Nyt kun on sanottu elettävän “totuuden jälkeistä aikaa”, niin on tietysti hyvä pohtia epätoden ja ns. vaihtoehtoisten faktojen olemusta.
On sellaisia valheita, joilla pyritään ihan vaikuttamaan (haitallisesti) kokonaisiin yhteiskuntiin, manipuloimaan kokonaisia ihmisjoukkoja, levittömään vihaa ja hämmennystä ihmisten mieliin.
Mutta tästä tulikin jo kirjoitettua “Politiikka ja uskonto” -ketjuun, ja sielläpä linkkikin yhteen aiheesta tehtyyn venäläiseen dokumenttiin.
Voi tapahtua myös niin päin, että totuutta väitetään valheeksi. “Fake news, fake news” trumputtaa puolestaan eräs suurmies, joka on muuttanut koko “fake news” käsitteen tarkoittamaan vain itselleen epämieluista uutista, vaikkei se mikään vale olisikaan.
Valheen tuomittavuus riippuu minusta siitä, miten vahingollinen se on. Siinä mielessä esim. toisten mustamaalaaminen, valheellisen tiedon levittöminen toisesta ja harhaajohtava uutisointi on paljon pahempi rike, kuin että vaikkapa kertoisi pelkkiä “kalajuttuja” omista saavutuksista tms. Viimeksi mainittukin on tietysti typerää tai vähintään lapsellista, mutta ei aina aiheuta vahinkoa muille.
Alkoholistiperheiden lapsethan muuten usein oppivat valehtelemaan kaiken laista omasta elämästään ja kotioloistaan.
Ihmisen muisti on muuten hyvin erikoinen mekanismi, ja ihminen saattaa muistaa asioita ihan eri tavalla kuin joku toinen. Mutta se on jo niin oma juttunsa, että siitä voi lukea vaikkapa Lauerman tms. psykiatrin tai psykologin kirjoista.
Muisti ei tosiaan ole luotettava. Asiat sekaantuvat toisiinsa, itse nähdyn ja muilta saadun tiedon rajat hämärtyvät ajan kuluessa, Itse joskus puolihuolimattomasti heitetyt “vähän sinne päin” tarinat alkavat muistumaan mieleen aivan ehdottoman tosina, oma mieli jopa rakentaa lisää yksityiskohtia jotka tuntuvat aivan tosilta. Itseäänkin siis kanattaa epäillä.
Todellisuus kun on monimutkainen, ja sille ei mitään mahda, niin ihminen yrittää sovittaa palasia omaan kokonaisuutena toimivaan maailmankatsomukseensa, ja tehdyt havainnot suodattuvat usein tällaisen “tarkoitukseensopivuussuodattimen” läpi.
Just oli yhden tuttavani, hengellisen ajattelun omaavan, auto jäänyt tienposkeen työmatkalla. Hänen tulkintansa asiasta oli se, että jotakin se Jumala nyt tällä tarkoitti, kun minulle tämän teki. Rukoilua ja kiittätmistä eli sen Jumalan mielistelyä pienellä kehumisella hän piti tärkeänä tämänkin asian yhteydessä. Semmoinen ei tullut mieleen että voisi olla ihan auton kunnosta tai kunnostamattomuudesta johtuvaa.
Mitä vahinkoa sitten juttuihin uskomisesta on, se vähän vaihtelee. Kyllä sekin kaveri sitten lopulta autoa korjaamaan ryhtyi , lie usko rukoukseen loppunut hiukan kesken.
Huomenta!
Mielestäni elämän edelytyksiin kuuluu paljon eri aiheita joista voi keskustella.
Esim. tämä valehteleminen. Enkä nyt tarkoittanut että keskustelisimme muista ihmisistä tai muusta, vaan ainoastaan omasta valehtelusta, sepittelystä ja miten menen siitä mistä aita on matalin. Välttelenkö totuutta kun se voisi tuoda eteen vaikeuksia, hankalia tunteita ja vaikka mitä.
