Kiitos itsellesi kommentista.
Asioiden eri puolia ja taustoja voi tosiaan avata sovinnossakin -ellei niistä ole tehty uskonkappaleita noudatettavaksi.
Hyväosaisuus ja hyvinvointi saattaa joskus olla olla jopa “syyllinen” joihinkin ongelmiin. ehkä joskus voi käydä niin, että kun todellista tekemistä elämän perustarpeiden kanssa ei enää ole, ihminen voi kehittää itselleen murehdittavaa toisarvoisistakin asioista. Elintaso tuo tullessaan myös turhautumista.
Joskus voi ihan kyllästyminen elämän helppouteen ajaa ihmisen etsimään jotain “enemmän” päihteistä, huumeista, lääkkeistä. Sanoin tarkoituksella “joskus”, koska eivät tietenkään kaikki ihmisen murheet ole ns. itseaiheutettuja. Jos joku juokin elämän helppouteen, niin varmasti useampi turruttaa itseään koska selviytymisen taakka on niin raskas että sitä haluaa paeta.
Raha yksinään ei tee tuskin ketään onnelliseksi, mutta kyllä se hemmetisti helpottaa. Onneen tarvitaan myös perhe, läheisiä ja ystäviä (ja siihen sopivasti hyvä toimeentulo.) Toiset toki pärjää vähemmällä toiset enemmällä, aika subjektiivinen asia se, mikä on kullekin tarpeeksi Raitista päivää ja älkää ottaako tuikkua murheeseen tai sen puuttumiseen!
Samaa mieltä olen.
Rahan ja omaisuuden suhdetta onnellisuuteen oli joku tutkijaryhmä selvitellyt, ja niin määrittelivät että siinä perusasioiden ollessa kysymyksessä, nousu esimerkiksi sieltä alle dollarin päivässä kulutusmahdollisuudesta ja päälläolevia vaatteita lukuuottamatta mitään omistamattomuudesta pienetkin tulon- ja omaisuudenlisäykset vaikuttavat huomattavasti ihmisen onnellisuuteen.
Mutta, sitten, mitä korkeammalla taloudellisella tasolla ollaan, sitä vähemmän enää suuretkaan lisäykset tuottavat hyvää mieltä.
Muut asiat alkavat merkitsemään siinäkin suhteessa enemmän. Ja tuota pidän melko loogisenakin, noin se ns. maalaisjärjenkin mukaan menee.
Mutta, taas minun pitää sanoa, että jonkun kohdan näen eri tavallakin kuin Lizzy.
Minusta kyllä perheetönkin voi olla onnellinen.
Minulle tulee usein mieleen jo edesmennyt setäni, joka eli ikänsä vanhanapoikana, asuikin suurimmaksi osaksi elämänsä yksin. Ja oli elämäänsä kovinkin tyytyväinen, erittäin harvoin muistan hänen mistään valittaneen. Mukava ja leppoisa ihminen, ainakin vaikutti melko onnelliselta.
Tietysti perheetönkin voi olla ihan yhtä onnellinen tai onnellisempi. Minä tarvitsen nuo kaikki mainitsemani osaset:) Ja perhekäsitys voi olla myös laajempi eli tavallaan siihen kuuluvat myös esim vanhemmat, sisarukset ja omassa ajatusmaailmassa myös koirat, kissat ja hevoset jne. voidaan laskea tosi tärkeiksi perheenjäseniksi.
Ihmissuhteet ovat tärkeitä, minullekin.
Olen minä niidenkin suhteen ehtinyt itselleni ongelmia elämäni aikana rakentamaan.
Onneksi aika parantaa haavat -ainakin useimmiten.
Minulla taisi joskus nuorempana kehittyä jonkinlainen läheisriippuvuuskin.
No, ihminen muuttuu, ja ajat muuttuvat.
Nykyään ajattelen hiukan samoin kuin Kahlil Gibran puhuessaan niistä temppelin pylväistä jotka seisovat yhdessä mutta erillään ja kehotti rakastavaisia antamaan toisilleen omasta leivästään mutta olemaan syömättä silti yhtaikaa samaa leivänkannikkaa…
Mutta sekin piti sit kantapään kautta oppia, aikoinaan.
Kuten usein olen todennut, minäkin olen perheettömänä onnellinen. Kyse ei ole siitä, etteikö minulla olisi ollut mahdollisuus perustaa perhettä, vaan kyllä minulla se mahdollisuus on ollut. Vieläpä on ollut tarjokas, joka perheen olisi kanssani ehkä toivonut.
