Elämää omaishoitajana alkoholistin kanssa

Olen kirjoitellut tänne pari vuotta sitten viimeksi ja sain sen verran hyvää palautetta ja ajateltavaa itselleni, että rohkenin jälleen kirjoitta ajatuksiani ja saada kenties kommentteja.

Olen fyysisesti ja psyykkisesti sairaan aviomieheni omaishoitaja, joka on myös alkoholisti. Fyysisiä sairauksia on paljon, jotka vaikuttavat arkielämään niin liikkumisen kuin kipujen muodossa. Hänelle tehtiin suuri leikkaus 4 vuotta sitten joka pelastivat -toistaiseksi- hänen henkensä. Masennus “viihtyy” myös hänessä, joskus kaksisuuntaista mielialaa, välillä on maaninen vaihe ja silloin tehdään mm. paljon ostoksia. Kaiken kruunaa tietysti alkoholi joka tehostaa näitä asioita.

Olemme yhdessä ja erikseen käyneet psykiatrin juttusilla ja saaneet niistä apua. Ne eivät kuitenkaan ole muuttaneet elämäämme, ongelmat jatkuvat samanlaisina, hetkellistä helpotusta ne ovat kuitenkin tuoneet. Fyysisistä vaivoistaan johtuen hän on säännöllisessä lääkäriseurannassa, käy mm. kerran kk verikokeissa.

Hain reilu 1 vuosi sitten avioeroa, jonka tarkoituksena oli lähinnä selvittää itselleni määräajan puitteissa (harkinta-aika) elämäntilannettamme. Tarkasti puntaroituani asioita, tulin siihen tulokseen. ettei omaishoitaja voi erota ja jatkan siis tätä yhteiselämää niin kauan kuin sitä on kestettävä. Sairauden kestän, mutta alkoholismi on se suuuuuri painolasti.

En oikestaan tiedä, mitä haluan tätä kirjoittaessani kuulla muilta. Voin saada kommenteina “itse olet tiesi valinnut ja kestettävä on, kun et eronnut” . Silti ajattelen, jos joku osaisi kuitenkin sanoa jotain lohduttavaa minulle. Ihan oikeesti - en tämmöistä elämää toivonut

Enpä oikein usko että täältä ‘tuomiota’ saat :slight_smile: Kaikkihan me teemme valintoja, ja elämme valintojemme kanssa. Olet toiminut sen mukaan minkä koet oikeaksi ja minkä kanssa sinulla on helpompi elää. Omalla kohdallani ainakin oli pakko kuunnella omaa sisäistä ääntään, muutenhan tekisin itseäni kohtaan suoranaista väkivaltaa. Se, että ratkaisusi on toisenlainen kuin omani, ei tee siitä oikeaa eikä väärää, vain toisenlaisen :slight_smile:

Joka tapauksessa sinulla on oikeus tunteisiisi, jotka varmaankin ovat joskus vähemmän mukavia kumppanisi rinnalla. Jokainen tänne palstalle kirjoittava varmaan osaa asettua asemaasi ja toivoa sinulle runsaasti valoisia päiviä ja voimia jaksamiseesi! Muista hoitaa itseäsi, vaikka sitten purkamalla tuntojasi tänne.

Hei sinä joka tätä luet!

Aloittaja eli Novak täällä taas. Puran hieman tunteitani tänne palstalle. Viimeisimmän kirjoituksen jälkeen elokuussa mieheni joutui sairaalaan keuhkokuumeen ja sitä seuranneiden komplikaatioiden jäkeen lopulta teho-osastolle. Noutaja kävi lähellä. Järkyttäviä hetkiä, pelkoa, ahdistusta, kuoleman läheisyyttä. Viikkojen sairaalassa olon jälkeen toipuminen pahimmasta, kotiutuminen, elämän nälkä ja kiitollisuus.

