Ero "tissuttelijasta" lapsiperheessä?

Kotikanava
21

Mikä on miehen tämän hetkinen tilanne? Onko juominen viikonloppu painotteista? Jos lapsi esimerkiksi on sopimuksella joka toinen vkl + joka toinen ke ja to (yht 10pv kuukaudessa) siinä on hänellä vapauksia ja mahdollisuuksia juoda. Vai juoko hän normaalisti ihan lapsen läsnäollessa?
Viikko viikko sopimus voi olla vähän liikaa tuon ikäiselle, mutta myöhemmin voi tilanne olla eri ja sen muuttaa.

Ero tilanteissa olisi tärkeintä, että ei anna tilanteen tulehtua ja mutkistua enempää. Lapsenne etu on, että pääsette sopimukseen mahd pian ja että ette tuo teidän väliin enää vanhoja kaunoja ja riitoja. Mennyt on mennyttä ja yhteistyö jatkuu vain lapsen asioihin liittyen. Etävanhemman rooli on hoitaa lasta vähemmän - mihin usein alkoholisti pystyy, kuten pystyy työnsäkin hoitamaan.

22

Tämänhetkinen tilanne on se, että juo viikonloput ja joskus viikolla, mutta yleensä ei juo kotona. Jos juo kotona, tekee sen niin että olemme jo nukkumassa. Tämä luo hänelle illuusion, ettei juomisesta ole “mitään haittaa”… Juotujen juomien määrä on nousujohteinen, eli juo koko ajan määrällisesti enemmän, vaikka ei sen useammin. Eli ongelma tulee pahenemaan näillä tulevaisuusnäkymillä.

Päivällä ei ole juonut kun on ollut lapsen kanssa, ehkä tässä on sekin että tietää minun kuitenkin tulevan aina ajoissa kotiin, missä sitten olenkin. Kerran olen hänet yllättänyt juomasta kun on ollut lapsen kanssa, tästä on jo jonkin verran aikaa. Olin itse tuolloin illan ja alkuyön poissa kotoa. Oli juonut lapsen nukkumaanmenon jälkeen “vaan pari” omien sanojensa mukaan, mutta käytös puhui toista. Lapsi heräili tuohon aikaan öisin ja luojan kiitos heräsi vasta kun olin jo kotona (en itse käytä alkoa, olin tuolloinkin vesiselvä). Mies ei reagoinut lapsen itkuun mitenkään, vaan nukkui sikeää humalaisen unta. Tämän jälkeen en ole ollut edes alkuyötä poissa kotoa. Olen hoitanut lapsen yöt 99% ajasta muutenkin, vauvana imetyksen ym takia, ja myöhemmin ihan vaan tottumuksesta. Ja siksi myös, kun mies juo eikä hänelle silloin mitään lasta voisi yöksi jättää hoidettavaksi.

Hoidan lapsen nykyään varmaan noin 80% ajasta, joten ihmettelen kovasti jos haluaisi edes ehdottaa viikko-viikko järjestelyä. En suostuisi siihen muutenkaan näin pienen kanssa, eikä se olisi kohtuullistakaan kun ei lapsi nytkään isin kanssa ole yötä kaksin.

Mietin itsekin tuota joka toinen viikonloppu la - su, plus sitten kaksi arki-iltaa viikossa. Ja muutoinkin saa lasta tietty viedä puistoon ym, mutta minun luonani lapsi pääasiassa asuisi. Pelottaa vaan hirveästi, miten tuo viikonloppu sitten sujuisi. On kaksi vaihtoehtoa: homma lähtee ihan lapasesta eikä lasta voi antaa isälle ollenkaan, tai sitten alkaa suorittaa “hyvää isyyttä” täysillä silloin kun on lapsen kanssa. Jälkimmäistä tietty toivon, mutta miehen arvaamattomat juomistavat tietäen kaikki on mahdollista.

