Mitä kuuluu tänään? 
Helvetillistähän tämä maanpäällinen vaellus on. Eihän sitä tosiasiaa mihinkään pääse pakoon.
Olen alkanut ymmärtää miksi esi- isäni, ja esiäitini päättelivät maanpäällisen vaelluksen olevan vain välttämätön paha - kärsimysten tie - matkalla kohti taivaan kirkkautta. Elämä on kärsimystä. Ei se ole asenne, vaan tosiasia. Siksi meistä jotkut kurottelevat kohti taivaita.
Päiväni oli paska. Ahdistus oli päivällä valtava. Mutta silti ei tee mieli juoda. Kun ajattelen pirkkalageritölkkiä, ei herää minkäänlaista mielitekoa. Viinipulloajatuksesta ei tule mieleen helpotus. Aika ihmeellistä.
Onko ihme tapahtunut? 
Missä on vanha tuttu vieras, alkoholinjuontipakko?
Pahimman ahdistuksen kaikottua mietin pitäisikö varmistaa raittiusasemiaan, ja ottaa askel pidemmälle ylistyselämäntavassa; ehkä alan harjoittelemaan ylistystanssiaskelia. Sehän on vähän sama kuin että mennään porttiteorian kautta kovempiin aineisiin kohti lopullista tuhoa. Ehkä mä pääsen taivaan porteille asti.
Iso musta koira juoksi minua päin ja yritti kaataa minut. Se oli isokokoinen ja painava. Sillä oli isot tassut. Koirakuiskaaja saapui paikalle ja kertoi että koira yrittää alistaa minut. Se yrittää osoittaa että se on johtaja. Opettelin oikeat otteet ja onnistuin selättämään koiran ja näyttämään sille sen paikan.
Musta koira helvetistä.
Mustille pitää näyttää kuka on pomo.
Unet ovat joskus merkityksellisiä.
…
Lepopäivä. Eilen oli sapatti, joka jäi väliin. Tänään suomalainen lepopäivä. Päihderiippuvaiselle on tärkeää osata relata. Lorviminen on aliarvostettua kotomaassamme. Lorvimisen seurauksena on syntynyt suuria filosofeja. Filosofoinnin seurauksena on syntynyt uusia toimintamalleja. Raatajat eivät kerkeä ajattelemaan mitään. Näin ollen lorvinta itseasiassa edistää kehitystä. Raataminen pysäyttää kehityksen junnaamaan paikalleen.
Raadanta. Suomalaisten uskonto.
Lepo, Yahwehin määräämä, ihmisen hyväksi tarkoitettu.
Totta puhut, ihmisen pitäisi levähtää enemmän ja pyhittää se lepopäivä. Jos näin ei tee, sairastuu. Kuten minä nyt. Pakko pyhittää lepopäivä.
Tuosta juutalais(?)musiikista. Aivan hirveää. Kuten on minun mielestäni myös esim. metallimusiikki tai humppakin. Makuasioista ei voi kiistellä. Joku jossain musiikkityypissä tai -lajissa resonoi ja se siitä. Minulle tuosta linkittämästäsi musiikista tulee lähinnä mieleen joku juutalinen “Matti ja Teppo” tai Jamppa Tuominen tyyliin “oli elämän valttikortit…”, siis valitusmusiikki, joskin tuossa musiikissa itsesäälissä rypevän laulajan on pelastanut Jeesus. Mutta silti, silti ihanaa, että olet löytänyt musiikista käänteentekevää voimaa elämääsi!
Aiiiika hyvä vertaistukemisyritys. Hyvä. Vähän kun hiot tyyliä, niin ehkä susta tulee vielä mestaritsemppaaja.
Mutta jatkakaamme “itsesäälisten jamppatuomisten” kanssa ylistystä. 
Aito tarkoitus ei missään nimessä ollut loukata, mutta taisit silti loukkaantua. Harmi, sillä tulkitsin sinut fiksummaksi. Lisäksi voisin lyödä vetoa,että sinäkään et taitaisi pitää minun musiikkimausta. Kaikesta huolimatta, hienoa, että se oma, raittiuttakin kannatteleva musiikki on löytynyt. Anteeksi suorasukaisuuteni, jos haluat voin poistaa kommenttini ketjustasi.
