Aivan, vähättely on luontevaa ja siitä on koetettava oppia pois.
Olisiko kyse huomion hakemisesta ja hyväksynnän?
Ei ole kuitenkan toimiva keino ainakaan pitemmälle ajateltuna.
Oon ollut aikaisemmin vain aidosti sitä mieltä, että en osaa juuri mitään. Nykyään en niinkään. Mä oon ihan hyvä monessa jutussa. Ahhhah, ai helvetti. Täällä pyörin hirveässä ahdistus tuskassani. Jos vähän rivareita naamariin. Ahdistumisessa oon hyvä myös. Vaikka kaikki menis ihan kivasti.
taito se on tuokin 
ja hallitsen myös.
vaikka lienee itselläni useimmiten pettymykset aiheuttamassa ja niitä osaan kehittää
tyhjästä.
olis mukava popsia jotain vaan kun jossain vaiheessa menee popsimiseksi enemmän
kokopäiväisesti ja sitä koetan välttää.
eikähän noita helposti kai mulle annettaisi.
tekisi mieli taas haihtua ilmaan, kun ei oikein ihmisten kanssa ole taitoa olla
taito kasvaisi opettelemalla olemaan ja ei, koska parempi usein jälkeen ajateltuna olisi
ollut vaan pysyä omissa oloissa ja ainakin enemmän turpa kiinni.
puhua olisi hyvä ja koettaa olla rehellinen, mutta ei kuitenkaan kun silloin loukkaa.
koetan keksiä missä olen hyvässä mielessä yvä tai parantanut otetta…hmmm.
ei kyllä tule nyt mieleen. oi voi, jokin on pakko keksiä.
olen hyvä tai parempi kysymään neuvoa ajoittain, yleensä en kyllä niitä noteeraa.
On hyvä osata kysyä neuvoja ja apua, tosi hyvä itse asiassa. Mä olen harjoitellut sitä nyt tässä. Olen joutunut olemaan tekemisissä rakkaan kansaneläke laitoksemme kanssa, ja olo on itsetuhoisempi kuin ennen sairauslomalle jäämistäni. Näin päiväunta itseni puukottamisesta ja olin helpottunut, kunnes havahduin että ei saatana täällä ollaan paskan keskellä. Olen niin vihainen että voisin räjäyttää koko paskan laitoksen. En varmaan ole tulossa hulluksi koska siltä tuntuu. Tukehdun. Rytmihäiriöitä vitutuksesta.
Ite kanssa olet saanut oloja kelan jutuista, kun ei tunnu usein osaavan oikein toimia.
Tosiasiassa kohdistan usein ärtymyksen kelan touhuun, kun se on jotenkin otollinen
kohde. Tosiasiallinen syy on kai enimmäkseen pettymyksen kokemukset ja niiden vaikeus.
Kun en osaa aina pettymystä tunnustaa ja tunnistaa olen sekaisein, että mikä tas veti olon
alamaihin. Noissa tiloissa alkaa etsiä syyllisiä ja oma ärtymys kohdistuu milloin keneenkin.
Tietysti pettymyksen tuottaneelle tulee kostettua jollain kierolla tavalla…en muka välitä tai
tunnusta olevani loukkaantunut, olenhan moisen yläpuolella, mutta enemmän tai vähemmän tietoisesti kostan kuitenkin ajan kanssa.
Kyllä uuden oppiminen ja kasvaminen on työlästä ja kaikki vaivalla saavutettu on taas pahan hetken
tullen helposti poispyyhkäisty. Sitten aloittaa taas olon vähän parannuttua ja tasaannuttua taas
uudelleen yrittämään ja tulee jokin notkahdus…jne.
Se kannattaa kuitenkin muistaa, että periksi ei annneta ja tyhmä ei ole se joka epäonnistuu vaan se
joka lakkaa yrittämästä. Ihan varmasti tuloksiakin tulee. sillä vaikka kuka mitä väittäisi, me teemme
töitä ihan vitusti. Onhan jo eläminen usein tosi työlästä.
