^ Aivan ihana toi vika virke! Kiitos Herra Tossavainen!
Vähän tollasta asennetta oon pyrkinytkin ottamaan ainakin koulussa, kun jossain ns. seminaareissa joutunut pälisemään yleisölle, välillä jopa mikrofoniin puhuen.
Joskus innostunut niin että tulee jopa ihan “plinkkimäistä” juttua siellä, kun mikin ääreen päästetään.
Sitten opet ja koulukaverit joutuu peräti häätämään minut mikin äärestä.
Koulussa ja töissä en enää jänskää juurikaan yleisön edessä olemista, mutta bändin kanssa sitten nuissa rokki- ja punktapahtumissa hieman. Liekö syy että siellä osa yleisöstä päihtynyttä ja alkoholia kaikkialla.
Voi hyvin olla niinkin, ne voi olla sulle jotenkin kiusallisia tilanteita. Mulla ei vastaavia oikein ole, en oikein tiedä, miten niihin nykyisellään reagoisin. Tod.näk. silti ihan tällä samalla otteella
Viime viikolla oli esiintymisjännityksestä radiossa jutustelemassa Jarkko Martikainen, Lauri Tähkä ja joku teatteria ja musiikkia harjoittava nainen.
Kännissä olon keikalla tuomitsivat kaikki, ja ainoa joka sitä tunnusti kokeilleensa oli Martikainen. Tunsin ikäviä pistoksia syyllisyydentunnossani. Teki mieli soittaa puhelimella jollekin bändikaverille ja kysellä että "enhän mä kauheen usein mokaillu pahasti enhän…?"
Musiikki-teatteri nainen puolestaan sanoi että bändissä laulaminen on siitä kiva, että ennen keikkaa voi juoda yhden drinkin (sic), kun taas teatterissa näytellessä ei sitäkään.
Mutta toisenlaistakin käytäntöä kulissien takaa kuuluu. Joku PMMP:n pojista pystyy kuulemma juomaan ennen keikkaa 20 olutta soiton siitä kärsimättä. Elli Haloota on kuulemma epäilty päihtyneenä esiintymisestä. Tumppi Varonen oli kännissä kaikki keikat uransa ensimmäiset 20 vuotta. Syynä siis: esiintymisjännitys.
On silti vähän iksu keikoille. Meidän orkesteri lähtee kesällä toivottavasti paanalle peräti kahdella kitaristilla varustettuna. Tulee melko heviä settiä, kevyellä lääkityksellä.
Minulta alkoholi vei sosiaalisten tilanteiden aiheuttaman jännityksen, mutta usein myös käyttäytymiseni kontrollin.
Nykyisin raittiina on ihmisten kohtaamisen pelko lähes tuntematon asia. Yleensä uskallan porukoissa, pienissä ja vähän suuremmissakin olla oma itseni. Spontaaninkaan puheenvuoron jälkeen ei pöytäseurueessa tai neuvottelussa tarvitse harmitella, “miks menin sanoon sillai”.
Jos on edeltä sovitusti esiinnyttävä kuulijoiden edessä eli seisten ilmaistava sanottavansa, on hyvä tietää tarkalleen, mitä sanoo. On sitten kyseessä uskonto, laskento, lukeminen tai laulu leikkiä ja urheilua unohtamatta. On hyvä harjoitella äänen selkeyttä ja voimakkuutta sekä mahdollista mikin käyttöä. Raittiina olen huomannut, että esiintymisjännitys katoaa, kun avaa suunsa. Kiitollisin kokemukseni esiintymisjännityksen katoamisesta oli, kun kerran sanoin pienelle ihmisjoukolle itkuun tukahtumaisillani: olen alkoholisti.Sillä suun avauksella minut hyväksyttiin toipuvien alkoholistien maailmanlaajuiseen toveriseuraan.
^ Joo, mullakaan ei ole esiintymisjännitys vaivannut kovin pahasti ns. tavallisissa esiintymistilanteissa, joihin lähes kaikki joutuu jossain elämän vaiheessa. Esim. jo peruskoulussa tykkäsin pitää esitelmiä luokan edessä, ja nykysin tykkään jossain seminaareissa jopa puhua mikrofoniin, joka on muuten yllättävän jänskättävää vaikka olisi tottunut laulamaan (karjumaan) mikkiin jossain sekametelissä.
Mutta se mulle ollut aina niinku vähän mysteeri, että miksi se esiintymisjännitys vaivaa vain ja ainoastaan bändin kanssa keikalla ollessa. Syitä voi olla keikkojen hektinen, levoton je meluisa ilmapiiri jossa vaikea keskittyä, päihtyneet ihmiset ym.