En koe olevani puutteellinen tai onneton jos minulla ei ole lapsia eikä puolisoa. Viihdyn näin, ja jos kaipaan jotakin ns. ‘säpinää’, sitä on varmasti saatavilla. On ennenkin ollut, kun enemmän sen perään olin.
Minusta juurikin on onnellista, että yhteiskunnassamme on vapaus olla myös sinkku ja lapseton. On outoa, jos meitä lapsettomia sinkkuja jotenkin säälitään tai yritetään pakko-parittaa jollekin toiselle sinkulle, piittaamatta että sinkkuutemme voi olla tietoinen valinta.
Oletan että se liittyy elämänsä kokemiseen hyvänoloisena, tyytyväisyyteen, nautinnollisiin tunteisiin (mitä nekin sitten taas mahtavat olla)
Ja joskus vaan on semmoinen olo, että tietää olevansa onnellinen.
Ja usein se tuntuu olevan sellaista joka oikeastaan olis ihan tuossa käden ulottuvilla kunhan tämä ja tuo asia nyt vaan olis pikkuisen paremmin.
Voin sanoa, että minun elämässäni on onnea. Sellaista pientä, tavallisen ihmisen onnea. Ei mitään ihmeellisyyksiä, ei taivaita kultaisine kruunuineen ja valkeine vaatteineen tai muutakaan yliluonnollista… mutta asioita joiden olemassaolo tuntuu hyvältä. Olen elämääni aika tyytyväinen. Mieliala on yleensä rauhallinen ja positiivinen. En koe, että elämästäni puuttuisi just nyt mitään tärkeää.
Mutta, olenko onnellinen? Jospa olo voisi vielä tästä parantua, niin kai se sitten olisi jo onnellisuutta.
Täydellistä hyvänolontunnetta? Onko semmoista olemassa?
Kuinka moni teistä tunnistaa itsessään saman? Vai onko vika minussa itsessäni. Kesä, kesätapahtumat, kesäteatterin, konsertit, silakkamarkkinat, keskiaikamarkkinat, taiteiden yö, isot purjelaivat, mansikkakarnevaalit, tangokuninkaalliset, Kuninkuusravit, nelikymppiset, viiskymppiset, kuusikymppiset, puutarhapartyt, jne jne jne…kun EI VOISI VÄHEMPÄÄ KIINNOSTAA. Kaikissa tämän tapaisissa oli aiemmin tapana ottaa vähintään muutama ja taisi se olla se pääasia. Oikeasti en voi esim. sietää huonoa (mitä se yleensä on) teatteria ja kaikki tuollainen markkinahumu on pelkkää krääsää ja tekokivaa. Olen tylsä… Ei kiinnosta kuin liikunta, koirat, metsä, elokuvat, lukeminen ja joskus harvoin ulkona syöminen, ehkä taulujen tuijottaminen ja luonnontieteelliset museot. Olen vetäytynyt kaikesta tällaisesta häsläämisestä, ihmispaljoudesta en nauti, ainakaan Suomessa. Ulkomailla se ei haittaa. Tekeekö mieli sen takia ottaa? Vastaus on ei tee. Alan hyväksyä itseni aivan erilaisena kuin männävuosina ja nautin hiljaiselosta sekä muutamien ihmisten seurasta. En kertakaikkiaan jaksa katsoa enää kenenkään humaltumista enkä kuunnella typeriä juttuja. Kyllä…olen rajoittunut. Silti ei tee mieli ottaa eikä mikään mahti maailmassa saa kuppia huulille. En myös kadehdi niitä jotka ottavat, mutta en vain kuulu enää joukkoon. Ilmankos kutsut ovat harvenneet vaikka oikeasti olen ihan mukava myös selvinpäin. Ja onneksi on riittävästi ystäviä jotka pysyvät sellaisina edelleen
Minäkään en ole kovin kesätapahtuma-orientoitunut enää tällä iällä, Iron Maidenia kävin katsomassa, siinä tarpeeksi kesätapahtumaa minulle.
Tänään juuri bändikaverien kanssa naureskeltiin, että onneksi ei enää olla Puntala-rokissa ja heräämässä siellä teltassa kylmissään johkin aamunuotio-kiljurinkiin. Joskus on oltu, sillonkin kun soitettiin siellä itse.
