Ymmärsin itsekeskeisesti muiden ketjuissa prosessoidessani omaa riippuvuuttani, että nyt on kirjoitettava aloitus tästä aiheesta Oma uhkapelihistoriani ja velkaantuminen pahasti alkoivat vuonna 2013. Siitä ei sen enempää. Olen kirjoittanut siitä historiasta kymmeniä viestiä jo.
Sen tiedän, että tunnetilojen tukahduttaminen ilmentyy riippuvuutena. Tunnen lähipiirissäni itseäni lähes 30 vuotta vanhemman naishenkilön, joka itkee aina kauniissa, tunteellisissa tilaisuuksissa, kauniista musiikista kuten minäkin, ja hän tupakoi . Lakoissa olemme tukeneet toisiamme.
Kuinka monta täällä on lisäkseni, jotka kokevat itkuherkkyyden tukalaksi ja eivät sen takia hakeudu ulkopuoliseen hoitoon? Vai olenko ainoa
Poistin lauantaisesta hölmöstä aloituksestani suurimman osan. Olisin poistanut koko keskustelun, mutta jatketaan aloituksellani.
En onnistunut katkaisemaan velkaantumiskierrettä ajoissa. En ole uskaltautunut avautua ulkopuoliselle auttajalle kasvokkain tarpeeksi syvällisesti, koska pelkään itkeväni puhuessani ongelmistani. Itkuherkkänä minut luokitellaan vain masentuneeksi.
Mistä tulee ajatusmaailmasi että jokainen on oman onnensa seppä? Ei ole sellaista kuin ylisuojeleva vanhempi. Ylisuojeleminen = kontrolloiva. Ja kontrollointi taas johtuu pelosta. Liiallinen kontrolloiminen oli varmasti vaikeaa, koska itse sanoit teit paljon salaa asioita lapsena. Tästä tullaankin kysymyksyyn: Oliko sinulla lapsuudessa kiusaamista, suruja ja murheita? Jos oli niin kenelle kerroit niistä?
Kuka luokittelee sinut masentuneeksi, jos olet itkuherkkä? Itsekin olen kohtalaisen (itku)herkkä: itken jotain tv-ohjelmia/piirrettyjä katsoessakin, jos ne on koskettavia.
Nukuin kolmen tunnin yöunet. Vastaan nyt kuitenkin kännykällä, koska illalla varmaan kupsahdan kotiinpäästyäni…
Kyllähän tuo “oman onnensa seppä” kotoa on opittu. Isäni opetti meitä lapsia, että jos joltain tulee turpiin, pitää lyödä takaisin. Usein oli järkevämpi pienikokoisena juosta karkuun. Hauskaa, ettei siinä opissa ollut ylisuojelevuutta. Omia lapsiani olen opettanut ihan toisin, ja uskuisin, että he kertovat aika pitkälle omista asioistaan, varsinkin huolistaan minulle.
Sitä, ettei kerrota, ettei joku huolestu perheessämme, tapahtuu vieläkin ja se on ärsyttävää kun on itse se, jolta salataan. Vuosi sitten minulta salattiin melkein viikon ajan vanhempiani koskeva asia, jotta en huolestuisi. Olin työmatkalla toisessa maassa. Suutuin siitä salaamisesta.
Kolme kertaa elämässäni olen käynyt shrinkillä,. Joka kerta tuli masennusdiagnoosi ( masentavaa ) . Lievä tai kesivaikea. Ensimmäisillä kerroilla olin pikemminkin burn outin partaalla Ensimmäisellä olin mennyt lyömään nyrkkiä tj:n pöydälle ja irtisanoutunut tuosta vain, olin tehnyt pari viikkoa hurjan pitkää päivää, viikonlopunkin, ja sitten se purkautui… Olin aika järkyttynyt teostani, mutta ahdistunut, en masentunut.
Siinä tunnin itkiessäni, kuinka minussa on jotain vialla, että yhtä-äkkiä räjähdin, Jos en olisi itkenyt, en usko, että masennusdiagnoosi olisi tullut. Tietty olin järkyttynyt tekosestani, mutta niitä edeltävistä tapahtumista ei tuntunut psykiatri välittävän, vaikka kerroin. Käsiteltiin seurausta ei syytä. Hän sanoi, että mielestään minulla ei ollut burnoutia, sen sijaan pitkäaikainen lievä masennus, mutta "ei se mitään lääkkeitä tarvitse. Nythän pääsit lomalle ja rentoutumaan " Hehe… Oli hyvä loma ja lyhyt työttömyysvaihe, ja sain nopeasti sen jälkeen uuden hauskemman työpaikan. En katunut enää sitä irtisanoutumistani. Se teki vain hyvää minulle.
