Uskojen ja uskontojen taustalla on ne kaksi asiaa, valta ja vallankäyttö merkittävimpänä, ja uskonnot sen työkaluina. Toisena on kuitenkin maailmankäsitys ja kaiken olevaisen sopeuttminen siihen.
Niin Juutalaisuudessa kuin muissakin välimeren alueen vanhoissa uskonnoissa on maailmankatsomuksen pohjana maailmankaikkeuden suuren kaaoksen järjestyksenvalvojana toimiva korkeampi voima -eri tavoin tulkittuna.
Kaiken olemassaolevan katsottiin (ja uskonsoturien joukossa katsotaan edelleen) kaiken olemassaolevan tähtäävän juuri tuohon yhteiseen isoon järjestrykseen ja sen tavoitteisiin. Luonnonmukaisuus katsotiin säännönmukaisuudeksi, eli kaikki se luonnossa ja ihmisissä joka toteutti suuren voiman järjestyksentavoittelua, oli oikein ja hyvä. Siitä poikkeava taas pahaa.
Asioita, jotka moraalisesti katsottuna tämän päivän arvoasteikoilla eivät ole sen enmpää hyviä kuin pahojakaan, ei katsottu olevan olemassa. Jompaankumpaan leiriin oli joka asian kuuluttava.
Raamatussa on eri kerroksia ja jopa keskenään sekasotkuisessa ristiriidassa olevia heittoja eri aikakausien vallitsevista maailmankatsomuksista, ja niistä voisi aloittaa ihan oman keskustelunsa. Mutta, se hyvän ja pahan, “luonnollisen” ja “ei-luonnollisen” ero.? Alkukirkossa Paavali edusti jyrkästi sitä kantaa että perimmäisen “hyvän” tärkein ominaisuus on seurakunnan, yhteisön, yhteinen kuuliaisuus hyvälle järjestykselle ja sen ajatteleminen kaiken edelle. Myöhemmin on samansuuntaisissa ajattelijoissa noussut enemmän pinnalle yksilön rooli yhteisön suhteen, edelleen ajateltuna että se yksilön onni, hyvä, tarkoitus, löytyy alistumalla ja nöyrtymällä yhteisön tahtoon, yhteisö kun sitten puolestaan on saanut ohjeensa suoraan jumalalta. Ja taas ovat samassa nipussa termit joiden katsotaan tulkitsevan samaa. Säännönmukainen on edelleen sama kuin luonnonmukainen, eli korkeamman voiman asettaman luonnollisen järjestyksen mukainen.
Ja tässä sitten ollaan seksiasioidenkin suhteen. Jos et ole ja elä kuten yhteisö on aina vaatinut elettävän, olet pahan palveluksessa. Joko tai. Ja uskontojen olemassaolon edellytyksenä on aina taistelu yhteistä vihollista vastaan. Mikä sen paremmin yhteisöä koossa ja hallittavana pitäisikään. Ja varmuuden vuoksi, kaikki erilainen on vihollisen juonta -poista paha keskuudestasi.
Onko sitten edes mahdollista parantaa maailmaa keskustelemalla sokeaan uskoon ajattelunsa perustavien kanssa? Eihän mikään “muiden” kokema kipu tai henkinen tuska voi horjuttaa heidän ajatteluaan, eikä minkään taikatempun paljastuminen vain tempuksi tai tietämättömyydeksi saa heitä antamaan itselleen lupaa ajatella uskon vastaisesti?
Vaikeaa on. Jokainen aikakausi tarvitsee yhä uusoia uskontoja sisältäpäin muuttavia piispojaan ja paavejaan, imaameja ja töyhtöhattuisia poppamiehiä jotka aikansa maailmaa kieroon katsottuaan alkavat selittää vanhoja oppeja uudestaan, “tulkita” niitä niin ettei ehkä jumala ihan tosissaan tarkoittanutkaan että auttus odottaa niitä jotka empimättä iskevät vihollisten lasten pääkallot kiviin…
onneksi kaikkien aikojen Nostradamukset ja ilmestyskirjankirjoittajat ovat syytäneet sanomaansa niin laveilla pensselinvedoilla ja ympäripyöreästi että uudelleentulkintoja voidaan aina tehdä.
Jokaisen uuden asian edessä uskontojen on ensin hyväksyttävä kyllä-ei asetelman lisäksi se, että jotkin asiat ovat “ehkä”. Jotain mikä ei ole hyvää ja korkeamman just sellaiseksi suunnittelemaa, mutta ei niin pahaakaan että kivittää pitäisi.
Joskus kirkolliskokous tappeli siitä voidaanko eronneita vihkiä -nyt se ei taida monellekaan papille kynnyskysymys olla.
Kylklä he hiljalleen oppivat siihen että homotkin ovat ihan ihmisiä.
