Pidemmän aikaa olen lueskellut ja myös kirjoittellutkin palstalle. Paljon olen saanut ajatuksia ja tukea. Kiitos kaikille.
Elämän kevät on muutoksen aikaa, koska muutosta on pakko tulla. En jaksa enää katsoa miehen juomista ja siitä aiheutuvaa pahaa oloa en kestä enää. Olemme olleet yhdessä toistakymmentä vuotta ja lapsiakin on. Mies on juonut koko yhteiselomme ajan, mutta nyt se alkaa olla elämäntarkoitus, vaikka itse muuta yrittää väittääkin. Vähemmän olisi hyvien puheiden mukaan parempi, mutta minkäs teet kun ei voi jättää ostamatta, niin ei voi jättää juomatta
Stressaan jo valmiiksi kaikkea, mitä joudun järjestämään muutoksen eteen: Valtava muuttourakka ja uuteen paikkaan kotiutuminen sekä kaikki muut lieveilmiöt. Älkää edes kysykö miksi en voi jäädä, ja mies lähteä, sillä siihen on niin monia syitä. Päällimmäinen syy on se ettei tämä ole kotini, josko lie koskaan ollutkaan. Aina on tehty selväksi, ettei muutosta saa tehdä, vaikka olisi kodin tuntuakin saanut sillä. Ja jos jotain muutosta on saanut tehdä, niin kohta on jotain valitusta tullut. Tuntuu, että kaikkeen pitää olla lupa.
Ystävätkin on kaikonneet aikaa myöten, kun eihän ne saa olla tärkeämpiä kun puoliso. Ja varsinkin kun polttoaine maksaa. Omaa elämää ei ole kuin pakolliset ja niistäkin pitää kertoa heti kun kysytään. Ahdistaako, niinpä
Lastenkin takia on muutosta tultava tähän, koska selvästi alkaa näkyä vaikutuksia myös heitä kohti, eikä se ole oikein. Mielipiteitä kaipaisin, että teenkö oikein, kun joudun viemään lapset uuteen paikkaan, jossa muuttuu ystävät, koulut ja ympäristö? Tai miten voisin helpottaa sitä lasten muutoksen kestoa, kun en etukäteen voi valmistella (ilmeisesti ainakaan).
Lapset voivat parhaiten kun kummatkin tai ainakin toinen voi hyvin. Itsellä samanlainen muutos eli avioeroprosessi menossa - asutaan vielä yhdessä, mutta laitan paperit viimeistään ensi viikolla menemään.
Minuakin on ahdistanut samat ajatukset, muutoksen suuruus ja tuntemattomuus, mutta teen joka päivä pienen asian muuton eteen ja jonain päivänä olen kuivilla tästä! Koko maailmaa ei voi muuttaa kerralla - yritän hokea sitä itselleni. Voimia. Minä aloitin siivoamalla ja laittamalla tavaroita kirpparille/kierrätyksen, joita en seuraavaan elämään enää halua.
Kiitos erityisesti tästä kommentista. Näinhän se asia tosiaan on. Oma paha olo peilautuu niin helposti lapsiin, varsinkin kun sitä pahaa oloa ei voi purkaa sille, joka sen saa aikaan. Siitä kun ei ole mitään hyötyä, niin se patouttaa tunteita ja ne liian herkästi purkautuvat syyttömiin. Hoh, jopas tuli sekavasti sanottua.
Tänään koin onnenhäivähdyksen, kun aurinko paistoi ja linnut lauloivat. Ymmärsin, että oma tyytyväisyyteni on tärkeintä ja siihen on pyrittävä, sillä silloin voivat lapsetkin olla onnellisia. Onhan iloiset ja onnelliset lapset osa omaa tyytyväisyyttäni. Nyt elämä on yhtä kiistelyä ja väittelyä. Neuvottelutaidot on kaikilla ihan hukassa.