Muutama viikko eteenpäin, viina alkaa taas maistua, kaatuu kotona kännissä ja joutuu taas sairaalaan, tehdään ihonsiirto tulleeseen haavaan ym. Komplikaatioita. Sairaalassa vierähtää 5 viikkoa. Kotiutuu. Jatkaa näiden syyskuukausien aikana kännäilyä enempi tai vähempi.

Jouluaatto, on heikko voinniltaan perussairauksiensa vuoksi, ei jaksa lähteä haudoille joten lähden yksin. Kun tulen kotiin reilun 2 tunnin päästä, on täällä umpikännissä ja kaatuu lopulta, saa taas iso haavan käteensä joka valuu verta suuret määrät, koska syö mm.Marevan lääkettä ja haava ei hyydy. Joulupäivänaamuna aikaisin passitan hänet taxilla sairaalaan, koska verta valuu koko ajan. En halua lähteä mukaan, olen väsynyt, kyllästynyt, uupunut ja olen kokenut tämän aiemminkin. Joulupäivänä haen lähes 90-vuotiaan isäni meille joulupäiväilliselle, ja isä kysyy missä mieheni on. Sanon että sairaalassa, mutten kerro, että viinan takia kaatui, vanha isä-rukka, ei saa tietää.

Tämä hetki, 26.12. ilta. Mies sairaalassa edelleen, tehty jälleen ihonsiirto haavan vuoksi, kuume noussut korkealle, tulehdusarvot korkeat, hemoglobiini alhainen verenhukan vuoksi ja pian annetaan lisäverta. Toipuminen?

Olen kokenut tämän aiemminkin.

Olen yksin kotona, koirat kaverina, ihanat koirat, sielunkumppanit. Ensi viikko on töistä lomaa, onneksi, vaikka rakastan työtäni, mutta nyt tuntuu etten jaksaisi mennä. Koti on tärkeä, jotenkin rauhallista vaikka oikeastaan ei ole koska joudun hoitamaan läheisteni asioita.

Halusin vain kertoa.

Rauhallista lomaa sinulle!
Eipä näihin vastauksia ole…ajattelen että kiva kuitenkin laittaa joku merkki että luettu on.
Kyllä se mielessä on kun tällaisessa kuviossa myös ollaan että mitäs sitten kun tässä vanhetaan jos harrastukset jatkuvat nykyisenlaisina. Ja päässäni soi exäni karaokessa niin kauniisti laulama laulu: “eilen kun mä tiennyt en, kun nuori olla sain vain lapsi haaveissain…” oli vaan niin ihanaa olla rakastunut — sen hetken ja sinun kuvaamasi hetken välillä jossakin ollaan nyt. (Hän erosi kyllä, mutta soittaa minulle yleensä kun on loukannut ja sellaista esim. kaatuilemistahan sattuu)
Toivottavasti miehesi toipuu!

Hei parveke ja te muut joka olette tätä lukeneet!

Kiitos kun laitoit viestin :slight_smile: Eipä näihin juttuihin vastauksia ole, halusin vain kertoa ja purkaa oloa. Onneksi, mm. tämän palstan avulla, olen tajunnut hieman enemmän alkoholistin loogiikkaa (aikamoinen määritelmä :unamused: ) enkä ota näitä miehen kännäilyjä enää niin valtavasti itseeni. Ei se todellakaan ole helppoa, ahdistus on välillä kova. Se joka elää alkoholistin kanssa, varmaan ymmärtää mitä koetan selittäää.

Onhan tämä melkoinen kivireki, jota vetää perässään. Käyn osa-aikatöissä ja olen omaishoitaja ja autan myös lisäksi vanhaa isääni. Tässä olisi jo ihan riittävästi, mutta vielä tuo viina miehen kittaamana lisätään mun elon soppaan mukaan… onhan siinä.

Olen asettanut itselleni päämäärän, etten katkeroidu, yritän kovasti ja vielä olen siinä onnistunut. Mun elämässä on onneksi asioita, joiden avulla pääsen eteenpäin tulematta hulluksi, vaikka joskus tuntuu että oman terveyden tämä kyllä vielä vie.