Tässä pitäisi vielä ainakin 15 vuotta tulla toimeen, niin tottakai yritän säilyttää välit mahdollisimman hyvinä. Omalta osaltani pystyn säilyttämään malttini vaikka tulisi mitä vastaan, koska tiedän sen olevan lapsen edun mukaista. En ole muutenkaan riidanhaluinen ja haluaisin vain, että tämäkin asia hoituisi ilman sen suurempia draamoja. Toivottavasti kaikki menisi niin.

Kiitos Mamma-94 kun olet vastaillut niin aktiivisesti :slight_smile:

23

Kannattaa muuten katsoa tuo katseluvinkki yle areenasta " Noidankehässä"… Katsomisaikaa ei taida olla enää kauaa. Viimeinen jakso varsinkin avaa kummasti silmiä ja antaa toista näkökulmaa.
Agnetan tapauksessakin lopulta vastuu erosta jäi hänen lapselleen, joka joutui uhkaamaan, että ero isästä tai hän katkaisee välit… Helposti vaimona sokeutuu tilanteelle ja tosiaan kuvittelee, ettei lapset siitä kärsi.

Tiettyä komiikkaa on muuten siinä, että puoliso (minäkin) uhkailee ja yrittää pakottaa juoppoa valitsemaan “viina tai minä” ja lapset sitten tekevät samaa äidilleen “juoppo tai meidät”…

Mielestäni lopulta on parempi, että yksi tuhoutuu, kui että tuhoutuu koko perhe. Ohjelmassa muuten on esimerkki siitäkin, kun ulos heittetty mies hakeutui hoitoon ja raitistui. Mutta kävi miten kävi, niin perheen elämä helpottuu ja rauhoittuu kuitenkin.

24

Hei Vieras,

juu, pitäisi kyllä katsoa tuo. Mun ajatukset on kypsyneet tuosta syksyisestä aloituksesta siihen pisteeseen, että vuodenvaihteen jälkeen lähden. Nopeampaa en pääsekään, kun on asioita jotka pitää järjestää ennen lähtöä. Tyhjän päälle en hyppää. Pelottaa vaan niin kovasti kaikki, vaikka tiedän että ei ole muita vaihtoehtoja kuin lähteä. Hassua, miten olo on puoliksi pelkoa tulevasta ja puoliksi helpotusta siitä, että tilanne etenee johonkin. Onneksi nyt minulla on yksi ystäväkontakti, jolle olen kertonut kaunistelematta ihan kaiken alusta saakka. Se tuntuu hyvältä, ei tarvitse koko taakkaa kantaa sentään ihan yksin.

25

Meridia,
minulla on ollut ja vieläkin osittain on täysin identtinen tilanne kanssasi. Lapsia on tosin kaksi, 5- ja 7-vuotiaat. Olen taiteillut ns. hyvän miehen mutta valitettavasti alkoholistin kanssa jo yli 10 vuotta. Viimeiset 3 vuotta on oltu tilanteessa, jossa on omat kodit mutta yhteiseloa on jatkettu, koska olen halunnut lasten kasvavan isommiksi ja samalla tietenkin toivonut, josko muutos vielä tulisi… Eroyrityksiä on takana muutama mutta pari vuotta mennyt nyt suhteellisen tasaisesti, koska omat asunnot ovat rahoittaneet tilannetta ja erityisesti minua mutta eivät valitettavasti poistaneet ongelmaa. Jota miehen mielestä ei tietenkään ole muilla, kuin minulla :laughing:

Tunnistan hyvin tuon huolesi lapsista ja siinä isoin syy, miksi olen venyttänyt lopullisia ratkaisuja näinkin pitkään. Nyt lapset ovat sen verran isoja, että pärjäävät paremmin, osaavat kertoa ja heille voi puhua avoimemmin. Huomaan itse, että kun se tietty deadline, jonka aikanaan itselleni asetin, alkaa lähestymään, alan olemaan täysin täynnä tätä showta ja valmis lähtemään lopullisesti.

