ei voi nukkua

Mä mietin nyt tosissani eroa tuosta miesystävästä.
Asiat jotka pelottavat:

a) Entäs jos mies oman mittapuunsa mukaan on ihan oikeasti ylittänyt itsensä ja yrittänyt enemmän kuin koskaan aiemmin (kuten väittää mulle)? Ja nyt mä jätän sen vaikka se on tehnyt parhaansa, enkä vain tajua sen tilannetta?
b) Annanko liian helposti periksi?
c) Entäs jos en koskaan enää kykene rakastumaan kehenkään toiseen?
d) Entäs jos se olenkin minä, joka olen liian tiukka, liian konservatiivinen, jos minä elänkin illuusiossa sen suhteen mikä on normaalia ja mikä ei parisuhteessa?
e) Entäs jos mies oikeasti kykenee muuttumaan, jättämään addiktionsa mutta minä vain oletan että kaikki tapahtuu heti?

Jos minun huumeriippuvainen läheiseni olisi puoliso, olisin pelastautunut jo. Nyt olen ymmärtänyt, että minun on ehkä otettava “avioero” omasta lapsestani selvitäkseni. Olen ajatellut, että jos hän saa asiansa kuntoon, voimme sitten jatkaa “yhdessä”. Jollei pääse irti huumeista on minun pelastauduttava itse, niin amputaatiolta kuin se tuntuukin ajatuksena.

Voisitko ajatella samoin? Eli väliaikainen ero ja paluu yhteen, mikäli hän onnistuu pääsemään eroon huumeista?

Mikä pohdinnoissani kalskahti korvaani oli se, että mitä jos mies onkin tosissaan etc.? Jos mies on tosissaan, hän lopettaa huumeidenkäytön oli hän kanssasi tai ei. Mikään mitä teet tai jätät tekemättä ei auta, jollei hän itse halua lopettaa huumeita. Itse ymmärsin aikoinaan, että mikään ihmisten välinen rakkaus ei pärjää huumeiden himolle, ei rakkaus puolisoon, ei lapsiin.

Aikoinani sanoin miesystävälleni, että minun keittiössäni ette hosu neulojen kanssa, valitse minut tai kama. Hänellä ei arpominen kestänyt kahta sekuntia. Arvaat varmaan kumman valitsi; ikkunasta jäin perään katselemaan menoa.

Hirveäähän se on myöntää, että oma läheinen, on se sitten puoliso tai lapsi, todellakin epäröimättä valitsee kaman, vaikka vaihtoehtona on se, ettei koskaan meitä enää näkisi. He olisivat valmiita useimmat sen hinnan maksamaan. Katkera kalkkihan se on faktana kestää…

Hei UusiTäällä,
Esitit itsellesi ja meille oleellisia kysymyksiä. Ja A:näiti, annoit hyviä vastauksia.
Meillä, joilla narkomaani-läheinen oli/on puoliso tai miesystävä tilanne on niin kovin toinen kuin heillä, joilla se on oma lapsi. A:n äiti sanoi, että jos “minun huumeriippuvianen läheinen olisi puoliso, olisi pelastautunut jo”. Aivan. Niin kannattaa tehdä varsinkin, jos hän on puoliso, jonka kanssa ei ole lapsia. Kuvittelepa elämääsi eteen päin: teillä on yhteinen koti, lapset. Miehesi muutamien lopetusyritysten jälkeen käyttää yhä. Sinä et jaksa sitä ylä- ja alamäkeä, lupauksia ja niiden rikkomisia. Miten irtaudut suhteesta? Sinua voi kiristää monilla asioilla mm. lapsilla.

En ikinä olisi uskonut, mihin tilanteeseen jouduin. Jossain vaiheessa minä ajattelin, että ehkä se olenkin minä, joka olen liian keskiluokkainen, konservatiivinen. Miehieni onnistui syyllistämään minut. Vastus kysymyksiisi on; älä lähde mukaan siihen peliin, johon väistämättä joudut narkomaanin kanssa. Kysymyksesi kertovat, että peli on alkanut.