Minulla vielä odotuttaa päätöksen kertominen, sillä nyt on kesken niin paljon, ettei tähän saumaan voi vielä “räjäyttää pankkia”. Enkä oikein tiedä kuinka mies suhtautuu siihen lopulta, että onko se kerralla selvä, ja lähdettävä saman tien vai onko aikaa järjestellä asioita. On pakko ottaa vähintään aikalisä kesällä, sillä näin ei voi jatkua. Mutta tällä hetkellä tuntuu, että en usko olevan mahdollista palata. Luottamus ja kunnioitus on niin pohjalukemissa, että niitä ei korjata pienellä alkoholin käytön vähennyksellä, joka miehen mielestä olisi riittävä.
Niin usein on tullut selväksi, että kalja on perhettä tärkeämpi, vaikka kuinka hyviä lupauksia osaisi tehdä.
Niin tutun kuulonen tilanne kun olla voi, omassa tapauksessa minä olin se juova osapuoli. Onneks muija löys voimia muuttaa lasten kans pois ja näin viheltää pelin poikki. Sai minut ajattelemaan ja itsensä ja lapset rauhallisempaan/turvallisempaan elämään. Siitä on nyt yli vuosi ja itellä vuoteen on kuulunut 4 osastokatkoa ja 2 kuukauden pitusta hoitojaksoa, nyt toiveikkaana kevättä kohti, reilun 3 kuukautta nyt raittiina ja varmasti ehjempänä kuin vuosi sitten ja perheen kanssa väleissä. Vaatii rajuja tekoja saada tuloksia mut muutos on hyvästä. Voimia ja aurinkoista kevättä
Hmm, kitos tuosta kommentista Patsola! Minäkin tässä mietin: mies vetää päivittäin isoja määriä juomia hällä väliä meiningillä, terveys jo antaa varoituksia, mm maksa-arvo viime viikolla 184 kuulema hälyttävän korkea. Surullista katsoa, ja raskasta, mutta kun sitä pelkää, että jos hänet hylkäisin silloin kun hän on pohjilla, jos hän juo itsensä hengiltä. Mutta kun en osaa toimia niin, että voisin vaikuttaa kehitystä kääntävästikään - tai kuten täältä olen oppinut, se ei vaan aina ole mahdollista toisen auttaa.
Niinpä on todella hyvä kuulla myös “toisen osapuolen” osapuolen näkökanta ja että tosiaan joskus ainoa keino auttaa voi olla, että toimii raakemman mukaan. Kiitos rohkeudesta kertoa tuo meille pähkäilijöille, ja onnea sille, että ote elämään on taas löytynyt. Pidä tuo suunta!
(En silti tiedä, mikä olisi lopputulos tuon oman miehen kohdalla, jatkan ihmettelemistä )
Antaa paljon toivoa muutokseen, jos sen myötä on mahdollisuus parantaa myös puolison tilannetta. Vaikka meillä mies ei uskokaan enää, että rakastaisin häntä, niin näin se vaan on. En enää jaksa katsoa sitä tuskaa, jonka alkoholi aiheuttaa hänelle ja lapsillekin jo vähitellen. Mitä isommaksi lapset kasvaa, sitä enemmän ymmärtävät ja sitä enemmän hiljaisesti kärsivät epävakaasta, ailahtelevasta, epäluotettavasta käytöksestä, jonka alkoholi saa aikaan.
Muutokseen pakottaa myös huomiot oman terveyden kestävyydestä, sillä muutamia kertoja, kun tilanne on oikein ollut päällä, niin tuntuu että sydän käy aivan ylikierroksilla. Se pelko tulevasta ja katkerat muistot menneestä musertavat, jos en muutokselle anna tilaa.
Ihan kuin mun elämästä. Jes. Täällä voi kirjoittaa ja kukaan ei tiedä että se olet sinä. Vaikka joskus ajattelee, ettei voi tilittää jos kumppani stalkkaa ja sitä jää kiinni ja helvetti repee - näitä tarinoita riittää. Meidän tarinoita.
Välillä menee ihan OK, mutta käyrä vie koko ajan alaspäin. Muutos ei tapahdu, ellei sitä tee.