Hei…Hienoa miten olet jaksanut!
minä taas taidan olla jo katkeroitunut! Kun muutaman vuoden paapomisen jälkeen toinen ottaa uuden ja haluaa olla vain kaveri mikä tarkoittaa että olisi kiva kun lainaisin kuitenkin rahaa entiseen malliin, vastaisin öisiin puheluihin ja hakisin pois kun hän jossain loukkaa.
Minun pitäisi nyt van juosta pakoon koko tätä asiaa!!!
mutta ehdin kuudessa vuodesssa tottua että tämä asia vie voimavarani ja niinpä suren häntä joka päivä ja joka yö. Vaikka voisin kai jo tehdä muutakin.
(me jotka tunnemme alkoholistin logiikan, tiedämme että sitten saattaa alkaa hätä, piiritys ja perässä juokseminen ???)
Olen potilas tällä hetkellä itse, henkisesti maahan lyöty. Kukas minun kaatumani haavat hoitaa?? Miten itseään on niin vaikea paapoa? Toiseen eteen tein kaikkeni ja hän porskuttelee iloisena eteenpäin - sanoo ettei koskaan rakastanutkaan minua.

Hei parveke,

katkeruus vie omat voimat, siksi yritän välttää sitä tunnetta viimeiseen saakka.

Joskus kun mietin ja suren ja uuvun taakkani kanssa ja näen, ettei minua kukaan auta ja varsinkin oma mies joka ei enää auta ja tue, yksin saan näitä asioita hoitaa, “piiskaan” itseäni ajattelemalla jotakuinkin “yksin olet, jaksan silti vaikka piruuttani”. Mä oikeesti olen herkkä ja liian kilttikin, joten tuollainen ajattelu jollainlailla poikkeaa mun yleisestä ajattelutavasta, mutta pääsen aina sillä hetkellä pahimman yli. Mulla kun on “paha” tapa ajatella, että asioilla on aina kaksi puolta, olen sovittelija ja kiltti ja ymmärrän aina toista.

Mä olen oppinut selviytymään (ainakin tähän saakka) toteamalla pahimmalla hetkellä, että nämä ovat nyt tosiasioita mun elämässä, elän faktojen mukaan. En saa katkeroitua, yritän rinnalla tehdä mulle mieluisia asioita, harrastan mulle mieluista asiaa, hoidan kotia ja onneksi mulla on hyvä työpaikka ja muutamia ystäviä.

Mun mies on monella tapaa sairas ja se on totaalisesti muuttanut meidän elämän, mutta yritän nyt elää siten, ettei mies vetäsi mua liikaa syvyyksiin, vaikka hän on mulle erittäin tärkeä ja rakas - ainakin ollut.

Apua, just soitti mies, pystyi kertomaan, että hänet siirretään teho-osastolle, tarkkailuun. Eli vielä ei ole hätätilanne, mutta taas mennään. Veriarvot tosi alhaalla, sydän hakkaa, kuumetta.

onnea sinne!

Täällä taas… Mies joutui jälleen komplikaatioiden vuoksi tehon tarkkailuun, monisairas kun on. Olipas taas syvä tunne istua yksin siellä omaistenhuoneessa ja odottaa pääsyä katsomaan… kyllä siinä taas ehti ajatella menneitä ja tulevaakin. Nyt tilanne on kuitenkin huomattavasti parempi, ei ole akuuttia hätää. Aletaan irroitella suurimmista piuhoista ja siirretään takaisin osastolle.