Eikä pidä paikkaansa että jännitys menisi ajan mittaan ohi. Ei se välttämättä mene satojenkaan keikkojen jälkeen. Sen kanssa oppii kyllä tulemaan toimeen, mutta useimmille se on haasteellista.
Toki sopiva määrä jännitystä on hyväksi. Ihmiset jotka rakastavat huomiota ja esiintymistä mutta eivät jännitä ollenkaan, ovat joskus hieman rasittavaa kuunneltavaa.
Ja sitten vielä: mikäpä olisikaan viihdyttävämpää seurattavaa kuin vaikkapa esitelmän pitäjä, joka jännittää ihan hervottomasti niin että kädet tärisee, naama punertuu ja ääni sortuu. :mrgreen:
Hmm, no miten olisi vaikkapa epileptikon kramppailun seuraaminen tai kroonisen kipupotilaan tuskaisten ääntelyiden fiilistely? Aivan sai-raan viihdyttävää!
Oon uusi täällä ja avasin oman tsemppiketjun äsken. Itelläni on paha sosiaalisten tilanteiden pelko niin oon rennommilla tossa promillen humalassa, mutta se ei oikeen auta kun haluu vielä rennomman olon. Bentsot auttaa mutta niiden tehokin on laskenut…
^Mulla on lieventynyt jännitys -ja paniikkioireet yleisesti ottaen aivan helvetisti tän 3,5 kk:n aikana jonka oon nyt ollut juomatta, joskaan ei ne mitään aivan ylitsepääsemättömiä sitä ennenkään olleet. Nuorempana kylläkin. Runsas kofeiinin vetäminen ei itselläni ainakaan kauheasti auta asiaa, ja jos verensokeri laskee liian alas alkaa helposti ahdistaa. Betasalpaajat voi auttaa niihin fyysisiin oireisiin, itse en tosin saanut niistä ikinä kummoista apua kun ei se ahdistus varsinaisesti lopulta siitä syntynyt että jännittäisin sitä, miltä näytän tai kuulostan, vaan se oli enemmänkin sellaista epätodellista itsensä todella vieraaksi tuntemista ja totaalista turvattomuutta
Minulla koko asia muuttui totaalisesti kun tajusin mitä minussa tapahtuu kun jännitän. Ns. “vanhempi” minussa pakottaa rautaisella otteella että “lapsen” minussa on osattava kertoa esitelmän aiheesta kuulijoille ja kädet ei saa vapista ja puheen on soljuttava miellyttävän kuuloisena ja ilmeikkäänä. Kun tajusin mitä olen tekemässä itselleni, lopetin. Nyt antaa “vanhempi” minussa “lapselle” vapauden, lupa on vaikka lampsia ulos koko puhujapöntöstä jos yleisö ei ole ihmisiksi tai maa muuten alkaa polttaa jalkojen alla.
Jo aikaisemminkin pystyin pitämmään hyviä esitelmiä jos puhuin vaikkapa työnantaja-firman edustajana, mutta jos puhuin omassa asiassani niin sopertelu alkoi, kumma juttu sekin.
Jos joku esitelmöijä on vaikeuksissa niin ennen yritin olla näkemättä sitä ja toivoin että mokailu ei jatkuisi, saati pahenisi. Nykyään olen surullinen koska tiedän että se esitelmöijä tekee sen itse itselleen, tahtomattaan ja ehkä ymmärtämättään mutta kuitenkin. Surullisena hyväksyn tilanteen sellaisena kuin se tulee.
“Aikuinen”, “lapsi” ja “vanhempi” ovat transaktioanalyysissä käytettyjä minätiloja. Erään TA-gurun mukaan on kaikki ihmissuhteisiin liittyvät pelot työskenneltävissä pois. Minä en ole niin puhtaaksiviljellyksi tai valaistuneeksi itseäni trimmannut, en läheskään.
edit:
Sen verran vielä lisättävä että jännitän kyllä edelleen ennakkoon, ennen tapahtumaa. En niin paljon kuin aikoinaan mutta kuitenkin mielestäni turhan paljon (vähän on kai hyväkin jännittää…).
Piti oikein vuosien tauon jälkeen kirjoittaa. 2.4.2007 olen näemmä kirjoittanut:
“Pameista minulla ei juuri ole kokemusta, mutta vastaavasta Xanorista kyllä. Sen olen mielestäni pystynyt pitämään tarpeen mukaisessa käytössä. Eli sen avulla olen pystynyt menemään tilanteisiin, jotka muuten olisin väistänyt paniikkikohtauksen pelossa. …
Nykyään tarvitsen Xanoria enää esiintymistilanteisiin, joita varten ennätän ilman sitä kerätä jännityksen kokoon ennakkoon.”
