Kiitos Noppa, voimaa tässä tarvitaan, jännä miten sitä saa itsestään välittymän vahvan kuvan vaikka todellisuus on aivan muuta. Se on ollut minun suojani suojellakseni pientä sisäistä minääni.
Meillä tuntuu katumus olevan kantavavoima tällähetkellä. Mies meni töihin viikon rokulin jälkeen, puhuu siitä kuinka lähellä oli menettää kaiken elämässään, kuinka kaikilla ei ole enää mitä menettää, tai jos on eivät ymmärrä niiden arvoa. Minä olen edelleen epäilevä. Muutama päivä on mennyt hyvin, se ei pyyhi pois mitä on tapahtunut. Edelleen ehtona millekkään on miehen täysraittius. Yksikin annos alkoholia saisi tämän kamenlin selän katkeamaan. Olen toistanut tätä melkein kyllästymiseen asti. Mies on tällähetkellä ohuen ohuella ompelulangan säikeellä kiinni tässä perheessä. Luottamus minua kohtaan tai ylipäätään mitään kohtaan on ansaittava alusta uudelleen. Pienenpieni toivo minussa nostaa varovasti päätään. Jos tälläinen puheyhteys säilyisi meidän välillämme niin pystyn näkemään että parisuhteen tavallisillekkin ongelmille ja asioille on tilaa. Minusta tuntuu että tulen kuulluksi. Mutta varovaisesti, muutaman pvän perusteella ei vielä tehdä isoja päätöksiä.
pitkästä aikaa ollaan tehty asioita yhdessä, käytetty koiria ulkona ja tavallisia asioita. Tänne kirjoittaminen auttaa minua muistamaan mikä on minulle tärkeää ja miten minä olen tästä eteenpäin päättänyt elämääni elää.
Voimaa ihan jokaiselle joka täällä käy lukemassa tai omiakokemuksia jakamassa. Tämä palsta on henkireikä!
Meillä ei ole juotu tämän kirjoituksen jälkeen, mutta tapeltu sitäkin enemmän. Lapsi syntyi ja on ihana <3 Miehellä suuria vaikeuksia ymmärtää että pitäisi huolehtia muistakin kuin vain itsestään. Vetäytyy nukkumaan eikä osallistu edelleenkään perhe-elämään. Alkon jättämä kolo on täytetty nukkumalla. Viimeksi eilen tapeltiin juomisesta, hänestä hän on todistanut 4kk aikana että alkoholi ei ole hänelle enää ongelma. Siis anteeksi, miten on todistanut mitään?? On ollut juomatta, vittu mitaliko siitä pitäisi antaa? Mikään muu ei kuitenkaan ole muuttunut, siis osallistuminen ja vastuunkanto. Näen ja vaistoan juomisen lähestyvän. Levottomuus ja itsekeskeisyys vaan lisääntyvät kokoajan. Mun hermo kiristyy enkä jaksaisi katsella tuota ihmistä yhtään. Koko eilisen päivän kiukutteli kun ei päässyt juomaan koska minä olen päättänyt ettei hän enää voi juoda. Ei tajua omaa tilaansa itse, hänestä hän on kuin kukatahansa muu. Paitsi ettei ole. Jokakerta kun edes puhumme juomisesta minä ahdistun ja mieleen palaa KAIKKI ne kerrat jolloin putki on ollut päällä. Ei niinkään tapahtumat vaan se järkyttävä ahdistus… En minä taas tiedä mitä pitäisi tehdä, onko oikeus vaatia vai eikö ole. Ja jaksanko enää vetää perässäni kivirekeä jolta odotan oma-aloitteisuutta ja vastuunottoa samalla kun toinen kelluu läpi päivien ja kokoelämän.
Kirjoitanpa tännekin, kun Atomixilla niin samantapaisia ajatuksia kuin minulla. Ja monella muullakin. Erosin joulukuun alussa ja paljon mietin, teinkö oikein vai väärin vai miten ja miten hän voi. Ja pitäisikö vielä mennä ja yrittää. Tänään viimeksi meinasin mennä kylään. Sää esti. Hyvä vai huono, en tiedä. Ehkä parempi niin, sillä olisi tosiaan hienoa,jos hän joskus ottaisi minuun yhteyttä eikä olisi vastaamatta viesteihin jne…hienoa kuulla Jenni, että vuoden jälkeen voisi helpottaa
