Elämää omaishoitajana alkoholistin kanssa

Kotikanava
21

Hei parveke :slight_smile:

Hienoa että sun hissi menee ylös päin, yritä pitää se tunne!

Mulle ainakin itsestä huolehtiminen antoi lisäpotkua ja olo tuntuu hieman itsevarmemmalta. Se itsestä huolehtiminen voi olla tuollaisen konkreettisen lääkärikäynnin rinnalla esim. kampaajalla käynti, uusi vaate (värikäs :smiley: ) , elokuvissa käynti mukavan ystävän kanssa, hyvä ruoka, ulkoilu tai kodin laittamista vaikkapa uudet verhot tai ihan mitä vaan mikä itseä piristää ja tuntuu luontevalta.

Se klisee, jota toistetaan “muista huolehtia myös itsestäsi” on kyllä totisesti totta. Jaksaa paremmin sitten nämä elämän tosiasiat, jotka meitä päihderiippuvaisten läheisiä ympäröi. Kun joskus saa kokea vaikkapa vain pienen hetken mielihyvää, niin jaksaa ehkä paremmin räpistellä eteenpäin.

Olipas tämä nyt sellainen vähän kukkahattutädin -tyylinen viesti, mutta tarkoitus oli olla aidosti kannustava :slight_smile:

22

kiitos,
Niin kyllä olisi tärkeä huolehtia itsestään, mutta vaikka sen tajuaa niin erittäin vaikea mun oli koko kevään ja kesänkin aikana sitä toteuttaa. Onko se sitten sitä masennusta, en jaksanut mitään. Aika kamala tunne. Suorastaan pelottava, kun esim nyt jälkeenpäin olen tajunnut miten eri tilanteissa olen väistellyt ihmisiä. Viime viikonloppuna tapasin vanhan tutun jonka näin viimeksi sattumalta viime syksynä ja muistan miten olisin vaan halunnut luikkia pakoon. Nyt näin jälleen sattumalta ja olin niin reipas ja sovittiin jatkotapaamisista jne. Mä vähän nyt olen huolissani, et onko mulle nyt tullut tää kaksisuuntaisuus. Mut toivotaan et tää reippaampi vaihde nyt sit olis vaan mun oikeaa minääni mun taakan jälkeen palaamassa.
Mun eksä käväisi tänään ja kysyi oisko päänsärkylääkettä, sanoin ei kuule ole kun mulla ei ole päänsärkyä, et päänsärkyni (eli hän :slight_smile:) jätti mut viime lokakuussa. Mut ihan niinhän se ei mennyt, sen jälkeen on kovin alhaalla käyty.

23

On helppo sanoa toiselle piristyppä nyt vähän, ota itseäsi niskasta kiinni ja muuta vastaavaa. Jos on masentunut ja tuskainen, ei se ole pelkän kehoituksen varassa se, että toinen tuosta vaan reipastuu…

Muistan kun mieheni sairastumisen alkuvaiheessa, kun kaikki kaaos oli alkanut, kuoleeko vai ei -tyyliin ja itse olin myös uupunut ja sekaisin, kun ei tarkkaan tiedostanut mikä oli homman nimi, niin aina kiltti-joustava-minä menetin hermoni varakkaaseen tuttuuni, jonka katastofit olivat tyyliin “Audin takavalon sammuminen”. Tämä henkilö nikotteli, että pitkääkös sitä menettää hermonsa pikkuasioihin, kun ei meidän elämässä kuulema ole huolia… En viitsi nyt tarkemmin selittää koko juttua, mutta se ko. henkilön ylenkatsova asenne on jäänyt mieleen. Paljon paljon paljon pahempia asioita on tässä sen jälkeen kuitattu, tuo ei ollut kuin pienen pieni episodi, mutta jostain syystä se aito ymmärtämättömyys tuli nyt taas mieleeni.

Tämä palsta on tärkeä apuväline, saa rauhassa kirjoittaa ja pohtia miltä tuntuu, eikä vastassa taida olla sellaisia joilla ei ole aavistustakaan, mitä me kirjoittajat olemme käyneet läpi. Täällä tunnistetaan elämäntilanne jota me elämme. Mulle tämä on tosi tärkeä palsta.

24

Tuo ‘ulkopuolisen’ kommentti (eli sinun kohdallasi lääkärin) auttoi minuakin vähän vastaavassa tilanteessa ymmärtämään missä todella mentiin.