Nuo omat assosiaationi tuosta sinua puhuttelevasta musiikista liittyvät lähinnä lapsuuteen ja perikunnan huvilaan, johon kesäisin kokoonnuttiin. Enoni oli juuri tuollainen “partjeppe”, joka hoilasi menetettyä taloa ja akkaa aitassa kolmen promillen humalassa… Eli ei siis mitään tekemistä todella tuolla arviollani varsinaisen musiikin kanssa.
Aiiika hyvä vertaistukemisyritys tuokin. Mutta ei vieläkään mennyt ihan putkeen. Harmi, sillä tulkitsin sinut sivistyneemmäksi. Mutta ehkä se vertaistukijatimantti sieltä kerrosten uumenista joskus sitten löytyy. Vähän on vielä hiottavaa. 
Vähän tarkennusta asiaan. Messiaanisjuutalainen ylistysmusiikki ei ole musiikkityyli. Kuten linkeistänikin varmasti havaitsit, siihenkin sisältyy erilaisia musiikkilajeja. Samoin kuin kristillisen hengellisen musiikinkin sisään. En tiedä millä tavalla vaikkapa MiYahin tai Michael Ben Davidin ylistystä voi kuunnella siten, että siihen saa samaistettua jonkun Matin ja Tepon iskelmäidean! Ben David oli ennen ylistysmusiikkielämäänsä New Yorkin R&B miehiä levytyssopimuksineen. Sitten hän ryhtyi ylistämään YHWH:ta ja muutti Jerusalemiin. Myöskään Lambin Eli Eli- kappaleeseen en osaa yhdistää itsesäälistä ajatusta “menetetystä akasta ja talosta” vaikka se onkin melankolisempi ylistysversio. Aika monet kuuntelevat eri elämäntilanteissa ja eri fiiliksissä erilaista musiikkia. Itse en ole koskaan ollut musiikkityyleille uskollinen. Pidän yksittäisistä kappaleista erilaisissa tunnetiloissa.
Ylistysmusiikissa musiikkityyli ei ole olennaisinta. Ylistäminen itsessään on se idea.
El Shaddai, God Almighty on pääasia.
No ni. Kerro ny mistä musasta sä nyt sit tykkäät, kun kuitenkin tekee mieli kertoa? Anna mä arvaan, jazz? 
Pahoittelut kommenteistani, Fernetti. Mieheninkanssa heitämme kovaa läppää toistemme musikkimieltymyksistä. Se einehkä sopinut ketjuusi.
Sopi sopi, miksei olisi. Nuo "kannustus"yritelmät vain ovat surkuhupaisia: “Kaikki mikä on sinulle tärkeää on ihan hirveää, mutta hienoa että olet saanut tuosta paskasta itsellesi jotain”. Ja “Ei missään tapauksessa ollut tarkoitus loukata, mutta luulin sinua fiksummaksi”.
Sivistynyt ihminenhän tajuaisi esim. jälkimmäisen kommentin ristiriitaisuuden; ensin väität ettet halua loukata, ja heti seuraavassa lauseessa loukkaat taas. Eikä mikään valo syty päässä.
Suomalaiset ovat tunnettuja sosiaalisesta kömpelyydestään. Aiheesta. Olen melko varma, että suomalaiset yrittävät rikkoa jotain epäkohteliaisuuden maailmanennätystä. Valitettavasti suomalaiset ovat niin sosiaalisesti kehitysvammaisia, ettei suurin osa edes tajua käytöksensä loukkaavuutta.
Suomalaiset potevat myös sellaista sosiaalista perversiota, että loukata saa miten paljon tahansa. Häpeä on sen, joka loukkaantuu.
“Suomalaisista” puhun vain siksi koska en ole koskaan elänyt muualla kuin Suomessa.
Mutta älä huoli. En loukkaantunut. Mikä on aika yllättävää. Yritin kyllä vetää herneet mutta ääh, ei jaksa. Me fundiskotien kasvatit olemme lapsena jo oppineet että kun puhutaan Jumalaan liittyvistä asioista, ei kannata odottaa suopeaa vastaanottoa. Otin tietoisen riskin aloittaessani tämän ketjun.
