Alkoholinkäytön aiheuttamiin ongelmiin on yksinkertainen ratkaisu - alkoholinkäytön lopettaminen. Juovalle alkoholistille lopettaminen kuulostaa kuitenkin syystä tai toisesta aivan kauhealta asialta. Niin se kuulosti minullekin vielä reilu vuosi sitten. Syystä tai toisesta minulle kävi kuitenkin selväksi, ettei minulla ole kykyä vähentää, joten lopettaminen tai jatkaminen jäivät ainoiksi vaihtoehdoiksi. Jatkaminen olisi merkinnut peruuttamatonta valumista todellisiin vaikeuksiin, joten valitsin lopettamisen.
Seurattuani toista vuotta tätä keskustelua, ihmettelen, kuinka vaikea asia on halu lopettaa. En puhu kyvystä vaan halusta. Hyvin moni haluasi vähentää sen verran, että pysyy erossa vaikeuksista - ymmärrän hyvin, että tämä on vaikeaa. Käsittämätön ajatus siitä, että olisin jonkin aikaa juomatta voidakseni taas juoda kuuulostaa kertakaikkiaan oudolta.
Kun itselleni selvisi, että lopettaminen on minun valintani, syystä tai toisesta vaikeudet loppuivat siihen. Koska oma kyky puuttui, hain apua ja sain. Eilen taas AA:ssa kuuntelin kertomuksia siitä, miten pienikin toive paranemissesta sen verran, että voisi hieman “kohtuukäyttää” on johtanut retkahtamiseen ja vuosienkin raittiuden katkeamiseen.
Minkätakia hyvät ystävät tuo ajatus lopettamisesta on niin vaikea?
Juomisen lopettamisessa tulee vastaan koko aikaisemman elämäntavan muutos .
Tutut ja “turvalliset” ympyrät pitäis vaihtaa tuntemattomaan.
Ei siin muusta ole kysymys.
Luopumisen tuskaa, pitääkö minun ja enkö enää koskaan enkö edes viiskytvuotispäivillä ? Entäs sitten vanhainkodilla jos antavat konjakkia ? eikö edes sitä voi ottaa ? Ajatus ottamisesta jää itämään kasvaa ja käy mahdottomaksi vastustaa muutamas kuukaudessa ellei halu lopettaa juomista vahvista ajatusta juomisen lopettamisesta !
Noin se joillakin menee Toivottaa Kanthoona
Vastasin koska koen olevasi Ystävä siitä hyvyydestä sitten voi S&S olla mieltänsä , omaa .
Lastenpsykiatri Jari Sinkkonen puhuu tyhjästä masennuksesta - tavallinen arki ei riitä lapselle, joka on tottunut saamaan mielihyvää esimerkiksi nopeatempoisista peleistä. Peli tuottaa lapselle nopeita dopamiinipiikkejä. Kun peli loppuu, dopamiinitaso laskee ja syntyy tyhjä olo. Myöhemmin näillä lapsilla on taipumus hakea nopeaa mielihyvää mm. päihteistä. Sama saattaa päteä aikuisiinkin. Tavallinen arki ei tunnu mielekkäältä, vaan elämässä on oltava jatkuvasti jotain odottamisen arvoisia mielihyvän hetkiä… Tässä tapauksessa vaikkapa tuo jokailtainen tai -viikonloppuinen nousuhumalan autuas tunne.
Niin, miksi minä en halunnut lopettaa? Koska jossain vaiheessa odotin kosteita viikonloppuja ystävien seurassa. Niiden hetkien odottaminen oli mukavaa… Kun haitat alkoivat olla hyötyjä suuremmat, halusin lopettaa, mutta en oikein enää osannut. Onnistuihan se kuitenkin lopulta.
Alkoholin tuottama mielihyvä on korvattava muilla mielihyvää tuottavilla asioilla. Ajan kulueesa niitä saa näköjään ihan tavallisistakin arjen hetkistä. Jos asenne on jo valmiiksi se, ettei mikään kiinnostaa, mahdollisuudet ovat huonot.
Olen usein käyttänyt Plinkissä erästä käsitettä josta tykkään: addiktin dilemma.