Viimeisin viime syksyinen käynti. Olin ahdistunut veloista ja pelaaminen oli alkanut. Käsittelin niitä, mutta en varmasti tarpeeksi tarkasti, ja silloin kerroin, että helposti itken. En kuitenkaan sillä kertaa koko ajan, koska suojamekanisimini itkemistä vastaan estää puhumasta oikealla tavalla. Harmittaa, etten painottanut pelaamista tarpeeksi paljon, mutta therikua lukiessa ymmärrän, että a-klinikalta saa varmasti paremman täsmäterapian kuin yksityiseltä psykiatrilta.
EDIT 3.7.2017: Piti palkata kolme ihmistä korvaamaan minut siinä firmassa, josta lähdin - ja tämä on totuus - myös se, että firma meni kanttuvei vajaassa viidessä vuodessa lähtöni jälkeen.
Kännykällä kirjoittaminen oli hankalaa, ja kirjoitin väärin. En minä koskaan tapellut vastaan, aina yritin päästä pakoon.
Olin teinimallina, lehtien kuvissa, ja jouduin useamman kerran vastaavan hyökkäyksen kohteeksi, yllättäen
Näitä tuli aikuisenakin. AIna naisia huutelemassa, kännikäisiä, asuessani Helsingin keskustassa, ja uskalsin ulkona kulkea vain työmatkojeni ajan. Piti pukeutua kaapuihin, jottei tule inhoja ehdotuksia miehiltä. Ahdistelua miehiltä ja naisilta todellista uhkaa.
Siihen tilanteeseen irtisanoutuminen yhtäkkisesti työpaikastani sopi. Vaihdoimme maisemaa poikaystäväni kanssa, ja jätin lapsuuskaupunkini Helsingin taakseni. Missään muualla en kokenut samaa julmaa kohtelua.
Minulla on ollut ihan selkeitä työnarkomaniavaiheita. Suorittamiseen on myös helppo paeta. Koukutun mielenkiintoiseen tehtävään vielä nykyäänkin. Vaaranahan tässä on, että jos en hoida perimmäisiä syitä riippuvuusongelmiin, tulee joku muu riippuvuus peliriippuvuuden tilalle.
Naurettavaa on, että olen aina halunut olla riippumaton, mutta olenkin riippuvainen sitten joistain luonnollista onnellisuutta estävästä asiasta. Työstä saatu palkintokin: Teen tehtävän hyvin GREAT, on nopeasti ohimenevä tunne, ja samalla sitä pitkään tehdessäni ja vapaa-ajallanikin pohtiessa, jätän elämättä sen ajan oikeata elämää.
Sitä mitä kuuluisi elää. Nyt taidan olla koukussa tänne kirjoittamiseen
Kenenkään ei tarvitse olla oman onnensa seppä, ei sinunkaan.
Miksi et halunnut huolestuttaa vanhempiasi? Mitä ajattelet jos lapsesi ei kertoisi sinulle huolistaan/suruistaan? Miksi suutut salaamisesta, jos salaat itsekin? Vai juuri siitä syystä ettet hyväksy sitä itseltäsikään?
Olet väärässä tuossa itkuasiassa. On täysin luonnollista itkeä. Itkemällä tunteet vapautuvat. Ei se masennusdiagnoosi siitä itkemisestä tullut. Masennukseen ja sen diagnosoitiin liittyy ennemmin tuollaiset itsesyytökset ja kuvitelmat että jotain on itsessä vialla.
Mistä tulee itkemisen suojautumismekanismi? Oletko joutunut esittämään jotain muuta kuin olet etkä ole sen vuoksi voinut itkeä/tkenyt?
Tuossa olet oikeassa että riippuvuus vaihtuu helposti toiseen, jos sitä ei käsittele.
Nyt aletaan pääsemään ainakin yhteen syyhyn mikä liittyy riippuvuuteesi. Kiusaaminen (mukilointi ja seuraaminen) ovat traumaattisia kokemuksia. Ne vaikuttavat syvästi ihmisen itsetuntoon, huonontaen sitä.
Mikä on sinun itsetuntosi tällä hetkellä? Miten kuvailet itseäsi eli siis hyväksytkö itsesi? Työnarkomaniassa itsestä tulee ainakin vähäksi aikaa tärkeä, jos normaalisti siltä ei tunnu.
Täydensin edellistä keskustelua vastaamisesti jälkeen. Itsetuntoni on ollut aina hyvä, vielä nykyäänkin. Minussa oli perfektionistin vikaa, mutta sekin loppui ensimmäisen lapsen saatuani. Nyt jo täysi-ikäinen. Onnellisia aikoja paljonkin elämässäni.