Minulla on yksi läheinen, nuori ihminen joka satuilee, yrittää kokoajan manipuoloida valehtelemalla saadakseen itselleen jotain. Olen yrittänyt puhua järkeä päähän että tekee itselleen vaan nyt hallaa, kun jos luottamus menee niin se on vaikea takaisin luoda. On kait jo menettänytkin lähipiirin luottamuksen, aina pitää miettiä mitä vastaa tai vastaako enää mitään.
Mutta mielenkiintoistahan tämä olikin kun tajusin että itsekin olen vilpillinen. Meinasin hänelle olla itse vilpillinen enkä halunnut suoraan sanoa, etten luota häneen, enkä voi siten tehdä mitä hän pyytää. Meinasin valehdella jotain etten pääsekään.
Kun lähtee sille valkoisten valheiden tielle niin täytyy sitten muistaa mitä tuli sanottua viime kerralla, ettei jää kiinni. Painin henkisesti sen asian kanssa ja viimein päätin olla rehellinen ja sanoa, etten voi koska en luota häneen, että ahdistaa koko asia. Olin rehellinen. Siitä poikikin pitkä keskustelu ja hän tuntui ymmärtävän, vai näyttelikö? menikö mikään jakeluun? sanoiko vain mielistelläkseen? varoitin jälleen valehtelusta ja manipuloinnista. Ja nyt pyyhin pois itsestäni tuon “auttavan” mielenlaadun, ja syyllisyyden jos en auta valehtelijaa ja toisten hyväksikäyttäjää.
Siitä seurasikin se, että tajusin kuinka itse olin aikamoinen valehtelija aikoinaan kun join, ja piti sitä yrittää salata. tai jokin muu käytökseni, jonka tiesin, ettei se ole hyväksyttävää, piti valehdelle ympäristölle. Mutta taisi se olla turhaa, näkiväthän kaikki mikä olin.
Vapautushan se oli kun ei enää tarvinnut valehdella.
Kyllä yksi elämän edellytyksistä on luottamus ihmisiin joita lähellä on. Tosin en luota kyllä ihan satavarmasti edelleenkään kehenkään, aina voi jotain tapahtua ja ei kaikki mene niinkuin toivoo. Puolisokin voi sairastua niin ettei enää kykene olemaan luotettava. Mutta pittää pitää itsestä huolta niinkauan kuin itse siihen kykenen. Ja onhan tässä pitkä taival tullut jo hyvää elämääkin nähtyä, eikä vain juoppojen valheellista, harhaista elämää, siis ympäristökin on tervettä. Siitäkin voi olla kiitollinen, kun muistaa ettei aina ole ollut näin.
Hyvää ja rehellistä päivän jatkoa!
Johonkin sillä valehtelemisella pyritään.
Hyötymään, saamaan jotakin. Tai sitten vaan luomaan toisille mielikuvaa itsestä mielenkiintoisena ja hauskana ja ymmärtäväisenä ja avuliaana jne ihmisenä.
Tai sitten sillä pyritään vahvistamaan omaa uskoa johonkin josta ei ihan varma ole onko se totta vai ei. Luiskahtelemalla hiuken harmaille alueille voi saada muut mukaan uskomaan johonkin ja sillä sitten oma usko voi kummasti vahvistua -kun kerran nuokin uskovat asian noin olevan…
Onko valehteleminen sitten elämän edellytys, joskus? Ehkäpä. Sellaisia tilanteita saattaa jossain tullakin eteen, että on valehdeltava, kiistettävä jotain itseä koskevaa hiukan epärehellisestikin jos totuuden ilmitulo voisi hengen vaarantaa. Ei kai Suomessa kovin usein nykyään sellaista tapahdu, mutta joskus, menneisyydessä. Useampi teloitustuomiota pelkäävä punakaartilainen väitti lujasti ettei oikeastaan niin mukana ollutkaan, ja jos olikin, niin pakotettuna tai ainakin harhaanjohdettuna… pyssynpiippuun katsominen tekee totuudenpuhumisesta toisarvoisen asian, kyllä elämä on tärkein asia.
