Haluan valita Elämän. Viimeinkin

On tämä hankalaa elää tän ruman sairauden kanssa.

Saavutin oman pohjani viime kesänä ja päädyin minnesota-malliseen päihdevieroitushoitoon.
Olen 35v nainen, “kiltti isin tyttö” ja aina huolehtinut elämästäni, urastani ja itsestäni.
Ulospäin varmasti näytti vahvalta ja itsenäiseltä nuoren naisen tunnollinen elämä.

Alkoholismi hiipi hiljattain elämääni, yksin asuessa ei koskaan tarvinnut kyseenalaistaa juomistani. Työni hoidin ja ulospäin kaikki oli aina tosi hyvin, somessakin kuvia tervehenkisistä harrastuksista…
Löysin kaksi vuotta sitten upean miehen ja sain 10v tytärpuolen avioiduttuamme nopeasti ensitreffeistä. Luovuin työstäni, muutin eri paikkakunnalle mieheni perässä, möin asunto-osakkeeni kotipaikkakunnaltani ja autoni. Itsenäinen nainen oli uusperheen vaimo vieraassa paikassa ja työstäni päätimme, että teen kotoa mieheni moniala-yrityksessä.

Ei mennyt kauaa onnenkukkuloilla, kun sairaus minussa jatkoi myös valtaamistaan…
Lopulta olin ehtinyt nopeasti juoda uuden työni mieheni firmassa, ajokorttini, säästöni ja lentänyt kodistamme, avioerohakemuskin oli vireillä.
Hän ei vaan jaksanut enään katsella toimintaani, “viiniharrastus” oli viikoittaista ja aloin kännissä toimimaan mauttomasti. Oli käsirysyjä, mieheni pahoinpiteli minut epätoivoissaan, tuli poliiseja ja lastensuojelu kuvioihin.
Olin aina vihainen tai itsesäälissä, hain syitä jatkaa juomista. Niin paljosta luovuin avioliittomme tähden, kukaan ei ymmärrä minua ja muutoksiani, oli syitä kyllä. Juominenhan oli seuraus miten minua oli kohdeltukkin, ei syy. Tästä ajatuksesta pidin kiinni.
Aina aamuisin päätin, että nyt loppuu. Olin itsekkin väsyny juomisen seurauksiin.

Salasin juomistani kaikilta loppuun asti. Oman psykiatrin ja pariterapeuttimme puhuin, että olen vain alistettu ja menettänyt avioiduttuani kaiken itsenäisyyteni, jota oireilen lääkitsemällä vähän alkoholilla.

Elämä vaan ei ala sujumaan toipuvana alkoholistina.
Ei, vaikka ymmärrys on sairauskuvaan, tajuan ja myönnän ongelmani ja näen kuinka olen sairastuttanut läheisiniäkin. Ja kuinka paljon join elämästäni :frowning:

Toivosta en ole luopunut, vaikka retkahtelin päihdehoidon jälkeen ja sorruin samoihin syihin hakea oikeutusta juomiseeni. Kun millään ei taas ollut väliä.

Hei KatariinaS ja tervetuloa porukkaan…täällä meitä on monia samasta ongelmasta kärsiviä ja “toipumista” suorittavia.

Jäi hieman epäselväksi (tai en ymmärtänyt), että oletko siis viime kesän minnesota-hoidon jälkeenkin “retkahdellut”?

Hei metsien mies ja kiitos,
oli hienoa löytää tänne :slight_smile:
Kyllä olen retkahdellut hoidon jälkeenkin :frowning:
En käsitä miten saatoin… Mieheni otti minut takaisin kotiimme, perui avioeron, otti takas töihin, oli jopa ostanut pikkuautonkin käyttööni kun niin paljon surin omaa myymääni. Rakensin luottamusta uudelleen tytärpuoleeni, kaikki alkoi menemään niin hyvin.
Mulla on myös upeat vanhemmat ja monta sisarusta, kaikki tukivat raitistumistani.
Sitte mie sain syyn laiminlyödä hoitamistani (meni niin hyvin ilman alkoa) ja lopulta tuli myös se syy juoda :frowning:

Ei toivosta kannatakaan luopua. Tiedän ja tunnenkin monen monta alkoholistia, jotka myllyhoidon jälkeen ovat jatkaneet sieltä päästyään raittiiin elämäntavan opettelua ja ylläpitoa vertaistukiryhmissä. Sellaisiin liittyminen on vapaaehtoista eikä maksa mitään.