Minua lähinnä hihityttää ihmiset, jotka kovasti yrittävät tuoda esiin sivistystasoaan, mutta kaikki omassa käytöksessä paljastaa sen sivistymättömän perusjuntin josta ei pääse eroon sitten millään.
You’re still fucking peasants as far as I can see.
Joopa joo. Se olis tänään sitten taas tarkoitus olla mailman suola. Valo pimeässä.
Juntti mikä juntti, mihinkäpä sitä karvoitaa pääsisi.
Mitäs me juntit!
Pikkusudelle kiitos.Tämä on todella hyvää meditaatiomusiikkia.
Tämä on taas niitä juttuja jolloin on pakko ihmetellä näenkö minä maailman ihan eri tavoin kuin muut.
En uskalla lopettajiin kommentoimaan, mutta pakko tulla purkamaan tämä ajatusrulla fernettimetsään: (Viittaan Metsänreunan miehen ketjussa nimeltä Elän kuin en olisi ikinä juonutkaan, käytyyn keskusteluun).
Miten joku voi olla “ylpeä kotiseudustaan”? Mitä ylpeilemistä siinä on missä sattuu asustamaan?
Kuka tahansa voi muuttaa Vieremälle, Juankoskelle tai vaikka Vantaalle. Mutta muuttaisinko Vieremälle olemaan ylpeä Vieremästä? Pakkaisinko kimpsut ja kampsut ja muuttaisin Kauniaisiin siksi koska haluan olla ylpeä Kauniaisista?
Ymmärrän ylpeilemisen omilla saavutuksilla. On syytä olla ylpeä siitä että on rakentanut hienon talon, päässyt läpi tentistä tai ollut kolme kuukautta juomatta. Mutta että ylpeä siitä missä asuu? Ihmeellistä ajatuksenjuoksua.
Hassua on sekin etten tunne ylpeyttä kun ajattelen miten pitkään olen elänyt ilman alkoholia. Tämä aika ei tunnu saavutukselta. Se ei ole suoritus josta olla ylpeä. Se vain yhtäkkiä meni näin. Joka kerta kun tajuan että taas muuten meni oho viikko ilman alkoholia, olen todella iloinen. Aamuisin saatan herätä kiitollisuudentunteeseen, kun ei tarvinnut taaskaan herätä kammottaviin oloihin ja ahdistuksiin, jotka aiheutuvat kemikaaleista. Tämä juomattomuus ei tunnu edes omalta päätökseltä jonka itse teen. Vaikka sitähän se oikeasti kai on. Mutta ihan oikeasti en tee aamuisin, sen enempää kuin päivisin tai iltaisinkaan mitään päätöstä olla juomatta. Vaikea ajatella etten enää koskaan joisi. Yhtä vaikea ajatella että vielä joskus joisin. Tämä juomattomuus vain on.
Kaikille riivatuille sieluille, Aaronic blessing, olkaat hyvät. Jostain syystä “aaronic blessing” taipuu aivoissani “Ironic blessingiksi”.
Kotiseutuylpeys, tai vaikkapa ylpeys omasta kotimaasta, on tosiaan mielenkiintoinen käsite. Eihän se liity mihinkään omaan henk.koht. saavutukseen tai edes omaan itseen, vaan siihen mihin on sattunut syntymään tai missä sattuu asumaan.
Se liittyy siis siihen, mitä kutsutaan identiteetiksi. Esim. nyt kun Vantaalla kohistiin ennätysmäisen matalasta äänestysprosentista kuntavaaleissa, syyksi sanottiin että “Vantaalla ei ole identiteettiä kaupunkina”.
Monet sanovat olevansa ylpeitä suomalaisuudesta. Etenkin nyt Persu-hypen aikana se tuntuu olevan jopa trendikästä. Weird?
Kyllä minäkin olen ylpeä Suomen kansalaisuudesta kaukomailla; maamme demokratiasta, puolueeettomuudesta, tasa-arvosta ja hyvinvoinnista. Suomen passia on kiva näyttää missä tahansa. Finland herättää aina ystävällisen reaktion. “Santa Claus, Kimi Rräikkönen, Nokia, sauna, perkkele! Finnish ladies very bjuutiful!”
Mutta eihän tämä kaikki minun ansiotani ole! 
