En oikein osaa ajatella kaikenlaisia touhuilujani, harrastuksia ym minkään muun sijaistoimintoina.
Teen koska haluan, ja se siitä.
Suurta osaa nyt tekemistäni asioista tein juodessanikin, ero ehkä siinä että pöhnässä innostui kyllä helpommin mutta väsyi myös nopeammin, alun riehakkaan toimeliaisuuden jälkeen tuli uupumus, moni aloitettu homma jäi niile sijoilleen, ja niin sadat kerrat työkalutkin pitkin pihaa , kun ei niitäkään viitsinyt keräillä.
Jotenkin kyllä ymmärrän senkin että kaikkein uusavuttomimpien kohdalla on niin vertaistukijoiden kuin elinkeinokseen kuntouttavienkin lähdettävä siitä että opetetaan miten perunat kuoritaan tai minkälaiset kengät kannattaa laittaa jalkaan metsään lähtiessä.
Ja aivan varmasti suhtkoht normaalia elämää juovuksissakin viettäneille, ainakin keski-ikäisille ja vanhemmille ihmisille jotka ovat joutuneet jonkinlaiseen omavoimaisuuteen opettelemaan -neulomaan napin paitaansa ja makkarasopan keittämään- paperienkelien leikkely foliopaperista voi olla niin turhauttavaa hommaa että siitä mieluummin lähtee kaljalle ja baariin sanaristikkoa ratkomaan.
Ja yhtä turhauttavia voivat olla jutustelukerhot joissa kahvikupin ääressä kerrotaan elämäntarinoita ja nyökytellään laupias ilme naamalla vuoronperään itsekullekin.
Tyhjyys voi tunteena silti iskeä sellaiseenkin ihmiseen, jolla tekemistä on, ihmisiä ympärillä, oppimiskykyä ja mahdoillisuuksia, lihasvoimat jatkuvassa kasvussa steroideilla tai ilman, oma henkilöhistoria hyväksytty, kuitattu ja mapitettu, talous kunnossa jne… se tunne, että jotain enemmän tai toisenlaista jne saisi olla, onko se sitten rutinoitumisen tuomaa kyllästymistä vai pelkoa siitä ettei ehdikään kokemaan tarpeeksi… se vain saattaa tulla ja painaa ihmistä.
Tuollaisia kausia olen kokenut, ja hyväksynyt senkin että niitä voi tulla lisää. Ja niidenkin kanssa on elettävä.
Ja ihan riippumatta siitä onko mukana vielä päihdeongelmakin tai onko sellaista koskaan ollutkaan.
Niin, miksi taantua lapsen asteelle? Nythän on muotia aikuisten värityskirjat. En ole vielä itse kokeillut, mutta tunnen joitakin jotka ovat, ja tykkäävät kovasti. Joku aika sitten oli tälläkin foorumilla puhetta leikkimisestä ja sen autuudesta vanhemmallakin iällä.
Jos on aina ollut silla tavoin pärjäävä, että töitä on riittänyt ja pystynyt itse huolehtimaan itsestään, voi olla vaikea ymmärtää kuinka heikoista lähtökohdista jotkut oikeasti raittiuden alkuun starttaavat. Jos työkokemusta saati koulutusta ei ole juuri minkään vertaa, ja elämä on mennyt lapsesta lähtien erilaisissa laitoksissa ja päihdeporukoissa, niin voi se ns. yhteiskunnan täysivaltaiseksi jäseneksi opetteleminen olla mutkikasta. Mahdotonta se ei onneksi toki ole, mutta mutkikasta kuitenkin.
Siinä vaiheessa menestyneemmän tai pärjäävämmän yksilön kuittailu kengännauhojen sitomisesta tai perunoiden kuorimisesta voi joko naurattaa tai kiukuttaa, riippuen siitä missä määrin itsetunto on jo toipunut.
Ihan oikeasti on myös päihdetoipujia, joilla niiden ns. arjen taitojen lisäksi on henkinen ja emotionaalinen kehitys jäänyt sille ikätasolle, jolloin päihteiden käyttö on alkanut. Väittäisin jopa, että siitä on näkynyt merkkejä joskus tämänkin rakkaan foorumimme keskusteluissa, ja keskustelutavoissa.
Emoilu-asennetta en juurikaan ole huomannut, kun tarkoitus olisi nimenomaan vahvistaa ihmisen aikuisuutta ja vastuunottokykyä.
