Tarkoitukseni oli tosiaan kysellä, kuinka samankaltaisessa tilanteessa olevien pää kestää. Olen pallotellut asiaa mielessäni niin pitkään yksin, että olisi hyvä saada vähän perspektiiviä. Kuolinilmoituksista tuttu lause sanoo, että ” ei tiennyt onko aikaa paljon vai vähän, nyt se päättyi tähän” on aika kouriintuntuva asetelma, kun ei oikeasti tiedä onko elinvuosia edessä tästä itseaiheutetusta syystä yksi, viisi, kymmenen… kaksikymmentä? Ja millaisia ne sitten ovat laadultaan? Korostan sanaa itseaiheutettu, koska kukaanhan ei voi tietää, päättyykö elämä yhtäkkiä liikenneonnettomuudessa, sähköiskusta, tulipalosta tai henkitorveen nielaistusta lihanpalasta hetkellä jolla vähiten sitä odotti.
R-R, kiitän kommentistasi ”ajatus kulkee”. Se kulkee kyllä, vähän liiankin kanssa. Funtsin asioita liikaa, vaikka muistutan itseäni usein, että antaa hevosen murehtia, sillä on iso pää. Minulla on tässä onnettomuudessa se onni, että rappioni ei näy ulospäin. Se on hyvä siksi, etten joudu koko ajan kuuntelemaan sääliä, ihmettelyä tai syyttelyä siitä, että itsepähän itsesi olet rapauttanut. Kipu muistuttaa kuitenkin asiasta koko ajan. Ja olen vaivojeni kanssa kokolailla yksin… en viitsi puolisoanikaan koko ajan vaivata voihkimalla vointiani - saati vyöryttää hänelle syvintä pelkoani hitaasti hiutuvasta elämästä.
Siksi olisi hyvä tietää, onko aikaa paljon vai vähän, että jos sitä on vähän, tiputan kyllä työrukkaset käsistäni heti. Yksi isoista murheistani on ollut työ. Pari työkaverini syö mielialalääkkeitä jaksaakseen töissä. Minä join. Se nyt ei tietenkään millään muotoa auttanut, vaan vain pahensi tilannettani. Enkä voi edes sanoa että join SIKSI, ETTÄ… No, sekin on taas oma A-nelosensa, että mitä ajattelen syistä juomiseeni. Mutta jos työyhteisö on niin syvältä, että siinä selvitäkseen porukka tarvitsee erilaisia kemiallisia helpotuksia, se on ensimmäinen, mikä jäisi pois, jos aika olisi todella rajallinen – ilman että olisi tietoa uudesta duunista. (Monet raatavat paskassa duunissa koko ikänsä vain sen voimalla, että pääsevät sitten ansaitulle eläkkeelle…!)
Siksikään en osallistu keskusteluun AA:sta, jumalasta, itsekurista ja muista keinoista lopettaa päihteiden käyttö, että luulen asian olevan kovin yksilöllinen. Ja mä taistelen nyt isomman mörön kanssa. Ainakin se on minulle isompi kuin juomisen lopettamisen tuska. En tarvitse vertaistukea pysyäkseni erossa viinasta, mutta tarvitsen jotain valopilkkua jaksaakseni tämän epätietoisuuden kanssa. Niille, jotka taistelevat lopettamisen kanssa, toivotan ihan todella onnea sen oman keinon löytämiseen ja toivon ylläpitämiseen. Kiusaus on sanoa, että ”älä päädy tähän jamaan”, mutta sen ovat kaikki kuulleet.
Toisaalta, viime perjantaina kävellessäni duunista kotiin harmaassa tihkusateessa, päätin nähdä lätäkössä pilkahduksen, ja totesin, että tässä kävelee nainen, jolla oli vielä alkuvuodesta verihiutaletiputusletku käsivarressa ja elvyttämättä jättämispäätös hyväksyttynä. Että pahemminkin voisi olla. Tunne ei ollut ”jihuu”, ei ”ähäkutti”, vaan pikemmin ”oho, kappas”.
Pari anekdoottia tähän tunnelmaa keventämään:
Pankreatiitin kourissa ollessani ryhmä lääkäriopiskelijoita kävi tutustumassa sairauteen minun elämässä pinnistelevällä kehollani. Siinä olin kuin sivuhenkilönä sarjassa House. ”Potilaan tila on tällä hetkellä vakaa, mutta vaarana on vielä MOF. Kuka tietää, mitä on MOF? Multiple organ failure, aivan oikein. Ja se tarkoittaa? Että liian monen elimen toimintakyky pettää samanaikaisesti, ja potilas menehtyy. Kiitos potilas Aprillipäivän Lapsi. Siirtykäämme seuraavaan huoneeseen.”
Toisen pankreatiitin kohdalla: ”Potilaan profiili on sellainen, että kannattaa vielä yrittää pelastaa hänet”. Minulla EI ole Nefertitin profiili tai figuuri, vaan nettoveronmaksajan paperit. Tässä pääsi oikein kivasti kurkkaamaan sairaanhoidon pienenevien budjettien maailmaan.
Työterveyslääkäri ensimmäisellä tapaamisella, kun kerroin käyneeni töissä koko ajan lukuun ottamatta sairaalareissujen vaatimia sairaslomia: ”Hienoa, että olet kaikesta huolimatta pysynyt veronmaksajana”.
Nämä naurattaa minua ihan oikeasti. Mutta mun huumori onkin vähän merkillistä.
Niin, siitä hereillä olosta: Kyse ei ollut kirurgiasta, vaan minut nukutettiin kovien kipujen vuoksi, kaiketi jonkinlaiseen koomatilaan, ja siksi asetettiin hengitysputki. Hereillä olosta tehtiin potilasvahinkoilmoitus, ja se tuomittiin potilasvahingoksi. Korvaus kertaluonteisesta kivusta oli asiaan liittyvät lääkärikulut + 400 EUR kertakorvaus. ”Huutokauppakeisari” pyytää TV-sarjassa huutokaupan asiakkaita antamaan esineille hinnan. Tässä on hinta loppuelämäksi menetetylle luottamukselle lääkäreihin, ja ikuisesta päänräjäyttävän kivun muistosta.
