Ajattelin tämmöstä aihetta herättää, kun meissä raitistuneissa tai raitistumaan pyrkivissä alkoholisteissa varmaan ihmisiä jotka joutuvat jollain tavalla olemaan ihmisten edessä joko työssään tai harrastuksissa.
Itse siis soitan bändissä ja keikkoja on epäsäännöllisen säännöllisesti. Lisäksi joudun työssäni mm. vetämään ryhmiä yms. Viimeksi mainittu ei ole onkelma, sillä olen jo oppinut käyttämään persoonaani työkaluna, mutta ekaksi mainittu on!
Olen nimittäin aiemmin tottunut menemään lavalle tasan tarkkaan 1 tai 2 promillen kuoseissa, vain saadakseni sydämen lyönnit tasaisemmiksi, ja ollekseni itsevarma, tarpeeksi vapautunut.
Pystyn olemaan raittiinakin keikat, mutta olo on koko ajan jotenkin “väärä”, että ei näin, ja jännittää ja hermostuttaa. Pahinta on oikeastaan aika ennen keikkaa, jos on etuajassa paikalla. Aikaa voi olla keikan alkuun tunteja, joka pyöritellä peukaloita, ja jolloin ei-alkoholisti ystävät saattavat hyvin hitaasti siemailla alkojuomaa, humaltumatta.
Sitten kun keikka alkaa ja on lavalla, kaikki voi mennä hyvin. Hirviömäinen tilanne tulee, jos joku asia tökkii tai menee perseelleen siellä lavalla eikä tiedä mitä sille tehdä, edes selvinpäin.
Tätä aihetta ei mielestäni kannata vähätellä tyyliin “kyllä se ohi menee”. Olen soittanut elämäni aikana kai satoja keikkoja, mutta jännitys vaivaa yhä. Samaa valitteli Pete “Räkä” Malmi joka kuoli alkoholismiinsa pari vuotta sitten. Samaa on valitellut myös mr. Tumppi Varonen, joka onneksemme elossa on.
Klasaripuolella tätä esiintymisjännitystä on pohdittu paljonkin. Meille suositellaan usein Päivi Arjaksen kirjaa Iloa esiintymiseen - muusikon psyykkinen valmennus. Siinä on paljon asiaa, mm. rentoutumisesta, hengityksestä, itsetunnon merkityksestä ja mentaaliharjoittelusta. En tiedä meneekö asiasi ohi, mutta luulisin, että jotain tiedon jyviä kirjasta voisi löytyä. On siinä yksi pieni luku myös lääkkeistä otsikolla Lääkkeiden käyttö esiintymispelon lieventäjänä - vaiettu ongelma. Viinakset taitavat klasaripuolella jäädä aika minimiin - krapulassa sen sijaan ainakin meikäläinen on esiintynyt monestikin .
Hei Eksynyt! Etsipä jostain käsiisi Lilli Loiri-Sepän kirja Selviämistarinoita. Tuli tuosta klassisesta musiikista mieleen. Siinä oli yksi klasaria soittava tyttö, joka oli kokenut melko hurjia klassisen musiikin leirillä… Eivät hekään ihan “kuivaa” sakkia ole, jos nyt oikein muistan. Kirja on muutenkin hyvä, siinä on todella monenlaisten ihmisten tarinoita samasta ongelmasta ja siitä selviämisestä.
Tuosta esiintymisjännityksestä, minua se vaivaa niin paljon, että jätän esiintymisen ihan mielelläni muille!
Kiitos viesteistä. Ja suurkiitos myös kirjavinkistä Eksyneelle, pitääpä tsekata.
No joo, kävimpäs nyt oikein tohtorin juttusilla tästä asiasta, ja tohtoritäti pohdiskeli että onhan sitä lääkkeitä kyllä esiintymisjännitykseen määrätty aika yleisestikin. Jatkoi vielä että “vaihtoehtoja voisi olla vaikkapa rauhoittava bentsodiatsepiini kuten Diapam, tai sykkeeseen ja verenpaineeseen vaikuttava beetasalpaaja kuten Propral”.
Mä olin ihan että jospa se Propral mieluummin kiitti, ja tohtori oli ehdottomasti samaa mieltä kuultuaan päihdetaustastani ja nykytilanteestani.
30 pillerin purkki siis 10 mg Propralia tuli. Empä oo reseptilääkkeitä syönytkään sen jälkeen kun viime talvena sain viikon kuurin Tramalia. Olin silloin liukastunut kotipihalla ja rikkonut eräitä luitani. Keskellä kirkasta päivää. Selvinpäin. Hassua.
