Elämä ilman alkoholia on ilotonta ja tylsää

Onko raitis elämä jatkuvaa kieltäytymistä asioista joista ennen piti? Ei olutta saunan jälkeen, ei viiniä illallispöytään, ei kuoharia juhlassa, ei rentoutumista drinkin kanssa raskaan työviikon päätteeksi, ei lasillista silloin tällöin muuten vaan. Onko raitis ihminen tuomittu loputtomaan kärvistelyyn ja alakuloon?

Vai onko niin, että alkoholin yhdistäminen mitä erilaisimpiin asioihin johtuikin kehittymässä olleesta alkoholiongelmasta? Siis että alkoholi ei alunpitäenkään maistunut hyvältä tai tuonut iloa, vaan kaikki oli alkoholinhimon aiheuttamaa harhaa?

Muista en osaa sanoa mutta minulla ainakin on päinvastoin.

Olin jo aikoinani neljä vuotta juomatta ja se oli toistaiseksi elämäni paras jakso. Hoidin toisen tutkinnon töitten ohella loppuun, yritystoiminta kukoisti ja ihmissuhteet olivat mitä parhaalla mallilla ja kaikenlaista kivaa tuli tehtyä kuten maailmanympärimatka.

Sitten sorruin taas juomaan ja syyksi keksin eräät perin traumaattiset kokemukset ja menetin käytännössä kaiken.

Nyt kun taas olen ollut juomatta, olen pikkuhiljaa saanut rakennetua hyvän elämän ja se tuntuu paranevan koko ajan. En kaipaa juovia aikoja, kamalaa touhua typeränä käytöksenä, hölmöilynä, epäluotettavuutta ja ainaista valehtelua.

No omasta mielestäni jotkut punaviinit ja tietyt viskit vain maistuvat hyvälle. Ihan niinkuin jotkut ruuat vain maistuvat hyvälle. Ihmiset jotka hallitsevat juomisensa voivat näistä nauttia, minä en.

En ole ikinä juonut alkoholijuomia ruokajuomana, enkä oikestaan saunan jälkeenkään ellei saunassa käyminen ole kuulunut johonkin dokailu-iltaan jolloin juotiin, oli saunaa tai ei.

Alkoholi liittyi lähinnä vapaa-ajalla jatkuvaan pään nollaamiseen, ns. “hauskanpitoon” sellaisten kaverien kanssa jotka myös joivat paljon. Pistin nyt hauskanpidon lainausmerkkeihin, vaikka kyllähän alkoholinkäyttö oli joskus ihan tajuttoman hauskaakin! Ellei se olisi ollut, harvempi meistä olisi juonut niin paljon. Ainakaan minä en olisi.
Muutosvalmius alkaa syntyä siinä vaiheessa, kun haitallisen käytöksen haitat alkavat kasvaa suuremmiksi kuin sen antama nautinto. Ilo alkaa väljähtyä, ja lopulta huomaa jo päihtyneenäkin ajattelevansa että “v… täähän on ihan pskaa touhua”.

Joskus tietyissä tilanteissa käytin alkoholia myös lääkkeenä; lähinnä esiintymisjännitykseen. Viimeksi mainitusta käyttätarkotuksesta oli vaikein opetella irti, ja vähän haastavaa se on edelleen.
Metkasti jännitys liittyy niihin esiintymistilanteisiin, joissa joutuu esiintymään paikoissa joissa juodaan alkoholia ja on päihtyneitä ihmisiä.
Kyseessä ei ole siis ihan tavallinen “esitelmäjännitys”, jota koetaan vaikkapa koulussa tai jossain seminaarissa.

Tähän jännitykseen liittyen voisikin kai todeta, että elämä ilman alkoholia ei ole suinkaan tylsää vaan erittäin JÄNNÄÄ! :bulb:

Minä en koskaan oppinut viinien tai väkevien mausta pitämään. Kyllä se oli se vaikutus jonka takia join.
Kylmä olut tai siideri saattoi kuumana kesäpäivänä olla makuhermojakin kutkuttava.

Olihan minulla usein hauskaa juovuksissa, mutta oli kyllä joskus tylsääkin. ankeaa ja tokkuraista, väsynyttä oloa ja turtunutta voimattomuutta.

Että selvänä oleminen olisi tylsää?

Muutaman päivän, kai jonkun viikonkin olo oli senverran outo ettei se ihan luonnolliselta ja iloiselta tuntunut.
Mutta, kun selvänäoloon hiukan totuin niin ei tämä ainakaan pahempaa ole ollut.
On ollut selvänä hauskaa. Ja välillä tylsää. Ja välillä, enimmäkseenkin sitä tavallista vaan.

