Halusin lopettaa siksi, että kroppa alkoi sanoa sopimuksen irti sekakäytön takia. Monta vuotta pystyin kevyesti myöntämään riippuvuuden huumeisiin ja lääkkeisiin, mutten alkoholiin. En edes tajunnut juovani päivittäin, en pahimmassa vaiheessakaan. Kirjoitin joka päivä blogia, enkä huomannut kirjoittaessani/lukiessani, että joka päivän kohdalla oli huumeiden lisäksi tekstiä alkoholista.
Pari reissua tein sekakäytön takia päivystykseen ja jotenkin sain itseni kuitenkin aina ulos ns. puhtain paperein - epikriiseissä ei mitään mainintaa alkoholinkäytöstä. Mulle sit tarjottiin lääkettä, joka oli aiempaa vahvempi, mut sen kanssa ei ollut alkoholi suositeltavaa, joten tuo vahvempi lääke veti enemmän puoleensa kuin alkoholi. Silti tuli muutama sairaalareissu ennen kuin tajusin, etten voi juoda mäyräkoiraa vastaavaa määrää lääkkeiden kanssa. Pari pulloa on kuitenkin ihan ok.
Olin juomatta pitkiäkin jaksoja, mutta aina silloin tällöin tuli yksittäisiä tilanteita (esim. juhlia), jolloin halusin juoda. Juominen on kuitenkin pysynyt siinä mielessä hanskassa, että krapulaa ei ole ollut pariin vuoteen. Halu lopettaa tuli mulla siis siitä, että sain jotain muuta tilalle, joskin se muu oli ihan oikeaan sairauteen tarkoitettu lääke, eikä addiktin hyppäys aineesta toiseen. En tosin usko elinikäiseen päihderiippuvuuteen, vaan siihen, että kohtuukäytön voi opetella, mutta se vaatii mm. hyvää itsetuntemusta ja harjoittelua.
Näin se minunkin kohdallani meni. Vielä reilu vuosi sitten en tajunnut edes olevani sairas (ja nyt ihmettelen miksi ihmiset eivät yleensä pidä alkoholismia sairautena), vaan että minulla oli hallitsematon ongelma. Kun sairausasia saatiin taottua kovaan viinan turruttamaan päähäni, asiat lutviutuivat jo helpommin. Oli jotain mihin keskittyä. Siitä ja toipuneiden alkoholistien kanssa juttelemisesta alkoi minun haluni lopettaa.
Jos ajattelen kuoleman pelkoa, pelkäsin alkoholismin aikana kuolemaa enemmän kuin nyt. Nyt kuolema on minulle luonnollinen asia, kun taas juovana aikana sitäkin vastaan piti taistella. Nyt en halua enää taistella mitään vastaan, vaan elää elämääni pienimuotoisesti ja rauhallisesti. Monta kantoa on vielä kaskessa, mutta yksi kerrallaan niitä siirretään syrjään.
Itse uskon omalla kohdallani elinikäiseen päihderiippuvuuteen ja tunnen sen itsessäni. Olen siksi alusta alkaen ottanut vain yhden tavoitteen eli raittiin elämän. Jos oletetaan että kykenisin kohtuukäyttöön, sellaisen ylläpitäminen vaatisi minulta suunnattomasti voimavaroja, suunnittelua, pohdiskelua ja itsekuria. Ainakin itselleni herää kysymys, minkä takia? Parin saunakaljan tai viinilasillisen vuoksi? Ei riitä minulle perustelemaan raiuttiuden uhraamista. Tai toisin sanoen: ei maksa vaivaa.
Raittius on minulle jo itseisarvona asia, jota edes taviksilla ei ole
Mitäköhän kaikkea sitä joutuisi tekemään sen eteen, että saisi juoda vielä kohtuudella. Harjoitteleminen jo saattaisi koitua kohtaloksi, jos ei siinä vaiheessa osaa pitää varaansa. Entä sitten se ikuinen suunnittelu noiden harjoitteluiden puolesta. Sitoisiko se tosiaan ihmisen miettimään juomistaan entistä ankarammin. Itse ajattelen ja olen kokenutkin, että juuri niin kävi minulle. Juominen oli mielessä päivin öin. Kohtuujuominen varsinkin. Muistan vieläkin sen ajatuksen mukavasta kävelyretkestä paikkakunnan torille, pullo mukana tietenkin, mutta siitä siemailisin vain sopivasti itseni pikkuhumalaan. Kaksi kertaa teinkin näin ja molemmat kerrat päätyivät katastroofiin. Minun harjoittelelut pikkusievän puolesta olivat aika kaameita.