Ymmärrän monen näkökulman lasten hyvinvoinnista ei hyvinvoivassa perheessä. Näkökulmat on hyviä ja niissä on totuutta. Kuitenkin jokaisen perheen tilanne on yksilöllinen eikä lapset välttämättä kärsi suhteettoman paljon, jos kotona ei ryypätä lasten nähden, taistella ja vastuuta kantava vanhempi voi hyvin ja jaksaa kannatella hyvää elämää. Näin minäkin jaksoin. Ajan kuluessa huomasin kuitenkin , ettei jaksaminen tule kestämään ikuisuuksia vaan omat voimat ja tunteet hupenevat. Silloin on hälytyskellojen soitava, ettei kannattelevan väsyessä mennä pakkaselle vaan ollaan rohkeita tekemään muutos. Pakkaselle mentäessä tulee väkisin riitoja, huonoa ilmapiiriä, ylikuormitusta, väsymystä ja negatiivisia ajatuksia liikaa - näin on nyt käynyt minullekin enkä pidä siitä yhtään.

Meillä erosta ei valitettavasti tule kovin helppo. Olen siitä useaan otteeseen puhunut ja se puhe päättyy aina riitaan. Mies tulee vaatimaan mahdottomia lasten suhteen mutta olen onnellinen, että olen vuosien varrella pystynyt junailemaan asumis-, koulu- ja päiväkotikuviot niin, että hänen on tyydyttävä siinä kohtaa ratkaisuun joka on myös lasten edun mukaista. Toivon koko sydämestäni , että eromme saa hänet havahtumaan ja raitistumaan, lastensa vuoksi, ja haluan tukea heidän suhdetta kaikin mahdollisin tavoin. Minun puolesta viettäkööt vaikka 24/7 kunhan isä ei päihteile! Niin kauan, kun päihteet on kuitenkin mukana kuvioissa, kuten meillä todennäköisesti on lasten isällä ollessa, on pakko pitää ohjia hieman tiukemmin omissa käsissä ja varautua kaikkeen mahdolliseen. Sekä pysyä tarvittaessa tiukkana.

On tämä perkele koko jumalainen kuningas, joka niin monen ihmisen elämän polkua tuhoaa :imp:

26

Kiitos Elsi, tutulta kuulostaa tekstisi. Ja nimenomaan tuo, että tiettyyn deadlineen jaksaa sinnitellä, kunnes huomaa ettei enää pysty kannattelemaan sitä hyvää elämää sellaisessa ympäristössä. Minullakin se suurin väsähdys on tullut tässä ihan viimeviikkoina, kun olen oikeasti sisäistänyt tilanteen ja sen, että minäkin olen vain yksi ihminen. Ja sen, ettei tähän orkesteriin voi koko elämäänsä käyttää.

Meilläkään ei lapsen silmien alla mies sekoile tai ryyppää, mutta en tiedä kävisikö niin silloin, kun en ole puskurina välissä. Tuon “pari vaan” on vähän suhteellinen käsite. Yksinkertaisesti, lapsen turvallisuus huolettaa.

Meidän tilanteet eroaa siinä, että minä en enää usko tai toivo muutoksen tulevan, vaan päätepysäkki on tässä liitossa saavutettu. Liian paljon on tapahtunut.

Tsemppiä sinullekin vaikeaan tilanteeseen! Toivottavasti kaikki helpottuu lasten kasvaessa, kun saavat myös oman äänensä kuuluviin :slight_smile:

27

Tunnetko Meridia koskaan sääliä miestäsi kohtaan? Minä tunnen. Ja se on se vaikea paikka itselle. Vaikka paljon pahaa on tapahtunut, niin paljon liikaa, mutta silti mieleeni tulee se pikkupoika, joka jäi niin paljon paitsi myös itse lapsuudessaan. Ymmärrän, että hän voisi nyt isona valita halutessaan toisin. Mutta vaikeaahan se on, jos pienestä pitäen on kasvanut väärään muottiin, päihteiden parissa. Epänormaalista tulee normaali. Eikä silloin enää aikuisena ymmärrä, mitä normaali on. Silti, säälittää. Se on repivä tunne ?