Mutta kun tämä nyt muuttui, ihan tahallani muutin, itselleni luonnolliseksi olotilaksi tämän selvänä olemisen, niin en katunutkaan ole.

Aika samanlaiset tunnot kuin MM:kin. Aluksi oli vähän outoa. Silloin kai vielä tosiaan oletti, ettö ilo vaatii humalan. Nyt meno on normaalia. Krapulaa en kaipaa ollenkaan. Ajatuskin puistattaa, Selvästä mielestä ja sen tutkimisesta suorastaan nautin. Baareissakin on tullut selvänä aikana käytyä, mutta koko ajan vähemmän.

Hyvin kuvattu tuo dagen efter olo: “ankeaa ja tokkuraista, väsynyttä oloa ja turtunutta voimattomuutta”. Tuntuu aivan päättömältä, että siihen tuli hukattua ainoan elämänsä parhaita päiviä. Ja monta.

Raitistuminen on parasta mitä minulle on tapahtunut.
Elämä kaikilla osa-alueillaan on tyydyttävämpää ja, kyllä vaan, mýös iloisempaa.
Tylsyys liittyi juovaan elämään olennaisesti. Juomisten välit olivat tylsiä, kun odotti vaan sitä juomista, joka sekin sitten oli usein ihan älyttömän tylsää ja puuduttavaa. Etenkin loppuajasta, kun kunnon, iloinen humala ei enää tullutkaan.

Olen ketjun aloittaja. Kirjoitin tarkoituksella provokatiivisesti, mutta otsikko kuvaa todellakin sitä, mitä ajattelin raittiudesta silloin kun vielä join runsaasti. Nykyisin en ajattele niin. Päinvastoin, olen erittäin päihdekielteinen ihminen. Hävettää etten pysty lopettamaan juomista kokonaan, vaikka sen pitäisi olla helppoa kun juon niin harvoin ja vähän. Sosiaalinen paine on vahva.

Mahtava otsikko Gary. Varmasti jokaisella on tähän jotain sanottavaa. Minäkin tulin pohtineeksi tätä asiaa erityisesti raittiuden ensimmäisinä kuukausina. Nytkö on elämästä kaikki ilo mennyt…kun kieltäytyy näistä taikajuomista.

Nykyisin ajattelen seuraavanlaisesti. Olemme syntyneet elämään selvinpäin ja useat meistä eläneet ainakin nuoruuteen asti ilman päihteitä. Elämä on ollut mukavaa, metsissä on juostu ja pienetkin asiat toivat iloa. Miksemme osaa enää iloita pienistä asioista? Olisiko aika muuttaa ajatusmaailmaa. Muistella näitä iloisia hetkiä, joita meillä kaikilla varmasti on ainakin joitakin.

Elämä ilman alkoholia on normaalia. Tämä on lähtökohta jokaisessa tapauksessa. Ei ole millään tavalla epänormaalia olla juomatta. Ei sitä tarvitse selitellä. Kliseinen sanonta, mutta toimii: Elämä on parasta huumetta.

Ihminen saa mielihyvää kun hän syö. Siihen kun juo lasin viiniä, niin mielihyvän tunne moninkertaistuu aivoissa kun alkoholi saa aivot erittämään dopamiinia. Tämän perusteella sanotaan, että pihvi ja viini olisi oiva “makuyhdistelmä”. Todellisuudessa esim. punaviini tukkii makuaisteja, eikä kaikki ruoassa olevat makuelementit pääse oikeuksiinsa.

Basin tavoin, raitistuminen on parasta mitä minulle on tapahtunut. Raitistuminen on saanut minut näkemään. Raitistumisen myötä en oikeastaan pelkää enää mitään. Raitistumisen myötä olen löytänyt valtavan energiavaraston, joka on ollut hukassa jossain vaiheessa elämää. Raitistumisen myötä voin antaa paljon hyvää tähän maailmaan. Raitistumisen myötä olen löytänyt itseni.