Tänään et ole yksin

Sinulla kuitenkin on halu muutokseen, koska tännekin tulit…kiinnostaisi muuten tietää, että minkälainen tuo minnesota hoitokokemus mielestäsi oli…suunnittelin itsekin jossain vaiheessa tuonne menoa…mutta minun rohkeuteni ei siihen riittänyt…Kunnioitan muuten suuresti haluasi muutokseen ja rohkeuttasi, että olet noinkin isoja apuja ollut halukas ottamaan vastaan…itselleni tuntui jo tänne p.linkkiin tuleminen aivan ylivoimaiselta.

olin itsekin aikalailla toivoni menettänyt ja niin monta kertaa retkahdellut, että aloin tosissaan olemaan aivan lopussa…jotenkin kai sellainen lopullisten ikuisten päätösten tekemisen lopettaminen oli itselleni helpotus… aloin myös kirjoittelemaan ja lukemaan täältä kanssaihmisten kokemuksia ja kait siitäkin jotain voimaa sain… ainakin halun ilmoittautua päivittäin, että selvinpäin mennään…

Aikalailla samankaltaisessa elämäntilanteessa ollaan… minä työkseni myös vaimoni kanssa “yritän” ja samanlaisia touhuja ollaan vaimon kanssa avio/ yhteiselämässämme läpi käyneet kuin sinäkin… ja samaa ikääkin olemme… jos haluat ihan alkuvaiheeni ajatuksia yms lukea, niin löydät ne ketjustani “Ei jaksaisi enään!”

Voimia sinulle Katariina!

Kiitos kannustavista sanoista :slight_smile:
Mielelläni kerron minnesota-kokemuksestani vähän myöhemmin tänään ajan kanssa.
Ymmärrän tuon “lopullisten ikuisten päästösten” tekemiseen turhautumisesi. Mulla kauhistutti ajatus loppuelämän absolutismista… Siihenki pystyi juomaan. Ihan kamala kohtalo.

Aika paljon kerkisit parissa vuodessa.

Tervetuloa juttelemaan, KatariinaS.

Kaikkiin ei sama hoito ja samat konstit tehoa, aina ei ensimmäisillä yrityksillä pysyvämpää tulosta synny.

Mutta, se hyvä puoli asiassa on että vaihtoehtoja riittää, ja kun ihminen tietää mitä todella haluaa niin kyllä siihen sitten voimia ja työkaluja alkaa löytymään. Kunhan ei panikoi.

Tiedät mitä elämältäsi haluat, ja siinä on jo hyvä pohja. Eipä muuta kuin voimia toivottelen, ja yllytän kirjoittelemaan tänne lisää mietteitäsi. Monelle siitä on ollut kovasti apua.

Nyt jo olen kiitollinen vertaistuestanne,
Mulle minnesotaan lähtö tuli vähän yllättäen. En siis ole koskaan ollut katkolla, kokeillu antabusta tms
Läheisilleni vaan kertakaikkiaan riitti huoli, googlettivat päihdehoidon pois kotootani ja veivät sinne.
En halunnut vastustaakkaan; oma rakas isäni oli mukana puhumassa mua hoitoon.
Sain sillä hetkellä lyödä hanskat niinsanotusti tiskiin ja myöntyä. En pärjääkkään.
Neljä viikkoa hoidossa. Ei puhelinta ekaan viiteen päivään, sen jälkeen muutaman kerran viikossa.
Nauroin hoitoon mennessäni tämän kuultuani, että se on vaikeinta.
Hoito itsessään oli ihan kaikkea muuta kuin voisi odottaa.

Kiitos itsellesi kun jaksat kokemuksiasi täällä jakaa. Muutenkin hieno juttu, että haluat elämääsi ja tilanteeseesi muutosta.

Asutko muuten edelleen perheesi kanssa?

Minkälaista hoitoa tuolla Minnesotassa annetaan/ minkälaisena hoidon itse koit? …oliko lähimmäisentapaamispäivä minkälainen kokemus…?

Anteeksi, että heti alkuu pommitan sinua kysymyksilläni, vastaa jos jaksat ja ehdit?

Periksi ei saa antaa.
Lopulta onnistuu, kun yrittää uudelleen ja uudelleen.
Hitaasti löytää ne itselleen sopivat keinot.
Tärkeää on koettaa olla selvänä itsensä takia eli oppimaan pitämään itsestä.
Päivä kerrallaan ajattelu on autatnut paljon minua.

Olisiko järkeä vaikka ottaa vuodeksi asia niin vakavissaan, etetei mikään mene raittiina pysymisen edelle?
Ehkäpä tuossa ajassa olisi jo oppinut alkeet, siis pysyttelemään erossa päihteistä.
Siis siten, että mikään ei men juomattomuuden edelle.