Kansallinen identiteetti onkin siis emotionaalinen, abstrakti asia, jota ei voi mitata tai selittää rationaalisesti. Sen joko ymmärtää, tai sitten sitä ei voi ymmärtää eikä sekään ole väärin. Lisäksi isänmaallisuutta on myönteistä ja kielteistä, tai ainakin vaaratonta ja vaarallista.
Sellaisia emotionaalisia asioita on monia muitakin.
Rakastan myös suomen kieltä! Rakastan etenkin suomen kieltä. Se ei kuitenkaan estä minua osaamasta muitakin kieliä, sikäli kun viitsin niitä opetella tai pitää taitoa yllä. Mutta suomi on kaikkein rakkain. Vähän niinkuin Helsinki on minusta maailman hienoin kaupunki, vaikka olen käynyt varmaan parissa kymmenessä muussakin maailman pääkaupungissa. <3
Se on tyhmää, kieltämättä.
Mutta kuten Juice-vainaa aikoinaan sanoi: “En ole isänmaallinen. Olen äidinkielellinen”.
PS. Kas vain, meillä lukee paikkakuntana profiileissa melkein sama kylä.
Minä ymmärrän tuon kotiseutuun liittyvän ylpeyden ilona. On siis iloinen ja ylpeä palasta Jumalan luomaa maata, jolla sattuu asumaan. Itse olen hieman samankaltaisesti ylpeä lapsistani. Voin kuvitella, että joku tuntee samanlaista iloa ja mielihyvää kotiseudustaan kuin minä tunnen lapsistani, heidän olemuksistaan. Metsänreunakeskusteluja en lukenut, joten voi mennä ohikin.
Minäkin rakastan suomen kieltä. Mutta monet asiat pystyy ilmaisemaan järkevämmin englannin kielellä.
Nämä ovat ilmeisesti opittuja juttuja. Minä olen aina kokenut itseni kaikkialla vierailijaksi, jopa synnyinpaikkakunnallani. En ole identifioitunut koskaan paikkakuntaan jossa olen elänyt. Ne ovat toisten kotipaikkoja, joihin olen ulkopuolisena tutustunut. Siksipä identifioituminen “syrjäytyneisiinkin” kävi minulle niin luontevasti. Jos maallisista puhutaan, samaistun aina “kolmansiin”. Niin pienessä kuin suuressakin mittakaavassa.
Ehkäpä nämä ovat liian maallisia asioita joihin leimautua. Minähän opin leimautumaan taivaallisiin juttuihin. Identiteetti löytyi vaatimattomasti Taivaan kansalaisuudesta. 
Suhdettani ympäröivään mailmaan ohjasi ajatus siitä, että lopulta tuomiopäivän koittaessa “ensimmäiset tulevat viimeisiksi, ja viimeiset ensimmäisiksi”. Kannattaa siis olla maanpäällisessä elämässä se viimeinen. Ja “helpompi on kamelin mennä neulansilmästä kuin rikkaan (=maanpäällisessä elämässä menestyneen) päästä Taivaan valtakuntaan”. Näin ollen syrjäytymisestä ei tullut minulle koskaan itsetuntokysymystä. Maanpäälliset hierarkset ajattelumaallit lähinnä vituttaa suunnattomasti. Mutta omanarvontuntoni ei koskaan ole ollut riippuvainen niistä. Aivoni eivät pysty käsittämään ihmisiä, joiden omanarvontunto riippuu epätoivoisesti itsen ulkopuolisten, maallisten statusten varassa.