Se on tuo repivä ristiriita, jonka otteessa riippuvainen elää: toisaalta hän haluaisi kovasti addiktiostaan eroon, toisaalta ajatuskin elämästä ilman addiktion kohdetta on sietämättömän kauhea!
“Ainoa asia joka estää meitä lopettamasta on pelko. Pelko siitä että edessä on epämääräisen pitkä, masentava tyydyttämättömön … himon aika. Tärkein tehtävämme on päästä eroon tuosta pelosta” maalaili eräs addiktiosta vapautumisen guru. Tuskin kannattaa mainita mikä hänen riippuvuutensa oli, mutta tuohon kolmen pisteen paikalle voi laittaa minkä tahansa addiktion. : )
Alkoholiongelmainen haaveilee kohtuukäytöstä, tupakoija uskottelee addiktionsa olevan vain “huono tapa” jonka voisi lopettaa joskus mutta ei ihan vielä, narkomaania vaivaa pakkomielle “ottaa vielä yksi ainoa piikki, yksi vain ja sitten lopettaa.”
Peliriippuvainen päättää jatkuvasti kokeilla “kerran vielä”, jospa viimeinen panosten korotus toisikin jackpotin ja kaikki tappiot takaisin korkojen kera.
Tämmöstä se on. Alkoholissahan muuten asian tekee erityisen kinkkiseksi se fakta, että suurin osa ihmisistä, jopa 80 - 90 % ihmisistä toden totta kykenee kohtuukäyttöön. On helppo uskotella itselleen kuuluvansa noin suureen enemmistöön.
Mutta jos ja kun alkoholismi on jatkuvasti paheneva sairaus, oman alkoholismin pitäisi logiikan lakien mukaan ajan mittaan vääjäämättä konkretisoitua alkoholistille. Tapahtuu se sitten pohjakosketuksen ja raitistumisen, tai sitten rappion, kuoleman tai vammautumisen kautta.
Miksi Jeppe juo? Sehän on se ikuiskysymys kai näissä piireissä.
AA:ssa ei kai ikinä lopeteta, mutta ollaan päiväkerrallaan raittiina, eli tavallaan sittenkin lopetetaan, huijaamalla ihmisen psyykettä tuolla mantralla?
Minulle kai päihteet on ollut joku selviytymiskeino. Se viimeinen paikka minne paeta, ettei tarvitse ottaa vastuuta tai kohdata ongelmiansa. Mutta eivät ne kyllä toimineet kovin hyvin. Enkä tiedä onko tuokaan se perimmäinen syy, miksi olen niitä käyttänyt, vai onko kyseessä vaan joku geeneihin liittyvä tekijä ja sitten sitä vaan keksii kaikkia tarinoita ja syitä, minkä takia pitäisi juoda tai käyttää muita päihteitä, hmm… Mielenkiintoisia kysymyksiä indeed…
Monillehan se on juuri noin, että kunhan vaikeuksia (työ, perhe ym.) ei tule, niin juominen jatkuu. Voi tulla tunne (ainakin kännissä), että osaan käyttää alkoholia , ja että ‘onhan mulla siitä konkreettisena todisteena perhe ja hyvä duuni’. Tämä juomisen ‘hallinnan’ tunne onkin se petollinen ominaisuus alkoholissa; viinapiru hieroo tyytyväisenä käsiään että tämän yksilön kohdalla koukutus-operaatio on saatu lupaavasti alulleen…Juomisen antama hyvän olon tunne on vielä haittoja suurempi ja alkoholisoitumisprosessi saa kehittyä taustalla ja vielä hieman piilossa.
Mielestäni pointti on lopettamisen ehdottomuus. Siinä karsitaan lopettamisen kyky ja halu toisistaan. Monille ehdoton lopettaminen merkitsee myös luopumista paljosta hauskasta; kavereista, biletyksestä, potentiaalisen kumppanin etsimisestä, mukavasta rentoumisesta jne… Ne painaa vielä vaakakupissa niin paljon (vrt. Onniinan mainitsemat odotukset), että niiden menetys katsotaan heikentävän elämänlaatua. Jotenkin tuntuu, että alkoholin käytön lopettamisen seurauksena todelliset tai kuvitellut ‘menetykset’ kyllä tiedetään, mutta tiedetäänkö sillä hetkellä riittävästi mitä uusia viboja raittius voi myös tuoda tullessaan? Uskoisin että ei tarpeeksi hyvin. Onhan se hyppy tuntemattomaan, ja elämänmuoto josta ei ole kokemusta (raittius) voi ensi alkuun tuntua täysin mahdottomalta ajatukselta. Niin minustakin tuntui.