Yleensä valehteleminen on -siis just näissä Suomen nykyolosuhteissa- pikemmin työkalu jolla voi jotain edellytyksiä hankkia kuin itsessään elämän edellytys. Ja totuudenpuhuminen voi olla samalla tavalla.
Useissa palveluammateissa, semmoisissa joissa joutuu itsensä tavallaan myymään joka asiakkaalle erikseen, eikä siis ole pysyvää virkaa olemassa, on joskus ainakin vältettävä sanomasta ihan kaikkia totuuksia. Jos ei suoraan valehtelekaan, niin ainakin on joskus kovin jyrkästi asiakkaan näkemyksistä poikkeavista tosiasioistakin parempi olla sanomatta mitään. Onko sitten totuudesta vaikeneminen valehtelemista? Kai se vähän tapauksesta riippuu.
Koskelan Akseli asiasta jotain sanoi, otettuaan sinänsä harvinaisen pienen hutikan joka kirvoitti tavallistakin rehellisemmin mielipiteensä sanomaan:
“Orjuus ei ole yksistänsä häpee, se tekee ihmisestäkin kettu repolaisen”
Joskus elämän edellytyksistä on puutetta niin paljon että epärehellisyys ja venkulointi houkuttelee pois kaidalta tieltä.
On sitä sattunut minullekin. Silloin kun todella puutetta oli.
Tietysti on sellaisiakin pieniä valkoisia valheita, jotka liittyy ihan vaan käytöstapoihin ja tahdikkuuteen. Jatkuva suorien sanojen sanominen joka paikassa johtaisi mahdottomiin tilanteisiin ja vaikeuksiin. Liiallinen suoruuskaan ei ole ihan tervettä, vaan päinvastoin: se voi olla jonkun luonteenhäiriön oire.
Joka tapauksessa: toisten valehtelusta on helpompi puhua kuin omasta, oli se millaista tahansa. Sinisilmä63 kertoi nuoren ystävänsä valehtelusta, mies metsänreunasta vähän laajempien ryhmien valehtelusta.
Mutta: kun ystävänne sanoo teille “hauska nähdä”, uskotteko että hän tarkoittaa sitä vai valehteleeko hän mahdollisesti?
Kun ystävänne kysyy “mitä kuuluu?” uskotteko että häntä oikeasti kiinnostaa?
Kun joku sanoo jotain positiivista teistä, uskotteko häntä, vai arveletteko että hän valehtelee jollain kierolla taka-ajatuksella?
Kyllä minä ihan itseenikin viittasin, ja yksilölliseen valehteluun.
Monesti olen remonttia tehdessäni ollut myös kokoamassa rumia ja kiinnityksiltäänkin epäonnistuneita nimeltä mainitsemattoman kalustejätin koottavia kaappeja ja kehunut semmoisia ostaneelle emännälle että kauniita ovat, ja hyvin sopivat, ja onnistunut on ostosmatkasi ollut. Mitäpä minä enää siinä vaiheessa kenenkään mieltä pahoittamaan totuudenpuhumisella, jääköön hyvä mieli ja välillemme sovinnollinen ilmapiiri.
On tullut valehdeltua, on.
Ja joskus, kun on tosi tiukalla elämä ollut, on oma moraali jossain valehtelujutuissa venynyt vaikka kuinka.
Enää ei ehkä ihan niin paljon, mutta vanhemmiten olen kai entistä useammin jättänyt sanomatta mitään kun en ole totuuttakaan pitänyt kuulijalle kovin rakkaana ja toivottuna… joskus ihmissuhteet toimovat paremmin pienellä silmien ummistamisella ja sanomisen säästämisellä.
Minusta viisaammat (if any) ovat sanoneet ettei ihmiskuntaa olisi olemassakaan ilman säännöllistä ja aina tarpeen mukaan toteutettua valehtelemista.
Lauermakin tähän kirjassaan viittasi (tekstiä vapaasti tulkiten): Jos olisi umpirehellinen niin ei voisi esimerkiksi mennä kaloja narraamaan.