Ei niitä lapsia voi kaikelta suojella. Surullista on, että niitä joutuu suojelemaan omalta vanhemmaltaan.
Hirrrrveä syyllisyys päällä. Että kaikkeni olen tehnyt, että lapset saisivat olla rauhassa, keskittyä kouluun yms. ja nyt sitten raavin ne muualle. Toisaalta, otetaas taas se suhteellisuus: ihmiset pakotetaan pois kodeistaan, tulee vararikkoja, onnettomuuksia, työt loppuu ja pakko muuttaa… En mä näitä ihania ihmistaimia ole viemässä tynnyriin/sota-alueelle/suljettuun kulttiin vaan uuteen kotiin, jonka ovella voin seistä ja sanoa:
TÄNNE EI TULE YHTÄÄN ALKOHOLIA, EI EDES VERENKIERROSSA.
Ja voimia valitsemallesi tielle. (Samoin Kesäheinälle, jonka ketjuun tunkeuduin kun huomasin Kultiksen kanavalla.)
Lapsia käytetään erotilanteissa puolesta ja vastaan. En eroa kun lapset kärsivät. Eroan, kun lapset kärsivät. Molemmissa puolissa sitä totuutta - tuskin mikään ero onnistuu ilman lasten kipuilua. Mutta onko kipu suurempi vain pienempi, jos suhteeseen jäädään, ja äiti on onneton, ja näyttää lapsukaisilleen mallia kärsivästä ja sairaasta parisuhteesta? Itse olen erotilanteessa ajatellut niin, että valitsen lapsille ja itselleni sen pitkällä tähtäimellä vähiten kivuliaan vaihtoehdon. Eiköhän totuus ole se, että mikä on äidille oikein, on oikein lapsillekin. Totuus löytynee siitä peilin eteen menemisestä. Mitä haluan? Kuka olen? Mitä tarvitsen? Mihin olen matkalla? Mitä pelkään?
Ihanaa nähdä sinut Kultakala täällä pitkästä aikaa, ja mahtavaa päästä lukemaan taas viisaita pohdintojasi. <3
Niin löytyy ja on kirkkaana mielessä mitä pitäisi tehdä, kuka olen ja mitä haluan, mutta niin vaan sorruin tänään retkun kaljojen kanssa hakemaan kotiin epämääräiseltä ryyppyreissulta kun kuulin missä on.
Voi helkkari kun kadutti heti kun pihamaahan ajettiin ja alkoi oikein oksettaa kun tajusin mihin kuntoon oli ittensä juonut ajomatkan aikana.
Selitteli vähän ennen että kunhan tästä selviän, en ota ‘‘vähään’’ aikaan, johon totesin että älä edes itsellesi lupaa tuollaista, kun hänelle se sitten itsesyytöksiä aiheuttaa kun ei edes itselleen antamaansa lupausta voi pitää.
Minähän kun en usko enää että tuota lupaustaan voi pitää, ei se ole koskaan pitänyt.
Voi apua! Miksi pitää ihmisen näin heikko olla, viisaampi olisi ollut jättää sinne ryyppäämään ja antaa olla, mutta näin punaista kun kuulin missä on ja ketä muita on paikalla.
Annoin vaan nyt hänelle lisäaikaa taas juomiselle kun kotiin kuskasin höösättäväksi.
Kertokaa nyt mistä löydän se voiman jättää hänet oman onnensa nojaan, enkä mene heti häntä pelastamaan näistä tilanteista ‘‘itseltään’’.
Tämäkö se on mikä auttaa jaksamaan? Ainakin itse olen huomannut, että kummasti aina pätkän edelleen jaksaa, mutta silti kun kokonaisuutta katsoo, niin käyrä tosiaankin vie koko ajan alaspäin.
Mietin viikolla, että miksi en eroaisi. Säälistä miestä ja lapsia kohtaan, kun lapset joutuvat muuttamaan ja sopeutumaan uuteen ja mies jää yksin, ja voi sitä surkeuden määrää. Mutta sitten mietin sitäkin, että kuinka monet eroaa paljon vähäisemmistäkin syistä; kasvoimme erilleen, en tuntenutkaan puolisoani, luottamus meni syystä tai toisesta, haluamme eri asioita, rakkaus loppui.
