Noniin.
Mistä sitä aloittaisi. En ole koskaan puhunut kenellekään näistä asioista, läheiset tietävät jotakin, mutta eivät koko totuutta. Nytkin epäilyttää kirjoittaa, pelkään… Niin, en edes tiedä mitä pelkään. Kirjoittaminen varmaan tekee asioista todellisempia, ehkä se pelottaa. Ja ehkä haluan vielä uskotella ulkopuolisille, ettei meidän talossa asu alkoholistia.
Tämä perus kuvio, mitä monet ovat kokeneet. Ollaan parikymppisinä tavattu, eletty nuoruus yhdessä. Mies on kitannut kaljaa viikonloppuisin, mutta kuitenkin ollut aktiivinen liikkuja ja ihan hyvä puoliso samalla. Lapsi syntyi vajaa kolme vuotta sitten. Mentiin naimisiinkin. Sitten alkoi se kuuluisa alamäki. Kuin varkain, pikkuhiljaa huomasin, miten alkon käyttö lisääntyi. Enää ei juotu vaan viikonloppuna, vaan myös viikolla.
Nykyään mies tissuttelee päivittäin. Ehkä kerran viikossa on päivä, jolloin ei juo yhtään. Yleensä menee kuitenkin vähintään kaksi olutta, usein neljä. Olen löytänyt piilopullojakin. Viikonloppuna kavereiden kanssa menee enemmänkin. On kuin se “nuoruus” vaan jatkuisi, vaikka perhekin jo on.
Mies saattaa kadota reissulleen. Sanoo tulevansa klo 23, mutta saapuukin ehkä seuraavana päivänä. Unohtelee, on vihainen ja nukkuu pitkin päivää, koska valvoo yöt. Iltavuoroviikot on pahimpia, koska silloin voi valvoa kuinka pitkään tahansa. Lapsen kanssa on vielä pystynyt olemaan jos en ole paikalla. Jos olen paikalla, mies yleensä nukkuu päiväunia. Ei juurikaan kiinnitä minuun huomiota. Menen kotona pitkin seiniä, koska mies ärsyyntyy helposti ja hermostuessaan paiskoo ovia.
Olen jo tehnyt päätöksen lähtemisestä, koska en minä tuota edes rakasta. On niin paljon minua satuttanut petetyillä lupauksillaan, etten voi enää antaa anteeksi. Mutta huoltajuusasiat pelottaa - mies on paperilla hyvä tyyppi ja isä, pelkään mitä lapselle tapahtuu kun väsyn yhteiselämään ja lähden. Onko jollakin asiasta kokemusta? Viikonloppuisyyteen mies ehkä pystyisi, mutta en usko että sen enempään.
Luotan häneen niin vähän, etten lapsen takia uskalla vielä lähteä. Viikonloppuisyyskin vaatisi jotain luottamusta, jota minulla ei enää häntä kohtaan ole. Lapsi on kuitenkin vasta kohta kolmen vanha, eikä osaa kertoa miten isin kotona sitten menee. Mitä tässä nyt pitäisi tehdä? Olen antanut aikarajan, että lapsen viisivuotispäivään mennessä pitää lähteä. Se auttaa minua jaksamaan tätä hetkeä.