28

En ole Meridia, mutta tuo sääli-teema on kiinnostava. Omalla entisellä puolisollani on ollut myös todella kamala lapsuus ja huonot lähtökohdat. Monin tavoin itselläni on sama juttu. Meitä kahta ankeat olot vaurioitti vähän eri tavoin; mies pakeni päihteisiin ja “uhriutui”, minusta tuli vara-jeesus ja hoivaaja. Tällä tavoin vaurioituneet ovat hyvä vastinpari ja napsahatavt helposti yhteen. Aluksi. Harmi kyllä sellaine suhde vahvistaa molempien huono tapaa toimia. Luulen, että koko meidän suhteemme syntyi säälistä… :open_mouth:
Kun sekoittaa säälin rakkauteen ja alkaa pelastaa ja hoitaa toista, ylläpitää tämän uhri-asennetta ja lapsenkaltaista vastuuttomuutta. Itsellekään ei tule mahdollisuutta tai kykyä luopua kontrollista ja mahdollisuutta oppia kohtaamaan toinen tasaveroisena, ei ylhäältäpäin jonkinlaisena äitinä. Auttaisko sitten arvostus ja myötätunto ihmistä muutenkin näkemään itsensä enemmän urheana selviytyjänä? Mutta pyrin niitä tarjoamaan ilman taka-ajatuksia, en leiki enää jeesusta ja käytä noitakaan keinona pelastaa joku, vaan yritän opetella toimimaan niin koska se tuntuu oikeammalta.

Yritän omaa eksääni kohtaan tuntea nylyisin enemmän myötätuntoa, kunnioitusta ja arvostusta kuin sääliä. Uskon jotenkin, etä sellainen kohtelu voimaannuttaa toista enemmän ja on muutenkin parempi tapa aikuisten välisissä suhteissa. Sääli ja puolesta teleminen vavistaa reppanuutta ja uhriutuvaa käytöstä ja antaa mahdollisuuden hoivaajan hyväksikäyttöönkin. Eikä se lopulta tee hyvää kummallekaan. Mehän exäni kanssa olemme jonkinverran tekemisissä edelleen. Hän on monesta asiasta ottanut vastuuta, kun on ollut pakko tai ehkä pikemminkin eron myötä annoin hänelle sen mahdollisuuden.

Itsestäni tajusin sairaan vahvuuden ja kyvyttömyyden antautua oikeasti ihmissuhteeseen ja luottaa. Kun valitsin juoppoja, sain jatkaa tätä opittua roolia ja välttää toisen aitoa kohtaamista. Päihteilijän kanssa ihmisten välissä on koko ajan etäisyys ja suhteen täyttää ihan väärät asiat. Eikä omia haavojaan välttämättä huomaa. “Normaalin” ihmisen kanssa joutuisi aika pina hankaukseen omasta liiasta sotkeentumisesta joka asiaan ja kontrolloinnista ja hallinnan tarpeesta, joita juopon kanssa saa rauuhassa harjoittaa huolehtiessaan kaikesta yksin. Omissa kipupisteissä on kyllä melkoinen työmaa, suoraan sanottuna.

29

Elsille: koin joskus sääliä, mutta pettymys on ollut se vahvin tunne aina. Tuo osasi esittää ihan hyvää tyyppiä yllättävän kauan, niin kauan että ehdin olla tässä touhussa mukana kaulaani myöten. Miehellä on vaikeat taustat, josta olen pahoillani, mutta hän on aikuinen nyt eikä elämän tarvitsisi olla enää kipeän lapsuuden surullinen jatkumo. Siihen hän tosiaan itseään tällä hetkellä ajaa ja toistaa omaa lapsuuttaan. Ei tuo osaa olla perhe, eikä opi ilman ammattilaisia. Eikä se siihen suostu, että joku auttaisi.

Mä en ole missään vaiheessa hirveästi sekaantunut miehen asioihin, ainakaan tietoisesti. Vasta sitten, kun sovitut asiat alkoivat kerta toisensa jälkeen lipsua, aloin ottaa ohjat omiin käsiin (lähinnä lasta koskevat asiat). Sinänsä virhe, koska nyt mies ei edes yritä. Tietää, että minä teen.