Kaiken kaikkiaan raittiuteen liittyvät odotukset ja mahdollisuudet eivät mielestäni ole suurkuluttajien ja alkoholistien mielissä kunnolla jäsentyneet. Eihän raittiuden tarvitse merkitä tylsyyttä, virikkeettömyyttä, epäsosiaalisuutta, nipottamista, moralisointia jne…Eli raitiutta voisi kyllä ‘markkinoida’ paremmin ihan virikkeellisenä elämäntapana.
Yrittäessä lopettamista tulee usein pohtineeksi mistä kaikesta joutuu samalla luopumaan, ja ne seikat rupeavat usein painamaan vaakakupissa yhä enemmän mitä laajemmin niitä pohtii ja samalla huomaamattaan romantisoi. Siispä juomisen lopettaminen harvoin onnistuu.
Mutta kun alkaa pohtia mistä kaikesta joutuu luopumaan jatkamalla juomista, niin pystyy katsomaan asiaa aivan toisesta vinkkelistä, ja samalla alkoholin (kyseenalaiset) hyödyt saattavat alkaa näyttäää varsin mitättömiltä.
Minä itse pohdin asiaa surutyön kannalta. Alkoholinkäytön lopettaminen on luopumista jostain. Jos tuota luopumista ei tehdä tietoisella tavalla, ajatus alkoholin palaamisesta omaan elämään säilyy. Surutyössä on tärkeää tiedostaa mitä menettää ja mitä saa. Lähiomaisenkin kohdalla kuoleman lopullisuus jää epäselväksi, jos vainajasta jää muistoihin vain hyvät asiat.
Kun raitistumista markkinoidaan (itselle tai muille) pelkillä myönteisillä argumenteilla, tärkeä osa surun prosessoinnista jää tekemättä. Tulisi vähän urheilijan tavoin harjoitella näkemään itsensä sukujuhlissa vesilasi kädessään ja miettiä, mitä siinä tilanteessa jää kaipaamaan. Jos elämän onnellisiin hetkiin kuuluu alkoholi, niin noista onnellisista hetkistä pitää olla valmis luopumaan. Jos koko elämän kiksit pyörivät viinan ympärillä, niin pitää pohdiskella, millaista elämä on ilman noita kiksejä. Toisin sanoen - mistä olen luopumassa.
Tottakai on selvää, että tilalle tulee uusia kiksien lähteitä, mutta tunteen tasolla järkisyyt eivät paina vertailussa.
Mielestäni ainakaan raitistumisen alkuvaiheessa ei kannata tällaista surutyötä painottaa, koska menetyksen tunne voi käydä liian ylivoimaiseksi. Alkoholistillahan on harvoin elämässä enää muuta sisältöä kuin viina ja siihen liittyvät asiat.
Sanontahan kuuluu että parempi tuttu helvetti kuin vieras taivas.
AA:ssakaan ei tehdä raittiuslupauksia eivätkä useimmatkaan (kai) edes lopettamispäätöksiä, vaan pidetään huoli ettei aloiteta tänään. Jokainen tietysti tyylillään, onhan se lopettamispäätös varmaankin vakaa perusta toipumiselle, sellaisille jotka sellaisen päätöksen pystyvät tekemään.
Itselleni on tällä hetkellä helpompaa olla elämättä negaatioiden kautta, ja olla kieltämättä itseltäni mitään koska silloin ihminen tavallaan jää itseltään kieltämänsä asian vangiksi.
Minulle halu lopettamiseen tuli kuolemanpelon kautta. Ymmärsin että jos jatkan, niin se on menoa tavalla tai toisella. Hyvä tuuri ei olisi jatkunut loputtomasti, eikä terveys olisi kestänyt.