Täällä saa apteekista homeopaattisia rauhoittavia lääkkeitä mitä olen käyttänyt häissä ja hautajaisissa kun kuulun kai johonkin karjalaisten itkijänaisten kaukaiseen sukuhaaraan. Minua auttoivat hyvin ja sitten niiden jälkeen uskalsi vielä alkoholia mikä nyt ei sitten enää ole tärkeää. Ei tule sellainen tokkura olo kuin jostain lääkkeistä mitä sain.
Minun lempinäyttelijä/laulaja suomesta, Vesa-Matti Loiri kertoili jossain haastattelussa vielä ikävuosillansa oksennelleen ennen esiintymistä. Itsehän en esiinny kun pakosta, joten ei hirveästi kokemusta ole tuosta. Joskus kun olen puheita pitänyt eri teemoista, muistelen kyllä jännittäneeni, niin kauan aikaa vain että muuta muistaisin.
Mitä olen ihan normaaleissa tilanteissa huomannut, niin perusjutut kai sitä tilannetta lievittää. Tehokkaiksi uskoisin;
*Tilan jossa esiintyminen tapahtuu perusteellinen läpikäyminen, jos siellä on istumapaikkoja niillä istuskelu ja rentoutuminen
*Jonkin omalta tuntuvan esineen piilottaminen yleisön joukkoon, esim minun tilanteessani, jokin vieherasia penkkipäädyn vierustalle jemmaan (saa paikan tuntumaan omalta)
*Jokin traditio (jos esiintyy paljon) ennen esiintymistä yleisön edessä, esim joku tietty yleisölle juttelu, aina samat sanat
*Kilpaurheilupuolelta johon olen myös tutustunut, niin sen koko suorituksen läpikäyminen ennen suorittamista auttaa
*Sen hyväksyminen että jännittää. Seurasin kerran ammattikoomikon esiintymistä ja juttelin hänelle ennen esiintymistä ja kyselin miten hän hoitaa esintymisenpelkonsa; sanoi että jos kauhiasti jännittää, niin kääntää siitä vitsin ennen varsinaista settiä
En ole ammattilainen mitä tulee esiintymispelkoon, tunnustan vain sitä omaavani enemmän ja vähemmän, ja sen kanssa joutunut todella paljon painimaan.
Keskittyminen ja rauhoittuminen ennen rokkikeikkaa voi olla usein vaikeaa keikkapaikan levottoman ilmapiirin takia. On hälinää ja mölinää ja naurun remakkaa ja ihmisiä säpisee ympärillä ja soundtsekkiä tehtävänä ja kaikenlaista.
Joskus on ollut hyväksi kipaista hetkeksi ittekseen johkin ulos, omaan rauhaan, vaikka kävelemään lyhyt lenkki kadulla raittiissa ilmassa.
Toi Propral jota sain, toimiiii kyllä tosi hyvin. Olin ainakin ihan rento ja rela, ilman mitään päihdyttävää vaikutusta. Välillä jopa liian rento, kun huomasin keikalla olevani jopa vähän omissa ajatuksissani välillä!
Sillä onhan se niinkin toki, että pieni jännitys ja ressi auttavat keskittymään, ja ovat sikäli hyväksikin.
Jos et jännittäisi, olisi aika lopettaa. Mua auttoi aikanaan esitelmien pidossa kun kysyin itseltäni kuka yleisöstä pystyisi tekemään asian paremmin. No, huono tuuri jos joku sattuiskin osaamaan. Tulkoot sitten itse lavalle, annan mielelläni tilaa paremmille. Sitäpaitsi- täysin varmasti olette treenanneet sen verran, että soitto on jo veressä.
Itse en pahemmin joudu esiintymään ja vielä vähemmän selvinpäin, joten saattaa olla, että hieman vähättelen tätä esiintymisjännitysongelmaa, kun ajattelen, että itsepä ne esiintyjät esiintymään hinkuavat. Ajoittain kyllä kärsin pahastakin sosiaalisten tilanteiden pelosta, siksi en varmaan hirveästi ole mihinkään estraadeille kipuamassakaan. Pitkään pahassa benzokoukussa olleena(olen edelleenkin ko. koukussa) en voi mitenkään suositella bentsodiatsepiinien käyttöä “pelkän” esiintymisjännityksen hoitoon. Vaikka kyseiset lääkkeet ovat monissa tapauksissa(lyhytaikaisesti käytettyinä) todellisia hengenpelastajia, niin toisaalta ne ovat myös itse pirun keksintö, jos niiden kanssa lähtee vähänkin lipsumaan ja etenkin, jos taustalta löytyy päihdeongelmaa.