Sitten alkaisi vähiteleln jättää ongelman taakseen, ollen silti valpas kuin partiolainen.
Se vaan on tosi, että kun asiaa työstää kauemmin tosissaan, voi olla aika varma, että se
tuottaa hedelmää.

kovasti tsemppiä, laitoin vain jotain aatoksia. ota jos luulet auttavan, ota joltain muulta, jos hänen
tuki tuntuu sopivammalta.
—niin ja jos poltat, siirry cameliin :slight_smile: :slight_smile:

Camelia en voisi kuvitella polttavani, saati nähdä kameleita :confused:

En asu perheeni kanssa, lapsen huoltajuus on nyt ykkönen miehelleni.

Minnesotassa hoito oli enimmäkseen todellisuus-terapiaa. ja ryhmäterapiaa
Muiden tarinat ja oman kirjoittaminen esitykseksi oli suurimmassa roolissa.
Päivittäin puhuttiin vuorotellen “ringeissä”, AA:n tekstien pohjalta. Myöskin viikottaiset AA tai NA -käynnit olivat pakollisia.
Terapeuttien kanssa pääsi puhumaan kaksin vain omasta pyynnöstä.
Läheisviikonlopun käyneet olivat “juomisen seurauksien”-kalvosulkeisissa
Muutoin “hoidimme” siellä toinen toisiamme, vertaistuella.
Läheisviikonlopusta mulla ei ollut mitään hajua ennen hoitoon menoa. Se selvisi sitten kyllä.
Terapeutti valitsi sukupuustani ne, joita ajatteli juomiseni vahingoittaneen. Minä vain etsin osoitteet heille, kun sai erikoisluvalla puhelimen.
Se viikonloppu oli raskas, sain nähdä läheisiäni ketä paikalla vasta “läheiskohtaamisessa”.
Eli he olivat käyneet infon alkoholismista ja läheis-terapiaa ennen kuin näkivät minut.
En saanut puhua mitään, kuuntelin vain kaiken mitä rakkaani halusivat sanoa.

Kiitos Katariina suuresti vastauksistasi…

tuttavani kävi läpi tuon Minnesota… tai oikeastaan muutamakin…yksi myöhemmin toki tappoi itsensä juomalla… kaipa tuokin hoitona toimii osalla ja osalla ei…paljolti muuten kuulostaa sisällöltään samalta mitä me täällä p.linkissä toistemme kanssa käymme läpi…

.itse ehdin kokeilla myös monenlaista konstia ja keinoa, mutta apua ei tahtonut löytyä… omaan raitistumiseeni taisi suurimman sysäyksen tuoda todellinen väsyminen tuohon touhuun…ja näin se todellinen oma halu alkoi löytyä…ja tuo todellinen oma halu on mielestäni se ainoa keino millä voi raitistumisen saada käyntiin…

Pysyhän täällä porukoissa mukana ja kerro kuulumisistasi yms…se saattaa jopa helpottaa…

Voimia ja öitä!

Hyvä, että saivat puhua sitä aiheuttamaani paskaa ulos.
Mulle itselläni ei ollut kuvaa mitä minnesota on. Luulin, että käyn terapeuttien kanssa elämääni.
Luulin, että lähden ratkomaan sinne vähän kaikkea.
Aika äkkiä selvisi, että olen paikassa jossa alkoholistit ja muut riippuvuus-ongelmaiset tukevat toisiaaan.

Olitko missä?
Oliko siitä hyötyä?
Saitko mitään apua mielestäsi?

Jos jokin oli hyvää, kannattaa keskittyä siihen, vaikka niin taidat tehdäkkin?
Innostuitko ollenkaan käymään ryhmissä?

Mitä muuta apua olet hakenut?
Minkä luulisit olevan pääsyinä, ettet ole vielä onnistunut?

Oletko oppinut jotain retkahduksista, onko niissä jokin kaava?

Miksi juot?
Haluatko todella lopettaa?
Onko syitä vielä juoda?

Tuollaisia kysymyksiä itse koetan kysellä itseltäni. Kai ne jotain ajan kanssa auttavat ja ovat auttaneet.
Jos vaikka en keksi hyvää syytä juoda, niin miksi joisin. Jos taas keksin, silloin on juotava.
Miten saan taottua kallooni, että hyvää syytä ei ole, vain tekosyitä.

Uskon, että jokainen joka ottaa asian tarpeeksi tosissaan pääsee juomisesta ja päihteistä.
Tukea tarvitsen ainakin minä ja paljon. Sitä on opeteltava ottamaan vastaan, muuten ei hyvä heilu.
Mieluummin vaikka liikaa kuin liian vähän.

^ hyviä kysymyksiä ja asioita pohdittavaksi itse kullekin, nuo Ak.n mainitsemat.

Jotenkin jäi tunne Katariinan Minnesota-hoidosta ettei se kohdistunut lainkaan hoitoon ja eheyttämiseen vaan syyllistämiseen. “Tämän kaiken sait aikaan läheisillesi, näin he ovat joutuneet kärsimään juomisesi takia, näin paha olet. Sovita tätä nyt loppuelämäsi, olet sen velkaa HEILLE.”

Tunsitko Katariina itse saavasi mitään apua tai tukea? Kerrottiinko sinulle miten pystyt jatkamaan tästä ,mistä saat jatkossa apua heikkoihin hetkiisi? Otettiinko sinut kotiin tasaveroisena perheen jäsenenä jolla on hoitoa vaativa sairaus, vai syyllisenä HEIDÄN huonoon oloonsa, sovittamaan pahoja tekojasi?

Alkoholisti syyllistää itseään ihan ilman kenenkään apua. Apua tavitaan antamaan anteeksi itselleen, nostamaan itsetuntonsa suosta, etsimään aihetta elää ilman alkoholia. Ylipäätään syytä elää. Mielestäni sairaalloinen alkoholin käyttö on itsessään jonkinlainen itsemurha; hengissä mutta ei elossa tässä maailmassa.

Käytkö, Katariina, minkäänlaisessa terapiassa ammattilaisen luona? Vertaistuki on vertaistukea mutta siinä sokea sokeaa taluttaa, harva saa juuri sitä apua mitä itse tarvitsee. Helposti vastuuntuntoisesta potilaasta tulee hoitaja itsekkäämmälle potilaalle (näin koen itse). Toki on hyvä nähdä ettei ole ainoa ogelmansa kanssa painija, mutta tulisi ensisijaisesti hakea apua itselleen, ammattiapua. Vasta sitten kun tuntee olevansa vahvemmilla vesillä on varaa ottaa mukaan toisenkin ongelma. Pelasta ensin itsesi, niin omahyväiseltä kuin se kuulostaakin. Lopeta syyllisyydessä vellominen. Anna itsellesi anteeksi, hoida itsesi kuntoon ja katso myöhemmin onko teillä paluuta yhteiselämään. Mutta sittenkään. älä anna muiden enää alistaa sinua syyllistämällä.

Samassa veneessä yksin.

JuuliaS:ltä tosi hyvä kirjoitus Minnesota-hoidosta. Itse en ole sitä läpikäynyt, mutta olen kyllä kuullut sekä lukenut kuvauksia siitä.

Kun meitä alkoholisteja on niin monen sorttisia. Tuo, että itse et saa puhua ja läheiset saavat palpattaa sinulle aiheuttamasi tuskan ja muun paskan riippuu tietysti alkoholistista itsestään sekä minkä sorttisia nämä läheiset sattuvat olemaan.

Minusta tuo kuvaa jo paljon näitä läheisiä, mikäli aikuinen ihminen kiikutetaan hoitoon kysymättä hänen mielipidettään sen kummemmin. Siinä on kolme kovaa yhdessä, alkoholistin mies sekä alkoholistin vanhemmat. Kyllä minä suosittelen myös Katariinan hankkimaan apua itsekkäästi itselleen sekä juuri sellaisella tavalla joka itselle sopii.

Voimia Katariinalle toivotan, sekä aitoa halua itse raitistumiseen ja niin muodoin oman elämän hallinnan löytymiseen.

Näin asian kokeneena (läheisv-lopun Minnessä) jälkikäteen voin sanoa
että kyllä asiat pitää kestää kuulla läheisiltä että mitä paskaa on tullut tehtyä.

Yksi päivä piinapenkissä,helppoa verrattuna mitä alkkis tekee.
Sehän vie läheisiään kymmeniä vuosia,riippuen tapauksista kuin mätää kukkoa.

Käsittelee asiat jokainen tavallaan mutta ylihän niistä täytyy päästä ja puhua.
Ei voi olla luurankoja kaapissa ja alkoholistisen ajattelutavan totaalinen muutos.

Miten sen tekee ?? Jokainen tavallaan,välillä päätä seinään ja taas uusi yritys.
Itsekin retkahdin Minnen jälkeen nyt reilu vuosi raittiutta.

Tsemppiä, T:Zika

KatariinaS kirjoitti

Pärjäämisen tunne saattaa palata raittiuden mukana, siksi on muistettava, että alkoholismi on krooninen sairaus. Lapsellisen yksinkertaista, mutta silti vaikeaa. Jotenkin on vain niin, että alkoholistin mieli muuttuu liian helposti, kun raittius sinänsä tuntuu helpolta. Vertaistuessa avun vaikutus on aina kaksisuuntaista, jo ensimmäisestä palaverista alkaen.

Päivä kerrallaan