Loppu juomiselle, eli todellinen, vilpitön halu ilman mitään ehtoa, tuli ja se tunne jotenkin vapautti. Nöyrryin hakemaan apua ja sain sitä. Asiantuntevan ja kokemuksiin perustuvan hoidon avulla pääsin alkuun. Myöhemmin AA:n ohjelma alkoi avautua ja ymmärsin omalla tavallani, mitä ohjelmassa tarkoitetaan.
Aluksi päivä kerrallaan-tyyliin. Nyt jo aika kauan ilman mitään “mantraa.” Himoa alkoholia kohtaan ei enää ole ja voin olla ja toimia tavisten lailla. -sillä erotuksella, että en ota viinaa selvään päähän edes seuran vuoksi.
Ja miksi ottaisin? Ei, minun[size=150] ei tarvitse [/size]enää juoda.
Itsekin olin kuolemanvaarassa, jossa olisin uhrannut itseni miuluummin, kuin todella lopettanut juomista ja hakenut apua siihen. Halukkuus etsiä aitoa raitistumista ei olisi kuitenkaan ollut mahdollista, jos en olisi ollut siellä missä täyskäännös oli se ainut vaihtoehto, jos ei sitten hiekkahoidosta puhuta.
Jotakin herättävää minulle tapahtui (ihme joka on yhä edelleen ihme, mysteeri ja minä katson sen vain Jumalani teoksi) ja päätin oikeasti luovuttaa, etsiä apua ja ottaa sitä vastaan. Apu mitä sain, ei ollut sitä mitä silloin eniten halusin, vaan mitä eniten pelkäsin. Onneksi hain siihen suuntaan, vaikka eihän muita kokemattomia suuntia enää ollut jäljellä, koska kaikki helpot oli jo kokeiltu.
Täydennyksenä aikaisempaan viestiini, että myös minä olin tilanteessa jossa lopettaminen oli tulevaisuuttani ajatellen ainoa vaihtoehto eli kuten paarma totesi:
Paljon on kuitenkin ihmisiä, kuten minäkin vuosia sitten, jotka voivat vuosikausia olla siinä alkoholin hyötyjen ja haittojen arviointitilanteessa/addiktin dilemmassa ja esittää koti-Hamletia pääkallo kourassa että ‘juodako vai eikö juoda…’ Jos tuolloin esim. joku raitistunut kaveri todellakin markkinoisi sitä raittiutta, niin vaakakuppien asetelmat voisivat muuttua kokonaan lopettamisen suuntaan jo hyvissä ajoin, eikä tarvitsisi käydä siellä ‘omalla pohjalla’ tuon viinan kanssa.
Tuosta en tiedä… Minulle ei oikeastaan kukaan sanonut, että lopeta nyt hyvä ihminen. Muutama vihjaisu sinne suuntaan laittoi kyllä ajattelemaan… Itse olen eräälle kaverilleni - joka juo päivittäin ja isoja määriä, mutta hoitaa kuitenkin työnsä ja menestyy - sanonut ihan suoraan, että kannattaa lopettaa ajoissa. Hän ei halua, koska haluaa elää mieleskästä elämää. Muutkin ovat hänelle lopettamista suositelleet, mutta hän ei kuuntele. Sellaisille tyypeille, joilla elämän langat ovat vieläö näennäisesti käsissä, ei puhe auta. Itse se on hoksattava. On tietysti nöyriäkin alkoholiosteja, joille vihjaisut ja puheet saattavat antaa sysäyksen. kai se on täysin tyypistä kiinni…
Näinhän se valitettavasti on. Usein vaan synkkinä hetkinäni kelaan, että pitikö minun varoituksista huolimatta katsoa ‘omat pohjani’ viinan kanssa ennenkuin heräsin karuun todellisuuteen. Tai pikemminkin voisi sanoa että ennenkuin herääminen realisoitui konkreettiseksi toiminnaksi lopettaa ihan kokonaan. Siitä heräämisestä todellisuuteen voi olla vielä hyvin pitkä matka todelliseen lopettamiseen ja juomarille nuo ajat ovat sitä retkahtamisen riskin aikaa.
