Olen törmännyt melko samanlaisiin tilanteisiin ryhmissä kuin moni muukin. Pitkän linjan AA-laisia, joilla samat jorinat kerrasta toiseen. Toisaalta niin sanottuja oven välissä kulkijoita, jotka käyvät väliin juomassa, väliin ovat ryhmässä.
Omalla kohdallani on käynyt niin, että aluksi ryhmät tuntuivat ainoalta elossa olemisen mahdolisuudelta. Nyt käyn niissä tosi harvoin, mutta en silti ole muuttanut ajattelutapaani alkoholin suhteen. Se ei kerta kaikkiaan sovi minun nautintoaineekseni. Tämä ei tarkoita, että tuntisin menettäneeni jotain kun en juo. Päin vastoin, minun ei tarvitse enää juoda mihinkään syyhyn, tarkoitukseen, eikä tunteeseen tai sellaisen saavuttamiseen. Tulen toimeen ilman alkoholia, eikä se enää kuulu ostoslistalleni tai menyyni missään tilanteessa. En myöskään seurassa korosta juomattomuuttani, enkä arvostele toisten tapoja. Kosteista tilaisuuksista lähden pois kun huomaan, että porukka alkaa humaltua. Poistumistani ei kukaan ole tullut ihmettelemään jälkeen päin. Tuskin lienevät edes huomanneen lähtöäni kuin korkeintaan ne, joille olen käynyt sanomassa näkemiin.
Ajattelu- ja elämäntapa on vain täysin muuttunut, enkä voi sanoa sen enempää nauttivani siitä, kuin ennen aikaan siitäkään, että pyörin mukana loppuun asti. Positiivista on tietenkin, etten tarvitse selitellä humalassa sanottuja tai tehtyjä juttujani enää ja seuraavat aamut ovat suorastaan palkitsevia kun voi katsoa silmiin vaikkapa konstaapelia, joka tunkee pilliä suuhun ratsiassa.
Summa summarum, mikä on raittiutta, mikä kuivilla oloa? Sen päättäköön jokainen omassa mielessään…
t: pörisijä aivan pian neljä vuotta ilman viinaa
Raittius on mielestäni elämäntapa. Elintapojen muuttaminen vie aikaa ja vaatii työtä. Voisikohan prosessia verrata laihduttamiseen…? Ryhmässä laihduttaminen on helpompaa. Muut tsemppaavat ja huonoille teille luisuminen on epätodennäköisempää kuin yksin yrittävillä jojo-laihduttajilla. Aluksi saattaa tehdä mieli rasvaa, suolaa ja roskaruokaa (KUIVILLA OLOA :mrgreen: ), mutta ajan kanssa uudet elintavat vakiintuvat ja ryhmää ei välttämättä enää tarvitse niin kipeästi, jos ollenkaan. Terveellinen elämä korvaa entisen.
Minulle raittius merkitsee henkistä hyvää oloa, kun ihminen on sinut itsensä ja ympäristönsä kanssa. Aika iso oivallus on DeMellon ajtuksen takana “Suurin este ihmisten onnellisuudelle on pelkäämisen pelkääminen.” Kun oivaltaa tämän lauseen takana olevan ajatusten vyyhdin, ei tarvitse juosta pelkojaan pakoon ahdistukseen, eikä viinapulloon.
Onniinalla erinomainen oivallus minun mielestäni ja hyvä vertaus. Ja smokilla on näköjään ollut hyvä kirja lukemistona. DeMelloa olen itsekin lukenut ja luen edelleen. Vaatii minunlaiseltani useampia lukukertoja ennen kuin hänen ajatuksensa tulee ymmärrettyä… …mutta kun luulen ymmärtäneeni, uskon myös jotain oppineeni…
Kiitos P.
Ajatusta on hauska viedä eteenpäin.“Kesäksi rantakuntoon” -projekteja voisi verrata tipattomaan tammikuuhun. Pari ensimmäistä viikkoa puhkutaan intoa, kun tuloksia ei tulekaan silmänräpäyksessä, palataan entiseen. Epäonnistuineiden laihdutusyritysten jälkeen selitellään, ettei jokaisen tarvitse mukautua vallitseviiin kauneusihanteisiin. “Kannan ylpeydellä kiloni”. Ei tarvitsekaan, mutta jos puntari näyttää vaikkapa naisihmisellä 90 kiloa, se on jo terveydelle vaarallista. Kilot voi kantaa ylpeydellä, mutta terveys menee siinä samalla.Monen perusongelma on kaikki mulle heti nyt -mentaliteetti.