Valehteleminen on sitäpaitsi alkanut jo ennen ihmistä ja on varsin tyypillistä luonnossa, esimerkiksi lihansyöjäkasvit valehtelevat kiinnostavaa tuoksua ilmoille päästämällä…
Muumit soutelivat saarelle ja menivät sen sisäosiin, telttamajoitukseen. Hemuli-vanhus alkoi sitten teltassa makoiltaessa epäillä että kiinnittiköhän hän veneen kunnolla (se tehtävä oli sovittu hänen vastuulleen, siinä missä nuoremmat kantoivat tavaroita yöpymispaikalle). No, Nuuskamuikkunen ja Muumipeikko lähtivät tarkastamaan. Vene heilui jo irrallaan aallokossa ja oli ihan kohta karkaamassa ulapalle. Kaverukset kiinnittivät veneen ja palasivat teltalle. ”Oliko vene hyvin kiinni?”, kysyi Hemuli. ”Oli, ja tiukasti olikin.”, vastasi Nuuskamuikkunen.
Joops, tämä viimeinen nyt oli kuvitteellinen ja hakemalla haettu esimerkki äärimmäisen kauniista valheesta, itse en olisi edes osannut…
En minä näistä kirjoituksistani huolimatta mikään valehtelun puolustelija ole, minusta vaan realismi on realismia ja illuusio absoluuttisesta rehellisyydestä on lähinnä silkkaa tietämättömyyttä ja ymmärtämättömyyttä.
Useimmiten valehtelu on kuitenkin pahasta ja yhteisen edun kannalta haitallista, uskoakseni.
Niimpä. Sekin on jännä, että suoruus tai suorapuheisuuskaan ei edes ole välttämättä rehellisyyden merkki, saati sen merkki etteikö valehtelisi. Suuria valtiomiehiä ja ns. “vahvoja johtajia” katsoessa huomaa, että mitä suorapuheisempi ja karkeammin paasaava öykkäri vallan kahvassa on, sitä enemmän hän myös yleensä valehtelee.
Suorapuheisuutta käytetään joskus myös loukkaamisen ja manipuloinnin keinona, liittämällä oheen vaikkapa “olen sinulle vain rehellinen” toteamus. Jos toinen loukkaantuu tai pahastuu, voidaan vedota että oma vikansa kun “rehellisyydestä” suuttuu.
Totuudessa pysymiseen liittyy nähdäkseni myös eräänlainen etiikka ja hyvät tavat. Onhan esim. oikealla journalismilla ja tiedonvälitykselläkin etiikkansa ja sääntönsä, vaikka journalismin tärkein arvo onkin totuus.
Toisaalta tavoilla ja säännöillä on varmaan iso merkitys. Sillä mikä on sopivaa.
Onko nuo sitten rehellisyyden ja totuuden kannalta hyviä?
Minkäänlaista suoraansanomista ei kai voisi harrastaa missään muodossa jos ei saa ketään loukata.
Tai lähinnä kai ei saa enemmistöä loukata.
Tietyllä lailla ajatellen se maailma ja ne tavat mitkä sattuvat olemaan nyt, ovat ne parhaat.
Siksi että muutoksen eteen on tehtävä jotain, toimittava, oltava aktiivinen.
Vaikkapa tämä kirjoittelu on aika tyhjänpäiväistä touhua ja ei mihinkään johtavaa, jonkinlaista ajankulua
ja älyllistä kikkailua, kilpailuakin, kuka on nokkelin ja kenellä on fiksuimmat ja viisaimmat argumentit.
Egotrippailua paljolti mielestäni, eikä siinä mitään.
Kuten aa.ssa(luihusti ujutin tuonkin mukaan) tai missä tahansa tavassa raitistella on vain yksi päätavoite,
siis myös plinkissä tai lopettajissa: olla juomatta tai päihteilemättä.
Silloinhan tämä on kai parempi kuin juopotella kolossaan tai julkisemmin, jonkinmoinen elämän edellytys
kaiketi ja jaa…mutta…mutinaa…voisihan sitä tehdä muutakin, vai voisiko? Mitähän voisi?