Isänmaallisuushypetyksestä en ole koskaan tajunnut miksi se on saanut niin massiivisen mittakaavan juuri täällä. Mainitsemasi Räikkönenkin totesi: “en ajattele suomalaisuuttani 24/7”. Nokiaa pidetään ulkomailla poikkeuksetta japanilaisena merkkinä. Saunasta, Joulupukista ja lumihangessa ilkosillaan pyöriskelystä vouhottavat lähinnä suomalaiset itse. Ja imartelu suomalaisten naisten kauneudesta on juuri sitä; imartelua. Mutta joka kerta kun joku amerikkalainen suuri idoli kehuu suomalaiskauneutta, kuohuu puoli suomea tohkeissaan. Täällä otetaan kaikki kirjaimellisesti, 100% totena. Ei ymmärretä herrasmiesmäistä kohteliaisuutta. Puoli suomea varmasti kuohuisi kauhistuksesta, itsetunto romahtaisi pohjalukemiin, jos tajuaisivat että samat amerikkalaisjulkkikset imartelevat myös venäläisiä, englantilaisia, ransakalaisia, kiinalaisia, japanilaisia… ihan samoin. Kauheita kaksinaamaisia valehtelijoita ne ulkomaalaiset. Siis mitä, eivätkö ne puhukaan aina täsmälleen sitä mitä tarkoittavat? Samalla tavoin kuin suomalaisia valistetaan eri maiden etikettisäännöistä, myös täällä vierailevia valistetaan siitä mitä kannattaa sanoa ja mitä ei. Kannattaa kehua suomalaiskauneutta, ja mainita joulupukki joka toisessa lauseessa, sillä tavalla suomalaisista tulee sulaa vahaa.
Tietysti joskus esimerkiksi ulkomaanreissulla saattaa jokin juttu nostattaa isänmaallista ylpeyttä pintaan. Kun jokin arkipäiväinen asia ei toimi, tulee mieleen miten huonoja ne toiset on, kun ne ei totakaan saa toimimaan ja kyllä suomalaiset sentään tonkin osaa paremmin. Mutta en mä mitään suurta ylpeyden väristystä koe näyttäessäni Suomen passia.
Puhumattakaan siitä että näen nykyisen asuinpaikkakuntani vaakunan.
^ Kyllä Nokia ainakin Intiassa ja muuallakin Kauko-Idässä tiedetään suomalaiseksi merkiksi, jos sillä nyt on mitään merkitystä. Sekin taitaa olla vähän myytti ja suomalaisille tyypillinen kompleksi, että maailmalla kukaan ei muka tiedä Suomesta muka mitään. Kun kyllä sitä aika yllättäviä juttuja joskus huomaa ihmisten tietävän Suomesta aika kaukanakin.
Vähän nolokin esimerkki on tietysti se goalainen taksikuski joka osasi päräyttää selvällä suomen kielellä “Perrkele Remu Aaltonen soitta rroknrolli!”, kun kyllähän sitä turistien huviksi (ja turistien avulla) velmu pirssisuhari oppii kaikenlaista.
Tai se goalainen baarimikko joka osasi sanoa “minä rrakastan sinua” ja jota minä opetin sanomaan hölkyn kölkyn.
Saksassa sen sijaan ollaan kovia formula-faneja, ja aikoinaan inter raililla eksyin Munchenissa pubiin, jonka pitäjä väitti minun olevan “sister of Mika Hakkinen!”, ja sen vuoksi katsoi asiakseen juottaa minut känniiin ihan talon piikkiin. 
Kieltämättä, ei se varmaan oikeasti luullut minun olevan Mikä Häkkisen sisko, enkä minä edes ole kiinnostunut formuloista ylipäätään, mutta meillä oli kuitenkin aika hauska päivä.
Miksi se on niiin tärkeää että maailman kolkissa “tiedetään Suomesta”? Jos ei tiedetä, lakataanko me olemasta? Onko se joku egokysymys?
Minäkin olen iloinen monista asioista Suomessa. Ja okei ehkä tunnen joskus jopa ylpeyttä Suomesta valtiona maailman mittakaavassa (paikkakuntaylpeyttä en tajua vieläkään ). Mutta suomihypetykseen liittyy paljon aivan naurettavaa idealisointia ja suoraa potaskaa suomalaisuuden ihanuudesta. Erityisesti minua ärsyttää vertailu toisiin; ei riitä että on iloinen suomessa monista asioista, vaan täytyy olla parempi kuin muut.
Monet suomalaisiin liittyvät klisheet voisivat saada hieman erilaisen näkökulman jos asian ilmaisisi vähän rehellisemmin.
Ovatko suomalaiset rehellisiä ja suoria… vai sittenkin helvetin epäkohteliaita töksäyttelijöitä? Ei kyllä suomalaiset pettävät, valehtelevat ja kieroilevat kuten muutkin.