Sitä tulee pikkuhiljaa sokeaksi omalle tilalleen, venyy ja venyy, kunnes sitten ihmettelee omaa täysin voimatonta ja ilotonta itseään. Ei oikein edes ymmärrä miten siihen tultiin? Jos kaikki menee ‘hyvin’ sitä tajuaa mahdollisesti hakea itselleen apua masennukseen tai uupumukseen, jos taas ei, sitä vaan jatkaa piiskaten itseään.

Opettelin käyttämään ‘tilanteen ulkopuolistamisen’ tekniikkaa sittemmin itse, eli mietin mitä sanoisin ystävälleni, jos hän kertoisi minulle ‘minun tarinani’ omanaan. Mitä sanoisin hänelle? Sinun kohdallasi (tämän Audin takavalo-naisen) kommentit luettuani, pitänee korjata tekniikkaa sen verran, että miettii sellaista ystävää, jonka empatiakyky on vielä tallella :slight_smile:

25

Sinänsä hieno juttu, että ihan lääkärin suusta tuollaista kuulee. Se antaa tukea ihan ikään kuin viralliselta taholta. Pohdiskelin tuossa juuri, olisiko läheiselle omaa diagnoosinumeroa, joka oikeuttaisi sairaslomaan ja sairaseläkkeelle, koska minun tilanteen ollessa vielä aika kevyt ja nyt muutan pois retkuni luota (tuolla omassa ketjussa siitä), tunnen itseni täysin keskittymiskyvyttömäksi eikä työnteko tule ollenkaan kyseeseen. En usko että tilanne oikeasti korjaantuu heti ja olen laskenut toimeentuloni sen mukaan.

Ja todella, ulkopuolistaminen toimii, jos se ulkopuolinen ei ole täysi idiootti. :slight_smile: Loukkaavat mielipiteet tulevat usein todella pinnallisilta tyypeiltä tai sitten sellaisilta, jotka ovat itse vastaavassa tilanteessa, mutta joko tietoisesti tai tiedostamatta ovat päättäneet vain uhrata itsensä hakematta apua ja kokevat, että ovat marttyyrejä, joiden esimerkkiä kaikkien pitää noudattaa ja jos joku uskaltaa valittaa, vedoten siihen että kyllä muillakin on vaikeaa ja se on vaan kestettävä.

Voimia vaikeisiin tilanteisiin! Minä itse tunnen olevani nyt sellaisella vedenjakajalla, että voin humpsahtaa joko pimeyteen tai valoon omassa olossani, mutta eilen käydessäni kuuntelemassa ex-miehen humalaista tuuliviirin pyörintää ja itsetuhoa, päätin että jos ikävä tulee, avaan viinapullon yöpöydälle niin voin nukkua viinanhajussa.

26

jos ikävä tulee, avaan viinapullon yöpöydälle niin voin nukkua viinanhajussa.
:mrgreen:

Niin, kyllä minusta on silti hyvä, että joku uskaltaa sanoa, silloin kun on itse tarpeeksi uuvuksissa ja syvällä omassa katastrofissaan ja ehkä sokeutunut elämäntilanteeseensa.

On vain niin monta tapaa sanoa asioita. Sellaisten henkilöiden sanomiset, jotka eivät todellakaan tajua toisen tilannetta, ei siis ole vähäisintäkään tajua siitä mitä tarkoittaa henkinen ahdinko, joilla ei ole empatiakykyä ja ylenkatsoen ja vähätellen “reipastuttavat” mielipiteillään, luoja, sellaisen kommentit kyllä jäävät mieleen, mutta ihan toisesta syystä kuin alunperin tarkoitus.

Sellaisen henkilön kanssa keskustelu joka todella kuuntelee tai on vertaistukikykyinen - se on asia erikseen. Kuuntelija voi olla ammattiauttaja, lääkäri taikka ystävä, tuttu tai tuntematon, jolla on empatiakyky. Empatialla en tarkoita sääliä.

Kait se kaiken a ja o kuitenkin on se, että pahimmillaan ahdingossa, itse uskaltautuu ajattelemaan omaa tilannettaan vaikkapa eri kantilta, ehkä näkee asioita eri kulmasta ja saattaa saada jopa voimaa.

Vähän on vaikea pukea sanoiksi tätä ajatustani, toivottavasti jotain tolkkua tuli tuosta tekstitä, mitä ajattelen.