a) lukemani perusteella hän on tehnyt elänyt aivan normaalia omaa elämäänsä. Meillä pidettiin käyttäjän kannalta siedettävän päivien jopa viikkojenpituisia breikkejä. Sen yli menevät olivatkin jo toinen tarina. Mitä hänen mittapuun mukaaan extra yrittäminen on ollut? Lopettamien on sitä

b)Mitä haluat hänen tekevän?
c) läheisriippuvuutta? Oletko ollut rakastunut aiemmin? Miksi et myös myöhemmin?
d) Älä anna oman käsityskykysi hämärtyä. Normaalius on sitä, mitä narkomaaani halveksii. Siihen ei liity mitään jännittävää, omaperäistä, jota he kuvittelevat elämäntyylillään edustavansa.
e) millaisia todisteita olet tästä saanut? Se on täysin mahdollista ja kuten A:n äiti sanoi: sinulla on mahdollisuus antaa hänelle tilaisuus, asuttte hetken erillään ja sillä aikaa hän on käyttämättä huumeita. Jos hän on tosissaan suhteesi hän tekee niin, jos ei , niin sinä jatkat elämääsi toisaalla.

Tämä kuulostaa tylyltä, mutta hyvä UusiTäällä, sinä voit vielä koetella miehesi halua elää kanssasi. Sitten kun sitoumuksia on enemmän, olet aina vain heikommilla.

Mitä minä en ikinä olisi voinut kuvitell miehestäni: aineiden hankinta meni kaiken edelle ja hän käyttäytyi vastoin omaa oikeudenmukaista, huolehtivaa luonnettaan. Muutama esimerkki: Hän jätti pienet laspet talvella autoon moneksi tunniksi odotellessaan jossain kämpässä Itä-Helsingissä kamaa. Hän otti lasten säästöporsaista rahaa. Loppuaikoina hän uhkasi polttaa kotimme, jos en anna hänelle rahaa.
EN olisi koskaan ikinä, silloin kun teimme päätöksen hankkia lapsia, voinut kuvitella hänen käyttäytyvän tuolla tavoin. Ei varmaan hän itsekään, uskon hänen hävenneen käytöstään. Naiivi?

Jekaterina, kyllä miehesi varmaan jossain kohtaa ainakin häpesi käytöstään. Käyttäjälle häpeäkin on tietysti hyvä syy lähteä käyttämään… Lasten kanssa tilanne on varmasti niin epämiellyttävää että en voi edes kuvitella!

Olen nyt ollut muutaman päivän miehen läheltä poissa ulkomailla. kuten toisessa ketjussa kerron, olen nähnyt hänen lääkkeidenkäytöstään öisin painajaisia ja herännyt omaan itkuuni. Samaan aikaan jonkinmoinen raivo kasvaa kuitenkin sisällä surun lisäksi[i].

) “lukemani perusteella hän on tehnyt elänyt aivan normaalia omaa elämäänsä.” [/i] kun sen noin sanot, niin totta, olet varmaan oikeassa. hänen mielestään extra-yrittämistä on se, että ei ole kadonnut piripäissään jahtaamaan toisia naisia. Joo tiedän, kuulostaa hirveältä. Itsekin havahdun siihen, että mitä ihmettä, minä olen tässä siitä kiitollinen että mies ei petä mua???
b)Mitä haluat hänen tekevän? Olevan sellainen ihana mies kuin on selvin päin ja rakastavan mua. Haluan hänen lopettavan kaikki päihteet, jotka tekevät hänestä ahdistuneen, itsekeskeinen idiootin.
c) [i]läheisriippuvuutta? Oletko ollut rakastunut aiemmin? Miksi et myös myöhemmin? [/i Olen toki ollut rakastunut aiemmin, mutta en koskaan näin voimakkaasti. lisäksi mulle on aina ollut helppo lähteä pois suhteesta ja olin pitkään sinkku ennen tätä miestä. Myönnän että pelkään yksinjäämistä. Reilu kolmekymppisenä suurin osa miehistä on varattuja eikä uuteen suhteeseen enää kovin kevyellä mielellä lähde. Tämän kokemuksen jälkeen kynnys on taas entistä isompi.
]d) Älä anna oman käsityskykysi hämärtyä. Normaalius on sitä, mitä narkomaaani halveksii. Siihen ei liity mitään jännittävää, omaperäistä, jota he kuvittelevat elämäntyylillään edustavansa. Mä luulen että mun käsityskykyni on jo hämärtynyt…
e) millaisia todisteita olet tästä saanut? En mitään, ei todisteita.

