Kiitos kannustuksesta, Valtio-mies. On harvinaista tällä historialla saada onnitteluja raittiudesta… Suorastaan hätkähdin, kun uusi työterveyslääkärini onnitteli myös. Olen ollut lääkärissä niin päähän potkittu, että jokainen käynti on henkisesti yhtä tuskaa. Raittius on toki minulle ainoa vaihtoehto, jos haluan elää. Juominen on tekona vastaava kuin tylsällä veitsellä ranteet auki. En taistele päivittäin raittiuden eteen, vaan elämänhalun säilyttämisen eteen.
Kysyit tuosta lääkärisuhteesta. Varsinaista ”lääkärisuhdetta” minulla ei ole, kuulostaa korviini melkeinpä amerikkalaiselta tv-sarjalta. Siis, on kuitenkin olemassa hoitosuhde gastro-enterologiseen erityislääkäriin. Kävin hänen vastaanotollaan heti kirroosidiagnoosin jälkeen. Sen jälkeen on ollut yksi verikoeseuranta ja siihen liittyvä puhelinaika. Nyt lähiaikoina on onneksi uusi henkilökohtainen poliklinikka-aika. ”Hoitosuhteesta” on siis vähän vaikea puhua. Olen ehkä liian huono vaatimaan säännöllisempää hoitosuhdetta. Julkiselta puolelta erikoislääkäriajat annetaan tyyliin ”kolmen kuukauden päästä klo 13:30, jos peruutat, saat uuden ajan, mutta vain kerran, sitten sinun tulee hankkia lähete uudelleen päästäksesi erikoislääkärille.” Edellinen puhelinaika oli klo 13-16, mutta lääkäri soittikin klo 11, mihin en ollut varautunut vaan olin pahasti muissa asioissa kiinni. Siitä puhelusta kostuin sen verran, että lääkäri kysyi, olenko pysynyt juomattomana, sanoi maksa-arvojen olevan normaalit, hemoglobiini vielä alhainen ja hyytymistekijät sellaiset, että paree pysyä poissa onnettomuuksista. Yleislääkärit kiipeilevät pitkin seiniä veriarvoni nähtyään, ja osa sanoo, ettei ota edes mitään hoitovastuuta, koska ei tunne kokonaistilannetta.
Kun kirjoittaa googleen sanan maksakirroosi, saa ensimmäisenä tietona, että noin puolet maksakirroosin askites-vaiheeseen edenneistä potilasta on hengissä puolen vuoden päästä. Loput – no, eivät ole. Ensimmäiset puoli vuotta ilman oikeastaan minkäänlaista tietoa siitä, kumpaan ryhmään kuuluu, oli varsin piinaavaa aikaa. Sairaalassa lääkäri sanoi DNR-päätöksen yhteydessä, että uudesta maksasta on turha haaveilla, ja vasta vuoden päästä aikaisintaan nähdään, onko tästä nykyisestä mihinkään. Enpä kyllä siinä kohtaa elinsiirron perään itse kysellytkään.
Kirroosiahan ei käsittääkseni varsinaisesti voi hoitaa. No, en ole tosiaan niin paljon lääkäristä saanut irti, että tietäisin onko jotain hoitoa. Turvotusta ehkäistään nesteenpoistolääkityksellä. Säännöllinen syöminen on tärkeää. Viime aikoina olen alkanut kärsiä kutinasta, ja se on sietämätöntä, pitää hereillä. Kesällä nukuin kuin lapsi, ja se oli osa alkoholista irtautumisen ihanuudesta. Googlehoitosuhteeni kertoo, että jotain lääkkeitä kutinaan on tarjolla. Kutinan aiheuttajaa ei oikeastaan tunneta, joten sitä on vaikea myös hoitaa. Mutta se voi ajaa hulluuden partaalle, kun ei saa olluksi eikä nukutuksi.