Ensin lauantaibileet. Sitten perjantaina sekä lauantaina bileet. Sitten parit tasoittavat sunnuntaina. Sitten kännit kaikkina viikonlopun päivinä.Sitten kavereiden kanssa raskaan päivän jälkeen arkena “yksille”. Sitten tasoittelua maanantaisinkin. Jos ei saanut seuraa niin yksin. Sitten kaljoja kotiin “varastoon jos joku vaikka tulee käymään”. Siivouskaljaa,muuttokaljaa. Sitten päiväkännejä. Näin itsellä. Jossain vaiheessa olin kova keksimään syitä juomiselle,nyt loppuaikoina en ole oikeastaan enää vaivautunut. Lukiossa olin kova keksimään kaikenlaisia kissanristiäisiä ja menoja koko kaveriporukalle.Oikein elin viikonlopuille. Lopulta ei tainnut alunperinkään olla tärkeää mikä meno oli kyseessä kunhan pääsi juomaan. Jännää on ollut ja toimintaa. Mutta kun tajuaa mihin on tultu ja on rehellinen itselleen niin juominen se vasta ilotonta on ja itse juoppona olen tylsä sönköttäjä varmastikin. Sori kun avaudun mutta kun ekaa päivää tässä olen raitistelemassa. Koetan katsoa nyt tosiasioita silmiin.

Tuota voisi kysyä esim. 15-vuotiaalta nuorelta, joka ei ole kenties koskaan vielä maistanut viinaa. Onko hänen elämänsä tylsää ja onko hän menettänyt mitään sen takia, ettei ole nauttinut etanolia? Tuskinpa vaan.

Olen itse menettänyt mahtavan viiden minuutin mittaiselta tuntuvan nousuhumalan. Olen myös menettänyt itsemurha-ajatukset ja loputtomat unettomuus- ja masennusjaksot. Viikosta 4 tuntia oli hauskaa ja 164 tuntia kärsimystä. Ellen sitten juonut kahta päivää putkeen, jolloin sain muutaman tunnin lisäaikaa.

Katson olevani jo melko kunnolla toipunut alkoholisti, mikä mielestän ilmenee siitä että olen taas kiinnostunut asioista. Jos saan nyt valita perjantaisen kaljasalkun ja elokuvan/jäätelön välillä, valehtelematta otan mielummin jälkimmäisen, vaikka (satumaailmassa) voisinkin juoda tuon keissin ilman haittavaikutuksia. Keissi ei vain enää kiinnosta, koska selvin päin on niin hauskaa.

Todellakin on tullut menetettyä paljon asioita raitistumisen jälkeen. Tärkeimpinä listalla lienee: Vapinakrapulat, pelkotilat, häpeä ja syyllisyys, jatkuvat itsemurha-ajatukset, kulissien pakonomainen kunnossa pito, ihmisten kusettaminen, pelko omasta terveydestä, katkoreissut, sairaalareissut ja haavojen paikkailut.

Kyllä melkoinen läjä asioita on tullut menetettyä

Jos tuon jälkeen joku ihminen jossain tilanteessa on vielä sitä mieltä että “kyllä sä nyt yhden voit ottaa” niin eipä hirveästi hetkauta myöskään kyseisen ihmissuhteen menetys.

Tässä asiassa on minulle kyse elämästä ja kuolemasta eikä yhtään vähemmästä. Ja tästä syystä ei jaksa enää kiinnostaa pätkääkään mitä joku ajattelee siitä etten juo.

Juurikin noin, veit sanat suustani.

Kyllä. Aivan saman tekevää. :smiley:

Olet oikeilla jäljillä, Satamamestari.
Niuvanniemen ylilääkäri Tero Hallikainen mainitsi Kuopion AA:n 60-vuotispäivillä pitämässään esitelmässä, että alkoholisteilla on muihin verrattuna vähäisempi kyky tuntea mielihyvää. Ei kuitenkaan tiedetä, onko tämä ominaisuus ollut alkoholisteilla jo ennen juomista. Hallikaisen mukaan raittiilla alkoholistilla on syytä pitää erityisen hyvää huolta henkisestä hyvinvoinnistaan, että ei tarvitsisi hakea mielihyvää alkoholista.

Hei, garyhan tämän aloitti eikä Satamamestari.