Hyvä me, jatketaan tarpomista ja kyllä se kuolema tulee aikanaan, ei sitä kannata kiirehtiä. Jaksua
mielenterveystalo.fi/aikuis … fault.aspx
Tämmöinen löyty, jos tämä ketju viä jotakuta kiinnostaa…
Monen kirjoituksessa edellä -minusta- näytti nousevan esiin voimakkaat syyllisyydentunteet, itsensä syyttäminen kaikesta. En väitä, ett on mikään hyvä idis riehua ympäriinsä, jos jossain ollaan epäystävällisiä, töykeitä, kohdellaan huonosti. Ensinnäkään sillä harvoin saavuttaa kommunikaatioyhteyttä asiakaspalvelijaan tms. Mut onks kaikki oikeesti vain omaa syytä? Joskus ihmiset vaan on tylyjä, ei sitä “vaankuvitella”. Eri asia on tietty sekin, kuinka paljon sil o merkitystä. Jos ittel o huono olo, ja ennen kaikkea jos tilanteessa on y k s i n, silloin tuntuu hyvin epäreilulta. Voi vaiks sanoa, että kokeilkaapa joskus nokkia ylöspäin, siin ois enämpi haastetta (tein kerran noin, ja kyl keskustelutilanne ainakin rauhottui niin, että saatiin asialliset hommat hoijettua, ja tuskin kelleen jäi pahaa mieltä 
). Öh, mitä kenties täl tajunnanvirrallani haen, on se, että jokaisel on oikeus puolustaa itteään. Kuinka rajua se itsensäpuolustus sit on, on aivan eri juttu. Mut takaisinkin saa joskus sanoa… 
. Kaikki ei johdu itsestä. Mul diagnosoitiin epävakaarajatilamikäliepershäiriö n.25vee sit. Iän myötä o l e n rauhoittunut: itsetuhoisuus on poies, en riitele koko ajan kaikkien kanssa :mrgreen: ja mul o ihan oikeita ystäviäkin. Tosin olen erakkokin, en jaksa hirveästi ihmisiä, rasitun niistä ja niitten odotuksista ja vaatimuksista -en vain ole järin ihmisrakas, sosiaalinen, eikä mun tartte ollakaan. Taidanpa tykätäkin siitä, että mun aika on m u n. Olen eläkeLLäinen, mikä mun kohal meinaa köyhyyttä, koska oireet olivat vakavia jo nuorena, enkä ehtiny paljoa ansaitsemaan (opiskelin). Tarpeet eivät ole suurensuuret, eivätkä ole ikinä olleet. Bentsot tietenkin pahensivat impulsiivisuutta todella paljon, välillä olen niistä rimpuillut irti (pisin jakso ilmanlienee noin 3kk viime kesänä). Nyt sit palataan vähäksi tiettyyn annokseen, josta kylläkin vähennetään noin puolentoista kk päästä. Bentsot/viina (jälkimmäistä ei mul enää) ja epävakaa pers.häiriö yhdes on pirullinen yhdistelmä… Saattaa viedä viimesenkin kontrollinrippeen. Vaikka toisaalta on kova pyrkimys kontrolloida kaikkea. Melkoinen ristiriita 
.
Aika (lue: ikä :mrgreen: ) siis on auttanut… Aloin ekaa kertaa seurustella hyvin myöhään -sekin auttoi (itsearvostus o aivan olematon, samoin on ollut usko omiin oikeuksiin). Pidin itseäni rumana ja vastenmielisenä, en tainnut olla, kummiskaan…
Oikeusajattelu: mul on oikeus o l l a tämmöinen, s.o. tuntea niinkuin tunnen, ei t e h d ä mitä mieleen juohtuu.
Kenelläkään on vaikea antaa mitään ohjetta: sun pitää tehdä niin ja näin. Sitäpaitsi se on minusta holhoavaa -vaikka ihminen olisi lost (ei lost cause!). No, tietty yksi hoitopaikka on Klinikka, joka nykyään taitaa olla sekä päihde-että mt-hoitopaikka. Päihdepsykan polit auttavat joillain paikkakunnilla. Mt-puolella -mun kokemuksista on jo kauan, en ole enää hoidossa- heikosti tunnetaan päihdeongelmia. Mun aikana tiijetty bentsoista juuri mitään… Toivottavasti tämä on muuttunut.
Semmoista tuli tätä ketjua lukiessa mieleen: olen itse alkanut uudestaan ajatella persoonallisuushäiriödiagnoosiani, jonka uskon olevan oikea kohdallani. Alkujaan se oli aivan selkeä, nykyisin osa kriteereistä on poissa. En etsi diagnoosista oikeutusta vaan itseni ymmärrystä. Sitäpaitsi lukiessa toisten kokemuksesta, tajuaa selkeämmin sen, ettei kummiskaan ole mikään valtaisa poikkeus, eikä niin yksin tunteidensa ailahtelun ja voimakkuuden kanssa…Toisaalta: voimakkaat tunteet ovat joskus hyvä asia, voi saada kaikemmoisia euforisia oloja vaiks musiikista, tai luonnosta, tarinoista -kuka mistäkin.
Koska en ole hoidossa, laittamani linkin perusteella ehkä voin ja muutkin voivat saada jotain oma-apuohjeita. Ei vain lukemalla, vaan tekemällä… .