Pahus. Sopuetua? Alkaa politiikkaa? Etsiä rehellisyyttä kivien ja kantojen kätköistä? Nukkua? Ansaita
rahaa ja arvostusta? Kääk. Liian paljon vaihtoehtoja.
Huomenta.
Mielenkiintoista. Ettäkö liika rehellisyys, tai suoraselkäisyys olisi jopa luonnehäiriön oire? Minkähän?
No, oikestihan on tutkittu jo kauan sitten että juuri valehtelu on luonnehäiriöisen osa. onhan näit esimerkkejä jotka tinkaa mustan valkoiseksi, tai yrittää manipuloida muita uskomaan vaikka mitä.
Säälittävintähän se on kun toinen puhuu palturia ja itsekin sen tiedän olevan huuhaata, mielikuvitusta eikä oikein kehtaa edes sanoa että miten se asia nyt olikaan. Liian vilkas mielikuvitus tekee tepposet. Tai yksinkertaisesti ei kehtaa sanoa totuutta.
Kun on kyse nuoresta ihmisestä niin ainakin minulla herää huoli hänen puolestaan että ei elämä oikein mene hyvin jos jatkaa samaa mallia, valehtelee ja manipuloi, tai ainakin yrittää niin tehdä. Lyhyeenhän ne yleensä päättyy valheet jäljet.
Leikkimielisesti voi joskus vähän ällyyttää muita, tehdä pientä kiusaa. Niinkuin täälläkin varmaan moni kirjoittaa vain ärsyttääkseen tai kiusatakseen, saadakseen vähän jotain virikettä päiväänsä. Minua ne ei kovin kiinnosta, koska onhan näitä muita keskustelufoorumeita joissa voi kirjoittaa muuta kuin alkoholismiin liittyvää.
valehtelu on mielestäni alkoholisteille tosi tuttua ja siitä eroon pääseminen voi ollakin hankalaa. Ainakin itselleen valehtelee jos ei muille.
Hyvää päivänjatkoa ja rehellistä sellaista.
^ Sellainen rehellisyys ja suorapuheisuus, jota käyttäen ihminen jatkuvasti loukkaa ja tylyttää muita ihmisiä, voi olla ihan totta esim. narsistisen persoonallisuushäiriön oire. Ns. suorapuheisuuskin voi olla siis manipuloinnin keino, jota näkee sekä politiikassa että tavallisten pulliaisten perhe-elämässä.
Sinisilmä63, huomaatko muuten, että sinäkin kerrot enimmäseen vain muiden valehtelusta, enemmän kuin omastasi. Niin tosin minäkin teen. Ehkä voisimme kuitenkin keksiä esimerkkejä omasta elämästämme, milloin ja miksi olemme itse valehdelleet. Mietitäänkö yhdessä? : )
Joustamattomuus, mustavalkoinen ajattelutapa joka ei ymmärrä että aina kaikki ei ole vain ja ainoastaan oikein tai väärin vaan tilanteesta riippuen mahdollisesti myös jotain siltä väliltä, perustellaan usein juuri “suoraselkäisyydellä”. Armottomuudella niin itseä kuin muitakin kohtaan.
On todella ihmisiä, jotka ajattelevat: “minä olen suoraselkäinen ja suorapuheinen, minä en siitä anna tuumaakaan periksi. En säälistä enkä epävarmuudesta, koska minä olen oikeassa”.
Jos maailman asiat olisivat niin yksinkertaisia, että jokaisen asian kohdalla voisi sanoa että tämä on ehdottomasti totta ja oikein, mistään riippumatta tai että tämä on ehdottomasti valetta ja väärin, kaikissa olosuhteissa, niin kenties joku voisi olla aina oikeassa.
Tämä maailma vaan ei ole ihan semmoinen.
Seuraava tapaus ei liity ihan suoraan tähän, mutta jonkinlaisiin “elämän edellytyksiin” kuitenkin. Sain eilen todistaa kadulla mielenkiintoista pikku episodia. Bussipysäkillä luokseni tuli ihan kivan oloinen, iältään ehkä alle kolmekymppinen nuori mies ja sanoi: “Hyvää iltaa. Uskotko Jeesukseen Kristukseen?”
