Muutin omaan vuokra-asuntooni muutama kuukausi sitten ja ajatuksissani oli, että tämä on nyt väliaikainen ratkaisu. Että mieheni raitistuisi “tosi paikan edessä”. Että voisimme tehdä jotain juttuja tänäkin aikana. Että puhuisimme ja selvittelisimme asioita ja sitten palaisimme uusin voimin ja uudelta pohjalta yhteen. Näin mielestäni sovimme yhteisesti. Mukaan uuteen pieneen asuntooni otin vain välttämätöntä, halusin jättää miehelleni hänelle tarpeelliset tavarat. Ja jotain pientä ostinkin, mm. uuden sängyn itselleni. Lapsemme ovat jo nuoria aikuisia, joten siitä ei ollut meillä murhetta.
Asiat ovat kuitenkin lähteneet menemään vähän toista rataa. Mieheni ei ole kertaakaan pyytänyt minua mihinkään, hän ei ole sanonut kaipaavansa minua jne. Minä kävinkin alkuvaiheessa itku kurkussa hänen luonaan ja koitin jutella, mutta keskustelu on jäänyt kovin vähille. Pikkuhiljaa minulle on valjennut, ettei mieheni oikeasti näköjään haluaisikaan palata yhteen. Hän tuntuu nauttivan nyt tilanteesta. Saa tissutella rauhassa eikä kukaan motkota.
On ollut surullista ja raskasta todeta tämä. Että omat ajatukseni eivät nyt näköjään toteudukaan. Että erostamme taitaa tulla lopullinen, että avioerokin on otettava.
Mutta ainakin pidin vielä ovea auki. Annoin mahdollisuuden. Näin, että alko vei pidemmän korren ja olen pikkuhiljaa saanut ja joutunut harjoittelemaan yksikseni elämistä. Tiedän, että tulee olemaan tosi kova paikka yhteisen kodin lopullinen purkaminen, mutta tämä asumusero on selkeyttänyt ajatuksiani ja varmistanut päätöstäni.
Ja minulle ainakin kävi niin, että kun pakkasin kamani vanhasta kodista on ollut tosi tuskallista käydä siellä. Nähdä tekemättömät työt, hoitamaton piha jne. Ja kaikki ne muistot. Voin nykyisin paljon paremmin, kun istuskelen täällä uudessa kodissani, jossa ei ole niin paljon kaikuja menneisyydestä. Tämän olen sisustanut ja rakentanut itselleni (ja lapsille) ja tämä edustaa uutta elämääni, johon minun on nyt sopeuduttava ja tyydyttävä. NÄin kävi.
terv. Syyslintu ¨
PS. oman ketjuni otsikko on Näinkö tässä nyt käy?
Meillä tämä meni niin että 2 kuukautta olemme asuneet erillään ja en vieläkään näe paluuta entiseen vaihtoehtona. Mieheni on sen verran mustavalkoinen ajatusmaailmaltaan, että hänen kanssaan mikään tuollainen puolikas suhde tai väliaika ei vaan onnistu, eikä itsellänikään ole siihen intoa ollut.
Alkoholi maistuu hänelle edelleen ja mitään muutosta, ainakaan vähentämisen suuntaan, ei ole ollut.
Otin kodistamme mukaan mahdollisimman vähän tavaroita ja huonekaluja (Ikean kortti on kyllä vinkunut). Jotenkin halusin tehdä tilanteesta edes jollain tavalla helpomman.
Olen ollut onnellisempi kuin vuosiin tässä omassa asunnossa lasten kanssa, vaikka rankkaakin se on ollut.
Nyt toki eilen naamalleni heitettiin taas märkä rätti.
Lapset halusivat mummulaan yökylään ja heidät sinne vein.
22.30 soi puhelin, 9-vuotias poikani soittaa ja itkee puhelimeen, mummu ja pappa ei herää sohvalta ja he eivät pikkuveljen kanssa pääse nukkumaan kun toisen pitäisi mennä mummun ja papan viereen. Kun toisen saa hereille niin toinen ehtii jo nukahtaa uudestaan.
Olin itse ilman autoa ja tilaamassa jo taxia hakeakseni heidät kotiin, kunnes tajusin soittaa mieheni pikkuveljelle, hän on aina selvinpäin ja ajelee vaan kavereiden kanssa autolla ympäriinsä. Hän lupasi mennä heti paikalle ja soitti hetken päästä että kaikki hyvin, laittoi pojat nukkumaan ja jäi sinne.
Arvoin edelleen mitä tehdä, mutta totesin asiasta tulevan pojille traumaattisemman jos lähtisin heitä keskellä yötä tuomaan kotiin. Nythän siellä on paikalla turvallinen aikuinen. Mutta että voi olla ihminen samaan aikaan voimaton ja vihainen.
Puhelussa poikani vielä sanoi tämän olevan ihan normaalia, mutta yleensä pappa herää… Miten mä en ole tiennyt tästä, pojat on kuitenkin olleet usein yötä siellä.
No, tänään soitin mummulle ja ilmoitin etteivät pojat enää tule yökylään koska en voi luottaa siihen, että siellä on aikuinen joka voi olla vastuussa lapsista. Hän naureskellen totesi että olivat vähän väsyneitä. Kysyin suoraan olitteko niin kännissä että sammuitte, naureskellen totesi näin varmaan käyneen. Enää en ihmettele mistä mieheni on juomistottumuksensa oppinut.
Raivostuttaa ja samalla syytän itseäni siitä että pojat tällaiselle ovat altistuneet, mä muutin pois mieheni luota taatakseni sen etteivät lapset tuollaiselle käytökselle joudu todistajiksi.
Tottakai tiesin että he pari kaljaa ottavat iltaisin, mutta totuus olikin aika karu.
No, nyt tiedän paremmin ja pystyn taas torjumaan alkoholin yhdeltä suunnalta.
