Löytyisikö täältä muita samasta mielenterveysongelmasta kärsiviä?
Olen jo hyvän aikaa kuullut parilta läheiseltäni kärsiväni tästä ongelmasta, mutta vasta itse perehtynyt aiheeseen ja myöntänyt ongelmani.
Olisi kiva kuulla muiden kokemuksia ja tarinoita jos tältä palstalta sattuisi löytymään muita rajatilapersoonia.
En viitsi yksinäni tähän stooria kertoa, jos joku kuitenkin lähtee keskusteluun mukaan niin keskustelen mielelläni!
tuommosen diagnoosin(kin) joskus takavuosina sain…rajatila.
ehkä oon, ehkä en…heheh
epävakaa…myönnän,vaihteleva, epävarma. toisinaan.
kuulostaako tutulta, vai vaan pöhköltä??
Jep. Mieliala vaihtelee liiankin usein. 5min sisällä saattaa onnen tunne muuttua epävarmuuteen, sitten tyhjään oloon, vihaan, häpeään ja lopulta suruun.
Sama asia toistui vaikka olin vuoden juomatta.
Olen myös perfektionisti, jos en saa jotain asiaa tehtyä tarpeaksi nopeasti ja hyvin tehtyä kuin haluan niin hävettää ja masentaa.
Sitten on tämä impuksiivinen ja aggressiivinen puoli vielä…
Usein syynä lienee pettymys kun olo vaihtuu ihan ookoosta nopeasti ei niin ookooksi??
Odottaa asioiden menevän tietyllä tavalla ja niin ei yleensä käy. Olisiko tuo ainakin yksi syy?
Todellakin olotila muuttuu usein(vähemmän kuin aiemmin sanoisin kohdallani) epävarmaksi,
häpeileväksi, itseä tarkkailevaksi ja vikoja itsestä löytäväksi.
Jokin perushuonous valtaa ajoittain, aika totaalinen tunnetila joka aiheuttaa eristäytymistä ja
ihmisten karttelua. Kritiikki tuntuu musertavalta vaikkei kritisoija edes haluaisi kritisoida. Kuulee kaiken
negatiivisen.
Häpeä ja häpeily aiheuttaa luultavasti automaattisesti syyllisyyttä.
Noihin syihin olisi päästävä kiinni. Mistä ne oikein kumpuavat ja niitä käsitellä. Lapsuudesta,
nuoruudesta, aiemmasta elämästä, tämän päivän elämästäkin.
Virheiden tekemisen pelko tai pyrkimys olla täydellinen on ihan luonnollista, koska silloin ei
toiset tuomitse jos sellaiseen pystyisi. Se vaan aiheuttaa jatkuvan yliyrittämisen, jännittämisen…
olla jotain mitä ei ole, olla jotain mahdotonta…loppupeleissä tuokin kääntyy itseä vastaan…
Mikä sitten voisi auttaa?
esim. järjen puhuminen itselle: olen samanarvoinen kuin muut, jokainen tekee virheitä ja ainakin
itse sitä enemmän mitä täydellisempi esitän olevani. Saan olla itseni ja kun siihen pystyn pääsen
eri tavalla yhteyteen muihin ihmisiin(sellaisiin joihin haluan).
Terapiat olen kokenut viimeaikoina hyviksi kun olen osannut alkaa puhua niissä mahdollisimman
avoimesti ja rehellisesti.
Nyt on tämä lääkityskokeilu, masennuspilleri kai etupäässä, mutta koittaa nyt tätä jonkin aikaa.
en usko, että tämä on mikään erityisen sopiva…näköö hänet(cymbalta niminen muuten)
Laitan loppuun vielä vinkin sellaisesta kuin dissosiaatio-jutusta. tutustu jos kiinnostaa…siitä voisi
irrota jotain vastauksia myös…
pärjäillään…
Jep. Pettymys on yleistä. Ja ihmeellisintä on se, että saatan olla onnellinen ja tuntea oloni rauhalliseksi ja iloiseksi, mutta sitten pettymys ja häpeä astuvat tilalle. Jos vaikka teen jotain asiaa josta pidän, niin yhtäkkiä outo olo valtaa mielen ja pakko lopettaa asian tekeminen… se olo iskee ihan yhtäkkiä. 