Sama tilanne edelleenkin. Hassua (?) on se, että minun nykyisessä työssä on säännöllisesti esiintymisiä. En ole esiintymään tottunut, vaan bentsoilla on menty jo vuosikaudet. Kulutus on ollut vakio 60-90 tablettia vuodessa joko 0.5mg Xanor tai 15mg Opamox.
Nyt on jokin selvästi muuttunut työterveydessä, eikä niitä haluta määrätä. Sen sijaan taas annettiin parin vuoden tauon jälkeen jotain SSRI:tä, jonka vaikutuksen huomaa lähinnä sivuoireista (ts. nuori mies saa käydä Pfizerin sinistä seuraavaksi hakemassa). Liekö sit yleisempikin linjaus tuo bentsojen karttaminen vai minun kohdalla vain, koska siellä koneella varmaan näkyy joskus kauan sitten hakemani Antabus resepti. Ehkä minun on aika jättää esiintymishommat niille, jotka siihen pystyvät ilman vippaskonsteja.
^^Olennaista on kai juuri se hyväksyminen niissä tilanteissa; että nyt tuntuu tältä ja sillä siisti, pystyy tavallaan antamaan sen asian jollain tasolla vaan olla vaikka elimistö huutaisikin hoosiannaa. Jotta siihen pystyy on kyllä tavallaan myös ymmärrettävä, mistä omalla kohdalla on kyse eli mikä tilanteessa x oikein jännittää. Toisaalta aikoinaan kun kävin terapiassa ja tarkkailevasti havainnoin noita kohtauksia niin ei siitä kyllä silloin mitään apua ollut, oireet vain voimistuivat. Ehkä en sitten ollut vielä valmis kohtaamaan kaikkia asioita tai se ei vaan ollut mun juttu silloin, mene ja tiedä. Kyllä mä jännitän edelleen esiintymisiä, mutta ne on muuttuneet jo melkolailla siedettäviksi ja monesti jopa ihan iiseiksikin tilanteiksi useimmiten
Mä olen junnumpana ollut aivan mieletön esiintymisen jännittäjä. Ala-asteen omat ainekirjoitukset ja luokan edessä lukeminen… never forget.
Esiintymisvarmuutta saa esiintymällä. Ei siihen oikein hirveästi muuta lääkettä taida olla.
Opiskelin koulussa sellaisella linjalla, että esiintymistä oli todella paljon. Dokaamisen lopetin ensimmäisen ja toisen opiskeluvuoden välisenä kesänä ja siitä lähtien on sitä esiintymistäkin saanut harjoitella selvinpäin. Tämäkin oli sellainen juttu, että kun sitä pikkuhiljaa meni vain niihin tilanteisiin, niin sitä varmuutta alkoi tulla kuin itsestään.
Esiintymisjännitys on varmasti semmoinen juttu, että se ei ikinä häviä, mutta tarvitseeko sen hävitäkkään? Sellainen positiivinen jännitys mun mielestä vain varmistaa, että on hereillä ja läsnä siinä tilanteessa. Varmasti saa enemmän itsestään irtikin silloin. Mutta sellainen turha jännitys on jäänyt pois.
Silloin vielä kun dokasi, niin siinä oli sellainenkin juttu että sitä hermostumista toi sekin, että mieli oli ratkomassa kaiken aikaa niin montaa muuta asiaa, kuin sitä olennaista, että siinä tavallaan jo siihen “sairastamiseen” menee niin hurja määrä energiaa, että siihen olennaiseen ei tahdo oikein jäädä mitään.
Silminnähtävä jännitys ei ole yleensä tappava tai epäterveellinen asia, eikä sitä voi edes verrata sairaskohtaukseen.
Jännittäjät saavat ainakin minulta tukea ja tsemppausta, ja esim. koulussa tsemppaamme ja rohkaisemme toisiamme kun on jotain ryhmäesityksiä.
Saatan myös mennä jälkeenpäin halaamaan ja onnittelemaan jotakin kaveria jonka tiedän jännittävän esiintymistä.
Jotkut mainitsivat bentsot esiintymisjännityksen lievittäjänä. Käytin itse Diapamia keväällä 2007 keikoilla, kun olin lopettanut alkoholinkäytön yht äkkiä; parin vuoden lähes jatkuvan humalassa olon jälkeen.