Olen joskus itse osallistunut A-klinikalla musiikinkuuntelu-ryhmään (ns. levyraati), ja se oli varmaan jonkun mielestä sitä halveksuttavaa hääräilyä ja puuhailua. Minusta se oli kuitenkin ihan kivaa. Voisin mennä uudelleenkin.
Jos joku ei vaikkapa osaa keittää perunoita se ei tarkoita että hän on lapsen tasoinen henkisesti. Se tarkoittaa vain sitä ettei hän ole koskaan keittänyt perunoita. Se lienee helppo asia opettaa joten miksi tehdä siitä numero?
Suomessa ihmisestä tulee aikuinen kun hän täyttää 18- vuotta. Sen jälkeen hän on aikuinen loppuelämänsä kuolemaansa asti. Tämä pätee kaikkiin ihmisiin riippumatta yhtään mistään. Ja tämän asian ymmärtämättömyys on kyllä oikea ongelma melkein kaikkialla. Etenkin mt- ja päihdehoidon piirissä mutta myös ihan normielämään kuuluvissa paikoissa kuten esim. työpaikoilla, kouluissa ym. Vanhuksille sössötetään kuin vauvoille vaikka heillä on aikuisuutta takanaan jo taatusti enemmän kuin sillä henkilöllä joka auttelee. Työttömät, mt- häriöisiksi leimatut, päihderiippuvaiset, maahanmuuttajat… kaikkia näitä ryhmiä piinataan tällä samalla asenteella.
On ihmisiä, joiden käytännön elämään liittyvät taidot ovat jääneet syystä tai toisesta heikoille. Aina ei ole kysymys siitä että olisi juotu niin ahkerasti ettei mitään olisi ehtinyt oppimaan.
Saattaa olla muuten niinkin päin, että joskus juopon on ollut pakko oppia kaikenlaista käytännön pärjäämiseen liittyvää… pöhnätessä kun saattaa sattua niin että hankkii itselleen kaikenlaisia korjausta ja järjestelyä vaativia tilanteita. Eikä niitä kavereita aina ja joka hommaan riitä korjaamaan kaikkea…eikä kai oikein aina kehtaa pyytääkään muita ihan kaikkea tekemään vain siksi ettei itse viitsi opetella…
Olenpa nähnyt kavereissani semmoisiakin joille suurin piirtein ne perunat on valmiiksi kuorittu ja olisi kuorittu edelleenkin jos ei se juopottelu olisi saanut perunankuorijan mittaa täyttymään -ja niinpä on äijä pakon edessä oppinut sekä keittämään perunansa että ruskistamaan jauhotkin kastikkeeseen.
“Puuhastelun” arvostelijat kovin mielellään jakavat puuhat hyväksyttäviin, “ihmistä kehittäviin” ja “lapsellisiin näpertelyihin” kukin omien mieltymystensä mukaisesti. Minä nyt puuhastelen tosiaan puuhastelujani enemmän mieltymysteni kuin tarpeellisuusmääritelmieni mukaan.
Yksi “puuhasteluistani” on liittynyt netin käyttöönkin, joskus joutessani opettelin hiukan nettisivujen tekoa, ja kävin muutaman parin päivän mittaisen lyhytkurssinkin innostuessani. Se siitä oli seurauksena, että erilaisissa yhdistyksissä ja yhteisöissä sitten oli tarjolla niiden perustietojen opettamista -ihan koneen avaamisesta alkaen- kun tietoyhteiskuntaan kiireellä hypätesssä unohtui se, että osa kansaa, se keski-iän ylittänyt, ei ollut koskaan saanut minkäänlaista kontaktia koko asiaan. Ja oli siis aivan pihalla. Ja samantien sitten tietysti tehtiin yhdistyksille nettisivuja , osa alkoi toimimaan hyvin ja jotkut sitten jäivät sellaisiksi kuin ne kirjoitettiin, joko ei päästetty innokkaita tuottamaan sisältöä tai sitten niitä aktiiveja ei paria enempää ollutkaan.
En sitten kyllä osannut enkä hoksannut hinnoitella tuotakaan hommaa, vaan lähdin siihen vertaistukiperiaatteella, joskus sain kahvikupin ja joskus en… ja sitten se olikin jo myöhäistä. Kun olin jonkun homman aloittanut niin ei sitä oikein voinut sitten kesken kaiken maksulliseksi muuttaa.
