Paljon tuttua minullekin tässä tarinassa.
Olen myös auttanut ammatikseni muita, ensin kasvamaan ja oppimaan, selviytymään hankaluuksista ja lopulta muita tekemään omaa auttamis- ja ohjaustyötään. Ja olen kaavastani löytänyt sellaisen yhtälönvinouman, että jollakin lailla olen orientoitunut rakentamaan työni kautta itselleni myös arvon (ja armon) korviketta, kun sellainen on minulta itseltäni puuttunut. Vähän kärjistäen niin, että toteutumalla mestarina toisille ja saamalla siitä arvostavaakin palautetta, olen niin ikään selviytynyt. Selviytysmisstrategiani juuret kantavat nuoruuteen saakka. Mutta saamassani arvostuksessa minulle ei mikään ole riittänyt, koska sisäinen arvostukseni on ollut heikkoa: minulla ei ole ollut sisäistä kokemusta omasta arvostani, jonka kanssa ulkoinen arvostus ikään kuin kohtaisi. Ei ole ollut pintaa, joka siihen resonoisi.
Toinen juttu on sitten tämä järjen tai älyn ulottuvuus. Tyhmyys ei tehnyt minusta juoppoa. Eikä juominen tehnyt minusta tyhmää. Kyllä se pääni sumensi ja kavensi ajatteluani, vei keskittymiskykyni huonolle tolalle, tylsistytti mielen. Mutta esim. työelämässä pärjää monessa hommassa melko hyvin ei-niin-briljantillakin järjenjuoksulla. Tosin, sekin alkaa sitten turhauttaa, jos pitää vuosikausia polkea paikallaan ja roikkua hommissa, joissa alisuoriutuminen on monille rankka ongelma. Asiantuntijatehtävissä toimii paljon ihmisiä, jotka eivät pääse tekemään töitään omalla tasollaan ja muumioituvat haluttomiksi ruumiiksi virastojensa käytäville. Mutta se siitä. Tahtoo vain sanoa - vähän pitkän kaaren kautta - ettei addiktio ei ole järjen tai älyn ongelma. Järki ja äly voivat olla addiktille sitä vastoin hankalat aseet, jos ne on annettu addiktiolle. Addiktiota vastaan käydessä ne kannattaa ottaa toisiin tarkoituksiin. Voisi kai sanoa, että järki on miekkana parhaimmillaan sydämen ase.
Sanotaan, että alkoholismi on tunne-elämän sairaus. Minustakin se on sitä varsinkin juodessa. Juomisella olen pyrkinyt säätelemään ja hallitsemaan tunteitani, toisinaan jopa vain tuntemaan niitä. Hauraskin kirjoittaa rauhattomuutensa hillitsemisestä. Se juuri on tuttua monelle. Siinä olet mielestäni jo pitkällä, että tunnistat juomisesi laadun ja merkityksen ja sitä mekaniikkaasi, jolla juominen sinussa toimii: se on addiktion mekanismi. Minulle on ollut tärkeää ymmärtää, että sisälläni ovat tavallaan sekä minä että addiktioni. Addiktioni hallitsee minua oman lakinsa mukaisesti. Minä tulee esiin minää vahvistamalla ja aluksi se on addiktiolle vastaan pistämistä sillä tavalla, etten yksinkertaisesti tee, mitä se käskisi tekemään: vaikka tuntisin mitä hyvänsä, en juo. Siihenkin menee oma aikansa, että pääsee ylivoimatilanteeseen, vähintään nyt joitakin kuukausia. Mutta se on hyvä ja kantava ajatus, kun tajuaa, että melkeinpä kaikelle muulle voi jotakin tehdä, paitsi omalle juomiselleen: kun juominen on addiktiivista, aivosi ovat jo muuttuneet sellaisiksi, etteivät ne tältä osin enää palaudu. Todennäköisemmin et koskaan opi käyttämään alkoholia hyvin ja kohtuullisesti kuin mitään muuta. Siispä peli on juomisen osalta pelattu, sen taistelun saa lopettaa kokonaan. Addiktio sinussa uskoo häviävänsä puolet elämästä, koska se myös uskoo “kaikkien voivan juoda” yms. Addiktio ei mitään muuta näekään kuin addiktionsa kohteen. Kolme kuukautta irti aineesta ja minä sinussa erottaa jo elämästä muutakin kuin juomisen, nopeamminkin.
Minulla ei ole kerrasta poikki -sankaritarinaa kerrottavanani. Ensin nuoruudessa nopeasti kehittynyt raju ja itsetuhoinen alkoholismi, sitten intensiivisten hoitojen avulla kolmen vuoden raittius, elämistä liian lujaa työssä ym., rämähtämisen kautta paluu sotkuisiin työ- ja ihmissuhde-elämän kierteisiin, parin vuoden raittius, parin vuoden repsahtelukierre, yrityksen yrityksen yritys numero sejase taas menossa. Koko aikuisikääni tämä kaavani on elämääni hallinnut enemmän tai vähemmän. On todellakin syytä PELÄTÄ alkoholismia: mutta vain, jos sen takia pitää juoda. Pikemmin on syytä KUNNIOITTAA alkoholismia: kun nimittäin haluaa elää hyvää ja täysipainoista, mielentervettä elämää. Se on addiktille mahdollista raittiina. Korkin kiinni kiertämisestä se ei vielä noin vaan kirkastu, mutta kuivilla olo on ja pysyy sen lähtökohtaisena perustana. Uskallan väittää, että tämä on aika totta yleiselläkin tasolla.
Kyllä mä uskon, että olet aivan oikealla tiellä, Hauras. Tunnet jo juomisesi ja helvettisi, josta luopuminen tulee olemaan myös vaikeaa. Mutta vielä et tiedä, mikä siinä osoittautuu lopulta varsin helpoksikin. Vielä et voi haluta voimakkaan tunteen tasolla raittiutta, koska sinulla ei ole siitä kummoistakaan kokemusta. Kun sitä tulee ajallaan ja raittiin elämän kokemusten myötä, pääset makuun, jota haluat lisää. Voit huomata janosi olleen vain elämänjanoa. Voit huomata, että “pakko olla juomatta” muuttuukin “haluksi olla juomatta”: haluksi elää, olla juuri sinä, haluksi nähdä vielä enemmän uusia ja tuntemattomia mahdollisuuksia, joita helvettiinsä kotiutunut pelkää juodessaan vielä kaikkein eniten - ja siksikin toistaa automaattisesti omia kaavojaan kuin tekisi muutakaan.
Rauhattomuuteen pätee mielestäni yksi hyvä mutta vaivalloinen sääntö: se vain pitää tuntea. Tuntemalla se alusta loppuun - minulla voi tietty levoton vaihe kestää yhä parikin viikkoa - ja menemällä sen läpi, murennat sen vallan. Se katoaa, kun sitä ei ruoki alkoholilla. Mitä tahansa muuta voi tehdä paitsi juoda, oma-apuvinkkejäkin saa plinkkaajilta ja pian jaat niitä jo itsekin. Näin se toimii. Ja näin tullaan autettaviksi, tarvitseviksi ihmisiksi itsekin. Haavoittumisen taitoiset olen huomannut ammattiauttajinakin jaksavammiksi ja onnellisemmiksi työntekijöiksi ehkä myös siksi, että itsensä riittävän hyvin tuntevat tietävät myös rajansa ja ovat jossain mielessä empatialtaan syvällisempiä. Ne osaavat auttaa ihmistä auttamaan itse itseään. Tää tuli nyt vaan mieleen, kun sinullakin tämä auttajatausta!