En jaksa tuntea miestä kohtaan oikein mitään, kun on niin kauan sivuuttanut minun tunteeni myös. En vaan jotenkin enää pysty siihen. Minulla on ollut hyvä ja päihteetön perhe lapsena, olen kohtuullisen tasapainoinen ihminenkin, joten ihmettelen miten tähän tilanteeseen olen joutunut. Ollaan aina eletty miehen kanssa “yhdessä erikseen”, eli en ole passuuttanutkaan tuota tuollaiseksi. Ajan myötä se hänen opettelema rooli kävi vaan ilmeisesti liian raskaaksi ja addiktio nosti rumaa päätään.

Kai sitä oli rakastuneena niin sokea.

30

Pitääpä päivittää tänne, kun sisällä taas kiehuu.

Ylilyöntejä, ylilyöntejä, ylilyöntejä. Viikossa useita, mikä on uutta. Nyt alkaa näyttää jo todellakin siltä, että illan lähestymässä ihan uudenlaista pohjaa. Olen puhunut tilanteesta avoimesti lähipiirilleni ja saanut paljon tukea - minua ymmärretään paljon paremmin, mitä aluksi kuvittelin. En halua avata tilannetta sen enempää, koska haluan pysyä anonyyminä.

Joulu tulee, mutta mun mieli on aika synkkä. Ajatukset on tammikuussa, jolloin miehelle lyödään pöytään joko tai: ammattiapua haettava nyt, tai me lähdemme. Ei ole enää muita vaihtoehtoja, minä en jaksa enää tätä touhua eikä hän pysty lopettamaan juomista omin avuin. Ollaan risteyksessä, josta ei enää takaisin käännytä.

31

Alkoholismi on tosiaan etenevä sairaus, vaikkei sitä tule ajatelleeksi sitä arkea eläessään…
Juha Kemppisen kirjoitukset alkoholismin vaiheista (löytyy netistä) on kiinnostava. Varhaisvaihe, keskivaihe ja myöhäisvaihe… Pirun hyvin kuvattu myös käyttäytymisen muuttuminen.
Olen miettinyt paljonkin sitä, miten hyvä olisi edes puolison havahtua ajoissa… lähteminen on helpompaa, kun toinen ei ole ihan avuton ja shokki erosta mahdollisesti havahduttaa juoponkin paremmin, kun riippuvuus ei ole vielä niin paha.
Voimia! Helppoa ei ole erota, eikä jäädä… tai päättää kumman tekee.

32

Ehkä kannattaisi kertoa tammikuussa vaan, että lähdette nyt. Lähdöllä uhkaaminen ei auta mitään, päinvastoin. Siis jos häntä haluat auttaa. Kiristäminen ammattiavun hakemisella, tai sen käyttäminen valuuttana - nope. Ei liene niin tyhmä jätkä, etteikö osaisi hakea apua itse.

33

Kiitos molemmat vieraat viesteistänne. Etenkin jälkimmäinen. Sanoit sen, mitä en uskaltanut itse sanoa - että kyllähän hän olisi apua hakenut jo, jos sitä olisi hakeakseen. Mä olen kylliksi hakannut päätäni seinään, sen täytyy nyt loppua.

Tulen tänne usein “heikolla hetkellä” lukemaan omat viestini ja muistamaan, mitä elämä oikeasti on. Hitto että tuntuu pahalta, miten joku voi oikeasti luopua perheestään vain saadakseen pitää viinan kuvioissa. Kai sitä siksi haluaisi vielä antaa toiselle sen mahdollisuuden, että ammattiavun piiriin pitäisi nyt mennä - oman tappion tunnustaminen tuntuu murskaavalta, perhe jäi viinalle kakkoseksi.

Tammikuu on ihan nurkan takana. Odotan sitä innolla ja pelolla.

34

Pieni kurkistus päihteilijän kupoliin.