Minulla on nuo hoitokokemukset sitä luokkaa, että pelkään lääkäreitä lähes yhtä paljon kuin kivuliasta kuolemaa. Esimerkiksi tuo hereilläolo, kun nukutuksen oletettiin jo tehonneen… sitä kipukokemusta en unohda koskaan. Samalla tehokäynnillä nukutusta pidettiin sen verran kevyenä, että olin tempaissut hengitysputken nielustani pois sillä seurauksella, että äänihuuleni vaurioituivat ja niihin kasvoi hengityksen miltei estävät pahkurat. Monien käänteiden jälkeen minulla oli kahden eri lähetteen kautta hoitosuhde siihen vaivaan sekä foniatrille että korvalääkärille. Foniatrin ohje oli, että vältä rykimistä. Korvalääkärin oli, että leikataan heti, ja leikkauskertomuksesta luin, että päädyttiin pikaiseen toimenpiteeseen, koska en enää ventiloitunut, eli saanut happea. Toinen lääkäri olisi siis antanut pampuloiden vaan odotella, vaikka meinasin tukehtua niihin aina nukahtaessani. Tässä kohtaa kävi tuuri, että sain myös sen toisen lähetteen. Sairaalassa ollessani törmäsin erinäisiin hoitajiin, jotka katsoivat oikeudekseen kertoa minulle kaikkien tuskieni ja syyllisyydentuntoni ja pahan oloni päälle, etteivät oikeastaan hyväksy alkoholista johtuvien sairauksien hoitamista julkisessa terveydenhuollossa (esim. aborttien kohdalla hoitohenkilökunta ei saa kertoa henkilökohtaista kantaansa potilaalle); kuinka heilläkin on ongelmia elämässään, mutta eivät silti juo; ja kovakouraisia toimenpiteitä meiningillä ”sitä saa mitä tilaa”. Menen siis edelleen lääkäriin kuin piesty koiranpentu.
Noiden jalkakipujenkin kanssa odottelin aika tovin. Siinäkin asiassa minulla on eri gastron lääkäri kuin tuohon kirroosiasiaan, en tiedä mitä järkeä näissäkin sitten on… Hän kuitenkin testasi niin kauan, että huomasi, ettei haimani tuota ruuansulatusentsyymejä kuin nimeksi. Ruuasta ei siis imeydy ravintoaineet. Verensokeri oli vielä kesällä normaali, mutta nyt kohonnut ja kai seurannassa, mutta diabetesdiagnoosia en ole saanut. Tuohon imeytymisongelmaan on määrätty loppuelämäksi Creon; lääke jota pitää ottaa aina kun syö.
Juomiseni oli aika itsetuhoista loppuvaiheessaan. Yksi ajatuksistani oli, ettei minusta enää ”soivaa peliä” saa. No se on nyt ilmeisesti valitettavan totta. En osaa sanoa, näkyykö historiani kovin paljon ulkoisesti – kävin töissä koko juomiseni ajan, eikä kukaan koskaan kysynyt, että tuleeko juotua vähän liikaa. Kyllä sen varmaan naamasta näki ainakin ne, joilla itselläänkin on korkki löyhässä ja tunnistavat merkit, mutta puheeksi asia ei ole koskaan noussut. Jos minut tapaa kadulla, ei varmaankaan ensimmäisenä ajattele, että tuolla on rankka putki takanaan. Mutta jatkuvat kivut ja epätietoisuus mahdollisesta oireiden hellittämisestä syövät naista. Kuolema on käynyt raapimassa niin lähellä ovea, että sen läsnäolo on aika todellista. En muuten edes tiedä kaiken tämän vaikutuksesta elinajanodotteeseeni, lääkärit eivät ota ainakaan itse asiaa puheeksi. Ensi kerralla on pakko kysyä, ”kannattaako aloittaa eläkesäästäminen”. Tiedä sitten miten vastakseen suhtautuisi. En sinänsä suhtaudu kuolemaan pelolla; enemmän pelottaa se, että elämästä tulee sietämätöntä, mutta sitä ei saa päättymään.
Kyselin juuri siksi täällä, että saisi hiukan perspektiiviä, helpottuvatko asiat akselilla ”vuodessa – viidessä vuodessa - ei ikinä”. Jokainenhan on toki oma yksilönsä eikä voi toisen toipumisista vetää johtopäätöksiä. Mutta jos vastaus on ”ehkä rajallisessa ajassa, joka on X”, se on helpompi hyväksyä kuin ”ei ikinä”. Silloin palataan niihin syviin vesiin, joissa en uskonut juomisen lopettamisen enää auttavan.
Höh. Luin tämän läpi. En istu täällä tylsä veitsi kädessä kuitenkaan, vaan suhtaudun elämään vielä asenteella ”puolillaan oleva kuppi on puoliksi täysi”.