Ehkä hyväkin, ei siitä kuitenkaan olisi kokopäiväistä leipätyötä tullut, yrittäjiä riittää. Ja kai tässä on itselläkin mukavampi olo kun vertaistuki on vertaistukea ja ansiotyö ansiotyötä eikä niitä sekoita toisiinsa.
Tarkennukseksi omaan kommentointiini että itse viittasin vain järjestäytyneeseen työtouhotus- ja hääräilytoimintaan (mm. mt- ja päihdeongelmiin liittyvillä erilaisilla areenoilla yhteiskunnassa) enkä mihinkään mitä ihminen itse touhuilee ja hääräilee itse tykönänsä. En tiedä kenellä siihen voisi olla jotain sanottavaa mitä joku toinen vapaa- aikanaan harrastelee yksinänsä.
No juu…kyllä noissa erilaisissa “aktivointitoimenpiteissä” kehittämisen varaa olisi. Usein on kysymys pelkäästään siitä että kunnat välttääkseen pitkäaikaistyöttömistä koituvia “sakkomaksuja” työntääääääävät ihmisiä ns. kuntpouttavaan työtoimintaan tai million milläkin nimikkeellä pois tuolta työttöm’n stetukselta.
Ja monet ihan hyvät yhdistykset ovat menneet miinaan. Pari omaa jäsentä, yleensäne joilla on terävimmät kyynärpäät, saavat hyvän työpaikan “ohjaajina” tai jollain muulla nimikkeellä. Ja sitten kehitellään erilaisia palveluja, henlpoin on kai ruokalanpito tai kirpputori.
No, ruokalanpito tuottaa varoja joilla sitten voidaan maksaa sille ohjaajalle vähän enemmän. Ja varmistetaan samalla että paikkakunnan uusavuttomiksi lamaantumisen vaarassa olevat jättävät sen viimeisen omatoimisuutensa eli just sen makkarasoppansa keittämisen muiden hommaksi ja passivoituvat hiukan lisää.
Keittiöön ei mahdu koko "kuntoutettava " porukka, ja kun sen ohjaanan ymmärryskyky ei keittiötä pitemmälle riitä, niin sitten… ehkä piha haravoidaan, mutta seuraava “aktiviteetti” voi sitten jo ollakin päiväkodista lainattua isänpäiväkorttien askartelua.
Olen tuotakin nähnyt, ja hiukan säälien joskus katselin kun erääseenkin yhdistykseen otettiin palkkatuella pitkäaikaistyötön kaveri jolla olisi ammattitaitoa ja kykyjä riittänyt vaikka niiden toisten kouluttamiseen … mutta puuronkeitton hänetkin komennettiin, ja siellä hän sitten oli kauhan varressa sen puoli vuotta.
Kaikenmaailman yhdistyksissä haahuillessani milloin milläkin asialla olen sitten nähnyt tuon työllistämisen toisenkin varjopuolen.
Muutamassa ennen aktiivisessa työttömien, mielenterveyskuntoutujien ja päihdeongelmia torjuvassa yhdistyksessä huomasin vuosien mittaan toiminnan romahtavan.
Alunperin yhteisö oli olemassa juuri sitä varten, että jäsenet, mukaantulijat, saivat yhdessä tehdä jotain, oppiakin uusia asioita, kokea niitä pieniä onnistumisia ja nähdä miten tekemällä tapahtuu ja yhteisvoimin syntyy jos jonkinlaista.
Ja sitten… työllistettiin ensin kahvinkeittäjä, sitten pari muuta ja luonnollinen reaktio oli se että tehköön ne työt jotka palkankin saavat. Jäsenillä ei enää ollutkaan muuta tehtävää kuin juoda sitä valmiiksi keitettyä kahvia ja puhua paskaa keskenään. Valittaa oloaan tai kehua itseään, molempiinhan ihmisella kykyä riittää. Jos ei tarpeellisempaa tekemistä tosiaan ole.
Ja kun se siihen meni, niin nekin uudet tulijat, jotka olisivat voineet jotain yhteiseksi hyödyksi tehdä, huomasivat pian että ei ole tarkoituskaan tehdä muuta kuin puhua ja taas puhua. Ja ehkä juoda sitä kahvia. Ja poishan ne lähtivät, hyvin nopeasti, ne jotka ehtivat ennen tottumistaan ja omaa passivoitumistaan.
Muutama vanhan liiton järjestöjyrä jäi mukaan pitämään pakolliset vuosikokoukset ja pitämään yhteisön tarkoitusta esitteleviä puheita.