Muuten, koskeeko Sinkkosen kommentti
juuri nykyajan kompuutteri-pelejä ja perustuuko kommentti laajaan tutkimukseen (kans.väl. tai kotimainen) vai hänen omaan mielipiteeseen? Minun lapsuudessani suurimmat dopamiinipiikit taisivat olla TV:n Pikku-Kakkonen, lätkä-ottelut ja sarjakuvat .
Lastenhan voi katsoa hakevan nopeita dopamiinipiikkejä kaikista tekemisistään ja leikeistään; ihan yhtä lailla tyttöjen kuin poikienkin. No, tietty tosin tyttöjä kannustetaan tietoisesti tai tiedostamatta leikkimään rauhallisempia leikkejä, jotka ikäänkuin valmentavat aikuisen arkeen mutta kyllä terveen lapsen kuuluu saada liikkua ilman pelkoa että tuleekohan lapsesta isona päihteilijä. Oli se liikunta sitten naruhyppelyä tai jalkapalloa, taitoluistelua tai jääkiekkoa. (tai pesistä niinku mulla : )
Eli kyllä mä näkisin nyt Sinkkosen hiihtäneen vähän umpihankeen, jos hän vetelee yhtymäkohtia kaikkien mielihyvän lähteiden ja päihteidenkäytön välille. Ei tosin käy ilmi, tarkottaako hän “nopeatempoisilla peleillä” ihan ulkopelejä vai pleikkaria, mutta silti.
Alkoholistilla päihde aiheuttaa erään teorian mukaan aivan erikoislaatuisen dopamiinireaktion aivoissa, verrattuna ei-alkoholistiin. Tästä johtuu joidenkin alkkisten kohtaloksi tuleva erittäin nopea, refleksimäinen koukuttuminen alkoholiin jo ekasta teini-iän kännistään alkaen.
Omalla kohdallani haluun lopettaa vaikutti aivan ratkaisevasti se, että oivalsin alkoholismin luonteen parantumattomana ja kuolemaan johtavana sairautena. Kun tunnistin itsessäni alkholisimin, minulle jäi vaihtoehdoiksi punnita totaalista lopettamista tai juomisen jatkamista. Moni puhuu täällä omaa kokemustaan kuoleman pelosta. Minulla tuo kuoleman pelko ei ollut sillä tavalla konkreettinen ajatus, kuin mielikuva siitä, mitä elämällä olisi jatkossa tarjolla, jos jatkan alkoholin käyttöä.
Juuri noin kiellot, pyynnöt, itkut, uhkaukset ja kaikki kommentit toisten taholta vaikuttivat minuunkin.
Vasta sitten kun “seinä oli vastassa,” olin hävinnyt omavoimaisen kamppailuni, alkoi ulkopuolinen, kokemuksiin pohjautuva apu kelvata. Ja se kantoi hedelmää. Toki ei ollut helppoa niellä sitä, etten kyennytkään stooreillani kusettamaan auttajiani. Nyt senkin ymmärrän; he tiesivät, koska ovat itsekin alkoholisteja ja käyneet myös pohjalla.
Pohjalla kuulemma on tungos, mutta harva nousee sieltä ja on kertomassa kokemustaan.
Luulen, että halusin lopettaa, koska minulla oli niin kauhea olo. Kaikki muut keinot olin jo kokeillut, eikä mikään ollut auttanut. Tämähän oli se ‘hirvein’ vaihtoehto, että pitäisi viinasta luopua… mutta olokin oli niin hirveä, että jotain piti yrittää. Olin pelkkä ihmisen kuori, sisältä ontto ja tyhjä.
Joka aamu jaksan olla iloinen siitä, mikä peilistä katsoo takaisin, sillä muistan vieläkin ne toiset kasvot peilissä - silmät, joiden takana oli tyhjää.
Linnunradan himmeä hehku syksyisellä taivaalla, oksennus rapussa, peilikuva aamulla ja musta-aukkomainen
rahankadotussysteemi ajoivat minut lopulta järkyttävän tosiasian eteen: juominen ei kannata taloudellisesti,
fyysisesti, psyykkisesti, reaalisesti eikä hengellisesti.
.