Kaikki haluavat tuoda esiin lapsuuden, niin joo, olen yksin joutunut pärjäämään paljon. Yksinhuoltaja äidin kanssa kasvoin, isää ei kiinostanut. Nykyään miellän äitini maailman parhaaksi vaikka lapsena välillä tuntui toiselta. Hän saattoi lähteä baariin ja jättää minut yksin kotiin ja kun soitin perään kun pelotti, vastaus oli, että “olet jo iso tyttö ja pärjäät yksin” ja olin tosiaan vasta 10vuotias…
jouduin pienestä asti tekemään kaiken itse ja yksin ja ehkä siitä tullut tämä perfektionismi?
Edelleen arvostan monia äitini antamia oppia ja ihania hetkiä hänen kanssaan, mutta mietin, voisiko tämä kaikki olla oloni taustalla… äitini antoi minut huostaan kun olin 15v ja täysin sekaisin päästäni… se oli oikea päätös ehdottomasti, koska näin näkyjä ym, mutta nyt jos yritän puhua hänelle tästä niin hän nauraa ja sanoo, että heikkoutta kun ihmiset ei pärjää elämässä… Ollaan joko uskovaisia tai narkkareita.
Ja vielä se, että pääsin takaisin kotiin vaikka olinkin sekaisin päästäni. Olin laitoksen huostaanotetuista ensimäinen joka pääsi kotiin takaisin…
Välillä tuntuu, että olisi oikein olla siellä edelleen ja välillä taas on niin hyvä ja normaali olo… 
Lapsuutta olen koettanut penkoa laillani ihan kylliksi…ja,ja…vielä lienee tarvetta…
Tietyt epävarmuuden olot näet johtuvat sieltä, tuosta olen vakuuttunut…
Lapsuuden oloja tai ihmisiä en syytä tai ainakaan halua syyttää,koska se ei ketään auta…
lapsuudessa koetut tunnetilat, olot, ne vaikeat on vaan kai pakko elää uudelleen voidakseen
niistä vapautua…eli kohdata omat demoonit noin hienosti sanottuna…ja ne on kohdattava
yksin ainakin minun. Siinä mielessä yksin, ettei itselläni ainakaan ole keinoja työstää
vaikeimpia juttuja tai tunteita jonkun läsnäollessa,tai ehkä joskus harvoin…
Lupa on tuomita ihmisten väärät teot lapsuudessani, nuoruudessani ja tänä päivänä,
mutta ihmisiä ei tarvitse tuomita…tuossa on suuri ero…myös omat mokat on syytä
tuomita tuomitsematta itseä…
Se on syytä muistaa, että tunteet eivät tee minulle tai kenellekkän mitään. Olon ne saavat
usein helvetin hankalaksi, mutta vain ne kohtaamalla luulen voivani päästä eteenpäin.
Toinen vaihtoehto lienee koettaa sopeutua eli pyrkiä pärjäämään elämässä ilman asioiden
työstämistä. Tuo ei omalla kohdallani liene enää mahdollista vaikka useat käsittääkseni
noin pärjäävät enemmän tai vähemmän hyvin.
Kirjoitukseni ovat lähinnä arvailua tietyssä mielessä. Ainakin tänään, koska epävarmuus
on ollut viimeaikoina tosi pinnalla. Tiettyjä varmempia hetkiä välillä.
Sen kuitenkin tiedän varmaksi, että juomalla tai millään muullakaan aineella eivät ongelmani
ratkea, päinvastoin. En tähän lääkkeeseenkään kovin suuresti usko, mutta nyt on sitä koetettava
että jaksaisi jotenkin kasassa.