TV:stä tuli jokunen aika sitten Suurin pudottaja -ohjelma. Finaalissa muuttuneet ihmiset totesivat, etteivät halua palata entiseen. Jos on ollut koko elämänsä ylipainoinen, kiloista eroon pääseminen on erittäin suuri juttu. Miksi hitossa kukaan haluaisi palata entiseen, joka on ollut ylipainoa, huonoa kuntoa ja itsetunto-ongelmia… Sama juttu meillä raitistuneilla. Ymmärrän kyllä, että On vaikea haaveilla elämästä, mistä ei ole minkäänlaista kokemusta.Helpompi luovuttaa ennen kuin on aloittanutkaan.
Monikohan laihduttaja muuten palkitsee itsensä rasiallisella suklaata ja kilolla silavaa viikon kestäneen, onnistuneen laihdutuksen jälkeen. Siinä mietittävää vähentelijöille.
Minulla on aikuisikäni aikana ollut kaksi n. 1,5 vuoden alkoholitonta kautta, joista jälkimmäinen yhden retkahduksen jälkeen jatkuu yhä. Lisäksi olen ollut lyhyempiä aikoja ilman viinaa - ja kamppaillut asian kanssa jostain aivan 90-luvun alusta asti. Tuntuu että aina - paitsi aivan viime aikoina - on takaraivossa ollut edes jonkinlaisena pelastavana oljenkortena ajatus siitä, että joskus vielä… joskus vielä palataan asiaan ja sitten onkin niin hauskaa kuin ei koskaan aiemmin! Se on jumalaton tuska katsoa tulevaisuuteen ja nähdä se aivan tyhjänä - ettei KOSKAAN enää. Nyt tunnen aika syvällisesti sen, että se on vain harhanäky. Ei se viinaton tulevaisuus olekaan tyhjä. Siellä on kaikkea mitä ei voi siinä alkoholin raatelemassa mielessään edes aavistaa. Alkoholin suurkulutus ja järjetön juopottelu muuttavat maailmankuvaa niin, ettei sitä itse huomaakaan. Siitä maailmankuvasta voi olla äärettömän vaikea päästä irti, ja se voi olla päällä vaikka olisi 20 vuottakin juomatta.
Alkoholisti rakentaa päähänsä pilvilinnan, jota kohti aina kulkee, vaikkei sitä ole edes olemassakaan. Ei sitä epämääräistä “hauskaa aikaa” koskaan tule. On vaikkapa haave jostain rennosta meiningistä, otetaan kuppia ja nauretaan, on rahaa ja kivoja naisia ja menestystä ja monenmoista hauskanpitoa, ja meikäläinen on ihan kuningas kun on niin radikaali ja boheemi, kova dokaamaan ja aamusta asti lisää viinaa koneeseen! Voisi toteutua vähän toisella tavalla tuollainen visio. Äijä vain rähjäisi ja sekoilisi ja makaisi pitkin lattioita - yksin.
En kyllä tiedä mitä tarkkaan tahdoin tuolla sanoa. Ehkä sen, että niitä omia pilvilinnoja kannattaa koettaa analysoida ja repiä rikki ja heittää menemään. Ne voivat olla siellä kaiken pohjalla. Kannattaa nähdä itsensä aika raadollisena ja irrationaalisena olentona, jota ohjailevat juuri tuollaiset epämääräisyydet. Kannattaa nauraa itselleen ja ehkä jopa ruoskia itseään jonkin verran.
Minullakin oli Michaelin tapaan ajatuksia, että vielä joskus… Kun se “joskus” sitten koitti taukojen jälkeen, tuloksena oli aina katastrofi.Toleranssin laskeminen ja vanhaan tapaan juominen oli huono yhdistelmä. Meno vain paheni.Jos minulle tulee nykyisin mieleen, että ehkä vielä joskus, ei tarvitse oikeastaan kuin palauttaa mieleen viimeisin ryyppäyskerta. Se kerta kesti kuukausia ja aiheutti monenlaista ongelmaa.