Miksi me holistien puolisot olemme niin sinnikkäitä ja yritämme viimeiseen asti, vaikka kuinka tietäisimme että muutosta ei tule. Olemmeko tavallistakin pariuskollisempia, alistetumpia, miellyttämisen haluisempia vai mikä ihme se pitää kuluttavassa liitossa, jossa saa olla äitinä, piikana, kynnysmattona, sylkykuppina, kaatopaikkana omalle rakkaalleen. Kuinkahan moni holisti pysyisi moisessa liitossa, jos olisi vastaava ihminen raittiina versiona. Jos roolit olisivatkin toisin päin.
Se on niin helppoa ulkoistaa ne loukkaukset. Että ei se sitä kuitenkaan tarkoittanut, se on vaan humalassa / krapulassa / ryypyn tarpeessa.
OIKEASTI SE RAKASTAA, JOSSAIN SISIMMÄSSÄÄN. Niinhän se juoppo itsekin ajattelee. Ainakin meillä. Että kyllä hän niin suuresti rakastaa-rakastaa, merkillistä kun kylmä nainen ei tajua arvostaa ja antaa vastarakkautta.
No, sinäpä sen sanoit. Ihan samanlaisia lausahduksia löytyy täältäkin. Kuinkahan usein tuokin lause on kuultu, että ei hän tarkoittanut, tai että hän vain on tällainen, että pitäisi rakkaan vaan jo ymmärtää. Eikä kaikkea pidä ottaa niin vakavasti, vaikka juoppo tulee sanoneeksikin pahasti. Mutta menepäs sama sanomaan holistille. Viimeisinpänä ja vähäisimpänä kommentti, että saa sitä sanoa takaisinkin, eikä tarvitse kaikkea sulattaa.
Vakiolausahduksia on myös, että vaimo vaan rakastaa lapsia, kun heille pitää palvella kaikki, hyvä kun ei pureskella ruokakin valmiiksi. Ihan samalla tavallahan tuota pitää palvella holistia ja olla apuna askareissa juuri sillä silmänräpäyksellä, kun pyytää, vaikka keskellä yötä. Ja voi tavaton, jos ei ole puhtaat vaatteet löydy kaapista juuri sillä hetkellä kun herra niitä tarvitsee. Juu, ei ne vieressä olevalta pyykkitelineeltä löydy.
Minä päätin lopettaa mieheni “hyysäämisen” ja ajattelin aloittaa sillä tavalla pienesti, eli lopetin hänen pyykkiensä pesemisen. Kaksi viikkoa kun meni, hän päätti itse pestä pyykkiään. Noh pyykit meni illalla koneeseen, mutta ei hän niitä sieltä kuivamaan laittanut. Jätti märkänä koneeseen lojumaan. No eilen sitten aloin pestä omia pyykkejäni ja nostin miehen märät pyykkikoriin odottamaan että herra suvaitsee laittaa ne kuivamaan. Osittainhan ne jo kyllä kuivia olivatkin kun niin kauan lojuivat koneessa
Kun mies illalla tämän huomasin alkoi huuto. Ihan v…ttuillaksesiko tuohon nuo olet jättänyt jne jne. Minä vastasin että palvelukset tässä talossa on loppu, en enää passaa. Hoida itse pyykkisi jos juomiseltasi kykenet. Oli varmaan vähän virhe provosoida, meinasin lentää pihalle alusvaatteisilleni ja kello oli kymmenen illalla… Sain onneksi puhumalla tilanteen laukeamaan. Mies vaan hoki että joo joo olen alkoholisti. Minä sanoin että joo joo niin oletkin, mutta ei se sillä hokemisella yhtään kauniimmaksi asiaksi muutu, TEE SILLE JOTAKIN! Mies lähti kyynel silmässä nukkumaan. Olinkohan liian julma?