Noissa sinun lapsuuskokemuksissa on kyllä todennäköisesti paljon syitä turvattomuuteesi.
Mietihhän vähän. 10 vuotiaana olet tavallaan omillasi. 15 vuotiaana joudut lähtemään laitokseen.
Ei tuon ikäinen luultavasti tuollaisia voi kokea jälkiä jättämättä. Tai en usko, että voi.
Ja luulisin ettei äitisi ole kykenevä noita asioita käsittelemään oman syyllisyytensä vuoksi.
Sori jos alan neuvoa…mulla on semmoinen paha tapa… 
Eilen ja toissapäivänä yritin vastata tähän, kirjoitin ja sitten poistin. Vähän ehkä hävettää aiemmat viestinikin. Ensin tulee olo, että on pakko kirjoittaa ja sen jälkeen tulee olo, että mitä ihmettä on tekemässä…
Uskon kyllä tuohon, että lapsuus ja kokemukset vaikuttaa, mutta tunnen oloni pahentuneen 20 ikävuoden jälkeen.
Ja siinä olen samoilla linjoilla sun kanssa, että en osaa työstää ongelmia muiden kanssa. Ne ihmiset joille olen yrittänyt avautua niin eivät ymmärrä tai väheksyvät. Terapia on tässä sairaudessa tehokkaampaa kuin lääkehoito, näin olen ymmärtänyt? Mutta nuoruudessanikaan en löytänyt oikeata jutteluseuraa vaikka kävin eri psykiatreja ja psykoterapeutteja läpi…
Itsehoito-ohjeita löytyy netistä ja niitä olen yrittänyt omaksua mutten ole vieläkään saanut aikaan lukea kaikkea läpi. Mielentilat kun heittää häränpyllyä liian usein. Aamulla kun herään ja jos kaikki ei ole niin kuin haluan niin siitä lähtee kierre. Tai viimeistään tunnin päästä heräämisestä on joku ahdistuksen aihe…
Ehkä eniten suututtaa se, että jos keksin jotain kivaa niin addiktoidun siihen. Esim lukeminen. Jos löydän kivan kirjan niin voin lukea sitä 10h putkeen välittämättä muista velvollisuuksista. Tottakai päätän vähän väliä, että “nyt lopetan”, mutta sitten myönnyn, että “pari sivua vielä ja sitten…” Sitten joku päivä kyllästyn lukemiseen ja alan vaikka pelata. Voin pelata taas tunteja putkeen, ehkä päivän, ehkä viikon ja sitten taas tajuan ettei tässä ole järkeä ja olen hetken “tyhjässä tilassa”. Siivoan, istun suihkun lattialla, murehdin, ja sitten taas keksin jotain kivaa…
Mutta pystyn hoitamaan perheeni ja työni vielä toistaiseksi… pelkään milloin tämä touhu estää senkin.
Olen siis suhteessa, mutta en luota kumppaniin, uskon että hän pettää, hän on kyllä pettänyt luottamukseni monta kertaa ja tehnyt asioita joiden takia häneen ei kannattaisi luottaa, mm ollut exänsä luona yötä minulta salassa. Hän sanoo, että kaikki epäilyt on tämän sairauteni syytä. Minä taas olen ihmeissäni… Aiemmissa suhteissa ei ole tarvinut epäillä tai pelätä mutta nyt täytyy…
Tosin en voi kulkea enää öisin ulkona koska pelkään, että joku seuraa minua.
Enkä voi käydä tapahtumissa keskittyen niihin, koska vartioin kokoajan lompakkoa ja laukkua.
Epävakaa? Rajatila? Paranoidi? Pian sillä ei varmaan ole merkitystä.