Propral on tosiaan monelle esiintymisjännittäjälle hyvä lääke, näin olen ainakin monesti kuullut kerrottavan, eikä siinä ole samanlaista riippuvuusriskiä, kuin benzoissa, vaikka psyykkiseen koukkuun nyt voikin periaatteessa jäädä mihin vain. Propralin huono puoli on se, että mikäli “kärsii” kovin alhaisesta verenpaineesta, kuten esim. allekirjoittanut, niin se saattaa aiheuttaa jo pieninä määrinä huimausta ja ääreisverenkierron heikkenemistä. Lavalla pyörtyily ei varmaankaan kovin toivottavaa ole ja jos pitäisi vielä esim. kitaraa soittaa, niin eipä sekään ihan nappiin taida mennä kohmeisilla sormilla .
Yksi luontaislääke voisi olla toimiva joillekin jännittäjille, nimittäin valeriaanavalmisteet. Niissäkään ei pitäisi olla kovin pahaa koukkuuntumisriskiä ja lääkkeisiin tottumattomalla ne yleensä myös toimivat. Lääkkeisiin tottumattomalle ne saattavat kyllä aiheuttaa myös uneliaan ja tokkuraisen olon, joten suosittelen kokeilemaan kotona ennen lavalle nousemista .
Mullekin on joskus määrätty Propralia, mutta ne pakkaukset on yhä avaamatta. Sain samaan aikaa opamox reseptin ja tottakai mää ny bentsot valitsin…Nyt muistin ne propralit ja mietin että testaisko, tuisko niistä jotkut olot
Mä joudun esiintymään jonkun verran työn puolesta mut oon aika luomuna vetäny ne tilanteet, mitä enemmän tulee kokemusta, sitä vähemmän pelottaa. Mut sit tällaset soittohommat ois mullakin erikseen jos yhä soittaisin ja esiintyisin, jännitin niitä esiintymisiä ihan sairaasti. Kiva nähdä omassa lapsessa että esiintymisjännitys ei ole periytynyt.
Ainahan se on yksilökohtaista noiden lääkkeiden kanssa, mutta melko varmasti et saa Propralista mitään erityisempiä “oloja”. Sitä varten niitä juuri määrätäänkin helposti kaikenmaailman jännittäjille, kun ne eivät iske keskushermostoon sillä tavoin, kuin esim. benzot ja näin ollen eivät pahemmin koukuta tai saa aikaan väärinkäyttöä. Toki sekin ihan mukava olo on, jos kädet eivät vatkaa ja sydän ei hakkaa tuhatta ja sataa esiintyessä tai muussa hankalassa tilanteessa, mutta aivan turha Propraleilla on itseään lähteä huumaamaan, jos sitä tarkoitit. Jos et tarkoittanut, niin pahoittelen väärinkäsitystä.
Sitä huumaantumista mä juuri tarkoitin, ja huolestuin kun tämä oli ensimmäinen mieleen juolahtanut ajatus kun ko. lääkkeitä ajattelin. Mullakin saattaa kädet täristä yms esiintymistilanteessa. Hankalaa on myös sellaisten ihmisten kanssa olla ammatillisesti tekemisissä, jotka on toisesta kontekstista, eli paikoista joissa esiintyminen ja omien mielipiteiden (hanakka) ilmaisu imetään jo äidinmaidossa ja kaikenlainen rento vitsailu tulee luonnostaan. Ite on kuin puupökkelö siinä eikä saa sanaa suustaan…
Olen kääntänyt tuon esiintymisjännityksen positiiviseksi voimaksi. Se pitää sopivasti varpaillaan ja saa esiintymään terävästi ja saa aikaan adrealiini-boostin.
Jännitän aina joka keikkaa, vaikka viime aikoina yhä vähemmän. Kun treenaa paljon, niin heittäytyy mukaan niin se riittää. Ja pienet mokat kuuluu hommaan, eikä suurinta osaa edes yleisö huomaa
Ja kun moka tulee, niin senkin voi kääntää positiiviseksi ja nauraa takeltelulle. Yleisö ymmärtää ja antaa myötätuntonsa, ja arvostaa kykyä “nauraa” itselle.
Pahinta oli mennä aluksi lavalle selvinpäin. Mutta silloin on kuitenkin tarkimmillaan. Känni saa luulemaan että soittaa tai esiintyy hyvin, mutta kun jälkitallennetta kuuntelee, niin se ei kuullosta lainkaan hyvältä, saattoi olla aivan hirveää peetä
Olen huomannut että jännitys vähenee mitä enemmän vaan esiintyy ja mitä paremmin valmistautuu esiintymiseen. Omalla kohdalla usein vaikka itse jännitys ei ole iso, niin kädet tärisee pelkästä adrealiinista.