Raittiuden myötä olen saanut takaisin menettämäni kunnioituksen ja sitä kautta itseluottamuksen. Jos ottaisin taas “testailumielessä”, juomattomuuden tuoma kunnioitus olisi tiessään. Muut ajattelisivat, että idiootti palaa vanhaan meininkiin ja koska olen alkoholisti, se sattaisi olla hyvinkin todellisuutta, sillä se yksikin kerta saattaa laukaista sen paljonpuhutun himon.On laukaissut ennenkin…Turha koetella kepillä jäätä.
Aivan sama kokemus ja fiilis minulla, Onniina… oisin voinut itse kirjoittaa koko viestin aivan samoin.
Juominen voi välkkyä mielessä jonakin tuttuna ja turvallisena pakopaikkana - vaikka juuri se tunne on ehkä kaikkein valheellisin. Sitä voi olla vähän uhmakaskin: Juominen on se minun juttuni, sen minä osaan, sen pariin minä menen, kun kukaan täällä ei ymmärrä! “Omieni pariin!” Sitten taas todellisuus yllättääkin krapulassa herättäessä. Ajatukset turvallisuudesta ja juomisen “osaamisesta” osoittautuvat illuusioksi. Tajuaa, että juuri se asia onkin se, mitä ei ollenkaan osaakaan, ja että sitä on vain surkea kännikala, joka ei sinä hetkenä pystyisi pistämään vastaan kärpäsellekään. Se ei ole mukavaa. Olen joskus pitänyt itseäni älykkäänä ihmisenä, mutta tuossa asiassa se äly ei ainakaan pelaa ollenkaan. Pitää niin kuin rautalangasta vääntää eikä sitä tajua sittenkään.
Minä retkahdin juuri edellä kuvatulla tavalla joitain kuukausia sitten. Aamulla hiki juoksi pitkin kasvoja ja verensokerit olivat romahtaneet. Korskeus oli kadonnut, tilalla oli kauhistus. Oli kyllä vähään aikaa kovin työ siinä etten mennyt ostamaan lisää juotavaa siitä paikasta. Tiesin että yhden päivän krapula kyllä helpottaa tarpeeksi puoleen päivään mennessä, siksi kai pystyin sinnittelemään. Niin sitten kävikin. Lopulta tajusin ettei se ollutkaan maailmanloppu. Vakava takaisku kylläkin. Nyt on taas kuukausia takana ilman wiinan tippaa.
Aikamoinen saavutus. Nostan hattua Moni on kuitenkin perusluonteeltaan kai sellainen, että retkahtaessaan ajattelee, että lyödään nyt sitten kunnolla läskiksi, kun kaikki on kuitenkin pilalla . Tai sitten olo on yksinkertaisesti vain niin kamala, että pakko on saada lisää.
Thänx!
Varsinkin kun olin ollut jo melkein 1,5 vuotta juomatta - siinä meni se putki. Myös juuri kuten sinä olin pitänyt alkoholittomuutta kunnioituksen ja itsekunnioituksen takuuna. Oli minut eräässä ihmissuhteessa kyllä ajettu aika lujille (siinä sitä selitystä!) - kyllä se oli vaikea ja harvinainen tilanne. Ajattelin juuri niin että juodaan sitten kun edes siihen minusta on. Mutta ei minusta ole siihen. Juuri siihen minusta ei ole.
Kyllä ne epämääräiset haavekuvat karisevat, kun niitä erittelee rationaalisesti ja sitten vertaa niitä siihen, mitä on todella tapahtunut. Tai mitä tapahtuu. Häpeän pimeydestä nousee ymmärrys.
Ei raitistuminen saa olla mikään uskoontulo, joka kuittaa menneisyyden synnit tuosta vain. Niitä syntejä pitää voida hävetä oikein kunnolla. Niitä pitää miettiä ja eritellä ja verrata siihen pilvilinnaan, mitä juomisellaan aina ajaa takaa (hyvä meininki, hauskaa, karismaa, juttuseuraa, seksiä jne). Silloin hävettää. Mutta silloin sitä myös oppii. Jos unohdat ne synnit ja pidät niitä jonkin “pirun” tekeminä, pysyt koko ajan vain sinä samana ihmisenä, joka sinut alun perinkin ajoi juomaan. Pidät vain jonkin osan itsestäsi lukkojen takana. Ei ole mitään piruja, on vain sinä itse, eikä sinun pidä pitää mitään osaa itsestäsi lukkojen takana!