Minkälaisia hääräilyjä mielenterveys- ja päihdetoipujille sitten pitäisi tarjota, vai pitääkö tarjota yhtään mitään? Omalle kohdalleni toki passasi hyvin ettei tarjottu mitään, kun osasin omin nokkineni lähteä kouluihin ja hankkia kolme eri ammattitutkintoa peräperää ja sitten mennä töihin koulutuksia vastaaviin hommeleihin, mutta ymmärrän varsin hyvin ettei kaikilla ole näin hyvä tuuri/siunaus/tsänssi kuin minulla.
Helsingissä ainakin tukityöllistetään päihdetoipujia paljon päihdetyön tehtäviin: vertaisohjaajiksi eli vertseiksi. Onko vertaisohjaajuus päihdekuntoutuslaitoksessa sitten joutavaa hääräilyä tai puuhailua, mene tiedä.
Sen toki ymmärrän, että joku kuminauhojen pussittaminen, jossa mt-kuntoutujia on ollut, ei liene kovin palkitsevaa tai edes kuntouttavaa.
Mutta nyt on aiheessa edetty harrastusluonteisista toimista tukityöllistämiseen tai kuntouttavaan työhön. Alunperinhän aamulla kirjoitin päivätoimintapaikoista, joissa nimenomaan harrastetaan, ihan niinkuin metsänreunanmieskin harrastaa itsekseen.
Lintubongausretket ja taidemuseo- ja Korkeasaari-käynnit ovat nimenomaan harrastelua, ja niihin lähtee mukaan ihmisiä jotka eivät itsekseen olisi ehkä saaneet ideaa mennä ko. paikkoihin. Lisäksi järjestävä taho avustaa pääsymaksuissa maksullisiin kohteisiin joko osittain tai kokonaan.
En tiedä miten pahana asiana sitten tällaistä organisoitua harrastusten järjestämistä pidetään. Olisiko kenties parempi olla moisia järjestämättä, sillä jos ei joku omin nokkineen ja omalla rahalla ymmärrä mennä Ateneumiin tauluja pällistelemään, niin olkoon menemättä?
ihan hyvä että järjestetään “hääräilymahdollisuuksia”
Kunhan ei niputeta ihmisiä ja kohdella päiväkotitasoisena massana jota aikuiset ihmiset eivät kuitenkaan ole.
Tarvitaan monentasoista ja monenlaatuista toimintaa, se kai on selvä, meitä ihmisiä kun on monenlaisia.
Mutta yleensä ihminen on sittenkin mieluummin suorituskykynsä ylä- kuin alarajoilla, ja ainakin kokee toiminnan mielekkäämmäksi jos se tuntuu edes vähän haasteelliselta.
Jos ihminen on päässyt pahasti passivoitumaan, niin joskus on aloitettava ihan siitä että yllytetään menemään kauppaan ostamaan ne perunat jotka sitten voi keittää ruuakseen. Ja jos pystytään neuvomaan miten niille kastike tehdään, niin monen kohdalla on jo päästy eteenpäin.
Mutta turhaa on opettaa perunan keittämistä niille jotka jo ovat muutaman vuosikymmenen onnistuneet ruokansa laittamaan ja vielä omatoimisesti tiskaamaan astiatkin?
minusta parhainta kuntouttavaa toimintaa on sellainen jossa ihmiset itse alkavat kuntoutttamaan itseään, osallistumaan sen toiminnan suunnitteluun ja toteuttamiseen.
Ei kulttuurin harrastamisessakaan mitään vikaa ole. Ja sitäkin voi tehdä monin eri tavoin. Olen istunut useammankin yhdistyksen mukana teatterissa, mutta olenpa olut sellaisessakin porukassa, suurelta osin päihdeongelmaisista koostuvassa, jossa se remmi itse kirjoitti ja ohjasi näytelmää, teki lavasteet, järjesti muutaman illanvieton jossa esittivät sitä itsetehtyä ohjelmaansa… ei se ammattiteatterin tasoista toki ollut, mutta helvetin hauskaa! Ja kyllä siitäkin ainakin osa porukasta jollain tavalla voimaantui kun huomasi että tähänkin pystyttiin!
Yhdessä tekeminen, eli ihan vanhanaikainen yhdistystoiminta johon ihmiset vapaa-aikanaan osallistuvat , on kai just sitä että yhdistetään voimia, tehdään jotain ja ollaan osallisina -ja samalla vahvistutaan itse, kuntoudutaankin, ja perhana vieköön, omavoimaistutaan oikein reippaasti.