Jäi käsittelemättä vieä se sinänsä hyvä vitsi, että olen aina inhonut kilpailuja, ja noissa nettikasinoissa koukutuin niihin typeriin joka iltana vaihtuviin kilpailuihin. Koska en voinut tehdä sitä aiemmin. En voi olla epäreilu koskaan toisia kohtaan. En tarvitse sitä gloriaa. . Inhoan kyynärpäätaktikointia enkä ole siihen koskaan itse mennyt mukaan. Olen antanut muiden tehdä sitä kohtaani, jos heillä on tarve päteä. En uhraudu, haluan olla vain reilu toisia kohtaan. Tämäkin lapsuuskotini peruja. AIna pitää olla reilu. Olen tässä viimeisessä työpaikassani halunut pysyä asiantuntijatehtävissä, en enää suostunut esimiestehtäviin vaihdettuani konsultoivaksi tyypiksi, vaikka jouduin jo parikymppisenä ensimmäisen kerran siihen, ja aina minut siihen tehtävään haluttiin. Koulutukset siihen käyty jo viime vuosituhannen puolella.
En halunut esimiestehtäviin, koska en halua päivien enää menevän ylipitkiksi, vaikka ne ovat usein menneet.
Mulla oli mm useita kymmeniä alaisia yhdessä taannoisessa ( siinä irtisanomista seuraavassatyöpaikassani), ja silloin monia vuosia ennen “Alexander Stubbia” toitotin heille, että vuorokaudessa on 24 tuntia. Kahdeksan työlle, kahdeksan unelle ja kahdeksan vapaa-ajalle, mutta pidin huolta heistä… Johtokunnan kokouksissa puolustin heiltä epäpätevien projektipäälliköiden syyttäessä tekijöitä ( alaisiani) . En itse noudattanut samoja sääntöjä. Minulla oli vastuu heistä ja tehtävistäni. Minä olen tämän työurani aikana tehnyt järkyttävän pitkiä työpäiviä. Pidempiä päiviä kuin lääkärit päivystyksessä. Kahta vuorokautta tarvittaessa. Siihen asti, että valkoinen näyttää harmaalta. Tämä oli tavallista alallani vielä vuosituhannenen alkupuolella. Nää rakkaat silloiset alaiseni kyllä huomioivat minut, ja sain hyvää palautetta.
Työnarkomania oli paha, ja downsiftasin itseni vain konsultoimaan, koska perhesyistä ( pieni lapseni) oli pakko laittaa elämänarvot vaakakuppiin ja valitsin lapsen hyvinvoinnin.
Haamu, pyydän ,ettet kopioi kokonaisia vastauksiani vastaukseesi. Syy, ehkä tän prosessoinnin jälkeen haluan piiloutua. En näin paljon henkilöityä. ja Jotta uskallan oikeasti paljastaa itsestäni jotain. Ehkä paljastin jo kaiken. Hyvä etten laittanut perään terveisin … …
Ihan en ymmärrä miten kilpaileminen ei ole reilua ja miksi et ole voinut tehdä sitä aikaisemmin?
Työnarkomania aikana olet pistänyt muiden tunteet ja tarpeet omiesi edelle? Vieläkö teet niin? Mitä sait työnarkomaniasta, jos se ei ollut parempi itsetunto?
Ihan en ymmärrä miten kilpaileminen ei ole reilua ja miksi et ole voinut tehdä sitä aikaisemmin?
Työnarkomania aikana olet pistänyt muiden tunteet ja tarpeet omiesi edelle? Vieläkö teet niin? Mitä sait työnarkomaniasta, jos se ei ollut parempi itsetunto?
Palaan myöhemmin tuohon kilpailuverstailuun. Se oli osittain huono.
Jään helposti koukuun moneen tekemiseen. Minulla on mielenkiintoinen ongelmanratkaisukykyä vaativa työ. Ei se ole kilpailua enkä saa siitä ylimääräistä palkkiota, uppoudun siihen niin, että usein on vaikeata irrottautua. Nyt näemmä tämä tänne kirjoittaminen. Metsässä luuraan sieniretkillä syksyisin ja tulen sieltä pois vasta pimeän aikaan, koska jään siihenkin koukkuun. Kymmenen tuntia on joskus ollut minulle liian lyhyt aika siihen ( kun on eväitä mukana) .Se on hauskaa. Olen ommellut ( ennen lapsia) itselleni viikonlopun aikana asun, koska en malttanut lopettaa. Söin vain nopeasti välillä ja nukuin lyhyet unet. Jään siis tekemiseen helposti koukkuun. En tee sitä kasvattaakseni itsetuntoa, vaan sen tekemisen vuoksi. Nettikasinoille varmaan paras mahdollinen saalis.