Näin jos ne unohtaa, on jälleen se sama paska, joka on juonut elämänsä kuralle ja perustellut sen milloin milläkin verukkeella. Känninen minä oli piru, jonka tekemisiä ei ymmärtänyt tuolloinkaan, mutta piru oli myös se tekoja hetken aikaa häpeilevä tyyppi, joka jatkoi sitten kaikesta huolimatta samaan malliin. Raittiudessa on kyse muutoksesta ja kypsymisestä. Virheistä oppimisesta.
Kaikenlaista väärää tuli kännissä tehtyä ja kännien välissä myös.
Niitä sai hävetä ihan piiloksiin asti, ei kehant mennä kylille edes tupakin ostoon krapuloissaan.
Ne häpeät pitää hävetä ja tiedostaa. Mutta Kun on hävetty ei saa jäädä niihin tiloihin rypemään.
Ei niitä auta oksentaa takasin suuhun niinku lehmä tekee märehtiessään vaan Paskantaa ulos !
Asioiden märehtiminen johtaa uuteen juontiin aivan varmasti .
Tein niinkuin tein ja nyt pyydän anteeksi ja yritän elää paremmin sekä kannan vastuun teoistani kykyjeni mukaan .
Kanttoonan kannalta olen samoilla linjoilla. Ei meidän kannata kantaa mukanamme häpeää ja syyllisyyttä. Niiden kanssa on vähän sama juttu, kuin huomisen huolehtimisella - ne ovat juuri niitä asioita, jotka ajavat juomaan.
Jos oikein siltä tuntuu, että häpeää ja syyllisyyttä halluaa kantaa taakkanaan, niin kannattaa sitten tehdä sekin homma kunnolla: Kirjoittaa häpeät ja syyllisyydet kivien kylkeen ja lastaa kivet reppuunsa. Sitten vain pitkälle sunnuntaikävelylle. Kun tuntuu, että häpeää ja syyllisyyttä on kannettu tarpeeksi, niitä voi heitellä ojan penkalle ihan siinä tahdissa, kuin hyvältä tuntuu.
Ymmärrän pointtinne ja SS:n metodi tuntuu ihan toimivalta! Jotain tuollaista pitäisi oikeasti tehdä. Olen itse syyllisyydentunteiden kanssa paininut jo jonkin aikaa, ja siihen liittyvät asiat ovat pinnalla. En ole ikinä sinänsä pahaa kellekään toivonut, mutta pahoja asioita olen kyllä humalassa tehnyt. Se juuri hirvittää, että olen yhä se sama ihminen, vaikka sinänsä olenkin muuttunut huomattavasti. Samat kuoret ovat tallella (vaikka niistäkin on lähtenyt n. 20 kiloa pois), ja samat aivot. Kyllä olen jollain tavalla “hullu” vieläkin, mutta ei siinä ole enää mitään vaarallista tai tuhoisaa - ainakin luulisin niin. Ei mulla ole oikein mitään pysyvää elämässä. En oikein tiedä mihin sen sisälläni olevan radikalismin oikein suuntaisin.
No, alkoi mennä sivuraiteelle…
Inhoan osin itseäni samalla tavalla kuin aina ennenkin. Välillä inhoan itseäni siitä, että olen ensin elänyt todella hulvattomasti ja kenestäkään piittaamatta, ja sitten vain lopetan juomisen ja mainostan hyvää oloani ja olen niin rehtiä kaveria kuin olla voi. Mutta ei kai sitä VOI lopun elämäänsä siinäkään suossa kahlata. Kai sitä ihminen on erehtyväinen ja voi käyttäytyä idioottimaisesti ihan ilman mitään alkoholiongelmaakaan.
Henkinen riippuvuus juomiseen - yksi sen syntytekijöistä on se, että juomisesta muodostuu eräänlainen ideologia ja maailmankuva. Kestetään krapulat ja morkkikset, se kuuluu asiaan, kun eletään tuolla valitsemallamme tiellä. Kohtalonomaisuuden tunne on voimakkaasti läsnä. Onkohan se niin, että… osin tunnen myös pettäneeni oman (kieroutuneen) ihanteeni, kun lopetinkin sen hulluuden. Että oliko se “ideologia” sittenkin vain pelkkää suunpaukutusta minun taholtani. Olenko takinkääntäjä? Sellaisia ajatuksia voi alitajuisella tasolla kulkea. Sitten kun taas niitä ajatuksia tällä tavoin järkiperäisesti erittelee… ne alkavat näyttää älyttömiltä. Minun oma elämänihän tämä on.