Vastasin, että olen joskus kuullut tyypistä. Suostuin ottamaan vastaan miekkosen antaman lappusen, jossa kerrottiin jostakin sananjulistus-tilaisuudesta lähiaikoina. Kerroin kuitenkin olevani uskontokriitikko ja ateisti, mutta että olen kiinnostunut uskonnoista ilmiönä. Nuori mies kiitti ääneen Jeesus Kristusta, että olin ottanut lappusen vastaan ja luvannut harkita tilaisuuteen saapumista.
Seurailin hetken vierestä, kun nuori mies jatkoi evankeliumin jakamista ohikulkijoille ja bussin odottajille. Eräs kiireinen ja stressaantuneen oloinen äiti, joka kiiruhti ohi lapsikatraan kanssa, kivahti nuorelle miehelle “Just tällä hetkellä EN usko!”
Teinityttöjen porukka puolestaan vastasi nuorelle miehelle pelkällä naurun tirskunnalla.
Ainoa, jonka kanssa Jeesuksen nuori lähettiläs sai hieman jutun juurta aikaiseksi, olin siis mina. Lohduttelin, että ihmisten uskomisen aste voi olla vähän tilanteestakin kiinni, ja sanoma voi mennä läpi paremmin jossain toisessa tilanteessa.
Puhuttiin myös säästä. Nuori mies sanoi “Kiitos Jumalalle leudosta illasta”. Vastasin: “niin, tai ilmastonmuutokselle.”
Nuori mies tuhahti siihen tapaan, että mihinkään ilmastonmuutos-vouhotukseen hän ei kyllä usko. Hänen elämänsä edellytys oli Jeesus Kristus.
Viime keväällä minut pysäytti kaksi nuorta hyvinpukeutunutta miestä, salkku kädessään ja kiiltonahkakengissä kurakelissä, olivat soittelemassa rivitalon ovikelloja ja ottivatpa minutkin, ohikulkijan, puhutteluunsa.
Kysyivät olisinko kiinnostunut onnellisesta elämästä.
En minä ollut, kerroin että minulla on jo.
Nuoren miehen ilme aivan kirkastui, ja oli utelias tietämään miten olin sellaisen saanut. Kerroin, rehellinen kun joissakin asioissa olen, että se vaan tuli melkein itsestään kun lakkasin sekoittamasta päätäni uskonnoilla ja muilla hengellisyyksillä, enkä ole antanut muidenkaan itselleni semmoisia kovasti paasata. Ja olen nyt sittemmin ollut kovasti itseni kanssa sovinnossa, eikä ole isompaa riitaa muidenkaan kanssa tullut. Niin että ihan tyytyväiseksi ja onnelliseksi itseni tunnen.
Hän ei oikein uskonut että voisin olla onnellinen, että ei se noin käy. Minkäpä minä hänen uskolleen mahdoin, mutta enköhän sentään omat asiani paremmin tietäne kuin kaveri jolla ei ole minun elämästäni ensimmäistäkään faktatietoa. Emme me siitä tapaamisesta kumpikaan viisastuneet emmekä elämäämme mitään lisäarvoa saaneet.
Elämän edellytyksien suhteen minulla ei nykyään tosiaan ole moitteen sanaa sanottavana. Henkilökohtaisella sektorilla. Eiköhän minulla kaikkea ole mitä ihminen tarvitsee, kohtuudella ajateltuna. Korjaamista maailman valta- ja omistussuhteissa kyllä olisi, kovin suurella osalla ihmiskuntaa kun on elämän edellytysten suhteen suorastaan surkea tilanne.
On kai kuitenkin eroa asioilla ja asioilla?
Joskus on mielestäni ainoa oikea tapa pysyä järkähtämättä kannassaan ja vaikkapa kertoa se.