Parhaimmillaan sellainen toimiva yhteisö on vähän kuin nyyttikestit, jokainen ihminen tuo siihen oman panoksensa, jokainenhan osaa jotain tai ainakin osaa olla mukana jossain, ja se onnistumisen kokemus on sitten jo yhteinen.
^^ En tiedä kuka tässä keskustelussa on ollut sitä vastaan että työtouhotus ja hääräilytoimintaa järjestetään päihdekuntoutujille. Oma mielipiteeni koski tässä yhteydessä vain sitä että aikuisia ei kohdella aikuisina. Myöskään erilaiset toimintakyvyn puutteet tai esim. osaamattomuus arkiaskareissa ei tee aikuisesta lasta. Jostain syystä aikuisille tarkoitetut päivätoimintamuodot ovat usein kuin toisintoa lastentarhasta. Etenkin asenteet ovat viturallaan.
Mutta kuten sanoin tämä on ongelma kyllä toki muuallakin kuin hoito ja kuntoutusareenoilla. Esim. niinkin normaali asia kuin aikuiskoulutus on usein aika hämmentävää…
Olen samaa mieltä; aikuista ei pidä kohdella lapsena. Jos aikuinen ei osaa keittää perunoita niin sen voi opettaa, mutta se opetetaan hiukan eri tavalla kuin lapselle. Lapseölle voi olla tarpeellista muistuttaa ettei hellaa saa käyttää jos joku vanhemmista ei ole paikalla, aikuisen kanssa löhdetään siitä että oma vastuu on olemassa ja ymmärrys toimii.
Aikuiskoulutuksessa kieltämättä tulee vastaan kaikenlaista… metkaa joskus.
Minä olen aika paljon puuhaillut päihdetoipujien kanssa, ollen itsekin joskus päihdetoipuja, enkä koskaan ole törmännyt ilmiöön etteikö aikuisia ihmisiä kohdeltaisi aikuisina. Mielenterveyspuolelta minulla on kokemusta vähemmän, joten en tiedä lieneekö siellä sitten tuota “lastentarha”-meininkiä.
Eihän kukaan kävisi vapaaehtoisesti paikassa jossa kohdellaan alentuvasti, ja päihdetyön toiminnat ovat muutamia poikkeuksia lukuunottamatta hyvin vapaaehtoisia.
Päihdepuolen harrastustoiminnoissa ihmiset itse saavat suunnitella aika paljon sisältöä, ja antaa ideoita. Saman tyylistähän se toiminta on kunnankin päivätoiminnoissa, kuin se on vaikkapa A-killassa tai muissa yhdistyksissä.
Luultavasti reagoin just ihan vääriin asioihin tällä viestilläni, mutta menköön.
Fernetti, pelkään sua. Hyppäät keskusteluun mukaan kuin Killbillihahmo ja vetäset päät poikki. En tiedä päihdehistoriastasi, ehkä oot kertonut sen täällä aiemmin, mutta oletan, että olet ajat sitten juomisen lopettanut ja sillä mandaatilla tulet huutelemaan totuuksia meille tyhmemmille. Anna meille armoa. Ja vähän ittelles myös.
Olen niin samaa mieltä siitä, että ei ihminen välttämättä pysähdy kasvussaan siihen lapsuuden traumaan, kehitystä tapahtuu koko elämän ajan, jopa päihteissä ollessa. Itellä on ollut paljon ihmissuhteita, elämäntilanteita, työjuttuja, opiskelua ja kasvua kuvataiteilijana - asioita, joiden kautta oppia hyvässä ja huonossa.
Mutta jäinpä vaan jumiin siihen teinikokemukseen, kun oma äiti lähenteli minua. Vuosi sitten lähetin katastrofaalisen känniviestin hänelle, kun en enää jaksanut elää. Hajosin kai jotenkin. Sen jälkeen olen pikkuhiljaa alkanut aikuistumaan. Juu en oo perheen kanssa tekemisissä, koska olen tietenkin heidän mielestään hullu.