Juoppo ei luovu perheestään saadakseen pitää viinan kuvioissa, vaan luopuu perheestä pitäkseen itsensä kuvioissa, itsensä hengissä. Ennen suhdetta läheisiin juovalla ihmiselläkin on suhde itseensä ja jos se toteutuu vain päihteen avulla, päihde on tärkeä väylä elossaolemisen kokemukseen. Juomattomuus voi olla juopolle täydellinen kuoleman, pystyynkuolemisen kokemus. Kuulostaa varmasti hullulta ja ristiriitaiselta, mutta näin se monella meiatä menee.

35

Niinhän se on, kuten Vierastelija sanoit. On vaan tästä läheisen näkökulmasta vaikea päästä siihen ajatukseen kiinni, kun on niin kiinni omassa mielipahassaan. Kiinni niissä menetetyn elämän ajatuksissa ja siinä, mihin se rakas ihminen katosi. Ja miten kylmäksi minä muutuin, en olisi koskaan uskonut että ajatukseni häntä kohtaan voisivat olla niin negatiivisia, mitä ne nyt ovat. Tunnen omista tunteistani toisinaan valtavaa syyllisyyttä, vaikka minullakin on oikeus tuntea näin.

36

Tosiaan ihmisellä on kaikkiin tunteisiinsa oikeus ja ihminen on pahoissa ongelmissa itsensä kanssa, jos ne yrittää kieltää ja olla täydellisen hyvä. Tietysti se miten ne tunteensa käsittelee ja ilmaisee on tärkeää. Siis, ettei vihakaan oikeuta lyömään tai jatkuvasti haukkumaan toista. Pahinta varmaan on jäädä johonkin ankeaksi muuttuneseen ihmissihteeseen (jolloin ei itse kanna vastuuta omasta hyvinvoinnistaan) ja muuttua katkeraksi. Eipä siinä ole kenelläkään enää hyvä olla.

Ajattelen näin jälkeenpäin, että päihde- tai jonkun muun riippuvuuden vallatessa suhteen, alkaa kumpikin muuttua, eikä lopulta kumikaan ole enää sama ihminen, joka oli suhteen alussa, eikä nämä uudet versiot enää kykene rakastamaan toisiaan. Alkoholisti uppoaa omaan todellisuuteensa ja läheinenkin muuttuu ikävämpään suuntaan. Pidin itseäni kohtalaisen asiallisena ihmisenä, enkä lopulta tunnistanut kunnolla itsekseni sitä huutavaa, itkevää, ilotonta ja vittumaista ihmistä, joka minusta oli tullut.

Alkoholismi on sairaus ja niinkuin aiemmin joku kirjoitti, juominen voi olla elinehto… jollain tapaa muuttunut yhtä välttämättömäksi kuin hengittäminen ja syöminen. Ehkä ihmisellä on ollut jotenkin paha olla ja omahoito alkoholilla on onnistunut pitkään kohtuullisen hyvin, auttanut ahdistukseen ja pitänyt kenties alla olevat ongelmat piilossa. Kun vakava riippuvuus alkaa kehittyä, siitä tulee siihen päälle uusi ongelma.

Hoitoon patistelu ei useinkaan tuota tulosta. Joskus tietysti vastentahtoisesti aloitettu minnesota tai mjuu riittävän pitkä hoito auttaa ja juova havahtuu ongelmaan sa ja alkaa sitä sitten omasta halustaan hoitaa. Kaikillla moiseen ei olle rahaa. Kukaan ei väkisin raitistamalla raitistu, ja surullista kyllä, niistäkään joilla sitä omaa halua on, kaikki eivät saavuta pysyvää raittiutta. Näitä palstoja on muuten tosella hyödyllistä lukea rinnakkain, siis kuten täällä käy välillä lukemassa ja kommentoimassa joitakin lopettajista, niin kotikanavalaistenkin kannattaa pistäytyä lukemassa siellä lopettajien tuntoja. Se avaa kummasti silmiä ongelman luonteesta.

Tsemppiä tulevaan! Elämä kantaa ja asiat järjestyy tavalla tai toisella.