Ja vielä se unohtui, että vaikka addiktoidun aina johonkin kivaan tekemiseen niin muutoin on vaikea keskittyä johonkin tiettyyn, siivoaminenkin on edestakas suhaamista kun ei tiedä mitä tekisi ja mistä aloittaisi ja tekee vähän sieltä ja seuraavaksi tuolta.
Tais mennä niin sekavaksi etten kohta itsekään ymmärrä tekstejäni 
Alkoholi täytyy tosiaan pitää poissa, koska se haittaa keskittymistä, lisää ahdistusta ja lamaannuttaa. Olen kuitenkin sortunut juomaan “sivistyneesti” niin ettei kännissä ole, mutta noitakaan sortumisia ei saisi tulla.
Olin vielä kirjoittamassa jotain, mutta ajatukset meni solmuun. Joten tässä tämä taas tällä kertaa.
monista kohdista kirjoituksissasi huomaan samankaltaisuutta kanssasi:
kyvyttömyys keskittyä, jumittuminen tekemään jotakin…vaikea kirjoittaa
mielestään mitään järkrvää, halu poistaa aiemmat älyttömät kirjoitukset…
halu kirtjoittaa jokin vastaus ja kyvyttömyys niin tehdä joskus…
diagnoosien viidakko joista valita jokin kun niin monet tuntuisivat sopivan jos
niitä tutkii…vaikeus luottaa ihmisiin ja itseen…
hankalaa olla minä…mikä sitten lienenkin…addikti, paranoidi, rajatila tai hienommin
borderlineri…vai bordercollie kenties…wuf, wuf ja hau-
-no,näillä virityksillä nukkumaan koetan alkaa, sulounia hyvät ihmiset ja muutkin…
ps.reilu 2 päivää ilman tupakkaa…wau…purkan ja inhalaattorin voimalla…
- ja virheitä taas paljon…ei jaksa korjailla…
Moi,
ihan tätä topiccia varten loin tänne tunnukset, tuntui et hyvä läheltäliippaava aihe. Oon enimmäkseen lukenu muiden juttuja tääl plinkissä aiemmin mut tää tuntu eniten omakohtaselta. Ikää itsellä 26v, en oikeastaan työkykyinen (vaihtelevasti), mutta yritän ihan vitusti.
Omaa taustaa sen verran, että lapsesta/nuoresta asti ollut masentunut. Aluksi saanu diagnoosin keskivaikeaa masennusta, joka vaihtunut ajoittain vaikeaan masennukseen, johon kirjoitettu aina masennuslääkkeitä ja sitten jotain komboilua on yritetty lääkkeiden kanssa, mutta olleet lääkäritkin aika ulalla tämän kanssa. Jossain vaiheessa diagnoosi muuttui bipolaariksi (kaksisuuntainen mielialahäiriö) ajoittaisten vauhdikkaiden ajanjaksojen kautta, johon sitten turhaan yritettiin tasaavia lääkkeitä/antipsyykoottisia (ketipinor vaihtelevissa annoksissa) ja masennuslääkettä tasaamaan masennuspäätä tiloissa, ja jossain vaiheessa jopa litiumia. Siihen väliin kirjoitettu erilaisia bentsodiatsepiineja tarvittaessa (vaihdellen oksatsepamista clonazepamiin [Oxamin, Opamox, Rivatril] voimakkaisiin ahdistustiloihin. Jossain vaiheessa sitten bipolaaridiagnoosi purettiin Laaksossa, mutta neuvottiin edelleen olevaan varovainen masennuslääkkeiden kanssa, koska voivat laukaista manian jos bipolaari ei kokoaan poissuljettu.
Tänhetkisenä diagnoosia siis aiheen epävakaa persoonallisuushäiriö / tunne-elämältään epävakaa persoona (BPD, borderline personality disorder).
Diagnoosia kuulemma usein vaikeuttaa juuri se, että saatetaan sekoittaa bipolaariin tai ADHD:seen kirjavien oireiden takia ja kunnon hoidon saaminen siten vaikeaa. Tähän persoonallisuushäiriöönhän ei ole ns. oikeaa lääkitystä, vaan suosituksena terapiaa ja oireiden mukaista hoitoa (masennuslääkkeitä masikseen jne.)