Meitä hulluja varten on mun mielestä hyvä olla kaikenlaista puuhasteltavaa. Mutta oot oikeassa siinä, että ei kaikki puuhastelu ole viisasta tai johda hyvään. Olet luultavasti oikeutetusti vihainen. Perkele, ku alkaisit huutaa iloasi samalla volyymillä.
en tiiä tarkalleen mistä puhuttiin, mutta voin osallistua mykkään kouluun
en sano mittää…(mykkä koulu…poikakoulussa ja tyttö-)
vittu, kun soittaa mainoksia kovalla spot i fy…why?
miks vittu pitää…
ei pidä, en pidä, pidän keskustelun sävystä…sinisehkö ja sähäkkä…
siishh…shhh…[size=85]hiljaa[/size] kui joulunkello [size=150]kajahtaa[/size] vaiennettu
vaikerrukseni ilonaamarin takaa…
ja kaikki suru on teeskentelyä ilman viinaa…hehe…
joo, vetäkää hipsterit nilkkoihin…vai minne ne…kohta alkaa tonttuileikki hilpee, mukaan hyppää
myös kai bill wee, ainakin hot kissa, satunnainen humalikko, rapajuoppo, kamaaaja, kampaaja lissu
ja aleksander graham bell(ovikellon avaamaan ja korjaamaan, jos menee rikki(kem.S).)
alkemisti kemisti päättää tähän ja pahoittelee+ pahoittaa mielen, jos meni ohi, huti ja kauas metsään.
—sankar jylhän kuusiston tappiolla vainion ei karhun kans painii lyö tää…
joo tiiän, ois pitäny omaan ketjuun…ei tarkotus ketään loukata…sorry…en taas parempaan pysty
No itse näkisin populismin pelkästään tunteisiin eikä niinkään tosiasioihin perustuvana. Populismi on siis ikäänkuin propagandaa. Esimerkkinä vaikka erään puolueen vetoaminen, että pakolaisten vastaanottaminen on pois vanhustenhoidosta. Sitten vedotaan vanhustenhoidon ongelmiin, ja valjastetaan se vaikkapa rasism… anteeksi maahanmuuttokriittisyden argumentiksi.
Populismina en sen sijaan näe esimerkiksi sitä, että joku puolue jossakin kunnassa on kannattanut kunnallisveron korottamista jotta säästyttäisiin leikkauksilta. Tai että eräs puolue on näkyvästi kannattanut sokeriveroa. Veroistahan kaikki ei tykkää, mutta tosiasioihin perustuen niiden puolesta voi argumentoida. Sitä en näe varsinaisena populismina.
Populismi on sitä että pyritään vetoamaan suureen yleisöön monimutkaisia asioita väkevästi suoraviivaistamalla, kun halutaan suurelta yleisöltä jokin tietty mielipide ja kannatus.
Valitettavasti monimutkaisia asioita on pakko yksinkertaistaa suurelle yleisölle jos halutaan saada jollekin monimutkaiselle asialle suuren yleisön kannatusta. Suuri yleisö ei ole koskaan kollektiivisesti samalla tavalla perehtynyt asioihin kuin jonkin alan asiantuntija, tai esim. jotakin tiettyä asiaa ajava poliitikko. Ymmärtääkseen isoja ja monimutkaisempia kysymyksiä joita politiikassa tulee eteen pitäisi suuren yleisön kouluttuautua korkeasti ja perehtyä vuosikausia ennenkuin niitä voisi tarpeeksi syvällisesti ymmärtää jotta niistä voisi tavallinen talliainen luoda mielipiteen. Tämän vuoksi politiikassa on pakko käyttää populistisia eli yksinkertaistavia keinoja, jotta tavallinenkin talliainen voisi olla sellaisista asioista jotain mieltä joita ei varsinaisesti voi täysin ymmärtää. Ja tämän vuoksi populismia todellakin käyttävät kaikki puolueet. Jos muuta väität, valehtelet.
Populistiksi haukkuminen on myös itsessään populismia. Se on siis ikäänkuin propagandaa jolla pyritään leimaamaan tunteita herättävästi toista osapuolta “populistiksi” tarkoituksena nimenomaan suureen yleisöön vetoaminen tyyliin “tuon tahon juttuja ei kannata ottaaa vakavasti koska se on naurettava populisti” sen sijaan että pyrittäisiin keskustelemaan itse asioista.
Tosiasiat ovat usein tunteita herättäviä varsinkin silloin kun tosiasiat koetaan epäoikeudenmukaisiksi. Esimerkiksi faktojen ääneen lausumista ei voi pitää sinällään vielä populismina. Ei edes silloin kun faktojen ääneen lausuminen herättää tunteita.