Mutta olen käyttänyt työtä myös lääkkeenä. Esim yksi taannoinen terrorismi isku. Jatkoin mielummin töitä kotona, jotta se surullisuus ehkä pelko, joka iskusta tuli unohtuisi. Tunteiden tukahduttaminen riippuvuudella…
Se että jää johonkin tekemiseen kiinni ei tee siitä vielä riippuvuutta. Se että sitä tekee pakonomaisesti ja himoaa, siitä aiheutuu ongelmia, eikä pysty lopettamaan tekee siitä riippuvuuden. Itsekin olen esim. jotain tv-sarjoja katsonut putkeen kokonaisen tuotantokauden. Jos ei pysty olla tekemättä mitään, olla itsensä ja ajatustensa kanssa yksin niin silloin pitää ehkä tarkkailla että miksi näin on.
Vielä et vastannut kilpailusta, mutta ei sillä niin väliä.
Vaikuttaa sitlä että olet herkkä ja empaattinen ihminen, joka ajattelee muitten parasta enemmän kuin omaansa. Nyt sinun kannattaa laittaa itsesi etusijalle ja opetella olemaan oma itsensä (välittämättä muiden mielipiteistä). Olet analysoinut jo melko syvästi riippuvuuttasi. Uskon että tulet varmasti pääsemään eroon tästäs pas**sta.
Luin koko palstan, jos koulukiusaaminen olisi joku syy pelaamiseen sitä on ollut minullakin lapsena ja ymmärrän hyvin miksi siitä ei kerrottu vanhemmille. Sen aikainen kasvatus oli tosiaankin erilaista mitä yleensä nykyään. Se olisi ollut ainakin minulle heikkouden tunnustamista jos siitä olisin mennyt poikana kertomaan, olisin saanut vain lisää paineita kun en pärjää edes muiden kanssa huonosta koulumenestyksestä puhumattakaan. Minulla oli luokalla luokalle jääneitä poikia jotka eivät välittäneet koulunkäynnistä vaan pääasia oli valitun oppilaan totaalinen kiusaaminen. Jouduin heidän kynsiinsä kun olin vähän ylipainoinen maalaispoika juuri sopiva kiusattavaksi, ei niin vahva että olisi pystynyt puolustautumaan. Jos jotain yritti tehdä esimerkiksi puutöissä tämä pahin gangsteri tuli ja sanoi että nyt lähdetään lautavarastoon ja siellä työ piti tuhota niin ettei siitä jäänyt mitään jäljelle. Pari vuotta oli yhtä helvettiä ja tosiaan ei siinä koulukaan mennyt hyvin, kärsin siitä vieläkin. En anna anteeksi näille tyypeille koskaan vieläkin mietin joskus miten tekisin heidän kahden loppuelämästä helvetin valitettavasti on ollut muuta tekemistä enkä ole ehtinyt perehtyä enemmän siihen mutta ehkä eläkkeelle katsotaan niiden kanssa uudelleen mitä tuli tehtyä.
“Pari kiusaajaa on lihonut möhkäleiksi ja nautin siitä sairaalla tavalla. Kiusaajat eivät ole pyytäneet anteeksi niin minun ei tarvitse antaa anteeksi.”
Ei ollenkaan ole hyvä idea pukeutua kaapuihin Niinuska-aa ja Pelitöntulevaisuus, on tosi mukava katsella kauniita naisia, niin vain katsella ja niin ettei se ole kiusallista. Liika huomio on tietysti kiusallista ja epäasiallinen käytös.
Minusta sekin on lahja että omaa hyvännäköisen ulkomuodon.Olen itse niin ujo etten oikein koskaan ole uskaltanut mennä kauniille naisille edes juttelemaan.
No se siitä, koulukiusaaminen ja muukin kiusaaminen jättää kyllä jälkensä ja on tosi hyvä jos siihen kiinnitetään parempaa huomiota nykyisin.
Pelit voivat olla huumetta javäärää lääkettä näihin tuntoihin, antaahan pelaaminen välillä tosiaan voittajan olon ja häviäminen tuo tutut karvaat pettymykset ja ahdistukset jostain syvältä taas pintaan, hullua mutta tuskaisista oloistakin voi tulla riippuvaiseksi jos ei niitä olekkaan elämä tuntuu erilaiselta, ei niin tutulta.
Hehe… Oli hyvä loma ja lyhyt työttömyysvaihe, ja sain nopeasti sen jälkeen uuden hauskemman työpaikan. En katunut enää sitä irtisanoutumistani. Se teki vain hyvää minulle.