Nämä kuilun reunalla keikkumiset alkaa välillä käydä tosissaan voimille. Leikitään elämän ja kuoleman kanssa. Välillä saa huokaista helpotuksesta, että taas selvittiin ja sitten taas kohta mennää, aivan kaikki tunteet saa käydä moninkertaisena läpi! Eikö todellakaan riitä että on monisairas ja elämä on kaikkea muuta kuin helppoa? Ei. Siihen pitää vielä juoda. Oikea venäläinen ruletti. Ja meikäläinen pyörii siinä mukana…

Niin. Onko se hänelle sitten niin että sairaudet on helpompi kestää kun laittaa välillä pään sekaisin?
Kyllä minäkin olen väsynyt nimenomaan siitä, että olen lusinut selvinpäin kaiken (mm. itseaiheutetun työttömyyden ja jatkuvat velat, sekstailut milloin kenekin kanssa jne. jne.) mitä tämä harrastus on kaverille aiheuttanut. Hän on vaan rallatellut menemään ja piut paut välittää yhtään mistään minkä taakseen jättää ja itkeekö joku hänen takiaan vai ei.

Mutta lopullinen on lopullista ja onneksi teillä se tällä kertaa taas ohitettiin!!!

On nyt ollut aikaa lueskella täällä kun itsekin olen lomalla mutta Jumalalle kiitos kuitenkin työstä ja työpaikasta ja ihmisistä siellä — muuten näköjään vatvoisin koko ajan tätä. Mutta kun tämä petturi rallattaja ilmestyy nurkan takaa juuri kun luulen olevani paremmassa kunnossa - ja kaikki alkaa taas alusta.

Kyllähän se on osittain niin, että’ sairaudet on hetken taka-alalla, kun on nuppi sekaisin. Ollaan puhuttu asiasta ja hän sanoo, että kännissä hän tuntee olevansa kuten se entinen mies, pystyvä ja tekevä, eikä tämmöinen raato kuin nykyisin.

Silti esimerkiksi nyt tämä tämän hetkinen sairaalareissu, se johtuu hänen mielestään siitä, että koska monien sairauksien ja lääkkeiden vuoksi myös hänen iho on erittäin herkkä, niin siksi iho repeytyi tällä(kin) kertaa koska se on niin herkkä. Hän autuaasti unohtaa, että ihan se alkuperäinen syy tähän rumbaan johtui siitä, että veti kunnon kännit, kaatui ja iho repeytyi, joutui ihonsiirtoon ja lopulta taas teholle komplikaatioiden vuoksi.

Hyvä parveke, on minun onneni, että sulla sattuu olemaan loma (“lomahan” se minullakin on tällä viikolla…) ja olet vastaillut näihin mun viesteihin. Jotenkin helpompi olo kun saa tätä asiaa purkaa. Kyllähän minun tuttavapiirissä useampikin tietää ja näkee miehen juomisongelman, mutta silti tämä Päihdelinkki on aivan omaa luokkaansa. En halua edes kovin rasittaa ystäviäni vinkumalla tätä surkeaa elämää, heidän kanssaan saan kuitenkin etäisyyttä ja tehtyä ja mietittyä myös niitä mukavia asioita.

Kaitpa ne on näitä ensiaskeleita omassa elämässä kun tunnistaa ja tunnustaa itselle, että elämässä on näitä pettureita ja alkoholisteja, jotka vie meitä kuin pässiä narussa. Jospa met pikkuhiljaa saataisiin enempi voimaa ja saisimme elää joskus hieman helpompaa elämää. Sekin jo helpottaa, ettei menisi liian syvälle omissa tunteissa tai ainakin jos menee, niin pääsee sieltä ylös.