Itse olen niin voimakkaasti oireiltani bipolaarin oloinen, etten yhtään ihmettele aikaisempaa (väärää?) diagnoosia; usein vauhdikkaita, lähes hypomaanisia/maanisia kausia, jolloin saan aikaiseksi asioita ja itsetunto on koholla, virtaa riittää ja saatan olla hyvin irtaantunut todellisuudesta ja itsestäni (depersonalisaatio). Riski päihteiden käyttöön ja muuhun haitalliseen toimintaan tällöin suuri. Kuten bipolaarissakin, hypomanian huono puoli on se, että sen jälkeen tulee se lasku ja on vaikeita masennuskausia. Olen vahingoittanut itseäni monilla tavoin, ja aiheuttanut huolta. Muina oireina juuri vaikeudet sosiaalisissa suhteissa, päätöksenteko, itsetunnon ja omanarvontunteen puute, alemmuudentunne, tyypillinen epävakaus tunnetiloissa.
Kuten useilla muillakin täällä, ilmeisesti ko. epävakaa persoonallisuushäiriö kehittynyt lapsuuden ja nuoruuden vaikeiden olojen johdosta, jolloin kyvyt käsitellä tiettyjä asioita eivät kehittyneet kunnolla, ja siitä sitten tämä helvetillinen oireiden joukko. Diagnoosi auttanut hyväksymään itseni paremmin, että en ole vain huono ihminen vaan minulla nyt sattuu olemaan vähän eri kortit jaettu ja näillä mennään.
Toimivina asioina itselle ainakin on ollut vertaistuki vaikka sitä erittäin vähän olen saanutkin, ja kriisiaikoina psykiatrit ja Laakson hoitohenkilökuntakin menetellyt. Parhaana ja pahimpana lääkkeenä pidän itselleni benzoja, joista itselle on suosikki Rivatril (2mg). Tätä on määrätty mulle ahdistustiloihin jotka itsellä joskus niin pahoja olleet että toi pilleri on pelastanut siltä psykoosinomaiselta tunteelta että kohta sitä vetää ranteet auki tai muuta vastaavaa. Haittapuolena taas se, että se todella on koukuttava aine ja addiktoituvana persoonallisuutena sen on helppo lähteä lapasesta. Siispä, vaikka se helvetin vaikeaa onkin, pakotan itseäni aika-ajoin pitämään välipäiviä/viikkoja tai kuukauden jos mahdollista, että voi taas ottaa niitä pieniä annoksia ja saada sen hyödyn ja elää vähän aikaa taas helpompaa elämää.
Omat ahdistukset tulee siitä että kaikki tehdään täysillä tai ei ollenkaan, perfektionismi ja täysin binääriluonne ei oo hyvii juttuja. Mitään ei kohtuudella, se on että juostaan 7km/päivä joka päivä tai sit ei ollenkaan, tai sitte että syödään paljon tai ei ollenkaan, ja tää lista jatkuu…
Sori romaanista, jaoin tässä vähän omaa juttua, toivottavasti valottaa tilannetta ja mun oireita ja joku täst jotain hyötyy!
Moi pikkuhärö…he he
mukava kun tulit kanssa kirjoittelemaan.
paljon tuossa sinunkin kirjoituksessa tuttua eikä tuo
mitenkään liian pitkä ollu…
nyt on mentävä, joten toiste lisää, hyvää päivää kaikille,
Heippa pikkuhäiriö! Kiva kun kirjoitit, paljon tuttua oli tekstissäsi.
Hyvä, että olet kokeillut lääkkeitä ja terapiaa. Itse en ole vielä uskaltanut lääkkeitä kokeilla, koska pelkään sivuvaikutuksia ja sitä, että jään koukkuun… alkoholin kanssa kamppailu on jo tarpeeksi raskasta ja en jaksaisi lääkkeitä sekottaa mukaan.