Niin ja edelliseen lisäyksenä. En välttele noita “kesähauskoja” siksi, että ne muodostaisivat jonkun riskin raittiudelle. Vaan siksi, että ne ovat pääosin tylsiä. Hikisiä kaljanpunottavia ihmisiä, kitiseviä lapsia, crocseja :mrgreen: ja reisitaskushortseja, jeesus sandaaleja, töykeää tungeksimista, yrjöttäviä ABC huoltoasemia skeidaruokineen, tyhmän nauramista, viinaksien läiskymistä Kyyyylläää olen erakoitumassa. Rinkka selkään ja vuorille, ois paras.
Metrilakritsia olen minäkin jo tarpeekseni nähnyt. Muutenkin se nuorena vaivannut alituinen jonnekin menemisen tarve on häipynyt.
Jossain mukana oleminen oli ennen kovin tärkeää. Piti olla tapahtumia, ihmisiä ympärillä.
Nyt tuntuu siltä että ne jäljelläolevat menotkin ovat joskus enemmän vaan rasittavia. Minulla se ihmisjoukossa oleminen oli pitkään osallistumista erilaisiin ryhmiin; yhdistyksiin, järjestöihin, vaikuttamiseen, vertaistoimintaan eri muodoissaan. Tunsin tietysti itseni osalliseksi, tarpeelliseksikin.
Ja oli se mukavaakin. Ja piti aivot työssä. Ja antoi monenlaisia elämyksiä ja kokemuksia.
En niistä ole vieläkään kokonaan irrottautunut, mutta vähentänyt kovasti. Kun ei tunnu enää olevan sellaiseen niin tarvetta. Yhteyttä pidän ihmisiin, sellaisiin joiden kanssa minulla jotain yhteistä on. Työ tietysti ottaa elämästä sen suuren osan, ja muutaman ihmisryhmän kanssa teen jotain -kun olen luvannut jossain käytettävissä olla niin helppaankin, kun apua pyydetään.
Mutta, olen kai sitten alkanut enemmän ajattelemaan niin, että kai nyt jo saan touhuilla myös ihan omia pieniä touhujani, ei minun tarvitse niin koko ajan jakaa itseäni muiden kanssa. Eikä minun tarvitse pelätä jotain menettäväni jos en aina olekaan mukana kun jotain tapahtuu.
On tässä varmasti osansa iälläkin, minun kohdallani. Tai ei sittenkään. kun ei se ikä vielä tunnu missään… mutta vuoosikym,menien kokemuksella voi olla jotain merkitystä. Mutta osansa varmasti on elämäntapamuutoksella, ja sillä että olen alkanut tulemaan itseni kanssa toimeen aikalailla hyvin. En lainkaan ahdistu omassa seurassani, eikä tule pakenemisen tarvetta.
Joo enemmän minuakin rasittaa useimmat tapahtumat, joissa pitää olla isossa porukassa ja puoliväkisin jutella kaikkien kanssa. Pienessä piirissä viihdyn kyllä, varsinkin ns kahvikekkereillä tai liikunnan parissa. En jaksaisi millään enää edes laittautua vaikka komeroissa on vino pino mekkoja ym nättiä. Mielummin asu A la halti ja metsään vuh viikon päästä on yhden tutun viiskymppiset ja mietin kuumeisesti miten fiksusti voisin jäädä pois…en kyllä millään, muutama tunti on oltava mutt kun jengi alkaa olla humalassa, mä häivyn nukkumaan.
Minulla taas vaihtelee, joskus tekee mieli johonkin läheä kovastikin. Eilen halusin kovasti johonkin lähteä, en tiedä vain mihin, ei ollut mitään mihin lähteä, mihin voisin mennä, on kaikenlaista konserttia ja hulinaa ympärillä mutta se mihin minä haluaisin ei ole. Kun en taida itsekään tietää mitä se on. Jotain vain irrottelua kait halusin.
Mutta aamulla en edes muistanut että olin illalla ollut levoton. Nyt on ihan hyvä mieli etten ole valvonut. Koska nykyisin jo valvominenkin aiheuttaa krapulan kaltaisia tuntemuksia ja pää on turrana koko päivän, enkä ole siinä ainoa, moni muukin sanoo samaa.