Tosi kiva todellakin kirjoitella kun on jotakin “inhimillistä” siellä vastassa! Lukijoita on paljon ja joku varmaan pohtii asioita lukemalla mutta minulle asian purkaminen kirjoittamalla tuo helpotusta.
Ystäviä ei voi päivästä toiseen vaivata tällä asialla - en ole ollut mitenkään iloinen ihminen myöskään tämän alkkiksen kanssa ollessani - aina oli pelko että lähteekö toisen mukaan jne. ja itse ei uskaltanut mitään tehdä ellei ollut puhelin koko ajan pöydällä siltä varalta että Hänen Kannabishuuruinen Korkeutensa tarvitsi jotain. Varmaan monet ystävät jo vuosia ajattelivat että voi apua miten rakkaus on sokea. Nyt pitää sitten yrittää edes suunnilleen olla pää pystyssä ja purra hammasta ettei vollottaisi koko aikaa.
Täytyy myöntää etten ollenkaan tajunnut, että Elämäni Rakkaus voisi muuttua tällaiseksi itkuvirreksi. Mutta täällä Päihdelinkissä on muitakin jotka ovat tehneet samantyyppisen virheen - en epäröi parkua täällä, koska tämä nyt on asia joka vie voimavarani, vaikka periaatteessa kuvio on ihan tavallinen. Jospa tosiaan oppisi jotain elämästä… ja erottaisi omat tekonsa toisen teoista, kuvitelmat todellisuudesta. Olen luvannut itselleni aikaa että tätä itketään nyt niin kauan kuin itketään - samalla teen työtä itseni kanssa että näkisin oman arvoni ja en katkeroituisi. (Ja kerron nyt sinulle samalla kun sadoille muille lukijoille… että edelleen olen niin hullu että toivon hänen palaavan takaisin… tämäkin pitää sanoa “ääneen” jotta jonain päivänä itsekin tajuaisi että se on tyhmin toive maailmassa)
Kiitos sinulle Novak!

Mies pääsee ehkä huomenna kotiin, jos veriarvot ym. ovat edes jollakinlailla kohdillaan. On silti aika heikko, lisäverta saanut useamman pussin, onneksi korkeat tulehdusarvot lähteneet laskuun. On kovia kipuja mm. nivelissä. Käsi on isossa paketissa ja jalassa pienempi sidehässäkkä, josta ihonsiirtoon tarvittu ihokaistale otettu, ne vaatii siteiden vaihtoa ja haavojen putsausta säännöllisesti (arvatkaas kuka sen tekee…) Jos pääsee kotiin, on tiedossa rauhallinen vuodenvaihde alkoholin suhteen, koska on nyt niin heikko ettei pysty juomaan, tiedän kokemuksesta.

En nyt jaksa ajatella kamalan tarkasti miten sitten taas elämä menee ja aikahan sen näyttää, mietin minä tätä miten paljon tai vähän… Luultavasti juomatonta kautta on ainakin sen verran, että kunto paranee ja pikkuruisissa toiveissa tietysti, että jonkinlainen herääminen ois hänellä tapahtunut tämän kertaisen rytinän jälkeen :unamused:

Ehdotan tipatonta tammikuuta ja AA:han menoa :bulb: , ei saa nauraa

Tänään lähden ystäväni luo kylään. Sitä ennen teen mukavan metsälenkin koirien kanssa :slight_smile:

Toivottavasti miehesti toipuu, Novak. Löytyisikö sieltä sairaalasta päihdetyöntekijää? He ovat erikoistuneet juuri päihteiden aiheuttamiin ongelmiin ja voisi antaa uutta näkökulmaa asioihin, myös miehellesi.Mitään poppamiehiä tai -naisia he eivät ole, mutta voisihan sitäkin yrittää. Hakeeko mies itse viinansa vai käytkö sinä? Minä lopetin mahdollistamisen reilu vuosi sitten, kun aloin itse käydä al-anonissa. Sen jälkeen en ole kaljan kaljaa enkä muutakaan retkulleni kantanut. Kyllä ne itse keinot keksii, siihen se ei auta, mutta tekee sen kuitenkin vähän vaikeammaksi.
Miehesi käytös kuulostaa itsetuhoiselta, mutta hänen täytyy kuitenkin itse se pohjansa löytää, ennenkuin toipuminen voi alkaa ja silloinkin tarvitsee kaiken mahdollisen tuen ja avun -myös lääkinnällisen.
Oman itsesi jaksamisen kannalta ehdotan, että rohkaiset mielesi ja etsit itsellesi sopivan al-anon -ryhmän. Osoitteessa al-anon.fi löytyy kaikki ryhmät. Mä löysin oman ryhmän reilu vuosi sitten, ja nykyään oikein odotan palaveripäivää! Siellä ei tarvitse puhua, voi vain kuunnella, tai saa purkaa vapaasti omaa ahdistustaan -kaikki siellä haluaa kuunnella ja osaa tukea sua, kaikki ollaan kohtalotovereita -kuka mitenkin. Se ei ole uskonnollinen ryhmittymä, kuten moni saattaa luulla. Jokainen saa määritellä Korkeamman Voiman niin kuin itse haluaa -se voi olla Jumala, tai vaikka kahvikuppi! Siellä ei arvostella eikä jaella neuvoja -niitä eroa-neuvoja me almat ollaan saatu kuulla muualta ihan riittämiin!