Sainn juuri tietää asian josta minulle on valehdeltu vuosia. Tuntuu, että perheeni on nyt hajalla… ensin itkin monta päivää ja nyt ahdistaa hirveästi. En muista mitään ja ajantaju katoilee. En ole myöskään syönyt ja alkoholia on mennyt.
Koitan nyt miettiä miten tästä kasata asiat. Suunnitelmia on päässä, mutta en ymmärrä miksi niitä ei saa käytäntöön. Hirveän huono omatunto kun ei saa mitään aikaiseksi.
Enkä käsitä miksi elämäni aikana kaikki tärkeät ihmiset on hukuttanut minut valheisiinsa. Taitaa löytyä peilistä syyllinen.
Älä pliis syytä itseäsi! On mulki valehdeltu ja p a h a s t i…asioist, joist ei täs voi puhua. Nii mul ja rajatila, määriteltiin myös joskus “kroonisesti suisidaaliseksi”, oli 2 kertaa todella lähellä lopullinen lähtö. Se on OHI! Semmoista pahaa en itselleni tee, enkä syytä itseäni kaikesta. Jos on herkkä omatunto, voi syyttää itseään aivan mistä tahansa… Mä olen joskus, tai itse asias usein, pyytänyt anteeksi kun m u a on loukattu…voi härregyyd. E n suinkaan keltä vaan, joillain ihmisil vaan on muhun suuri valta.
Perhesalaisuudet o veemäisiä. Voi tulla ajatuksia, että illuusiotako tää kaik on ollu, alkaa mahdollisesti miettimään, mitä toi tilanne oikeesti meinas, entäs toi: niinku vedettäs matto jalkojen alta. Mut jos joku vetää sult maton jalkojen alta, kui syyllisen voisi löytää peilistä… 
? Vain mun ajatuksia, en tunne yksityiskohtia tietenkään.
(Nii ja mä olen pitkän linjan lääkeriippuvainen; ennen hyvin paljon pään sekoittamista tolkuttomil annoksil, nyt selkeä riippuvuus. Kaikki on lääkkeest kii, mun nykyuskomuksen mukaan. Varmaan sekin, paistaaks aurinko, vai sataako 
. Koetan sietää sitä nyt, jos onnistun pysyyn lekurin uusimis (mt-puolelt määrätty vuosia sit, mut “hoito” siirrettiin teekoohon, kun pistettiin eläkkeel, ja sen jälkeen uusinu kuka millonki) annoksis - jos se viel uusii, mut nimittäin kutsuttiin tekariin, voeha perse, en tiä mistä o kyse. Lääkkei ei siis uusittu. Jos ei uusi lainkaan, jään odottamaan kouristuksia, ei taho vanha enää jaksaa…vaikken mä kyl kuolla/vaurioitua halua. On noita ollu. Työelämän ulkopuolel olen myös. Notta tämmöne esittely ittestä tänne Lataamon puolel 
. )
Katkeruushetkiä tulee uupuneena, mut yleisesti menee paremmin kuin pahimpina sekoiluvuosina… 
.
voiolla myös adhd:n liitännäis sairaus mutta totta kyl riset mulla epäiltiin epävakaasta aspergeriin ku oireet osittain täsmäs ja ei voinu olla adhd koska poltin joskus pilveä. kun ihminen polttaa pilveä muuttuu adhd pilvestä johtuviksi sivuvaikutuksi näin mulle ilmaistiin joskus asia. nykyään onneksi diaknoosi ja parempi lääkäri.