37

Kiitos Vieras <3

En tosiaankaan pidä siitä, millaiseksi olen itse myös muuttunut. En huuda tai itke tai raivoa, mutta olo on epätoivoinen ja tyhjä. Miehen läsnäollessa olen kuin kuoret, ei tunnu miltään. En enää näe sitä miestä, johon rakastuin, vaan pelkästään sen joka minua on satuttanut. Sen juopon. Tuo on totta, että ajan myötä jäljellä saattaa olla kaksi ihmistä, jotka ovat muuttuneet niin, etteivät enää voi rakastaa toisiaan.

Tuotakin olen miettinyt, palaisiko mikään enää ihan oikeasti ennalleen, vaikka mies raitistuisikin. Tuolla aiemmin sitä olen sanonutkin, että tuskin pystyisin siitä huolimatta jäämään. Tuntuu vaan, että sille raittiille miehelle pitäisi antaa mahdollisuus - että muuten olen julma, koska toinen edes yritti muuttua.

Kyllä tämä on aikamoinen suo. Onneksi en ole yksin, vaan lähipiiri on nyt hyvinkin perillä tilanteesta.

38

Ei, mikään ei palaa koskaan ennalleen. Ei edes ilman alkoholismia. Aika ja elämä menee eteenpäin, paluuta vanhaan ei ole. Koskaan :slight_smile: . Joten joka tapauksessa olet uude edessä.

39

Mikään ei tietenkään enää palaa ennalleen. Elämä kulkee eteenpäin, ihmiset vanhenee ja muuttuu. Ilman isompia vastoinkäymisiäkin ihminen on aivan erilainen lapsena,teinina, aikuisen ja vanhuksena. Niin pitää ollakin. Parisuhtet muuttuu, suhden omiin vanhempiin muuttuu heidän heiketessään, suhde omiin lapsiin…

Elämääni olen pohtinut paljonkin viime vuosina… Tajusin jotenkin hiljattain, että puoliso roikkuu siinä juopoksi muuttuneessa miehessään/vaimossaan ihan samoista syistä kuin alkoholisti roikkuu viinassa, vaikka siitä on alkanut koitua paljon murhetta ja mielipahaa ja kepeys ja hauskuus on poissa. Riippuvuuden edetessä alkoholi näyttää nurjat puolensa, kepeitä ja kivoja nousukännejä ei ole; pöhnää, rähinää, ihmissuhdevaikeuksia… silti hän kuvittelee, että vielä kaikki palaa ennalleen ja juominen on kivaa… että ne suhteen alkoholiin voi korjata ja saada sen alun hauskuuden takaisin.
Ihan samaa kuvittelee, toivoo ja yrittää alkoholistin puoliso… että vielä kaikki palaa ennalleen, yhdessä on mukavaa ja sen alun huuman ja kuherrsukuukauden voisi saada takaisin.

Läheisriippuvuus on jotenkin terminä vähän vittumainen, mutta jos sen ymmärtää ylläkuvatulla tavalla, niin todella moni meistä puolisoista on sellainen ollut.
Vähemmän on niitä, jotka antavat toisen juoda rauhassa ja hyväksyvät, että suhde ohenee ja hiutuu, eletään kämppiksinä ja aika erillisinä. Lapsettomalla parilla tämä voi olla ihan ok; se ei sillä tavalla pääse vaurioittamaan niitä (lapsia) jotka eivät osaansa ole valinneet. Tämä voi olla järkeväkin järjestely vaikka taliudellisista syistä tai jos ei kaipaa kovin tiivistä ja emotionaalisesti läheistä suhdetta tai ei siihen itsekään ehkä pysty. Minulla itselläni saattaa olla (ankeasta lapsuudesta johtuen) tuo viimeksi mainittu ongelma ja pitkä suhde alkoholistiin pahensi sitä, joten enää en tiedä pystynkö “normaaliin” parisuhteeseen… eli avioliittoni oli kaikkea muuta kuin “korjaava kokemus” lapsuuden haavoille… sen kumminkin valitsin ihan itse, lapsuuden olosuhteita en voinut valita.

40

ja lisäyksenä vielä, että ihmissuhteet voi katketa, huonontua tai parantua, mutta ennalleen ne ei voi palata… ihan jo siksikin, että ihmiset vanhenevat ja muuttuvat koko ajan.