Just tänään kävin syntymäpäivillä. Hyvin sen kestin ( ) mutta ei se mitenkään niin kiinnostanut. Kahvittelua puolioudossa porukassa, keskustelua koska kahvipöydässä nyt kuuluu keskustella, pyöreitä puheita yhdentekevistä asioista. Kehutaan kaakku. Päivitellään lasten kasvamista. Arvuutellaan tuleeko sade vai ei.
Ihan mukavia ihmisiä, ne kaikki, varmaankin.
Mutta kun ei minulla ole heidän kanssaan mitään tekemistä, tuskin tapaan muualla kuin samantapaisen tapahtuman yhteydessä. Ei siinä ole edes motivaatiota enempään tutustumiseen.
Lahjan vein, koska niin kuuluu tehdä. Taas kerran ihmiselle jolla on jo kaikkea. Kai silläkin vielä vintillä tilaa on tämän päivän rihkamalle, toivon.
Hiukan pikemmin harmittti, kun olis ollut kotona omasta mielestä kovinkin tarpeellista nyhvertämistä ja tuollainen keskellä päivää oleva kahvitilaisuus sitten vie oikeastaan koko päivän, kun se rikkoo hyvän keskittymisen omiin hommiin.
Kanssakäyminen on enimmäkseen sellaista. Noudatetaan kuvioita. Kuin tanssin askelet. Puhutaan sellaisia asioita jotka kuvioon sopivat. Kotona vasta sanotaan puolisolle että olisi sillekin tyhmälle kyllä pitänyt sanoa suorat sanat. Puhui itsestään ja kehui lapsensa ja vanhempansa ja koiransa ja kissansa ja lasten leikkikalut. Auton ja laulukuoron ja tulevan palkankorotuksensa . Ei kyllä mennä toiste.
Sitten mennään taas että saa kotona haukkua. Peli se on mutta moni ei muuta osaa!
Joo, kovin usein ihmisten vuorovaikutus on kuin peliä. Ennaltasovittujen, kirjoittamattomien sääntöjen mukaan leikkimistä. Tehdään sovitut kuviot, kumarretaan ja huokaistaan että menihän se taas kerran. Tai hyväuskoisina otaksutaan että nyt on sitten oltu syvällisemmässäkin yhteydessä toisten sielujen kanssa… yksinäisyys ainakin on hetkeksi vältetty.
Ja sitten, varsinkin silloin kun ihmisen itsetunto on jostain syystä vähän heikoilla, on se kuvioiden noudattaminen ihan ehdottoman tärkeää. rooli viedään läpi, maistui sitten puulle tai ei.
OIlen huomannut, että ne syvällisemmät ihmissuhteet tulevat useammin silloin, kun ei yritetä keskustelua tai puhumista tai kuuntelemista, vaan tehdään jotain yhdessä. Kun ruumis toimii, ja toimitaan yhdessä, ei ehditä pitämään niitä rooleja ja kuvioita ohjekirjojen mukaisina vaan vuorovaikutus vapautuu. Se on kai se ettei yritetä keskittyä liikaa vaan ollaan rentoja.
Ja sitten sen vaan yhtäkkiä huomaa, että hei, täähän sujuu hyvin!
Raitista päivää ja älkää ottaako tuikkua murheeseen tai sen puuttumiseen!
Ei kiinnosta kuin liikunta, koirat, metsä, elokuvat, lukeminen ja joskus harvoin ulkona syöminen, ehkä taulujen tuijottaminen ja luonnontieteelliset museot. Olen vetäytynyt kaikesta tällaisesta häsläämisestä, ihmispaljoudesta en nauti, ainakaan Suomessa. Ulkomailla se ei haittaa. Tekeekö mieli sen takia ottaa? Vastaus on ei tee. Alan hyväksyä itseni aivan erilaisena kuin männävuosina ja nautin hiljaiselosta sekä muutamien ihmisten seurasta. En kertakaikkiaan jaksa katsoa enää kenenkään humaltumista enkä kuunnella typeriä juttuja. Kyllä…olen rajoittunut. Silti ei tee mieli ottaa eikä mikään mahti maailmassa saa kuppia huulille. En myös kadehdi niitä jotka ottavat, mutta en vain kuulu enää joukkoon. Ilmankos kutsut ovat harvenneet vaikka oikeasti olen ihan mukava myös selvinpäin. Ja onneksi on riittävästi ystäviä jotka pysyvät sellaisina edelleen 
Kyyyylläää olen erakoitumassa. Rinkka selkään ja vuorille, ois paras.