Taas niin ihana päivä. Miehellä toinen päivä putkeen menossa ja jutut on niitä tuttuja juttuja.
Raivostuttaa oma käyttäytyminenkin entistä enemmän. Kun ei viitsi riidellä miehen kanssa, kun siitä ei mitään hyötyä ole, päinvastoin, niin tulee padottua kaikkea sisään ja se purkaantuu sitten tietenkin ihan vääriin kohteisiin, siis lapsiin. Pinna on aivan liian lyhyt, ja joka asia mitä lapset tekee vähänkin tyhmästi tai enemmän tyhmästi saa äärettömät suhteet. No, senhän arvaa mitä siitä seuraa, ylilyöntejä. Lapsillakin pinna on niin lyhyt, että joka pikkuasiasta tulee valtavat riidat ja kirjaimellisesti tappelevat keskenään.
Onneksi sentään lasten kanssa tulee keskusteltua asioista ja paljon halailtua, että tietävät varmasti olevansa rakkaita, vaikka riidelläänkin välillä. Tärkeähän se on lastenkin saada purkaa pahaa oloa.
Mistähän nyt löytäisi niitä varapäreitä ja paljon, että kesään vielä jaksaisi. Vielä niin paljon pitäisi tehdä ennen kesää. Onkohan tämä pinnan lyheneminen osaltaan tulevan odotuksen luomaa lisäpainetta, että sitten kun kesä oikeasti tulee, niin tulee seinä vastaan.
Olipas taas siedettävä viikko, kunnes tuli miehelle taas vapaapäivä. Oi onni ja autuus, kun on taas selvinnyt kovasta viikosta, niin sehän on nollattava. Onneksi muiden ei tarvitse koskaan levätä, sehän on vain raskaan työn raatajan oikeus ja siihen ei muilla ole sanomista.
Esikoinenkin heti huomasi, kun tuli kaverin luota kylästä, että kappas vaan isi on taas pahalla päällä. Isi alkoi heti moitiskella, kun toinen pääsi ovesta sisään. Ja pitihän se vaimollekin purppasta, että miten siinä niin pitkään meni hakiessa esikoista kaverin luota kylästä, kun jäin kahville tutustumaan kaverin äitiin samalla reissulla. "Kun minä jo huolestuin, että onko jotain sattunut." Joopa joo, kuitenkin mielessään tuuminut, että hyvinpäs viihtyy keskustelemassa esikoisen kaverin isän kanssa.
Siispä ihana päänsisäinen taas tiedossa. (vai oliko se Pääsiäinen)
Älkää edes kysykö miksi en voi jäädä, ja mies lähteä, sillä siihen on niin monia syitä. Päällimmäinen syy on se ettei tämä ole kotini, josko lie koskaan ollutkaan. Aina on tehty selväksi, ettei muutosta saa tehdä, vaikka olisi kodin tuntuakin saanut sillä. Ja jos jotain muutosta on saanut tehdä, niin kohta on jotain valitusta tullut. Tuntuu, että kaikkeen pitää olla lupa. 
Omaa elämää ei ole kuin pakolliset ja niistäkin pitää kertoa heti kun kysytään. Ahdistaako, niinpä 
Nyt elämä on yhtä kiistelyä ja väittelyä. Neuvottelutaidot on kaikilla ihan hukassa. 
)
Mutta sitten mietin sitäkin, että kuinka monet eroaa paljon vähäisemmistäkin syistä; kasvoimme erilleen, en tuntenutkaan puolisoani, luottamus meni syystä tai toisesta, haluamme eri asioita, rakkaus loppui. 
Ja voi tavaton, jos ei ole puhtaat vaatteet löydy kaapista juuri sillä hetkellä kun herra niitä tarvitsee. Juu, ei ne vieressä olevalta pyykkitelineeltä löydy. 
Lapsillakin pinna on niin lyhyt, että joka pikkuasiasta tulee valtavat riidat ja kirjaimellisesti tappelevat keskenään. 
Vielä niin paljon pitäisi tehdä ennen kesää. 