Kaikkea hyvää sulle ja jaksamista,
toivoo
MillaM

Kiitos viestistä MillaMagee :slight_smile:

Mies pääsi kotiin uudenvuodenaattona. Kunto oli kyllä heikko, pyörätuolia käytettiin kotonakin apuna, hyvä että pääsi siirtymään pyörätuolista sänkyyn, voimia ei ollut käsissä eikä jaloissa. Kipuja ja turvotusta. Tänään jo jalat kantaa hieman paremmin, pääsee vessaan. Hieman huoletti kun huomenna menen töihin, että miten pärjää esim. vessaan meno, jos kaatuu kun on niin heiveröinen kunto.

Olen puhunut miehelle myös päihdetyöntekijän tapaamisesta. Ei kuulema “kehtaa” sairaalan työntekijälle kertoa juomisestaan, ainoa voisi olla AA, jossa hänen sairaustietojaan ei tiedettäsi samoin kuin nykyiset hoitavat lääkärit. Mies kyllä tapaa säännöllisesti sairaalassa olevaa psykiatria, mutta psykiatrille hän ei ole juomisestaan kertonut, ainakaan siinä mittakaavassa kun se todellisuudessa on. Psykiatri on kysynyt myös suoraan mieheltäni, onko hänellä itsetuhoaikeita, johon mies oli vastannut jotakuinkin “ettei hänen itse tarvitse itselleen mitään tehdä, vaan hänen sairautensa kyllä hoitaa homman”. Se, että miten saisin miehen AA:han, on oma juttunsa…

Viinaa tai edes kaljaa en ole hänelle kuskannut noin pariin vuoteen. Tein silloin sellaisen päätöksen, etten tuo ja itse hän juomisensa hakee. Taksi sitten kuskaa miestä kodin ja viinakaupan väliä. On se vaan uskomatonta miten niinkin heikkokuntoinen mies jaksaa sellaisia viinalasteja heikoilla jaloillaan ja käsillään kantaa :unamused:

Olen myös katsellut itse netistä Al-anonin paikallisia tapaamisia ja aikoja ja olen ajatellut rohkaistua ja mennä sellaiseen. Olen sanonut miehellekin, että olen menossa.

Aivan oikein tuossa viestissä totesit, että itse se on kunkin juopon pohjansa löydettävä. Tällä hetkellä on jälleen onnellinen ja kiitollinen että on kotona ja elossa. Tuossa juuri puhdistin haavat ja laitoin puhtaat siteet. Kuinka pitkälle tämä tunne jaksaa häntä kantaa? Mä ymmärrän, että hänet olisi saatava oikeaan päihdehoitoon, jotta saisi tukea, ei taida pelkästään minun avullani onnistua ja en jaksa uskoa (vaikka kuinka haluasinkin) että hän itse jaksaa taas voittaa viinanhimonsa kun se taas toipumisen edetessä alkaa tulla mieleen.

Ajatella, että mun mies auttoi muutama vuosi sitten parasta ystäväänsä saamaan hoitoa viinanjuontiin, vei lääkäriin ja istui tukena. Kaveri sitten ampui kuitenkin itsensä 2 vuotta sitten jouluna, kun ei jaksanut elää…

Minä täällä taas. Hengissä ollaan vielä molemmat, mies ja minä. Monta sairaalareissua on mies tehnyt tässä välillä kun viimeksi kirjoittelin, ambulanssilla on menty useamman kerran. Kotiutui viimeisimmältä reissulta nyt juhannuksen aatonaattona. Istuu nyt parhaillaan umpikännissä pyörätuolissa.