Jos mokaa lavalla, niin voi vaikka kertoa sen yleisölle, että tää esiintyminen nyt menee näin mutta ei anneta haitata menoa
Toiset ovat hermottomia, mutta itse olen jännittäjä…se kuuluu hommaan ja täytyy vain oppia elämään sen kanssa. Ja monet julkkisesiintyjät ovat jännittäjiä, vaikka tuntuisi että tuhannet keikat olisivat karsineet jännityksen heistä, mutta ei vain ole.
Mä oon puolestani havainnut jo vuosia sitten, että jos keikka menee huonosti saati vähän persiilleen, niin kyllä sen huomaa humalassakin. Etenkin jos se menee pieleen humalatilan takia, niin se on maailman noloimpia fiiliksiä jo keikan aikana.
Hassua kyllä, joskus aikoinaan tullut promilleissakin soitettua aika hyvin! Jos jälkitallennetta kuuntelee jälkeenpäin selvinpäinkin ihan mielellään, niin on kyllä ollut hyvä keikka.
Mun entisen bändin kanssa me soitettiin sellasta aika keskitemposta punkahtavaa poppista, jossa oli aika helppo pysyä kärryillä hieman oluessakin.
Nykynen kokis mättää sitten sellasta raskaampaa tilililu-rynkytirynkyti-menoa jossa pitää olla selvinpäinkin tarkkana kuin porkkana.
Nuorena humalassa pääsin sellaisiin fiiliksiin, että soittokin sujui, mutta myöhemmin tulee mieleen että se sopi vain tiettyyn musatyyliin ja ongelman edetessä alkoi soittokuntokin humaltuessa kadota.
Tuota…mä olen vähän sekaantunut useampaan pumppuun, joista aktiiviset nyt soittelevat blues rock ja hard rock-tyyppistä musaa. Voipi olla niinkin että tatsi on vuosien varrella kadonnut niin, että täytyy soittaa hieman hitaampi tempoisia biisejä, kun nopeat lähtevät lapasesta
Noo, sä oot Blue One sitten oikea soittaja, kun mä pidän itteeni enemmän sellasena vähän muka-muusikkona, tai punk-muusikkona.
Oli kyllä hyvä keikaus eilen! Oikein hyvä fiilinki jäi, ja oli nastaa: yleisöä oli hieman, oli hyvät laitteet ja valot ja järjestelyt.
Hidas tai keskitemponen musiikki tosiaan on helpompaa soittaa, ja jos tempo menee johonkin hc-punkin tai vauhtimetallin asteelle, se vaatii aika paljon tarkkuutta ettei mene ihan sekametelipuuroksi. No, monet mainitunlaiset bändit kyllä harrastaa sekametelipuuroa.
Muistan tun kerran itse Äändi McCoy kävi sattumalta meidän keikalla, ja useemman bändin soundtsekissä kauhisteli salin seinustalta jotain crusti-poppootta että “voi viddy tää on tosi angstii”.
Oma bändini sai soundtsekissä Ändiltä puolestaan aplodit, ja kävipä maestro jopa itse lavalla säätämässä minun minun vahvistimeni nappuloita ( iik!!! iikk!) motiivinaan “mä pisthän dädä vähän stydimmäks”. : )
Sen jälkeen joku sai kunnian hakea Ändille kaljaa, mutta “avaruuskakkuja” ei tiskiltä löytynyt joita myös kyseli.
Ääändi on muuten sen lajin taiteilijoita, joka olettaa että pääsee ilmaiseksi sisään minne vaan pelkästään sillä perusteella että on Ändi Mäkkoi. Mutta on se niiiiiiin ihana.
Mä meen ihmisten eteen tietyllä mielellä, mä ihan tietoisesti otan sen päälle. Jännitän jonkin verran, mutten enää niin paljoa kuin nuorena. Mä vain otan semmosen itsevarman ryhdin ja mietin sen niin, että muthan tänne on pyydetty ja noi nyt on tänne tulleet. Jos mä mokaan jotain - puhekeikalla menee helposti sanat sekaisin - niin mä korjaan. Kerran pudotin esitelmän alussa paperit lattialle ja sanoin niille, että näittekö miten kävi, kuka tään mulle teki Se menu hyvin, kun sitten kaikkia vähän nauratti, niin tuli aika rento ilmapiiri koko tilanteeseen Mä vähän niin kuin leikin niissä tilanteissa enkä ota niitä liian vakavasti, en myöskään itseäni. Aattelen, että ihmisillä on muitakin asioita mielessään kuin minä tai suoritukseni. Että jotenkin noin mä saan sen toimimaan ja ihan sama, oonko laulamassa vai saarnastuolissa - kun joskus oon ollut molemmissakin - niin toi moodimenetelmä toimii mulla Otat vain Keto semmosen asenteen kuin Plinkkiin kirjoittaisit, niin sä vedät vaikka Wembleyllä
.
.