Mutta joo hölkyn kölkyn nyt menen nukkumaan jos saan unta. Naapurissa nimittäin dokataan. Huomenna kuuntelen vienoja oksentamisen ääniä sitten taas. En onneksi omiani.
Hyvää yötä maailma.
Niin, jännä kysymys. Mun mielestä identiteettikysymys ois ehkä osuvampi sana tähän, joskin kyllä ego-sanaakin saa käyttää. Egohan on latinaa, ja tarkoittaa neutraalina sanana minuutta.
Monille pienille kansakunnille, joiden itsenäisyys on vielä uudehko asia, tämä kansallinen identiteetti on aika tärkeä asia. Kysykää vaikka etelänaapureilta, eestiläisiltä. Mulla on puolestaan esim. facebook-kamuna slovakialaisia jääkiekkofaneja, ja jösses että ne tytöt onkin lätkähulluja tyyppejä! 
“Kun Slovakia pelaa lätkää, se iskee joka ämmään…” ainakin siellä päin. 
Siinä innokkuudessa on jotain suloista ja liikuttavaakin, sillä siihen ei liity mitenkään muiden kansojen ylenkatsetta. Päinvastoin, he fanittavat kovasti myös Suomea, ja siksi kai he ovatkin pyytäneet mua kaverikseen jonkun lätkäaiheisen nettikeskustelun jälkeen.
Niimpä. Minunkin mielestä olisi suotavaa antaa arvo myös muille, jos onkin iloinen myös siitä mitä itsellä on. Jos on sitä mieltä että Suomi on hyvä maa, eihän se tarkota että automaattisesti pitäs ajatella muiden maiden olevan paskoja. Eihän?
Ja minusta on tosi tympäsevää esim. lätkässä just se iänikuinen “hurri”-viha, jonka olisi luullut jääneen jo jonnenkin historiaan. Ruotsi on urheilussakin vain yksi maa muiden joukossa, niinkuin on myös Venäjä, Tsekki, Kanada, USA ym. ym.
Urheilussa tietysti on tarkoituskin olla parempi kuin muut siinä lajissa jossa kilvoitellaan, ja kaikki on voitettava jos mielii vaikkapa maailmanmestariksi. 
Varmasti! Ja voihan tosiaan monet hyveet olla samalla myös paheita. Eli juurikin tyyliin:
rehellinen = tahditon
suora = kusipää
kunnianhimoinen = opportunisti
ahkera = pingottaja
Näitä voi keksiä loputtomiin lisää.
Mutta mukavaa sunnuntaita ja kiitos mielenkiintoisista ajattelun- ja keskustelunaiheista. : )
Kiitos itsellenne. Tehän tämän keskustelun aloititte lopettajissa.
Mielenkiintoinen aihe kieltämättä.
Sofi Oksanen sai Suomessa lähes kriisin aikaan sanoessaan tanskalaisissa tiedotusvälineissä, ettei osaa sanoa paljon positiivisia asioita suomessa koska ei ole niin rakastunut Suomeen. Klishee suomalaisesta unelmasta, omakotitalosta järven rannalla kahden lapsen ja kultaisennoutajan kera, on vain puoli totuutta. Sen unelman takana kun juodaan paljon viinaa ja hakataan naisia.
Jokaisella maalla on omat elämänvalheensa ja kompleksinsa. Suomalaisilla on pakkomielle omasta itsestään. Suomessa mietitään koko ajan omaa itseä, sitä millaisia me ollaan, mitä muut meistä ajattelee, suomikuva sitä ja tätä, ja talvisotakin todisti että me ollaan parhaita. Kun totuus meistä ihmisinä on liian ruma kestettäväksi, on pakko keksiä sankaritarinoita, ja kauniita valheita. On helpompi kestää vaikkapa perisuomalaisen juoppouden aiheuttama kärsimys, kun sen ajatellaan olevan vain suomalaiseen kulttuuriin kuuluva hassu juttu. Välillä voidaan sivistyneesti pohtia pöytien ääressä miksi jeppe juo, ja sen jälkeen lähteä kuppilaan harjoittamaan suomalaista kulttuuria.
Ainahan suomalaiset ovat juoneet perseet olalle. Ja tulevat juomaan jatkossakin. Me ollaan sillä tavalla omituinen ja hassu kansa.