Sen verran voi sanoa niiden hyväksi, että Diapamit pelastivat erään Nosturissa täydelle salille heitetyn keikan, mutta jatkuvaan käyttöön niitä ei voi tosiaan suositella.
Hoosiannaa tosiaan. Mä luulin, että täytyy olla fyysistä vikaa sydämen tullessa rinnasta läpi. Niinpä mulle tehtiin tuo Holter tutkimus (24 tunnin EKG) ja menin tahallaan puolijännään tilanteeseen. Tuloksista näkyy selvästi sinustakykardia (150 lyöntiä minuutissa ilman fyysistä rasitusta) ja muutamat lisälyönnit. Ja tuo testitilanne ei edes tuntunut vielä pahalta ollenkaan. Lääkkeeksi liikuntaa ja propralia.
Auttaa se tietysti hyväksymään asian, kun tietää, ettei todennäköisesti ole oikeasti kuolemassa. Minulla tämä taitaa olla ominaisuus, koska ei siihen tunnu auttavan kokemus, ei dokaamisen aloittaminen (nuorena) tai lopettaminen (vanhempana).
Nyt kun muistelen niin minulle on esiintymispelko ja nolostumiset ja punastumiset ihan selkeästi opetettu. Ilkeillä kommenteilla. Miksi? Luulen että tekijät ovat halunneet jakaa omastaan… Kansakoulun ekaluokalla en vielä pelännyt luokan edessä esiintymistä tai muuta huomion kohteeksi joutumista/pääsemistä.
Juu, harmiton pikku vaivahan se paniikkihäiriö on, vähän niinku masennuskin. Paniikkiin ei tosiaan voi kuolla, mutta hyvin traumaattisia kokemuksia ne kohtaukset voivat olla ja estää ns. normaalin elämän ihan täysin. Mutta eihän se sairaus ole virallisten määritelmien mukaan joten sitä ei myöskään ilmeisesti voi mieltää epäterveelliseksi asiaksi
Hei Grip, trollollollooo…
Ekaks herjaat mua trolliksi, vannot kautta kiven ja kannon moneen kertaan ettet enää vastaile trolleille ja silti edelleen tupppaat jankkaamaan minulle vähän joka ketjussa.
Ja omat argumenttisi on nimenomaan tahallista väärinkäsittämistä ja vänkäämistä, eli trollaamista.
Taidampa pistää sinut kohta taas pois näkyvistäni.
Anyway. Jokainen tajuaa, että jos puhun esitelmää pitävästä jännittäjästä, kyseessä ei ole sentään ihminen jolla on paniikkihäiriökohtaus.
Ihminen jolla on paniikkihäiriökohtaus, ei kykene mihinkään esitelmän pitoon yleisön eteen, taikka edes yrittämään suoriutumista siitä.
Ylipäätään jännittäminen ja paniikki eivät ole edes sama asia.
TÄTÄ on nyt alettu sisäänajaa, ja vaikuttaa lupaavalta. Uusi kitaristi tuntui mukavalta olennolta, ja soitti kuin… noo en keksi vertausta mutta soitti ihan tajuttoman hyvin. Soolokitaristi, tilulilu. Joku vähän nyrpisti kun se ei osaa vetää yhtä makeesti dempatusti kuin minä, mutta mun mielestä jos on kaksi kitaraa niin eihän niiden tarttekaan soittaa samalla tavalla.
Oiskohan jollain oikealla musiikki-ihmisellä (BlueTrane, Reyo?) tähän kommentoitavaa?
Joku kirjoitti:
[i]"Keskustelu kärsii ja keskustelijat kärsii. Perustetaan uusia ketjuja ja jätetään trolli rauhaan, mutta ei, perässä kulkee ja toimii kuin junan vessa.
Missä vain on aktiivinen keskustelu alkamassa, niin sinne…oli asiaa tai ei, oli tietoa tai ei, oli kokemusta tai ei, oli oikeasti mielipidettä tai ei…kunhan vain pääsee esille ja huomion kohteeksi."[/i]
Niimpä. Ei ole Basilla paljon sanottavaa tähän minun aloittamani ketjun aiheeseen, ei tietoa, ei kokemusta… ei oikeaa milipidettä. Pelkkä erite-maininta jälleen kerran kera virnuavan hymiön.
Taitaa olla pitkästä aikaa ignoren aika. Ainakin joksikin aikaa. Näkemiin ja kuulemiin. Yrittäkää nyt Basi ja Grippi saada tämäkin ketju lukkoon.
Syitä voi olla keikkojen hektinen, levoton je meluisa ilmapiiri jossa vaikea keskittyä, päihtyneet ihmiset ym.