Itselläni on myös epävakaa pers. häiriö sekä adhd. Jälkimmäinen diagnisoitu lapsuudesta, sekä myös minulle se maaginen ikä 10v, tarkoitti “aikuiseksi kasvamista”. Noita ylivilkkausoireita oli eniten tuossa +5/6v, osittain varmasti tuolloin “hankalaksi koettuna” kersana tuo epäv vielä helpommin kehittyi tiettyjen olosuhteiden jälkeen… 
Iän myötä sairaus helpottuu, 30-40 ikävuoteen asti persoonallisuutta voi muokata J-pään lekurin mukaan… Tosin se edellyttää raittiina oloa, jotta joutuu etsimään uusia keinoja tunteiden käsittelyyn…
Itselläni +30-v olen oppinut tunnistamaan pelon, surun ja epävarmuuden; kotona vain positiiviset tunteet olivat sallittuja. Tai viha! 
Itse löysin tuen klinikalta useampien hoitajien jälkeen, mutta tukiverkon vaihduttua täysin, koin että minut “hylättiin”.
Tarkoituksena ei todellakaan ollut elää näin kauan, olin ongelma enkä sietänyt itseäni, joten pidin im:aa ainana vaihtoehtona. Kamankäyttö + terapia saivat kuitenkin miettimään sitä vaikeampaa polkua, jota edelleen kuljen…
Mtk:ssa yrittivät väittää, että olisi vielä 2-suuntainen, mutta sanoin noiden adhd:n, epävakaan & bipolaarisen sekoittuvan liian helposti; enkä tod niellyt asiaa! Vaativa pers häiriö on ollut aiemmin papereissa, eli tuota perfektionismia itseltäkin löytyy… Sitä on ikäänkuin yrittänyt hankkia arvonsa teoilla ja tulkinnut eleitä & ilmeiä; jotta voi arvioida muide mielialaa. Tietyn kohdan jälkeen kaikissa asioissa on ollut itse se syyllinen…
Itse opin hiukan saamaan tasaisemman mielialan 25 vuoden jälkeen, nyt tunteet kertyvät 2-12vkon aikana liian suuriksi; mikäli ei niitä kykene käsittelemään… Aiemmin vaihtelut olivat tosiaan hetkessä ja se tyhjyyden tunne oli kamalaa! Edelleen kriisien aikana saattaa esiintyä dissotiaatiota…
Mindfullness, jooga ja meditaatio auttavat (itse joogaa kokeillut). Itse koen, että on kuin 2 persoonaa; normaali, iloinen ja menevä & asioista kiinnostunut minä ja täysin vastakohtana itsetuhoinen & masentunut; elämänhallinnan menettänyt ihminen…
Jaksamisia kaikille ja tällaisen “basic-viestin” laitoin kommentoimatta nyt… Olen niin väsyny, etä silmät kuivavat… Tuttuja oireita on ja se terapeutti tulisi todellakin löytää/saada niin, että tietää kuinka kyseisen äiriön kanssa edetään; ensin tulee rakentaa luottamus johon voi mennä kuukausia…
tuolla vilahti toisinaan esiin tuleva dissosiaatio,miten tuota kuvailisitte ja
kihin se liittyy? siis tiedän, että netissä on varmaan tietoa vaan en ny taas viittis
sieltä etsiä sen kaiken varmaan tuostakin löytyvän seasta…
hankalaa on omalla kohdalla juuri tuo diagnoosien paljous ja samankaltaisuus ja
se, tarviiko ollenkaan diagnoosia…siis systeemi tarvii, mutta auttaako ne minua…
kai se on tähän epävakaaseen kuuluvaa, että mielialat vaihtuu ja ihmiset ja asiat
saa mielen synkkenemään helposti…on vaikutuksille altis ja varsinkin erilaiset
hylätyksi tulemisen kokemukset vaikuttavat helposti mieliakaan aina vaan…
no joo…ei kai tässä tämän kummempaa…jatkellaan ja jaksellaan…tai yritetään
ainakin…