Hyvin ilmaistu, koen oman tilanteeni juuri tällaisena. Koen olevani riippuvainen alkoholista, ja elämänlaatuni on huomattavasti huonontunut asian vuoksi. Rahaa on palanut, ihmissuhteet kärsineet, opinnot jääneet, ahdistusmasennuksista puhumattakaan. Silti asiani voisivat olla huomattavasti huonomminkin, eli varsinaisella “pohjalla” en ole mielestäni vielä ollut - enkä toivottavasti sinne koskaan joudukaan. Tänään vasta kolmas päivä lopettamispäätöksen jälkeen, ja tiedän toipumisen olevan pitkä ja kivinen tie.
Tällä hetkellä olen äärimmäisen kiitollinen, että eksyin “jo” tässä vaiheessa Plinkin sivuille. Paljon tietoa, vertaistukea, vinkkejä, ja ennen kaikkea pysäyttäviä ajatuksia.
Smokkisikaria täytyy ihan erikseen kiittää ja kumartaa: (muutaman muun kirjoittajan lisäksi) erityisesti sun tekstit on jääny positiivisina mieleen. Rohkaisevaa, rakentavaa, analyyttista ja äärimmäisen oivaltavaa settiä! On monen lauseen kohdalla jäänyt miettimään ihan pidemmäksikin aikaa.
Tänä aamuna heräsin ja ajattelin lopettaa koko tämän plinkin selaamisen juuri tuon viittaamasi kinastelun takia. En sitten näköjään lopetakaan, kun siitä on kerran ollut sinulle hyötyä.
Lopettamisesta on hyvä ajatella, että tavoitteena on lopullinen lopettaminen. Silloin ei korvien välissä pyöri se jatkuva ajatus - sitten kun lopettaminen on loppunut. Usko lopulliseen lopettamiseen varmaankin on horjuva, jolloin tuo “päivä kerrallaan”, kuten Soikannelkin sanoo, on se helpoin juttu.
Jos joka aamu pysähtyy hetkeksi pohtimaan, olisiko tänään vielä päivän raittiina vai joko ryhtyisi juomaan, niin homma menee hyvin. Selvän pään kanssa nukutun yön jälkeen päässä varmaan on sen verran järkeä jäljellä, ettei se juomaan halua.
Just meitin äsken, että nyt mä tiedän milltä tuntuu, kun on “vaan yks asia mielessä”. Kuuluuko tää jatkuva (= oikeestaan koko valveillaolon ajan) miettiminen alkuun, ja helpottaako se jossain vaiheessa? Mun ei tee mieli alkoholia, mietin vaan tätä koko elämänmuutosta.
Ajatusten purkaminen (edes) täällä on kyllä terapeuttista, mut oon huomannut myös, että näitä juttuja luettua tulee entistä enemmän pyöriteltyä kaikkia asioita. Oonhan mä aina ollu vähän turhan analyyttinen, mut mikä määrä asian pohdiskelemista on “normaalia”?
Toisaalta, onhan sekin totta, et aiemmin nää mun ajatukset ois pyöriny vain viinanhimossa ja viinankäytön suunnittelussa, suunnilleen ihan samassa mittakaavassa. Ja onhan se hyvä myöntää ongelmansa itelleen ja pyrkiä asioita pohtimaan & analysoimaan mahdollisimman rehellisesti, mut on tää_jatkuva_asioiden ruotiminenkin aika ärsyttävää.
Mun mielestä se ilmentää sun voimakasta halua muuttaa asioita. Kannattaa siihenkin varmaan suhtautua rauhallisesti. Vatvominen kyllä hellittää jossain vaiheessa, ainakin itse uskon näin.
Mun mielestä plinkki on siitä hyvä mesta, että täällä voi välillä jutella ihan jostain muustakin. Ja sitten jos alkaa taas ahdistaa, niin voi palata sen ruotimiseen.
Kuten Kirja sanoisi, suurin ystävällisin kirjaimin: Don’t panic.
Kyllä se kuuluu asiaan. Ja jos menee kuten minulla, yöt oli samaa hommaa - toki nukkuessa, mutta aamulla tiesi yölläkin tehneensä työtä. Siihen kannattaa varata aikaa ja olla itselleen armollinen. Muutaman viikon voi olla vähän hankalaakin, mutta vähitellen ne ajatukset kääntyvät myönteisemmiksi.
Minäkin Kiitän Smokkia hienoista omiin kokemuksiinkin perustuvista kirjoituksista, kun niistä näkee ihmisen kasvun, ettei ne ole vain jonninjoutavaa lainailua joistan opituista jutuista. Oppiihan ihminen, mutta kykeneekö käyttämään mitään hyödykseen ilman oikeaa tarvetta tai perustetta niille, kun joko oma kokemus puuttuu tai sitten kaikki perustuu vain itsekkääseen tarpeeseen jolloin kykyänsä käyttää lähinnä itseäänkin vastaan.
Tänä aamuna heräsin ja ajattelin lopettaa koko tämän plinkin selaamisen juuri tuon viittaamasi kinastelun takia. En sitten näköjään lopetakaan, kun siitä on kerran ollut sinulle hyötyä.