Syyllisyyttä ei tosiaankaan tarvitse enää tuntea, kun asiat on käsitellyt perinpohjin. UNOHTAA ei kuitenkaan saa, tai raittius voi olla pian historiaa. Tässä ehkä pointtini hieman selkeämmin Luonnollisestikin minua hävettää yhä entinen elämä, mutta olen elänyt kohta vuoden toisenlaista elämää, joten se häpeä ei ole enää niin henkilökohtaista. jos joku haluaa vanhoja muistella, usein hänellä itsellään menee huonosti. Tuoppi kädessä on huono enää huudella raitistuneelle ja saada tämä tuntemaan huonommuutta. Ei onnistu.
Minä jo toivoisin voivani unohtaa vähitellen. Mutta kai tätä asiaa väänsin ja käänsin jo jokin aika sitten täällä. Tilanne siis muuttumaton siltä osin.
Henkistä riippuvuutta ajatellen - sanon tämän vielä - kannattaa kyllä eritellä juuri niitä epämääräisiä unelmiaan, joita juomiseen liittää. Kun näkee ne paljaina, näkee niiden naurettavuuden. Kapakassa voi vetää puoleensa unelma “vapaudesta”. Kun sitäkin ajattelee, tajuaa, että juuri siellä on vankeus. Samat ihmiset lymyilevät niissä koloissa kuin etanat kuoressaan, ryhmä toinen toistaan pahempia densoja, jotka ovat kahlinneet itsensä niille sijoilleen.
Aivan. Kantakapakan vangit. Rennot, sisäänpäin lämpeävät porukat, iltapäivälehdet ja hauskat jutut. Kuvassa on jotain hemmetin surullista. Ihmiset eivät kai osaa olla yksin ja pysähtyä. Ovat ihan hukassa, jos joutuvat hetkeksi toimettomaan tilaan. Kapakkaan on helppo paeta pelottavaa hiljaisuutta. Tyhjää elämää
Mulla tohon juomiseen liittyi niin helvetin paljon häpeää.
JA sitten tuli kausi, jolloin kuittasin kaiken
-No sellaista sattuuu
Ihan tietoisesti kokeilin olla antamatta syyllisyydelle ja häpeälle sijaa.
Nakkasin epämiellyttävät muistot jonnekin mustaanlaatikkoon ja elämä saattoi jatkua.
Nyt syksyllä se laatikko meni rikki.
Hajosi ihan kertakaikkiaan ja häpeä, joka nousi kätköistä oli aivan kestämätön kantaa.
Yhden illan “ilosta” kahden viikon morkkikset.
Siinä viuhui kolmipäinen tulinen henkinen ruoska, eikä mikään mahti saanut mua lopettamaan. Ihon verenkarvisena kärsin häpeää. Häpeä olin minä ja minä olin häpeä. Tahmainen, ruma ja häpeä kaatoi mut kumaraan.
Mitään ei tehtävissä,
PAITSI päätös, että mun juomingit on nyt juotu!
EIkä sekään mitään hyvittänyt.
Tehtyjä tekoa ja sanottuja sanoja ei saa takasin.
Ne on jaonjaonjaon ikuisuuksiin.
Mutta kuorma ei lisäänny. Pitää päästää irti häpeästä, kantaa syyllisyys tehdyistä.
Se ei tee minusta ehyempää eikä puhtaampaa, mutta jotain on yritettävä, muuten en tätä kestäisi.
Mä en ole edes siinä vaiheessa, että ottaisin häpeäni ja kantaisin sitä kivirekenä.
KAtson vielä sitä helvetin kivikasaa ja olen varma, etten jaksa sitä kerralla kantaa.
Joten pieninä paloina järkäle kerrallaan armoa itselleni.
Edes vähän armoa kerrallaan.
Siitä on minun lähdettävä.
…mutta kun luulen ymmärtäneeni, uskon myös jotain oppineeni… 
Siinä mietittävää vähentelijöille.
Moni on kuitenkin perusluonteeltaan kai sellainen, että retkahtaessaan ajattelee, että lyödään nyt sitten kunnolla läskiksi, kun kaikki on kuitenkin pilalla . Tai sitten olo on yksinkertaisesti vain niin kamala, että pakko on saada lisää.
Kun on hävetty ei saa jäädä niihin tiloihin rypemään.
Tuoppi kädessä on huono enää huudella raitistuneelle ja saada tämä tuntemaan huonommuutta. Ei onnistu.