Mitään ei voi tehdä elämässään tai kotona, sanoo hän, koska on kovia kipuja, mutta niin vain pääsi tänään sinnikkyydellä ja keppien varassa alkoon ja sai vedettyä sitten kunnon perskännit. On se sitkee… ei näy henki lähtevän millään…

Tässä huhtukuussa olimme lääkärin vastaanotolla, sen joka oli tehnyt hänelle ison elämän pelastavan leikkauksen noin 5 vuotta sitten. Lääkäri katsoi miestä aika tyrmistyneen näköisenä ja sanoi suoraan, etteivät he tämmöistä “toipumista” toivoneet näkevänsä, kun leikkaukseen silloin ryhtyivät. Kaikesta kun näkee, ettei mies huolehdi itsestään ja viina maistuu. Se hänen oli myönnettävä kun lääkäri suoraan kysyi. Lääkäri sanoi vielä, että tässä menetetään kaksi elämää, miehen ja minun. Kiitin lääkäriä kommentista, sanoipahan asian niin kuin se on.

Tässä lueskelin Päihdelinkin muiden kertomuksia. Ollaan me kyllä kohtalo saatu, me päihderiippuvaisten läheiset. Jos vaikka sitten niinkin hyvä tuuri kävisi, että puoliso raitistuisi jostain ihmeellisestä voimasta johtuen, niin sitten saisi koko ajan pelätä että milloin se retkahtaa uudestaan eli ei päihderiippuvaisen kanssa eläessä elämä ole ollenkaan “levollista” (huomaatko, alan pikkuisen olla katkera…)

Olen silti vielä ajatuksissa, että jaksan loppuun saakka taikka ainakin siihen saakka, että mies joutuu/pääsee hoitolaitokseen. Sormukset jätin pois sormestani nyt keväällä, koska emme ole enää mikään aviopari, olemme hoitaja ja potilas. Virallisia avioliittovuosia tulee puolen vuoden päästä yhteensä 25 vuotta, ajatelkaas, hopeahääpäivä. Joillekin se merkitsee ruusuja ja iloisia suudelmia, meille ei mitään. Kuinkahan kauan tätä elämää vielä kestää?

Hei sinulle joka olet lueskellut tätä viestiketjua, ajattelin kertoa väliaikatietoja.

Loppukesä on mennyt kummallisen hyvin. Tämä on ollut itse asiassa paras kesä miehen sairastumisen jälkeen. Mies sai hyvää apua terveyskeskuslääkäriltä, joka pontevasti otti kantaa miehen tilanteeseen ja antoi kipuihin voimakasta lääkettä jonka turvin mies on pystynyt liikkumaan paremmin kuin aikoihin. Näköjään kun joku lääkäri haluaa vaikuttaa asioihin noin mahdottoman myönteisesti, on se suuri ilo :slight_smile: ! Miehen lihaskuntokin on parantunut kun on päässyt liikkumaan enempi eikä pyörätuolia ole juuri tarvittu, liikkuu keppien avulla tai usein jopa ilman apuvälineitäkin on tehnyt reissuja. Ilman kipuja ei hän ole, mutta huomattavasti vähemmillä kivuilla kuitenkin ja mieliala on ollut hänellä nyt huomattavasti parempi, on tehnyt eteenpäin vieviä suunnitelmia ja asioita, on juonut huomattavasti vähemmän ja on päässyt autoilemaan, josta pitää paljon. Hänelle on jopa luvattu syksyllä alkava fysioterapeutin antama kuntoutus!

Mikään raivoraitis ei hänestä kuitenkaan ole tullut, kyllä se alkoholi on kuvioissa, mutta kaatokännejä ei ole nyt ollut. Meillä on ollut siis vaihteeksi parempi kausi meneillään. Olisi tietysti ihana, jos voisi luottaa siihen että huh hei, tämmöisenä se jatkuu! En siihen kuitenkaan usko, niin monta kertaa olen henkisesti rymisten tullut alas, mutta en ajattele sitä katkeruudella. Olen tyyni, nyt on tämmöinen kausi ja se helpottaa tällä hetkellä myös minun elämääni. Aika nayttää sitten, mitä tulevaisuudessa taas tapahtuu. Sormuksia en ole silti laittanut takaisin sormeeni, se vaatii huomattavasti varmemman pohjan kuin nykytilanne. Sormuksettomana olo on mulle henkilökohtaisesti iso juttu, maailmahan ei tästä protestistani miksikään muutu.

Oletko pitänyt huolta omasta itsestäsi? Käynyt Al-Anonissa ja saanut ‘hoitovapaata’? Jostain syystä luen viestistäsi tällä kertaa toisenlaisia sävyjä kuin alussa… Olet päättänyt avioliittosi ottamalla sormukset pois. Mitä mietit tänään lääkärin kommentista? (Lääkäri sanoi vielä, että tässä menetetään kaksi elämää, miehen ja minun.)

Hei cricket ja muut,

olin ilahtunut kun sain kommentin ja vieläpä tuon huomion, että viestejäni on luettu ajatuksella (luen viestistäsi tällä kertaa toisenlaisia sävyjä kuin alussa… ) :slight_smile:

Itsestäni olen pitänyt huolta siten, että olen käynyt työpaikkalääkärissä, jossa minut on otettu todella asiallisesti vastaan. Työpaikkalääkärilleni kerroin myös miehen alkoholiongelmasta omien muiden vaivojen ja ongelmien lisäksi. Lääkäri antoi minulle lähetteen fysioterapeutille ja psykologille, labra-ajan ja uuden tapaamisajan, jossa mahdollisesti sitten psykologi mukana. Olen tyytyväinen, että saan tukea, joku hoitaa minuakin :smiley: .

Al-Anoniin olen aikonut mennä - useinkin, mutta jostain syystä en ole saanut otettua sitä askelta. Rohkeutta siihen olen hakenut mm. lukemalla tämän palstan muiden kertomuksia.

Siitä lääkäristä, joka kommentoi “tässä menetetään kaksi elämää, miehen ja minun”, olen varmaankin saanut vahvistusta toimia siten kuin nyt olen toiminut. Varmaan se sormuksien poisottaminen on reaktio ja ketjutus tähän prosessiin jota nyt käyn läpi. Myöskin menen koko ajan vähemmän tunteella mukaan miehen valituksiin kurjasta elämästään nimenomaan silloin, kun hän valittaa sitä kännissä. Mä katson jotenkin etäämmältä, autan kyllä kuten omaishoitajan kuuluu ja on pakko (tarkoitan pakolla hoitotoimenpiteitä joita joudun tekemään miehen sairauksien vuoksi, en tarkoita alkoholia), mutta juopottelu on miehen valinta ja ihan itse hän sitä viinaa sinne kurkkuunsa kaataa ja kärsii sen seuraukset. Mullakin on elämä, rajallinen, joten haluan kokea jotain iloa minäkin.

hei novak,
Ihana kuulla että teillä menee paremmin ja olet jaksellut paremmin.
Mun eksä on uuden kanssa ja sitä myötä olen saanut vähän valoa pimeään vuoteeni: ehkä syy ei ollut minussa. Olen pikkuriikkisen tekemisissä eksäni kanssa ja ajattelen elämästä jotenkin niin että minun hissini on menossa ylöspäin ja hänen sieltä pilvilinnoistaan alaspäin, eli en tunne itseäni niin voimattomaksi nyt.
Oma fyysinen kuntoni on kyllä aivan rapistunut kevään sohvalla itkemisen seurauksena… Eipä auta muu kuin askel kerrallaan yrittää toipua myös fyysisesti. Voikaa hyvin!