Elämää yksin, asun ja elän yksin. Lapset aikuisia heitä kyllä näen joskus. En ole töissäkään. Juominen oli kymmeniä vuosia kohtuullista eikä mitenkään hallitsevaa tai välttämätöntä. Kun perhe pieneni, aikaa jää, olla vaan yksin. Koronasta on jo aikaa mutta se kevät oli paha. Koitin saada apua lääkäristä mutta mun lamaannuttavaa ahditusta ei ymmärretty. No, niinpä aloin lisätä juomista.
Pari vuotta sitten olin raittiina yli vuoden, ja taas alotin. Olen kovasti miettinyt miksi. Odotin liikaa raittiudelta, mikään ei muuttunut. Saatoin voida henkisesti jopa huonommin. Kukaan ei arvostanut raittiuttani, ei tietenkään, koska elän yksin. Mun oma arvostus ja itsestä huolehtiminen ei riittänyt mulle. En laihtunut, elämä ei muuttunut, noh kasvoista näkyi kyllä iho parani ja juonteet katosi.
Olen yleensä viihtynyt omissa oloissani, asunut sivummalla ja vältellyt ihmisiä. Koronavuosilla ehkä on osuutta, ennestään yksin eläjästä tuli erakko. En enää viihtynyt metsälenkeillä mitkä oli ennen välttämättömiä. Pitkään hautunut haave muuttaa lähemmäs ihmisiä, missä on kuitenkin hyvät ulkoilumahdollisuudet ja vettä, toteutui.
Laskin sataan kertaan rahaa, tulee säästöä tietyissä asioissa ja rahan ei pitäis olla ongelma, vuokra siis nousi muutamia kymppejä. Asunto on lähes uusi ja nyt huomaan kuormittavani itseäni sillä, että siivoon kaiken aikaa. Ja varon, tutkin kaikki siivousaineeni ja täytyy ostaa joku miedompi tänne. Hei, nää kuuluu juomiseen! Koska kuormitus ajaa juomaan.
Muuttokaan ei menny napppiin, särkyi tavaraa ja neuvotellaan firman kanssa korvauksesta kunhan selviää tavaran korjaus. Mutta, ikuisuuden murehtijana eläneenä, oon lopultakin oppinut päästämään irti. En murehdi tätä, tämä ei kuormita, asia etenee kun etenee ja uniani en menetä enkä juo tämän akia. Ennen usein join. Keskeneräiset asiat ovat kuormittavia, elämän täytyisi olla kuivaa ja tylsää rutiinia jolloin tuntisin turvallisuutta.
JOkaviikkoisen 5-7 annosta olisi tarkotus ensin vähentää. Eilen kävin ulkona join yhden lonkeron, menin kauppaan ja pyörin siellä aikani, taistelin, krapula, päänsärky, huono uni, kaikki negat mielessä pääsin kaupasta pois ostaen vain ruokaa.
Joskus joku vaan vie, kaikki negat vaan unohtuu, naks, menen ja ostan ja avaan ekan heti kun kotiovi on kiinni. Pitää ostaa kylmäkaapista, että voi heti korkata.
Pidän mukana muistikirjaa johon kynällä kirjottelen asioita kun ne tulee mieleen, puhelimen muistioon laittaminen ei vastaa kynää. Usein siellä lukee, miksi, mitä tapahtui?
Apua en uskalla hakea, pelkään yhteiskuntaa että mun elämään puututaan. Joku keskustelu jossain saattais auttaa kun ei olisi enää täysin yksin. Pelkkä yksinäisyys on raastavaa. Kun ei voi puhua kelleen mitään. Menee päiviä että en sano sanaakaan.