Ihan omista syistään ja selittelemättä. Alkoi munkit ja nunnat ja kallojenkutittelijat vaikka kuinka leimoja heittämään:
narsisti, narsisti, trolli, häirikkö, kivan pilaaja…
Useimmiten taas olisi hyvä koettaa opetella kanssakäymistapoja, siis itseni.
Poikkean aika paljon kai taas aiheesta, mutta mikähän ihmisten motiivi on silloin ku he diagnosoivat toisia
vaikkapa nettipalstoilla: tuo on narsisti, tuo on bipo, tuon täytyy olla masentunut?
Onko kyse puhtaasta auttamishalusta vai jostain ihan muusta…ehkä halusta loukata, luokitella, hiljentää?
Kenties kyvyttömyydestä nähdä, että on itse liian rehellinen luulemissaan diagnooseissaan?
No, aivan sama tuokin.
Elämään kuuluvia asioita ovat nuo valehtelut ja uskomukset, puijaukset ja epäilykset.
Oliko ihminen nykyisenlainen ihminen ennenkuin ihminen oppi kertomaan tarinoita, värittämään tosiasioita ja esittämään samasta asiasta useampia variaatioita? Toisaalta, osaavathan muutkin elävät olennot harhauttaa, jopa inspiroida uusissa tilanteissa uusia harhautusmuotoja. Ehkä se sitten vaan kuluu elämään.
Elämän ja elämisen perusedellytyksiin sitten taas konkreettisesti palatakseni, niin omalla kohdallani tuntuu tänäkin aamuna olevan kaikki tärkeät edellytykset kunnossa.
Heräsin sateelta ja pakkaselta suojaisessa tilassa, ei siis hätää.
Kaapissa löytyi ainekset aamukahvin keittoon,ruokaa jääkaapissa sen verran ettei aliravitsemuksen vaaraa ole
Rahaa taskussa ainakin joku kymppi, eli kaupasta saa tarvitsessa lisää.
Ei kipuja missään, pää, kädet ja jalat toimivat. Se on aika tärkeä juttu.
Ei tule mieleen että olisi yhtään vihamiestä vaanimassa, turvallisuuskin siis ok.
Mistä tässä sitten voisi aiheellisesti valittaa? Eipä taida olla tarvetta semmoiseen. Kyllä näillä eväillä saa elettyä, ja vaikka nautittua elämisestä.
^ Kun jokaisen kokemus on subjektiivinen, on jokaisen tarina hieman omanlaisensa. Kun kerrot tarinan omasta aamustasi, se on tarina vain sinun aamustasi, ja jonkun toisen tarina voisi olla hieman erilainen, vaikka olisi herännyt samassa paikassa kuin sinä.
Kertomus on siis yksilöllisesti värittynyt aina, kun puhutaan omasta kokemuksesta; miten on jonkun asian kokenut.
Mutta on myös tarinoita, jotka isompi joukko ihmisiä kokee samalla tavalla. Raamatussa on tarinoita, mutta myös Darwinin “Lajien synty” on omanlaisensa tarina. Uskonnollisissa kirjoissa on tarinoita, mutta niin on myös ateisti-tiedemiesten kirjoittamissa kirjoissa. Kalevalassa on tarinoita, mutta myös Marxin “Pääoma” kertoo tietynlaisen tarinan.
Sanotaan, että kokonaisella kansakunnalla voi olla yhteinen tarina, joka koostuu sen historiakäsityksestä ja ns. kansallisesta identiteetistä. Siihen voi sisältyä poliittisen historian ja sotien lisäksi myös lukuja hyvistä asioista, kuten ahkeruudesta, koulutusjärjestelmän kehittämisestä, hyvinvointivaltion luomisesta, urheilusaavutuksista ja Euroviisu-voitosta. Ne ovat koko maan yhteisiä tarinoita.
Onkohan noin?