Luin tuon uusimmasta ,uudistuneesta Ratkaisusta ja se oli hyvä kirjoitus. Itse otsikkokin osuva “Suolakurkusta ei tule tuorekurkkua” :smiley:

Millaisia fiiliksii sit kokevat ne Onnen Kultalapset jotka ovat saaneet syntyä Kohtuujuojan onnelliseen asemaan? Onko heidän elämä kertakaikkiaan Onnen Autuden Huumaa… jatkuvaa orkkua 24/7…=)? Voisimmepa me vähäosaiset vaihtaa edes päiväksi osia Onnen Kultalapsen, Kohtuujuojan kanssa… silloin kokisimme millaista olisi elää jatkuvassa Onnen Virrassa… Mutta ei mene kauaa kun aivojensiirto tulee mahdolliseksi… voimme heittää alkoholistiset aivomme sairaalan leikkausjätteeseen, josta ADR-luvallinen kuski sen sitten hakee poltettavaksi. Tilalle saamme Onnelliset Kohtuujuojan aivot…

Mä oon kyllä ihan onnellisessa asemassa ja ajoittain on jopa onnen huumaa, vaikken olekaan kohtuujuoja. :sunglasses:
Orkuista en sano mitään.

Kenenkään toisen aivojakaan en kyllä haluaisi, sillä omat on vielä yllättävän hyväkuntoset ja vähän käytetyt.

Mä käytin tätä ikivihreää suolakurkku-vertausta jo kesällä 2007. Muistan kuinka maalailin: “tehtäväni on haastavin koskaan, sillä se on muuttaa suolakurkku tuorekurkuksi!”

Optimismia ei siis ainakaan puuttunut, ja tulokset olivat… jännittäviä.

Yleisesti ottaen elämä on juuri sellaista jonkalaiseksi sen haluat kuvitella. Murkkuikäiselle kaikki on tylsää, vanhemmat samoin, kun eivät anna tehdä kaikkea mitä milloinkin mieleen juolahtaa. Ei saa valvoa-, eikä saa nukkua mielinmäärin ja pitää vain opiskella, vaikka kavereiden kanssa haluaisia olla ja mennä. Ruoka on huonoa, vaatteet on vääriä ja säännöt perseestä. Jossakin muualla on aina asiat paremmin. Kaikilla muilla on superkännykät ja vanhemmat.

Onnen esteenä on se isi tai äiti joka kertaa aika-ajoin sääntöjä, hakee sovittuna aikana jostain kotiin, vie harrastuksiin, hakee niistä pois sekä maksaa hallit-varusteet-kyydit-ruoat-kirjat-koulut-vuokrat… ja tiskaa, pesee pyykit, ostaa vaatteet, siivoaa sen ainoan huonneen jonka sen väsyneen teinimurkun olisi pitänyt.

Ei siihen viinan puutetta tarvita, jotta elämä on ilotonta ja tylsää, kun siihen riittää mielikuvitus jossa maailma ja elämä on jossain muualla, joidenkin toisten kanssa aina jotenkin paremmin. Alkoholisti on siis kuin teinimurkkuikäinen, kun sille kaikki säännöt on vääriä, edut riittämättömiä ja jossain sekä jollain on aina asiat jotenkin paremmin.

Yleisesti ottaen, raitistuminen ja toipuminen suo sen mahdollisuuden, että osaa nähdä kuinka hyvin asiat on tänäänkin, juuri tässä ja nyt, juuri näiden ihmisten kanssa joidenka kanssa saa olla.

Alkoholistina sitä kuvitteli onnen muodostuvan ja löytyvän nousuhumalasta, viinaa juovien sekä sallivien ihmisten parista ja esteenä kaikelle sille onnelle oli ainakin vaimo, joka ei jaksanut katsella, kuunnella ja pelätä. Sitten tuli työpaikka, joka katseli myös aikansa, mutta lopulta ei sallinut sitä parin promillen humalaa töissä, eikä niitä muita välillisiä eikä välittömiä ongelmia, jotka johtu juomisesta. Sitten tuli oma henkinen pahoinvointi, kun ei pystynyt enää valehtelemaan itsellekään. Krapulat oli kamalia, mutta henkinen krapula vasta ikävä oli.

Onni, ilo ja vapaus puhui silti vielä pitkään sen juomisen puolesta, vaikka moniin vuosiin ei enää ollut kokenut sitä nousuhumalaa ja entiset kaverit oli kaikonneet ties minne. Sen onnen ja autuaaksitulemisen eteen jaksoi paahtaa yhä edelleen. Vaimo sai lähteä, työpaikkaa oli helppo vaihtaa, kavereita löytyi aina ja rahaa sai pankista, jos omat ei riittäneet. Se ilo ja onni kulutti elimistöäni, aivojani ja lähipiiriäni, mutta syyllistä ongelmiini oli silti vaikea nimetä, kun se nousuhumala ja vapaus houkutti.

Mikä viinanjuonnissa tänään houkuttaa? Itseäni? hhmm? ei mikään.