27

Näinhän se. Monet ovat vain itse niin ‘jumissa’ omien ajatustensa kanssa, etteivät uskalla niitä edes jakaa. Vaatii rohkeutta a) puhua/jakaa ajatuksiaan ja b) pitää itsensä avoimena: aina on mahdollisuus löytää toisten ajatuksista jotain käyttökelpoista itselleen.

Sinä olet ollut rohkea astuessasi uuteen ympäristöön ja jakaessasi tuntojasi täällä. Toivottavasti saat myös täältä tukea ja voimaa päiviisi. Meidän tarinamme ovat niin samanlaisia ja kuitenkin niin erilaisia :slight_smile:

28

Joskus, kun huomasin ajattelevani että “Mitä ihmettä valitan, lopultahan minulla ovat asiat hyvin (vaikka mies joi) koska… jne” ja jäin tästä selittelystä itselleni kiinni, käytin tätä tekkiikkaa. Oli kyllä toimiva, sain itseni ihan järkyttyneeksi ja itkuiseksi :wink: Lievä itsesäälin vaara siis on, mutta jos siitä pääsee ns. viiden minuutin itkulla ohi niin sitten ymmärtää, miten oma muisti ja järki voi tehdä temput.

Voimia sinulle, Novak!

  • Ellis

niin ja PS. anna Al-Anonille mahdollisuus, kokeile!

29

cricket "Sinä olet ollut rohkea astuessasi uuteen ympäristöön ja jakaessasi tuntojasi täällä. Toivottavasti saat myös täältä tukea ja voimaa päiviisi. "

No niin, kannatti avautua tällä palstalla ja pohtia, miten voisi saada kuitenkin voimaa siitä kun avaa tuntojaan… en nimittäin osannut ajatella itsestäni, että olen rohkea - kiitos cricket :slight_smile:

Mies joutui taas viikolla ambulanssilla sairaalaan jossa oli pari päivää tiputuksessa ja otettiin laajat laboratoriokokeet. Nyt ei ollut alkoholi suorana syynä ainakaan, omat perussairaudet aiheuttivat kunnon laskun. Nyt hänellä alkoi erittäin voimakas reilun 3 vkon ab-kuuri, jonka aikana alkoholi ehdottomasti kielletty, sillä voi aiheutua voimakas antabusreaktio jos juo. Saa nyt sitten nähdä miten tässä käy, aikamoinen koetinkivi…

Eilen mies avautui yllättäen, puhui minulle tunnoistaan, ajatukset tulivat sillä hetkellä rehellisesti. Puhuttiin viinasta ja hänen masennuksestaan. Puhuttiin lisäksi miten yksin minä teen asioita, niin fyysiseltä kuin psyykkiseltä kannalta. Puhuttiin asiallisesti.

Just äskön sanoi, että kovin kipu on alkanut hieman hellittämään - pystyy taivuttamaan jo kättä ja silittämään koiraa :slight_smile:

Päivä kerrallaan, nyt on parempi hetki. Yritän nauttia tästä.

Ellis : kiitos :slight_smile: myös Al-Anon on mielessäni, jonain päivänä haluaisin mennä.

Voikaa hyvin!

30

:slight_smile: voi että!

31

Pystyin nyt lukemaan tarkemmin ketjuasi, myös omia juttujani siinä.
Ihminen on onneksi sitkeä ja teilläkin epätoivon hetkien jälkeen tulee parempia kausia.

Mä en ole niin surullinen kuin talvella. Olen miettinyt, että kai mä sitten “sairastin” masennusta kun koko ajan itkin - itkin todellakin kaiken aikaa, aamulla ensimmäiseksi ja heti kun töistä pääsin ja sitten koko illan. Ja minä luulin, että olen kunnossa - väsynyt vaan.
Luulen, että en ole vieläkään oppinut olemaan onnellinen ilman että eksäni liittyisi jotenkin siihen. Onko se siis sitä läheisriippuvuutta? että en periaatteessa unohda häntä tunniksikaan vaan ajattelen koko ajan jotakin häneen liittyvää. Parannunkohan tästä joskus niin kuin kuitenkin tunnen toipuneeni siitä jatkuvasta itkemisestä.
vai toivuinko minä? Voi olla että minusta tuntúu vaan paremmalta kun olen kuullut että eksällä menee huonommin? Kun kuulin, että hän erosi naisesta jonka piti kaikki tarjota hänelle paremmaksi, silloin minä toivuin. Tuntui, että eihän tässä mitään. Jos eksäni olisi vielä sen edellisen kanssa, itkisinkö vieläkin monta kertaa päivässä.
En ole keksinyt muuta kuin olla yhteydessä eksääni. Emme me näe mutta tavallaan olemme puheyhteydessä. Tärkeintä on ollut sanoa hänelle miten rakastin ja samalla katsoa häntä nyt - hän todella näyttää nyt niin juopolta että välillä pystyn kuvittelemaan mihin tie on menossa. Olisin todennäköisesti halunnut erota ko juoposta mutta kun hän ehti ensin jäin lusimaan siihen katkeruuteen.
Jos jonain päivänä olemme niin hyvät kaverit että pystymme tapailemaan ja jotain tekemään yhdessä, sitten marssin sinne Al-Anoniin ja opettelen olemaan häneen yhteydessä myymättä enää itseäni sille asialle.
On tosi vaikea ajatus, että kääntäisin selän tälle asialle ja löytäisin elämääni jotain mikä ei liity tähän. Tai että rakastuisin ennen kuin selvitän itselleni mitä tässä tarinassa tapahtui. Se oli vuosisadan rakkaustarina -kuten meidän useimpien tarinat - mutta mä haluan katsoa siitä vielä tän jatko-osan.
Itseasiassa olen eksälle maalaillut kuvaa kirjasarjasta osat 1. Einstein kohtaa järjen jättiläisen 2. Järjen jättiläisen paluu 3. Raukkaudella sinun :smiley: (nimitykset tulevat siitä kun aika alussa jo tajusimme että ihan järkeviä emme ole) — kun puhutaan ulkoistamisesta niin tämä on ollut se mun tapani ulkoistaa, olen ajatellut sen tarinana, jossa on käänteitä, eikä todella aina positiivisia.

32

Parveke : Ymmärän koko ajan sua paremmin, tunnistan sun tarinassa yhteneviä asioita mun tarinaani, sun tunteistasi ja ajatuksistasi.

Mä mietin kans, onko mulla läheisriippuvuus mieheeni. Toin sun viestisi kohta :

On tosi vaikea ajatus, että kääntäisin selän tälle asialle ja löytäisin elämääni jotain mikä ei liity tähän. Tai että rakastuisin ennen kuin selvitän itselleni mitä tässä tarinassa tapahtui. Se oli vuosisadan rakkaustarina -kuten meidän useimpien tarinat - mutta mä haluan katsoa siitä vielä tän jatko-osan.

kolahti minuun. Kohta lauseessasi "Tai että rakastuisin " ei päde minuun, sillä en millään kykene ajattelemaan, että joskus voisin rakastua uudelleen.

Silloin kun mieheni henki pelastettiin ensimmäisen ison leikkauksen jälkeen ja hän kotiutui 2,5 kk sairaalajakson jälkeen, olin niiiii-iiin onnellinen ja rakastunut uudestaan mieheeni. Mies oli elossa, en jäänytkään yksin tähän elämään, jatkamme elämäämme yhdessä ja nyt me olemme onnellisia ja kiitollisia uudesta mahdollisuudesta, uudesta elämästä! Mies luuli myös niin. Mietti tulevaa elämää, teki suunnitelmia. Ei kuntoutunutkaan niin kuin oli ajatellut ja alkoi juoda masennukseensa.

Tätä rataa on nyt jatkettu reilu 5 vuotta. Mulla on vakavasti monisairas sekä päihdeongelmainen mies, joka on masentenut ja käpertynyt omiin psyykkisiin ja fyysisiin vaivoihinsa. Muuta ei hänellä ole mielessä. Mä ole yksin myös. Me kaksi asutaan saman katon alla kumpikin yksin. Joka päivä on sairaus jollain tavoin läsnä, on fyysisiä ja psyykkisiä kipuja, on masennusta, on viinaa. Mä en ole enää rakastunut, enkä koskaan tule kokemaan sitä tunnetta uudestaan. Mut on hylätty, ei mies jaksa edes kysyä multa, mitä mulle kuuluu.

Niin jotta ei tämä minunkaan “vuosisadan rakkaustarina” olisi liian onnellinen tätä nykyään, niin mieshän joutui viime viikolla ambulanssilla sairaalaan, oli siellä pari päivää tiputuksessa, kotiutettiin, oli 3 päivää kotona, kun lääkäri soitti ja takaisin osastolle. Oli nyt 4 päivää sairaalassa ja pääsi eilen kotiin. Tulomatkalla pyysi taksia menemään alkon kautta ja kossupullo kainalossa siis kotiutui. Niin että se siitä meidän parammasta jaksosta taas tällä kertaa. Kyllähän mä tiesin, että ei tässä mikään happy end tule olemaan, mutta silti kyllä mua ottaa nyt rankasti sydämen puolelta. On petetty olo vaikka tiesin että näin käy.

Kaitpa on kuitenkin jo paljon, että osaa alkaa myöntää elämäntilanteestaan faktat. Lakkaa haaveilemasta siitä mikä ei ole totta… vaikka joskus antaa itselleen pikkuisen luvan haaveilla, mutta kyllähän se realiteettii sieltä taas palautuu. Niin kauan kuin elää päihdeongelmaisen kanssa samaa elämää, ei kait muuta voi olla luvassa…

33

Novak, minulle tuli tuosta viimeisimmästä viestistäsi mieleen kysyä, että osaatko ajatella että miehesi fyysiset sairaudet ja alkoholismi ovat itse asiassa eri sairauksia? Minä näen asian niin. Ymmärrän mielestäni sen suhteen millä ne kytkeytyvät toisiinsa (masennus), mutta minusta alkoi tuntua tämän viestin luettuani, että olet jotenkin hyväksynyt sen asian että koska mies on niin sairas niin siksi hän myös juo. Ja että koska olet päättänyt omaishoitaa häntä hänen fyysisten sairauksiensa vuoksi, kestät siinä sivussa sairauden “pakollisen sivujuonteenkin” eli alkoholismin. Mielestäni näin ei tarvitse olla, minusta tuo on kohtuutonta. Et ole sitä velkaa. Omaishoito itsessään jo on raskasta, tämä on vain kohtuutonta: hän tekee stagella hidasta itsemurhaa, ja sinä olet panttivankina (omaishoitajana) katsomossa.

Tarkoitukseni ei ole loukata. Mielipiteeni on omani.

Ehkä olen väärässä. Minulla on itselläni kotona tällä hetkellä myös raitis alkoholisti jonka terveys reistaa, mutta en ole silti pelännyt että hän ratkeaa juomaan (tosin joskus pelkään, että vahvat lääkkeet aiheuttavat saman). Joskus pelkään sitä, miten hän toipuu tai toipuuko, ja jos ei toivu, miten hän pystyy toimimaan ilman lääkkeitä tai aiheutuuko masennusta. Siinä mielessä oma tilanteesi tulee minua lähelle.

-Ellis

34

Niin. Mä en ole vieläkään ymmärtänyt, miten päihdeongelmaisen kanssa voisi olla elämättä samaa elämää jos kerran sellaisen tilanteeseen on ajautunut. Ymmärrän, että on kohtuutonta (siis sinun Novak) kärvistellä siinä loppuelämäsi - mutta mitäs sitten - ei kai sitä pysty onnellinen olemaan jos jättäisi toisen riutumaan ja olisi itse myös yksin.
Luulen, että esim. iän tai muiden perhesyiden takia kaikkien ei ole mahdollista tai edes tarpeen ajatella että uutta putkeen. Mutta voisiko sitä pelastaa itsensä vaikka siinä vierellä onkin?
Mullahan kävi tuuri, kun eksäni häippäsi elämästäni. Alkoi se mun portaiden kapuaminen ylöspäin ----- kun eksä oli jo etukäteen ajanut hissillä pilviin ja mä jäin sinne kellariin lusimaan suruani. Mut askel askeleelta olen huomannut toisia ihmisiä ympärilläni (ei romanttisesssa mielessä kuitenkaan) ja uskaltanut katsoa peiliin, mitä siellä tällä hetkellä on. Ilman tätä eksän antamaa pilvenpiirtäjän pituista etumatkaa mä en olis siihen hommaan alkanut, olisin riutunut vaan.
Tässähän ei tapahdu vain alkoholismi ja ei-alkoholismi vaan ihminen vanhenee muutenkin ja menettää osia itsestään ja voimastaan… Toivon meille mahdollisuuta painaa jarrua ja olla pieni hetki tässä, tällaisena kuin ollaan, mahdollisimman hyvinä ja kiitollisina kaikesta siitä, mitä ei itsessämme ja toisessa olla vielä menetetty. Elämä on kuolemista?

35

Ihmisen elämä ei ole ohi ennen kuin kuin se on kuolemassa ohi, jos silloinkaan. Siihen saakka kaikki on lopulta mahdollista, sellaisetkin asiat mitä pitää mahdottomina tai epätodennäköisinä. Ei monikaan varmasti alkoholismin väsyttämänä ja alkoholistin väheksymänä jaksa ajatella uusia suhteita, eikä ole tarviskaan. Se ei kuitekaan tarkoita sitä että elämästä tulee yksinäistä. Juovan alkoholistin rinnalla eläminen vasta yksinäistä onkin, niin kuin Novak totesikin. Etenkin silloin, jos elämäntilanne ei ole muiden tiedossa eikä siitä pysty puhumaan.

Jos päihdeongelmaisen kanssa elä ja asuu, niin samaa elämäähän se väistämättä on. Ehkä sen oman elämänasenteen muuttaminen on tässä se vivahde-ero mitä tarkoitetaan: se, että ymmärtää ja hyväksyy sen, että (kääntäen aikaisempi) ettei voi pelastaa toista vaikka siinä vierellä onkin.
Toisen tilanteelle ei voi mitään: ei sairaudelle eikä alkoholismille. Vaikka sairasta puolisoaan voisikin auttaa paranemaan ja tukea siinä prosessissa, tulee kaikki tehtyä tyhjäksi sillä, että toinen juo. Onko tämä oikein ja kohtuullista läheistä kohtaan? Minusta ei ole. Masennus ei aiheuta alkoholismia, alkoholismi aiheuttaa alkoholismia. Se, että hiljaa hyväksyy alkoholismin osaksi sairautta tarkoittaa sitä, että hyväksyy oman roolinsa alkoholistin saattohoitajana. Juova alkoholisti tekee itsemurhaa. Onko tämä sitten eutanasiaa?

En todella halua loukata enkä olla tunkeileva. Mutta haluan kysyä, oletko ajatellut mitä tämä elämä tekee sinulle? Miten sinä jaksat? Tätä on jatkunut nyt ainakin viisi vuotta, montako vuotta tätä voi vielä jatkua? Oletko koskaan harkinnut miehelle ulkopuolista hoitokotia? Valitettavasti tällä hetkellä näyttää siltä etteivät asiat teillä kotona muutu: mutta sinä muutut. Sinusta tulee väsyneempi, toivottomampi ja surullisempi.

Novak: asiat ovat niin kuin ne ovat. Sinä et ole tähän tilanteeseen syyllinen, mutta kannat silti kaikki seuraukset. Tästä tilanteesta on turhaa syyttää edes miestäsi, hänkin on tavallaan olosuhteiden uhri. Mutta kaukana ovat ne ajat kun vaimo piti haudata kuolleen miehen mukana: pelasta itsesi! Elämällä voi olla vaikka mitä annettavaa: rauhallisia aamuja, hyvää kahvia, harrastekerhoja ja seesteinen koti. Ei lottovoittoon tarvita Veikkausta vaan sydän joka ymmärtää.

Rakkautta on, että osaa rakastaa myös itseään.

-Ellis

36

Kiitos Ellis ja parveke hyvistä viesteistänne. Nyt sain oikeasti pohdittavaa ja puntarointia.

- “osaatko ajatella että miehesi fyysiset sairaudet ja alkoholismi ovat itse asiassa eri sairauksia?”
Kyllä. Olen sanonut sen monta kertaa matkan varrella miehellenikin, että sairauden ja omaishoitajan tehtävät elän hänen rinnalla, koska olen nähnyt mieheni terveenä ja nähnyt miten sairaus runteli hänet. Viina/kännäily on sellainen asia, jota en hyväksy ja jota vihaan. Tosin ne ovat nykyään niin kytköksissä miehen elämässä toisiinsa , että tuo Elliksen toteamus " koska olet päättänyt omaishoitaa häntä hänen fyysisten sairauksiensa vuoksi, kestät siinä sivussa sairauden "pakollisen sivujuonteenkin eli alkoholismin" pitänee paikkansa. :frowning:

- “ei kai sitä pysty onnellinen olemaan jos jättäisi toisen riutumaan ja olisi itse myös yksin”
Niinpä, tässä on se fakta täysin kiteytettynä jonka kanssa kamppailen. Panin noin pari vuotta sitten avioeropaperit vireille ja pohdin itseni uuvuksiin saakka, voiko omaishoitaja erota, siksi että hänellä on alkoholisti mies. Harkinta-ajan puitteissa tulin siihen tulokseen, etten pysty kuitenkaan elämään rauhassa omaa elämääni, kun tiedän toisen riutuvan.

  • "Vaikka sairasta puolisoaan voisikin auttaa paranemaan ja tukea siinä prosessissa, tulee kaikki tehtyä tyhjäksi sillä, että toinen juo. Onko tämä oikein ja kohtuullista läheistä kohtaan?"
    Tämä on kyllä niin rankka toteamus ja kysymys, jonka kanssa siis kamppailen.

  • “Sinä et ole tähän tilanteeseen syyllinen, mutta kannat silti kaikki seuraukset. Tästä tilanteesta on turhaa syyttää edes miestäsi, hänkin on tavallaan olosuhteiden uhri.”
    Mun elämäntilanne on tässä kiteytetynä.

Mä olen tosi kiitolleni, että joku muukin näkee asiani, niin kuin niiden kuvittelin olevan. Mä tiedän tasan tarkkaan, kun olemme useinkin näiden vuosien aikana jutelleen miehen juomisesta, että hän ei lopeta ellei joku tosi ihme tapahdu. Hän on päihderiippuvainen. Erilaisia jaksoja toki on, juo enempi ja juo vähempi, mutta kokonaan lopettamiseen ei hänellä ole suurta halua. Tänään viimeksi puhuttiin. Sanoo, että tietää juovansa liikaa ja siitä on seuraamuksia (kauniisti sanottuna ) meidän yhteiseen elämään. Puolustelee juomistaan sillä että hänellä on kipuja ja kännissä hänen on mahdollista kuvitella olevansa terve. Onpahan rehellinen alkoholisti mulla…

Jonkilaista eroahan mä teen tässä pikkuhiljaa, sormukset jätin pois sormesta keväällä ja mietin tätä eroasiaa mm. tällä palstalla. Ystäväpiirissäkin olen alkanut pikkuhiljaa avautumaan meidän elämäntilanteestamme. Tää on vain niin valtavan suuri asia, kokonainen mun elämä, että vaatii melkoista ponnistelua saada tähän näkemystä, miten ihmeessä tämmöiseen on jouduttu, miksi, miksi. Kuka on syyllinen, kuka uhri, kuka kärsii eniten?

37

Mun pitää vielä lisätä :

näiden reilun viiden vuoden aikana miehen sairausvuosien ja omaishoitajan rooliin joutumisen lisäksi olen joutunut luopumaan kuoleman kautta kolmesta aivan lähipiiriini kuuluvasta ihmisesta, joista yksi tärkeä henkilö oli oma äitini. Halusin lisätä, koska näillä asioilla on merkitystä tähän elämäntilanteeseeni.

Mun pitää nykyään aina vaan luopua jostain tärkeästä. Mä olen oikestaan menettänyt mun perheeni, jäljellä on vain mies.

38

Parveke: miksi odottaa, kun sinun olisi hyvä mennä Al-Anoniin jo tänään? Kuten itse sanoit, te olette yhteydessä ja se on sinun oma valintasi. Sinä tarvitset niitä taitoja nyt. Sitäpaitsi: ei Al-Anon ole mikään ensiapu :wink: Menee oma aikansa tottua ryhmään, opetella ohjelmaa ja kertoa omista tunteistaan niin, että saa siitä itselleen jotain. Se, että menee ryhmään kertomaan omaa tarinaansa on vasta noin 1/10 koko prosessista. Tärkeä osa tietenkin, koska siitä kaikki alkaa. Mutta lopulta kaikki mitä alussa kerrot koskee alkoholistia ja elämääsi hänen rinnallaan, eikä ehkä niinkään sitä miten haluat oppia muuttamaan itseäsi ja oppia uusia toimintatapoja. Itsensä muuttaminen on niin samperin hidasta ja vaikeaa, kannattaa aloittaa harjotukset jo tänään :slight_smile:

Voikaa hyvin!

-Ellis

39

Pitkästä aikaa kirjoitan, 2 vuotta on edellisestä viestistä. Täällä sitä ollaa edelleen, tilanne sinänsä aika samanlainen, tosin miehen “terveyden” kannalta on tapahtunut edistystä, kun hänelle tehtiin helmikuussa tekonivelleikkaus joka on auttanut häntä nykyisin liikkumaan paremmi kuin aiemmin, pyörätuolia ei tarvita ja kulkee jo ilman keppejäkin ja hermokivut vähäiset. Viinankäyttö on silti entisellään.

Tässä veljellenikin totesin, että on se pirun sitkeä tuo mies, niin huonosti hoitaa itseään useiden rajujen perussairauksiensa puolesta jotka oikeasti vaatisivat tarkkaa hoitoa mm. aurinkoa ei saa ottaa lääkkeistä aiheutuvan ihosyöpäriskin takia ja niin vain istui kesällä auringossa, kortisooni aiheuttaa ihomuunnoksia ja haavoja, joita ei putsaa kunnolla ym.ym. mutta niin vain sinnii elämän tiellä. Autan edelleen häntä perushoidossa, omaishoitaja kun olen, mutta sieluun saakka en enää auttamisessa mene.

Olen onneksi lopultakin oivaltanut alkoholistin elämän moton, joten en enää usko häneen → pety häneen. Varma kuin elämä ja kuolema; hän juo. Saattaa mennä joskus loivempaakin rataa, jopa raittiita päiviä/jaksoja, mutta ne ovat vain niitä jaksoja - viina hallitsee taustalla.

“Yhteiselämämme” sujuu kuitenkin saman katon alla edelleen. Mitään yhteistä elämäähän meillä ei siis varsinaisesti ole, minä olen yksin ja hän on yksin, asutaan vain samassa talossa. Minun vanha rakas isäni kuoli reilu vuosi sitten ja rakkaista rakkain äitini kuoli 4 vuotta sitten, joten vanhushoito on minun kohdaltani nyt käyty. Lapsia meillä ei ole, minulla on koirat. Onneksi pystyn käymään osa-aikatyössä ja siten jaksan hoitaa kodin kaikki asiat (omakotitalon sisä/ulkotyöt, ruoka, paperiasiat jne. jne. jne. asiat) plus miehen avustamisen. Miehen kontolle jää vain hakea omat viinansa ja joskus ajaa nurmikon.

Meillä on iso talo ja hän istuu illat yhdessä huoneessa juoden, tietokoneella pelaten ja puhuen puhelimessa. Jossain vaiheessa iltaa kaatuu sitten nukkumaan. Minä puuhaan talon toisessa päässä. Kun tajusin lopullisen kirkkaana, että alkoholisti ei muutu, hän on täysin riippuvainen alkoholista, päästin iri. Olen nyt “vapaa” kun en enää luota. Jos kauniisti sanon, niin onhan elämä “hankalaa” juopon kanssa. Sinänsä tämä juopponi on aika helppo, kun ei räyhää eikä kulje kylillä. Enää en edes häpeä häntä, juoppo mikä juoppo.

Tämmöinen yksinpuhelu nyt teille kanssasisarille ja-veljille. Alkoholisti on aina alkoholisti, älä luota, älä usko niin et pety. Tukea ja ymmärrystä et alkoholistilta saa, niin paitsi tietysti morkkispäivinä. Luottakaa vain itseenne ja jos mahdollista niin lähtekää ja luokaa oma elämä. Minä vielä lykkään lähtemistä tiettyjen asioiden vuoksi, mutta enää en pety eikä mattoa vedetä jalkojeni alta!

40

Raskasta elää elämäänsä noin, ja hirveän yksinäistä, tiedän kokemuksesta. Olet miettinyt jonkun “rajan” omaishoitajuudellesi, hyvä!

Noin yleisesti noita reippaasti alkoholisoituneita seuranneena olen monesti miettinyt venyttävätkö vaimot tuota rajaa liian kauas. Tarpeeksi kauan kun juo alkaa tulla alkoholidementia (tai aivoinfarkti), silloin ihminen ei enää kykene vastaamaan itsestään. Eikö ole helpompaa lopettaa liitto alkoholisoituneen ihmisen kanssa joka kuitenkin on alkoholismiaan lukuunottamatta kykenevä ajattelemaan kuin ihmisestä joka käytännössä on syyntakeeton, holhoukseen laitettavassa tilassa? Minusta vaikeastikin alkoholisoitunut ihminen, joka kuitenkaan ei ole juonut vielä aivojaan on vastuussa itsestään ja juomisestaan, sen sijaan jo aivonsa juonut ihminen tarvitsee holhousta (esim. laitettava hoitokotiin). Näin olisin halunnut itseni kanssa tehtävän jos en olisi raitistunut. Tietenkin suhteen jatkuminen mahdollistaa helpomman elämän alkoholistille ja sen vuoksi siitä ei halua luopua - mutta onko oikeasti alkoholistin kannaltakaan hyvä jatkaa suhdetta, jossa häntä halveksitaan ja vihataan, tai ei enää tunneta mitään positiivisia tunteita alkoholistia kohtaan? Surullisia juttuja ja hankalia päätöksiä…