Kun sanon että vettä ei sisälle satanut, oli lämmintä, kaapissa oli ruokaa jne se ei vielä mielestäni ole subjektiivisesti värittynyttä eli ns. tarinaa. Ei ole kysymys siitä että “sinusta nyt vaan tuntuu siltä että tuo katto pitää vettä, joku toinen voi tuoda siihen ihan oman totuuden. Ei se välttämättä mitään vettä pidä, se on vain tunne…”
Minulla joko on rahaa mennä kauppaan ostamaan ruokaa tai sitten ei. Ei se ole kiinni siitä miten minkäkin asian subjektiivisesti koen.
Paljon olen täällä kertonut värittäen ja kuvaillen tuntemuksiani ja mielipiteitäni, mutta just tämänaamuinen oli mielestäni melko puhdasta faktaa.
Kun ihmisellä joko on rahaa ruokaan tai sitten ei, niin minusta sitä tilannetta ei voi muuksi muuttaa sanomalla että “tuo nyt on sinun subjektiivinen tapasi kokea tämä hetki”. Ruoan tai sateensuojan puuttuminen ei ole asennekysymys. Ei myöskään se, että ne on.
Toki voin niihin suhtautua eri tavoin, mutta se on sitten jo ihan erilaista selitystä.
^ Silti se oli tarina. Me lukijathan emme voi tietää, oliko kyseessä fakta, koska emme ole olleet sitä itse kokemassa. Me vain luimme kirjoittamasi tarinan siitä. Jotkut tarinat ovat tietysti enemmän tositarinoita kuin toiset.
Kun Kari Enqvist kertoo kirjassaan tarinan amerikkalaisen pommikoneen miehistöstä pudottamassa atomipommia Nagasakiin, pidän sitä faktapitoisempana kuin Raamatun tarinaa Nooan arkista. Ne ovat kuitenkin molemmat tarinoita, jotka olen vain lukenut, ilman että itse olen ollut paikan päällä toteamassa miten tapahtumat sujuivat.
"Heräsin sateelta ja pakkaselta suojaisessa tilassa, ei siis hätää.
Kaapissa löytyi ainekset aamukahvin keittoon, ruokaa jääkaapissa sen verran ettei aliravitsemuksen vaaraa ole
Rahaa taskussa ainakin joku kymppi, eli kaupasta saa tarvittaessa lisää.
Ei kipuja missään, pää, kädet ja jalat toimivat. Se on aika tärkeä juttu.
Ei tule mieleen että olisi yhtään vihamiestä vaanimassa, turvallisuuskin siis ok.
"
Tästä siis nyt lähdettiin liikkeelle.
Että se nyt on vaan tarinaa… kun sitä ei voi lukija olla paikan päällä toteamassa todeksi. Niinpä kyllä. Kaikkia kohtia ei voisi sataprosenttisesti todistaa tosiksi edes paikan päällä. Olisi nimittäin aika kova homma käydä kaikki maailman ihmiset läpi ja vaatia heiltä valaehtoinen lausunto siitä ettei heillä ole mitään pahoja aikomuksia minun suhteeni… joissakin asioissa vaan on pakko luottaa siihen että ihminen itse tietää omat asiansa, ja jos ihmisen väitteistä omaa itseään koskien ei löydy sellaista jonka hän olisi mahdollisesti kertonut hyötymismielessä, saadakseen jotain apua tai korottaakseen omaa asemaansa niin ei aina ole aiheellista ihan kaikkea julistaa “tarinaksi”.
Olennaista on se, että ihan varmasti kaikilla ei ole tänä aamuna asiat ole noin hyvin olleet, moni olisi vähääkään totuudesta poikkeamatta todeta noiden elämän edellytysten omalla kohdallaan olevan paljon puutteellisemmin.
Viestini sisältö oli -paitsi luetella elämäntilanteeni päätekijät- kertoa myös yksi mielipiteistäni, nimittäin se, että kun minulla asiat nyt hyvin on, niin ei siinä sitten valittamista ole. Se on jo mielipidekysymys, se. Joku toinen voi olla olla aivan hyvin sitä mieltä että eivät ne asiat niin hyvin voi ollakaan ettei joka päivä valitusta ja rutinaa ja ruikutusta ja avunhuutoa tarttis pitää…
Ne ovat koko maan yhteisiä tarinoita.