Kiitos Niinuska, vastuuntunto, sitä en ottanut esille, mutta sitä käsittelimme työpsykologin kanssa talvella 2011-2012. Olin purskahtanut työpisteelläni itkuun hurjan työrupeaman jälkeen, soitin pomolleni, keskustelin ja totesimme, että tie vie lääkärille. Lääkäri passitti minut työpsykologille terapiaan.
Käsittelimme työnimuani, sitä haitallista uupumiseen salakavalasti vievää puolta siinä, mutta hän otti esille yksityiselämäni. Olin yksinäni hoitanut taloani, lapsiani, työtäni. Omat tarpeeni olivat taka-alalla. Näin oli tapahtunut vuosia. Poikani isän kanssa yhteiselosta ei tullut oikein mitään, erosimme jo raskausaikanani, emmekä koskaan asuneet yhdessä. Kokeilimme, mutta se ei toiminut. Olimme liian erilaiset. Rakkautta ei ollut tarpeeksi. No, olinkin ollut jo sitä ennen neljä vuotta yksin erottuani tyttäreni isästä.
Psykologi ihmetteli enkö todella kaipaa toisen aikuisen läheisyyttä. Syliä, johon voisi käpertyä, ja saada olla heikko, sohvalla yhdessä television katselua. Sitä normaalia aikuisten välistä yhteiseloa. Arjen jakamista toisen kanssa. Katselin ihmetellen.
Olin asennoitunut siihen, että hoidan lapset aikuisuuteen asti, ja he olivat se tärkein asia minulle työni lisäksi. Opin itsenäiseksi jo nuorena. En tarvinnut miestä taloon tekemään miestentöitä. Pora pysyi käsissä. Veljeni auttoi lvi-hommissa. Minä viritin sokeripalojen tilaan pistokkeet, koska paikallinen sähkömies oli mäntti.
Sitten se tapahtui: lähdin pitkästä aikaa ulos terapian ansiosta loppiasaattona. Ystävystyin ensimmäistä kertaa täällä ( ulkopuolinen olin) sinä iltana nykyisen hyvän ystävättäreni kanssa. Näin siellä miehen. Tuumasin, että tuon kanssa olisi varmasti kivaa, mutta hänen täytyy olla naimisissa eikä hän minua huomannut, ja olin uuden ystävättäreni seurassa muualla sen ajan, jonka siellä olin. Vajaan kahden kuukauden kuluttua hän näki minut kaupungissa ja tuli puhumaan. Kysymään kuka olen? Se oli nopea keskustelu. Kaksi viikkoa siitä kului ja joku juoksi minut kiinni. Hän kertoi, että oli etsinyt minua joka päivä sen kahden viikon ajan. Nykyinen miesystäväni.
Hullu rakastuminen. Hän muutti tänne luoksemme muutaman kuukauden jälkeen, koska emme voineet olla erossa, mutta hänellä oli oma ero tapahtunut pitkä-aikaisesta liitostaan vasta joulun aikoihin . Erokriisi käsittelemättä. Omaisuuden jako tapahtui yhdessä ollessamme (EDIT 21.6: tarkemmin sanottuna kävivät oikeusteitse riitaa siitä viimeisimmästä, mutta sen sitten hävisi, ja olimme jo silloin eronneet) . Ei se toiminut. Huomasin olevani itse mustasukkainen, riippuvainen hänen seurastaan ( oli hyvin pelottavaa huomata se mustasukkaisuus ja riippuvuus itsessäni). Kokeilin nettibingoa hänen oltuaan työmatkalla, töissä tehtyäni pahan virheen, pettyneenä itseeni, ja koukutuin voittoihin. Erosimme suhteellisen typerän riidan jälkeen syksyllä 2013, ja melkein heti otin laastarisuhteen itselleni… ( ojasta allikkoon). Siitä ero 2015 syksyllä.
Minun oli soitettava hänelle viime kesänä, koska häneltä oli jäänyt tänne omaisuutta, joka varastettiin pihalta. Me palasimme yhteen. Ymmärsimme keskustellessamme puhelimessa, että molemmilla on vielä tunteet toisiamme kohtaan. Meillä on nyt vihdoin suhde, jossa molemmat voimme kertoa toisillemme kaiken ja voimme olla täysin omat itsemme toistemme seurassa, itkeä jos siltä tuntuu, kummatkin. Ei tarvitse olla vahva. Minun ei tarvitse salata asioita häneltä. Nyt menemme korvasieniretkelle. Metsä on toinen kotini
Luonto.