäin.

Puhuimme siitä miten minä vierestä katsoen olen odottanut rännin puhkeamista jo pitkään, miten se on syönyt luottamuksen ja läheisyyden, kaiken uskon yhteiseen tulevaisuuteen… Päällimäisenä ajatuksena on silloin vain että tämä elämä ei voi jatkua, miten pääsen siitä eroon.

Omaa oloa on vaikea kuvailla. Haluaisin uskoa juopon pystyvän saamaan oma elämänsä hallintaan, samalla pelkään että en itse pysty saamaan omaani. Päivä kerrallaan mennään ja otetaan vastaan se mitä tulee.

20

Voimia atomix! Kuulostat niin vahvalta, melkeinpä kateellisena luin nämä pari viimeistä kirjoitusta! :smiley: