Haluan erota, mutta....

Kotikanava
1

Miesystäväni tekee kanssani sopimuksia, missä ei aiheuta enää juomisellaan ongelmia, ei juo viinaa, ei enää loukkaa minua jne jne. Ja kerta toisensa jälkeen sopimus rikkoutuu. Välissä voi olla muutamakin kuukausi hyvää jaksoa, kunnes taas. Tiedän kuvion. Pettymys tulee kerta toisensa jälkeen. Sen jälkeen ensin kadutaan, kun ei saada vastakaikua, niin syytellään minua. Ja sitten kuitenkin aina hyppään takaisin uskotellen itselleni, että tyydyn suhteeseen, missä ei ole sääntöjä ja me tässä nyt vain vähän hengaillaan ja pidetään kivaa. Kunnes se taas sattuu. Mies vain katoaa juomiseensa. Ja jos yritän häntä tavoittaa, ei vastaa tai on tosi ilkeä. Tuurijuopoksi tätä kai sanotaan. Mies itse ei asiassa ongelmaa nää, koska, on ihan normaalia välistä nollata kavereiden kanssa (mitä se varmasti onkin). Mutta se, että tilanne aina vain tulee varoittamatta, sopimukset unohtuu ja toista loukataan, on minusta kestämätön.

Olen itse alkoholistperheen kersa ja ollut aiemmin suhteessa myös alkoholistin kanssa. Traumaa kannan sisälläni ja nämä uudelleen elämiset uudessa suhteessa saavat minut aivan rikki. Tiedän, etten voi toista parantaa, tiedän, että voin huonosti tällaisessa suhteessa ja minun pitäisi lähteä. Mutta se lähtemisen vaikeus! Se, että antaisi toisen oikeasti elää omaa elämäänsä, ei kyttäisi toista somessa ja odottaisi aneluja (milloin tulee tunne, että olen niskan päällä). Kun järki sanoo, että en halua olla tässä suhteessa, mutta tunne haraa vastaan. Ja sitten alkaa miettimään, että olenko mä liian tiukkapipo? Tarviiko suhteessa nyt olla mitään tiukkoja sopimuksia? Pitäiskö mun olla kiltti vaimo, joka ei hermostu, kun mies lähtee yllättäen ryyppyreissulle? Olenko mä liian tiukkapipoinen, kun oletan, että vaikka ollaan kavereiden kesken, niin on nomaalia ilmoittaa itsestään edes välillä? Tai kun haluan miehen, joka ottaa alkoholia niin, ettei tarvii jännätä, mitä nyt tapahtuu? Tai jos kysyn, että mitä teitte, niin mies edes muistaisi jotain? Hassua, kun osa minussa sanoo, että ei tuo ole normaalia, mutta joku lapsenomainen pikku likka kyseenalaistaa kuitenkin välillä koko paskan. Onko vika vain minussa ja liiassa kontrollinhalussani?

2

Oivoi, miten kuulostikin taas tutulta, niin kuin varmasti monelle meille juovan läheiselle tai entiselle läheiselle, niin kuin minä jo olen…

Olin tässä jo vastaamassa, että en usko, että olet liian kontrolloiva, kunnes katse kääntyi minuun itseeni… Minäkin nimittäin yli 20-vuotisessa liitossamme olin sitä mieltä, että en todellakaan ole liian kontrolloiva; mies sai mennä ja tehdä, mitä tykkäsi paitsi tosiaan silloin, kun omat odotusarvoni olivat siinä, että tehdään jotain yhdessä, vietetään se perjantai-ilta ihan perheen kanssa… Eron jälkeen olen tajunnut, että olenhan minä kontrolloiva ihminen, koska haluan, että ns. langat ovat käsissäni. Jos kadotan jonkun langan pään, niin hätäännyn; se aiheuttaa minussa jonkin sortin turvattomuutta, ja näinhän tapahtui silloinkin, kun tavallaan menetin otteen miehestäni.

Minulle on siis tärkeää tietää, missä perheeni jäsenet milloinkin liikkuvat, se luo minulle perusturvaa. Itsekin ilmoitan, jos jään jonnekin pidemmäksi aikaa, kuin normirutiineihini kuuluu. Olen kuitenkin tajunnut, että tuo on MINUN tapani toimia, osa omaa persoonaani, mutta esim. vanhempi tytär on tullut tosi paljon isäänsä eli ei raportoi liikkeistään ja minun on vaan ollut pakko oppia olemaan liiaksi huolehtimatta.

Joka tapauksessa; minä sinuna miettisin, miten paljon haluan itseäni vahingoittaa tapahtumilla, joihin minulla ei ole vaikutusmahdollisuutta. Minkälaista elämää haluan elää esim. vuoden päästä; liittyykö siihen vielä tuo epävarmuus vai voinko oppia elämään tyytyväisenä näissä olosuhteissa, jotka minulla nyt on.

Itse mietin noita asioita pari kolme viimeistä vuotta ja lopulta päädyin eroratkaisuun. En ole päivääkään katunut, vaikka toki olen surrut menetettyä ihmissuhdetta ja sitä, ettei tytöillämme ole enää läsnä olevaa isää. Meillä kun kuitenkin mies oli enemmin kotona, kuin menossa, ja aika usein ns. läsnäkin :slight_smile: Ei vaan täyttänyt enää minun odotuksiani ja vaatimuksiani (kuulostaa kamalalta, mutta kai tuo on totta) siitä, minkälaisen ihmisen kanssa haluan arkeni ja elämäni jakaa.

3

Kiitos vastauksesta. Mä luulen, että tässä on joku arvoristiriita miehen ja minun välillä. Olen aina luullut, että luottamus ja se, että voit luottaa toiseen kuin kallioon, on parisuhteen perusta, mutta ilmeisesti kaikilla ei näin ole? Olen alkanut miettimään, että voiko toisinkin ajatella? Itselleni tosin arvot ovat sellaiset, että kyllä mä haluan myös tietää, missä läheiseni ovat ja voin olla luottavaisin sydämin, ettei mitään pahaa tapahdu; ainakaan sen takia, ettei osata itsestään huolehtia. Myöskään ilkeilyä en halua, enkä yllättäviä “no ku kaverit tuli, niin siitä se sitten lähti” -juttuja. Ne taitaa olla mun arvoja. Tosin ehkä hieman liian “tärkeitä” ottaen huomioon taustani. Mutta jospa ne eivät olekaan miehelle niin tärkeitä? Sitä kun en ole koskaan tajunnut, että kui joku voi tehdä noin, kun itse olen niin saamarin luotettava joka asiassa. Ja sitten taas toisaalta; vielä tähän päivään mennessä ei kukaan oikeasti ole jättänyt pulloa minun takiani. Joku pieni tyttö sisällä kai sitä vielä odottaa ja pettyy aina uudelleen, kun ei sitä tapahdu. Kovasti miettimisen arvoisia asioita on nyt päähäni pälkähtänyt.

4

Ihan saman kaltaisia mietteitä oli itsellä aikoinaan. Esim. tiedostin hyvin sen, että miehelläni oli todella voimakas autonomian (omaehtoisuuden) tarve. Käytännössä se tarkoitti sitä, että hänen oli päästävä kulkemaan ns. omia polkujaan silloin, kun sille ilmaantui syystä tai toisesta tarvetta. Noh, minähän olin tuon tiedostanut jo vuosien ajan ja annoin hänen mennä, vaikka aina se ei tuntunut hyvältä. En siis mielestäni häntä kontrolloinut, mutta aika-ajoin mies valitti elävänsä vankilassa! Siis samaan aikaan, kun hän ramppasi viikottain baareissa ja kävi joka talvi äkkilähdöillä etelässä (ihan vaan ilmoitti, että ylihuomenna ois lähtö), hän ruikutti olevansa vanki. Noh, lopulta päästin hänet vapaaksi…

Mutta oli siis tarkoitus kirjoittaa, että vaikka itse kuinka ymmärsin sen, että toisella oli erilaiset tarpeet, kuin minulla, ja pyrin myös niitä kunnioittamaan, niin lopulta toimin OMIA arvojani ja tarpeitani vastaan. Minulle kun perhe oli kaikki, mitä tarvitsin…

Sitä voi ihmeen pitkään selitellä itselleen asioita, mutta yli 20 vuotta “uskottelua” siitä, että kestän kaiken, oli lopulta liikaa. Minä muuten sanoin aina, että “Voin joustaa, mutten alistua” ja koenkin, että pitkään pelkästään joustin (miehen tarpeiden mukaan), mutta ehkä ihan viimeisinä parina vuotena alkoi tuntumaan siltä, että se joustava kuminauhani oli venynyt katkeamispisteeseen.

5

Mulle muuten vapaus ei ole koskaan tuntunut vapaudelta, jos joku odottaa kotona kaulimen kanssa.
Siis tuli vaan mieleen että vaikka sitä kuinka luulee olevansa irroittautunut,suvaitseva, salliva, antaa toiselle vapauden…
NIin se vitsi onkin siinä että joku sen sinulle antaa. Se ei ole enää sama.
Minä olen myös sitä vapauden tarvitsijatyyppiä, ja uskonkin että alkoholisteista kuoriuduttuani mullekaan ei perhe-elämä sopisi. Alkoholistin kanssa sitä hämääntyy kuka on ja mitä haluaa.

6

Niin, toi oli hyvä lause, että alkoholistin kanssa sitä hämärtyy, kuka on. Näin siinä on varmasti minullekin käynyt. Että olen alkanut epäilemään itseäni ja arvojani, kun toinen sanoo yhtä ja tekee toista. Asiahan taitaa olla loppupeleissä aika yksinkertainen: mun arvot on sellaiset, että toiseen voi luottaa aina, tilanteessa kuin tilanteessa. Kun korkki aukeaa, ei mieheeni ole luottamista. Se on jo tarpeeksi iso ristiriita. Samoin, en hyväksy missään tilanteessa toisen tahallista loukkaamista, en sanallista, enkä fyysistä. Mieheni on suustaan todella ilkeä kännipäissään ja latelee kaikki maailman kauheudet, mitä naiselle voi sanoa. Mun arvomaailma ei hyväksy tuota. Miksi sitten kuitenkin katselen ja yritän tolkuttaa toisen päähän tätä minun oikeaksi katsomaa arvomaailmaa? Ehkä osaksi siksi, että mies vakuuttaa selvinpäin omaavansa saman arvomaailman ja haluavansa ehdottomasti elää niiden mukaisesti. Mutta entä sitten, kun arvomaailma heilahtaa päälaelleen, kun korkki aukeaa?
Mä olen pääni puhki miettinyt, että voinko oikeasti hyväksyä miehen tuollaisenaan, kuin se on. Mutta jostain syystä se ei tunnu minusta oikealta. Mun arvot ei vaan salli tuollaista käytöstä. Järkihän tässä puhuu jo sen puolesta, että eri teille kannattaa lähteä. On hassua tuntea niin syviä tunteita ihmistiä kohtaa, joka säännöllisin väliajoin loukkaa sinua. Mutta oman itsensä löytäminen taas kerran on varmasti avainasemassa tässäkin tilanteessa. Kuka minä olen, ja mitä minä haluan elämältä. Ja alkaa pikku hiljaa taas toteuttamaan sitä.
Mun on tosi vaikea olla kylmä, kun mies viestittäää ja kaipaa mua niin kauheasti. Niin mäkin kaipaan sitä. En myöskään halua olla epäkohtelias tai loukata toista. Mutta tarviin omaa aikaa, vaikka sydän kääntyy rinnassa ympäri. Mies on mikä on, on yli 40 vuotta elänyt viinanhuuruista elämää. Mikä mä olen siihen sanomaan, ettei noin saa elää? Mutta mä voin valita, haluanko mä elää siinä. Tiedättekö, en mä taida haluta.

7

Ihana ja oivaltava kirjoitus

8

Kyllä kirjoituksesi minulle taas kerran vahvisti, ettei se alkoholikaan ole pääasia kun arvot eivät kohtaa.
Tärkeä asia. Yhteiset arvot parisuhteessa. Ne ovat tärkeämpiä kuin mikään.
Itse muistan sen kun alkoholistiin tutustuin, ja hän teki pienen asian. Hän kertoi itsestään asian, joka olisi pitänyt laittaa hälytyskellot soimaan. Asia koski rehellisyyttä. Sitten hän teki monia mukaviakin asioita, jotka kielivät hyvistä arvoista. Kuten auttoi toisia. Toisaalta sen pystyisi tulkitsemaan halutessaan pätemiseksi.
Oikeastaan monia hetkiä on, milloin olisi voinut lähteä kävelemään, koska voi todeta arvoristiriidan joka ei jatkossa toimi.
Jos olisin halunnut vaikkapa lapsia hänen kanssaan, niin olisin saanut lapsille isän joka pohjimmiltaan ei arvosta naisia. Sen huomasi pienistä asioista. Kuten jutuista mitä hän puhui kännissä. Ja nosti jalustalle. Kehumalla yritti varmistaa, että olen sitten lämmitelty valmiiksi että kestän ryyppyputken yli:D

9

Kissa elää kiitoksella, ei kannata antaa liikaa alkoholistin puhumalla saada itselleen seuraa. Puheet ovat puheita. Toki mikäpä sitä on koskaan toista valehtelijaksikaan väittämään.
Mutta ajatella, kuinka helppoa on sanoa sanallisesti toiselle ylistäviä ja kehuvia sanoja, ja kertoa tarvitsevansa toista. sillä luo huonon omantunnon toiselle, jos haluaakin muuta. Onko sekään normaalia, että toista pitää sanallisesti ylistää koko ajan.
Jotkut toki kärsivät enemmänkin arvostuksentunteen puutteesta suhteessa, jos mies ei koskaan kehu eikä huomioi.
Mutta kuinka nopeasti sillä saa toiselle huonon omantunnon, olemalla liian hyvä ollakseen totta.

10

Minä kun pääsisin tuon miehen pään sisälle, niin voisin edes päivän ajatella niin kuin hän. Miten toiselle voi kertoa olevansa aivan toisenlainen kuin sitten oikeasti onkaan? Eikö hän tunne itseään oikeasti? Vai onko se tietoista valehtelua? Mä olen ihan solmussa vielä sen ajatuksen kanssa, kun mies on aivan eri ihminen selvin päin ollessaan. Silloin tuntuu, että kaikki loksahtaa kohdalleen. Mutta sitten kun pullo aukeaa, niin mikään ei enää loksahda kohdalleen, vaan kaikki kääntyy päälaelleen.

Mä en ihan vielä osaa luovuttaa ajatuksesta, että eikö se mies oikeasti tajua tekojensa seurauksia? Eikö sitä hävetä? Onko sille paskanpuhuminen ihan ok? Mietin, että jos mä olen elämässäni joskus mokannut tai saanut vaikka hallitsemattomia raivareita, niin ne hävetti mua kovasti. Ja jossain vaiheessa hain apua, kun tuntuu, etten enää pärjää. Ja sain työkaluja hillitsemään tunteenpurkauksiani. En minäkään ole täydellinen, mutta voin oppia elämään ihmisiksi. Eikö se alkoholisti ajattele näin? Tätä en vaan tajua. Vaikka tietää, mitä pahaa on aiheuttanut, loukannut toista, rikkonut sopimukset ja saanut suhteen katkolle. Mutta siltikään hän ei kauhistu tarpeeksi tekojaan ja hae apua?

Se maailma taitaa olla niin erilainen, etten mä pääse siihen sisälle, vaikka kuinka otsaani rypistäisin ja keskittyisin. Juovan ihmisen maailma, missä häpeää ei ole, tai se kätkeytyy johonkin niin syvälle, ettei se pääse esiin, tai ainakaan johda todellisiin muutoksiin. Tämän hyväksyminen taitaa olla seuraava etappini. Etten välttämättä koskaan tule ymmärtämään, koska elämämme maailma on tässä suhteessa niin erilainen. En pysty näkemään maailmaa alkoholistin silmin, eikä alkoholisti minun.

Kiitos muuten viesteistänne, tiedätte mistä puhun ja mä tiedän, mistä te puhutte. Se tekee sielulle hyvää.

11

Olen tuurijuoposta muutaman vuoden sitten eronnut ja käyn täällä enää todella harvoin. Tuosta tekstistäsi tunnistin tosi paljon omia pohdintojani, etenkin ihmettelyn näiden totaalisesti erilaisten puolien kanssa.

Eron jälkeen olen ajatellut, että osittain kyseessä on siitä, että ainakin mun exällä oli itsellään valtava ristiriita sen välillä millainen hän oli todellisuudessa ja millainen hän halusi olla. Kaikki nuo hyvistä arvoista puhumiset olivat mun jälkikäteisen tulkinnan mukaan sellaista “tällainen haluaisin olla, jos pystyisin”-lohtupuhetta. Olisi varmaan ollut hänen psyykelleen liian kova paukku myöntää, että kaikki elämän mahdollisuudet ovat menneet vessasta alas juomisen takia. Mies, jolla oli hyvä koulutus, oli viisikymppisenä täysi tyhjä tasku, luottotietonsa moneen kertaan menettänyt alkoholisti. Tätä psyyken romahduttavaa ristiriitaa mies mun tulkinnan mukaan tuolla itsepetos-puheella selitteli. Välillä mietin, että uskooko hän ihan oikeasti noihin juttuihinsa, mikä olisi kyllä merkinnyt todella pahaa realiteettitsekkauksen vajausta.

Tuo kännissä ilkeily on myös todella tuttua! Osittain panen senkin tuon häpeän piikkiin. Olisi varmaan ollut liian rankkaa myöntää itselleen, että taas on lähtenyt ryyppy päälle ja paljon helpompaa ja itselle miellyttävämpää oli keskittyä muiden vikoihin ja haukkumiseen. Itse myös ajattelen, että mua syyttämällä ja haukkumalla mies haki oikeutusta juomiselleen ja osittain myös haki multa vihaista reaktiota, jotta olisi voinut syyttää juomisestaan mua (Onneksi tajusin tämän jo ihan alussa enkä kertaakaan reagoinut juomisen aikana raivoamalla. Yleensä mies ryyppyputkien aikana kommunikoi mun kanssa tekstareilla ja päätin heti alussa, että en vastaa känniviesteihin mitenkään)

Eropäätöksen kypsyttäneen ryyppyreissun aikana mies lähetti mulle viestin, joka helpotti mun eropäätöstä todella paljon. Viesti, jonka oli tarkoitus loukata mua, oli nimittäin niin irti todellisuudesta, että siinä vaiheessa oli pakko tajuta, että tällä herralla ei ole enää kosketusta todellisuuteen.

Itse olen todella tyytyväinen, että erosin. Jälkikäteen on ollut tosi vaikea tajuta, miten tuollaiseen huonoon kohteluun suostuin edes noin pitkäksi aikaa. Osittain varmaan johtui siitä, että juoppo pyöritti näillä sekoiluillaan mun omankin pään sekaisin. Kun pää selvisi juoposta eroon päästyä niin olen tajunnut, että sellaista syyttelyä tai kohtelua ei kenenkään pitäisi sietää sekuntiakaan!

Älä unohda itseäsi. Päädyitpä mihin ratkaisuun tahansa, niin muista että sun on itse pidettävä puolesi ja laitettava omat rajasi. Juopon lupauksiin ei kannata uskoa, ne on pelkkiä halpoja sanoja. Alkoholisimi on etenevä, krooninen sairaus ja paranemisen mahdollisuudet on todella pienet (siis edes niillä jotka oikeasti haluavat lopettaa juomisen) joten ei kannata tuudittautua sellaiseen ajatukseen, että alkoholisti raitistuu. Parempi on miettiä sitä todennäköistä skenaariota, että luvassa on lisää samaa ja entistä pahempana. Haluatko elää sellaista elämää? Päätös on sinun.

Voimia! Kirjoittele tänne ja lue muiden kirjoituksia. Tiedämme kyllä mitä olet käymässä läpi: “Been there, Done that”

12

Kiitos viestistäsi. Siinä oli paljon fiksuja sanoja. Kalahti kalloon mm. tuo, että ne suuret sanat ja lupaukset olivatkin ehkä niitä, mitä hän halusi olla, mutta ei pystynyt. Ei suoranaisia valheita, vaan sillä hetkellä hän varmasti tarkoitti niitä kovastikin, mutta kun viina vie, niin se vie.

Mulle tuli myös ukolta viestejä, jonka jälkeen oli helpompi laittaa piste koko touhulle. Miehellä oli perjantaina rahat loppu. Alkoi armoton pommittaminen puhelimella, tekstiviesteitse, messengerillä, monesta eri numerosta, kun en heti vastannut. Ihan ykskaks muisti, että oli laittanut mun säästötilille rahaa. Kun en siirtänyt juuri sillä sekunnilla, kun sitä halusi, niin otti yhteyttä mun ystäviin, selitti, kuin on töissä (pah, ei oo vkl koskaan töissä), ei oo syönyt pariin päivään ja mulla on sen rahat. Siis kuin alas ihminen voi mennä?! Sen verran kauan olen miestä kattellut, että voin pistää pääni pantiksi, ettei kyse ollut ruuan loppumisesta, vaan vkl:na piti päästä juomaan, ja rahat oli loppu. Armahdin toki toisen pinteestä ja pistin rahat tilille, kunhan vannotin, ettei enää ota yhteyttä minuun tai läheisiini. Tuokaan nyt välttämättä pidä, mutta tuli kerrankin itselle olo, että on niskan päällä. Kauhee ajatella, mutta jopa nautin tästä. Toinen on niin viinanhimoissaan, että alentuu kerjäämään ja tekemään itsestään pellen. Jopa toivon (anteeksi nyt kauheasti), että jois itsensä pahaan kuntoon. Tiedän, etten ole sinut tapahtuneen kanssa, koska toivon toiselle pahaa, mutta sallin sen kuitenkin tässä tilanteessa, koska en siihen kuitenkaan voi vaikuttaa. Mutta tuo tapahtuma sai mut tajuamaan, etten mä halua olla tuollaisen miehen kanssa. Jolla ei ole mitään kunniaa, kun viinahimo iskee. Nään miehen jotenkin uusin silmin, kun todellisuus tuotiin silmien eteen. Ihan hirveän surullista, miten viina vie mennessään, mutta vapaus on hänelläkin valita.

Tämä koko tapaus on saanut mut mietiskelemään, että mitä se kertoo minusta, kun haen rakkautta hänen kaltaisistaan miehistä? Miten paljon lapsuuden alkoholistiperhe vielä kummittelee ja haen rakkautta väärällä tavalla ja vääristä ihmisistä? Haluanko edelleen kontrolloida kontrolloimatonta? Jos ei tuurijuoppo ukko tee muutosta elämäänsä, niin mä ajattelin nyt tehdä. Että vihdoinkin oppisin tästä jotain ja antaisin toisten juoda ihan rauhassa, mutta mä en enää pistäisi päätäni siihen keskelle.

13

Musta tuo vallantunteesta nauttiminen on sun tilanteessa aika luonnollinen tunne. Sua on kohdeltu pitkään tosi huonosti ja nyt alat herätä siihen. Tottakai siinä nousee vihan ja katkeruuden tunteita. Mulla tuli puolisen vuotta eron jälkeen ihan hirveitä vihan tunteita mun exää kohtaan. Kaikkia vanhoja juttuja nousi mieleen ja mulla oli sellainen olo, että teki mieli suunnilleen kuristaa äijä siihen paikkaan. Tunne on kuitenkin vaan tunne. Siihen ei tarvitse reagoida, sitä ei tarvitse ruokkia, siitä ei tarvitse välittää. Voi vaan todeta, että tunnen nyt näin ja antaa sen olon sitten mennä.

Älä syytä itseäsi liikaa. Mulle on tosi tuttu tunne tuo “miten saatoin”. Ryvin siinä aika pitkään ja kaikista vihaisin olin itselleni siitä, miksi en ajoissa huomannut tuota kaikkea valhetta ja niitä hiljaisia signaaleja, joihin olisi pitänyt havahtua. Nyt osaan jo suhtautua siihenkin armollisemmin. Eihän kukaan normaali ihminen lähtökohtaisesti lähde siitä oletuksesta, että toinen ihminen valehtelee silmät ja suut täyteen? Olisi varmaan aika sairasta olettaa tai valmistautua sellaiseen. Lisäksi ainakin mun ex oli erittäin vakuuttava jutuissaan (ehkä siksi, että itsekin uskoi niihin). Lisäksi mulla oli ihan väärä käsitys siitä, mitä alkoholismi on. En tiennyt mitään tuurijuoppoudesta ja siksi ex pystyi mua niin pitkään huijaamaan. Olin siis helppo kohde, mutta enpä ole enää! Nykyisin olen myös todella ylpeä siitä, että heitin miehen pihalle tosi nopeasti ja päättäväisesti heti kun totuus mulle iskettiin kirveellä kalloon. Olen ylpeä myös siitä, että en provosoitunut, kun mua kännissä yritettiin provosoida. Nyt parin vuoden jälkeen taputtelen itseäni selkään ja ajattelen, että olen lopulta todella urhea nainen, kun höykyytyksestä niinkin nopeasti ja tervejärkisesti selvisin!

Voimahalauksia! Kirjoittele tänne tuntemuksiasi. Ne ovat sulle hyvää “terapiaa” nyt ja erittäin hyödyllisiä, mikäli joskus tulee heikko hetki ja aika kultaa muistot. Silloin kannattaa tulla tänne lukemaan kirjoituksia siitä, millaiselta susta on tuntunut ja millaisia ne tilanteet oli. Mua ainakin auttoi kirjoittaminen ja kaikki saamani vertaistuki ihan hirmuisesti!.

14

Niin, tunteet ovat vain tunteita, niihin ei tarvitse reagoida. Hyvä muistisääntö! Mulla on ollut muutama päivä tosi huono fiilis, on ikävä. Ja kai se on ihan ymmärrettävää. Kahteen viikkoon en ole vastannut miehelle mitään. Koska en näe siihen mitään syytä. Koska haluan pois tästä suhteesta. Miehestä ei kuulu vkl:isin koskaan mitään, mutta aina alkuviikosta on niin ikävä. Jotenkin kouluesimerkkitapaus juovan toimintatavasta. Vapaalla ei murheet paina, kun pullo huulille solahtaa, mutta maanantaina on kova henkinen krapula ja kova kaipuu hellään syliin. Ihan naurattaa, miten toistaakin tuota kaavaa. Toisaalta, mä en ole oikeasti niin kylmä, että vastaamatta jättäminen olisi mulle jotenkin helppoa tai luonnollista. Mullakin on ikävä. Ja olen tosi surullinen. Mutta jotenkin luulen, että mun on viisaampi purkaa nämä tunteet jonkun toisen ihmisen kanssa, kuin niiden aiheuttajan.

Mulla on ollut nyt kuukausi aikaa mietiskellä, mitä mä haluan, mitkä mun arvot on ja missä mun raja menee. Sydämestäni voin sanoa, etten halua “edes” tuurijuoppoa rinnalleni. Mä voin huonosti hänen rinnallaan. Vaikka olisi pitkäkin aika ihanaa, sitä on kuitenkin aina varpaillaan, tuntosarvet koholla, että milloin taas lähtee. Ja sitten kun lähtee, niin se sattuu aina yhtä paljon. Se, miten toiselle kaikki on ihan hälläväliä, ja miten ilkeä ja ajattelematon hän on. On outoa, että edes olen ajatellut, että voisin elää tuollaisessa suhteessa. En mä voi. Enkä aio enää. Tuurijuoppous on myös alkoholismin muoto. En tiedä, voiko joku pysyä tuurijuoppono koko ikänsä vai onko suunta aina alaspäin, mutta toisaalta ei sillä ole tässä tapauksessa enää väliä. En voi elää tuurijuoponkaan rinnalla.

Haluaisin tietenkin keskustella joku päivä asiat halki, mutta luulen, ettei se ole fiksua. En usko, että nähdään asiaa samalta kantilta ja se olisi vain pään iskemistä seinään. Mun arvoni sanoisi myös, että jokainen suhde päätetään fiksusti ja keskustelemalla, mutta en tiedä, voinko nyt toimia arvojeni mukaisesti. Mä olen luovuttanut hänet alkoholille ja alkoholi saa hänet pitää. Ehkä, jonain kauniina päivänä, tämä on vain kaukainen muisto ja mä olen eheämpi ihminen löytämään suhteen, missä on hyvä olla.

15

Minä olen tuosta tarpeesta luopunut. Nykyään lähden vain kävelemään enkä katsele taakseni.
Koska meillä naisilla on se keskustelun tarve, niin se ajaa aina lopulta takaisinkin. Keskustelutilanne on se, mistä yhteen paluu alkaa. Toki miehilläkin on se keskusteluntarve.
Mielestäni jos ei ole suhteen aikana keskustelut keskustellut, niin ei ole enää mitään varsinaista keskusteltavaa.
Varsinkin kun alkoholistille jos purkaa mieltään se on valheellista. Ei hän usko mitään vaikka kuittaakin ymmärtävänsä.
Lisäksi siinä altistuu säälimään toista, joka onkin jättämistilanteessa yhtäkkiä niin herkkää nin herkkää.
Eipä ole silloin herkkää, kun korkki narahtaa.

16

Taidat olla kummitushaamu oikeassa. Että ei ole järkevää antautua keskustelulle, vaikka oma arvomaailma sitä huutaisikin. On totta, että suhteessa oli mahdollista keskustella. Keskusteltiin kovastikin selvinpäin, ja toinen oli tosi ymmärtäväinen ja halukas puhaltamaan yhteen hiileen. Mutta pullon auettua, ei millään ollut enää mitään väliä. Tämä pitää mun pitää mielessä. Ettei keskustelu muuttaisi yhtään mitään, suhde oli valheellinen jo alusta alkaen ja tämän hyväksyminen auttaa ainakin mua eteenpäin. Jos mies pystyi pyörittämään mua noinkin kauan fiksuine sanoineen, lupauksineen ja ymmärtämiseen, miksi ottaisin riskiä, että pyörittäisi mua taas? Olen riuhtaissut itseni irti, enkä siis hankaloita omaa oloani enää keskustelemalla hänen kanssaan.
Kiitos taas rakentavasta palautteesta. Sitä ei aina nää itse metsää puilta, kun antautuu tunteen valtaan!

17

Mulla oli myös toive, että suhdetta olisi voitu eron jälkeen selvittää puhumalla, mutta onneksi tajusin, että alkoholistin kanssa tämä oli täysin mahdotonta. Hänen käsityksensä omasta tilastaan oli täysin vääristynyt (ja kuulostaa, että sunkin puolisolla on ihan sama tekojen ja sanojen ristiriita) Miten tällaisen ihmisen kanssa olisi pystynyt jotenkin rakentavasti tai hyödyllisesti purkamaan tilannetta, kun alkoholismi-sairaus sotki ajattelua ja realiteettitsekkaus ei toiminut?

Itse ratkaisin asian keskustelemalla asioista terapeutin kanssa. Hänellä oli tilanteeseen paljon terveempi, ulkopuolelta tilannetta katsovan henkilön näkemys ja keskustelu hänen kanssaan auttoi mua todennäköisesti miljoona kertaa enemmän kuin keskustelu juopon kanssa (se todennäköisesti olisi vaan sekoittanut niitäkin asia, jotka olin jo omassa päässäni saanut selväksi)

Alkoholisti on sairas ja musta sen pitäminen lähtökohtana kaikissa asioissa on hyvä muistisääntö! Alkoholistin kanssa ei voi asioita hoitaa kuten terveen ihmisen. Alkoholistin kanssa ei voi asioita selvittää, kuten terveen ihmisen. Me voidaan toivoa monia asioita, mutta tuo edellä sanottu on faktaa, jonka kanssa on vaan elettävä.

Minusta sun kannattaa vaan haudata se toive, että pystyisit asiaa alkoholistin kanssa selvimään. Sun pitää etsiä muut tahot joiden kanssa voit asiaa käsitellä. Terapeutti tai al-anon esimerkiksi suositeltavia.

Tämä voi kuulostaa tylyltä, mutta sä satut vaan itseäsi, jos yrität toimia alkoholistin kanssa niin kuin toimisit ns terveen ihmisen kanssa.

18

Tässä se on hyvin kiteytettynä. Pätee alkoholistiin sekä tietyntyyppisiin henkisiin ja persoonallisuushäiriöisiin. Ensinnäkään niitä ongelmiahan ei olisi edes syntynyt siinä ihmissuhteessa, JOS se kyky keskustella normaaliin tapaa olisi ollut olemassa… Jos sitä ei ollut aiemminkaan, niin eritilanteessa siihen tuskin on kykyä, saati halua senkään vertaa.

Se on niin surullista, mutta omallakin kohdallani tuntuu näin jälkeenpäin, että toinen meistä puhui kiinaa ja toinen retoromaniaa… Ei ollut yhteistä kieltä, eikä oltu samassa todellisuudessakaan. Pariterapeutti voisi olla tulkki siinä välissä, mutta usein sekään ei kiinnosta. Kaiken pitäisi vaan jatkua niinkuin ennenkin tai oikeastaan puolison tyytyä aina vaan vähempään… yhtään missään…

Mutta kannattaa hakeutua itse puhumaan jonkun ammattiauttajan kanssa ja miksei toisten ihmistenkin. Saa vähän uutta näkökulmaa asioihin, tilanteeseeen ja itseensä, kun on jo lipsahtanut osin vääristyneen maailman puolelle. Tulee sitten nykyistyä takasin, tai ylipäätään normaalimpaan ihmissuhdemaailmaan, jos siellä vaikka ei ikinä oikein ole ollutkaan.

19

Niin, tuo on varmasti totta, ettei miehellä ole sama näkemys asiasta, hän ei pidä juomistavoissaan mitään ongelmaa. On tosi pahoillaan ilkeistä sanoista, mutta vähättelee tehtyjä sopimuksia, koska “kyllähän nyt miehellä on oikeus välistä juoda”. Ja niin onkin, mutta se, että minä arvotan enemmän tehtyjä sopimuksia ja lupauksia taitaa olla miehen maailmassa vaan liian tiukkapipoista. Kun se pullo kuitenkin voittaa aina.

Tiedän riskit, enkä antaudu keskustelemaan. Olisin helppo saalis ja kohta taas takaisin vanhassa uskomassa ja toivomassa muutokseen. Yritän niin kovasti ajatella, että alkoholismi on sairaus, että se vääristää ihmisen ajatusmaailmaa niin kovasti, ettei itsekään tiedä, kuka on ja mihin pystyy ja mihin ei. Ettei ne tahallaan, vaan ne ei vaan pysty muuhun. Tuurijuoppous on kyllä yksi kirottu alkoholismin muoto! Kun voi mennä pitkäkin aika hyvin ja alkaa uskomaan, ettei tässä olekaan mitään ongelmaa, kunnes sitten taas, ihan puskista, korkki narahtaa ja meno on kuin villissä lännessä. Sitä on tosi vaikea käsittää.

Tässä on mennyt jo yli kuukausi ilman näkemistä. Välistä on hyviä päiviä, mutta välistä ikävä on niin kova, että joudun kamppailemaan, etten ota yhteyttä. Silloin luen miehen lähettämät ilkeät viestit uudelleen ja pohdin, haluanko mä tätä elämääni. Enkä koskaan ole halunnut.

Kiitos teille kaikille vastauksista! Ne ovat olleet kultaakin kalliimpia. Tiedätte, mistä puhun. Myös siitä eroamisen vaikeudesta. Kun järki sanoo toista, mutta tunteet toista. Ja vaikeudesta hyväksyä, että pullo ajaa aina parisuhteen edelle.

20

Tapaaminen aukaisee haavat. Jos on hetken mukavaa ja alkaa toivoa “josko sittenkin” ja niin on äkkiä samassa karusellissa taas. Toisaalta joskus humalaisen näkeminen vahvistaa eropäätöstä. Mun oli kaikkein vaikeinta hyväksyä se, etten tosiaankaan ole kovin tärkeä, tai että ainakin alkoholi on minua tärkeämpi. Ja työkin meni mun edelle. Siinä oli tovin aika epäuskoinen olo. On yksinäinen ja kaipaa… Ehkä minä ainakin kaipaisin sellaista, mitä ei koskaan ollutkaan, sitä mitä toivoin olevan… Mutta en halua enää alentaa itseäni, tyytymään olemaan kakkonen alkoholille.

Tokihan sen ymmärtää, että kyse on sairaudesta ja juoppo itsekin käy aikamoista jaakobinpainia, toivoo ja tuntee syyllisyyttä. Aikuisetn ihmisten ei vaan tarvitse leikkiä jeesusta ja koittaa pelastaa aina joku onneton, kuten itse kaksi kertaa peräkkäin yritin. :mrgreen: Ymmärtää voi toisen vajavuutta, mutta myös omaansa, että kuinka kauan itse enää jaksaa. Ja että ymmärtää ja on myötätuntoinen ei tarkoita sitä että on jotenkin pakko tai tarpeen uhrata oma ainutkertainen elämänsä… Tapauskohtaisesti tietenkin, mutta että tekee jonkun valinnan, eikä vaan odota tai ajaudu tilanteesta ja päivästä toiseen heittopussina.

Katse siis nyt omaan itseemme! Kuka minä olen ja millaisten ihmisten seurassa on hyvä olla? Mulla on työn alla omaehtoinen taideterapia, hauskaa ja hyödyllistä, vaikka voi kuulostaa lapselliselta. Sain käsiini myös kirjan "Kirjoita totuutesi! kirjoittajat Anne Lindholm-Kärki ja Kirsi Virkkunen. Käsittelee luovaa kirjoittamista. Kummasti, varsinkin käsin kirjoittaessa ajatukset selkiintyy, kun kirjoittaa tajunnanvirtaa ja tunteitaan sensureoimatta paperille. Tuossa kirjassa on myös ohjeita mm kirjoittaa sama toisesta näkökulmasta. Tavoite on saada mielnsä kiemurat, tunteet, surut ja menneisyys jotenkin käsiteltyä, jottei niihin juutu liiaksi. Hyväksyä sitten lempeästi, että tämä on ollut minun elämääni ja minun valintojani.

Ammattiapuakin on hyvä hakea, jos tuntee tarvitsevansa. Aika pitkälle päsee ominkin avuin ja erokirjoja mm Marianne Stolbowilta kannattaa lukea. Sari Valton ohjelmakin lienee vielä kuunneltavissa areenassa. Se oli kiinnosta, miten helposti toistamme vanhempiemme virheitä… Kolem ydinkysymystä olivat:

  1. Vastattiinko tarpeisiini lapsena?
    2.Opinko luotamaan ihmisiin ja elämään?
  2. Miten minua palkittiin? (suorituksista, toisten hoivaamisesta, sain olla edes rauhassa jos olin huomaamaton ja kiltti jne.

Kolmoskohdan mallilla sitten helposti lähtee parisuhteeseen, kauppaa tai tarjoaa sitä, mikä on toiminut, kun haluaa jonkun hinnalla millä hyvänsä. :wink:

Mun oma käyttäytymisansa on tuo hoivaaminen. Tulin hyväksytyksi kun hoivasin muita ja olin kiltti… Ja mitäpä luulette, millaisia ihmissuhteita tuolla menetelmällä syntyy? Sitähän poimii hoivaa vaille jääneitä aikuisia lapsia ja sitten se suhde tosiaan on vähän äiti-lapsi tyyppinen, ei kahden aikuisen välinen suhde. Eihän kukaan tervepäinen mies edes halua siihen rooliin, joten sillä kalaverkolla tulos on ollut just tämä mikä on ollut.

Mutta nyt aion yrittää kasvaa ihmisenä. Yksin olen osannut olla ennenkin, mutta jos koittaisi ihmissuhdeasioissa vähän muuttaa toimintatapoja… Hulluuttahan on toimia aina samalla tavalla ja odottaa silti eri lopputulosta.