^Itselläni ei ole virallisesti dissosiaatiotilaa merkitty, oli kallonkutistaja tuolloin saitsulla… Toisaalta en ole pitkiä aikoja mtk:n puolella ollut, vaan olen saanut terapian päihdepuolella… Tai päihdehoidoissa… Koen, että on “useampi persoonallisuustapa” käsitellä/olla käsittelemättä asioita ja osa näistä juontaa juurensa pitkälle lapsuuteen… Aikoinani mietin, että “en ole paikalla”/ luin kirjoja jolloin pakenin mielikuvitusmaailmaan tunteita/tilanteita…
Huomaan dissosiaation joko jälkikäteen (mennyt muutama pv/vko/jopa kk:sia, etten osaa erotella päiviä/tapahtumia), jossa ikään kuin yhtäkkiä “herään” masiksesta/sumusta ja alan jälleen yrittämään elää “oikein”. Välillä koen, että ei kannata edes puhua seurassa, koska kyseessä on joku muu kuin itseni (yleensä odotan vain, että jatkuva ahdistava tila päättyy); tämänkin tunnistan, että olen käyttänyt tuota “aika kuluu ja tilanne paranee”-keinoa nuorena…
Joinakin päivinä en vain kykene käsittelemään mitään asioita, vaikutan vihaiselta, vaikka tunnistankin että kyse on pelosta tai surusta esim. Yritän tehdä jotain, että aika kuluisi, mutta en vain pysty relaamaan tms. En itkemään, en puhumaan asiasta; paitsi jälkikäteen. En näe tilannetta, koska kykenen asiat käsittelemään tai näkemään. Tiedän vain, että olisi jotenkin “herättävä” ja kiinnostuttava pitämään huolta itsestään…
On todella vaikea kuvailla tilannetta, mutta kun miettii miten lapsena oli vaikka huoneessaan tyynyn kanssa nurkassa peläten, saatan muistaa että olotila on jäänyt sieltä päälle… Tai kiellän asiat kuten tuolloin… Useimmista kunnon dissosiaatioista en muista jälkikäteen kuin miten tilanne laukesi. Usein unettomuus & flippaaminen henkisesti… Hakukoneella trauma & dissosiaatio löytää paljon tietoa… En koe että kyseessä olisi “useampi eri persoona” vaan tavat, jolla eri ikäisenä käytetyt defenssit tulevat esiin eri tilanteissa. Niitä ahdistuksensieto/-käsittelytapoja tulisi pystyä muokkaamaan ja tunnistamaan paremmin. Jokaisella on joskus ollut lieviä dissosiaatioita, esim läheisen hautajaisissa “tämä on unta”; moni ei kestä tilannetta “itsenään”. Kyse on puolustuskeinosta, jossa turhan kuormittava tilanne siirretään myöhemmäksi… Mikäli oikein kykenee käyttämään…
Sekavaa sepostusta, liekö tuosta mitään selvää saa?
Itsellä täysin sama; tekemällä löydän itseni ja arvoni… Ei onnistu! 
Tuo “tyhjyys sisällä” kuvaa mielestäni hyvin epävakaata, kun ei edes tiedä miten reagoi mihinkin asiaan… 
Tutunkuuloisia juttuja. Muutama vuosi sitten tuli tuosta diagnoosi, sekin tosin ihan alkujaan omana määritelmänäni. Impulsiivisuutta, ailahtelevaisuutta, päihteiden holtitonta käyttöä, ahdistuneisuutta, heikkoa itsetuntoa, epäluuloja jne. Tällä hetkellä odottelen josko pääsisin psykoterapiaan jossain vaiheessa. Työkykyä on turha palauttaa kun sitä ei juuri koskaan liiemmin ole ollutkaan. Lyhykäisyydessään lapsuuden ja nuoruuden ajan kasvuympäristöt lienee omalla kohdat ne mitkä ovat olleet epävakauttavat tekijät kehityshistoriassa. Niistä onkin sitten poisoppimista kun ovat kolmeen kymppiin asti aikuisiälle toistuneet…