Mä olen yleisesti todella kyllästynyt nyt miehen ymmärtämseen. Ei kukaan hänelle niit pillereitä purkista väkisin suuhun kaada. Olen tähän asti yrittänyt suojata häntä syyllistämiseltä ja omilta kivun tunteiltani - nyt en jaksaisi enää leikkiä. joo, tiedän että se ei auta mitään, mutta kyse ei aina voi olla hänestä. Hän on tasavertainen aikuinen ihminen mun kanssa, joten mulla ei ole mitään syytä tarjota hänelle erityiskohtelua.

Vielä semmoista, että läheisriippuvaista mun ajattelussa varmasti on se, että tunnen riittämättömyyttä tän asian suhteen. Kun nyt kumminkin on olemassa niitä tarinoita, joissa joku ihana nainen on inspiroinut miestä lopettamaan tosissaan päihteet, niin koen, että mä en ilmeisesti sitten ole tarpeeksi ihana, että mun takia kannattaisi yhtään taistella.
Tunnustan tämän. Ei tee hyvää itsetunnolle, ei.

UusiTäällä,
Olet varmasti aivan upea nainen. Äläpä anna miehesi sairauden viedä sinulta itseluottamusta.

Voi olla, että joku on lopettanut naisen ilmestyttyä kuvioihin. Luulenpa, että kuitenkin miehellä on syntynyt ihan omista lähtökohdista tarve lopettaa.

Ihmissuhteet eivät ole helppo asia. Sairaan kanssa vaikeuskerroin lisääntyy. Ja kuten Nella sanoi, ilman sellaista suhdetta, elämä on paljon helpompaa. On helpompi hengittää. Juuri niin. Suhteessa narkomaanin kanssa on se vaara, että itse alat sairastua. Ja muuttua. Elämä alkaa pyöriä yhden ja saman asian ympärillä. Kirjoitit aikaisemmin, että harrastat ja olet aktiivinen. Nytkin olet ollut ulkomailla. Hienoa, pidä siitä kiinni ja mieli avoimena. Yksin ei ole kiva olla, mutta kyllä niitä vapaitakin miehiä maailmalla liikkuu:)

Hei, pahoittelen vastauksen viivästymistä. Tosiaankin Uusitäällä pyysi kertomaan tarkemmin omasta tilanteestani, mutta yritän kertoa lyhyesti, koska en halua tulla tunnistetuksi täällä. Luultavasti tuttujakin täällä käy.
Sen verran kerron kuitenkin, että puolisoni (entinen) on käyttänyt lähes kaikkea mahdollista, opiaatit, amfetamiini, bentsot, kannabis… Subutexin käytöstä en itse edes pitkään aikaan tiennyt (älytöntä, luulisihan sen nyt tajuavan jos toinen piikittää). Kuten hän minulle aina asian muotoili ja hölmönä aina luotin sanaan, kyse oli satunnaisesta viihdekäytöstä (mitä sekin muka on?).
Ja meillähän on yhteinen lapsi. Mieheni salasi käytön ja aikoi olla kunnon isä, aina siihen saakka kun lapsi syntyi. Olihan niitä muutamien päivien bileitä vähän väliä odotusaikana, mutta niitä seliteltiin sillä, että “kohta ei enää voi mennä, kun lapsi syntyy”. Mutta karu totuus oli, että lapsen syntymän jälkeen niitä menoja vasta olikin.
Pojan ollessa parin kuukauden ikäinen, aloin jaksaa jo hyväksyä tosiasian: olin jätetty yksin selviämään. Sitten kun aukaisin silmät, tajusin missä mennään : käytetyt piikit, tyhjät lääkepakkaukset, pankkitili tyhjennetty lapsilisiä myöten… Silti tunsin omantunnontuskia siitä, että MINÄ jätin hänet yksin. Muutin siis poikani kanssa toiselle paikkakunnalle, silti pidimme yhteyttä ja hän kävi usein luonamme kylässä, koska halusin auttaa häntä. Ihmisen sietokyky on kai rajaton, sillä jälkikäteen ajateltuna ja ulkopuolisen silmin minua ei pitäisi syyttää tapahtuneesta. Silti syyllistin itseäni, kun en jaksanut tarpeeksi tukea paranemisessa. Siksi edelleen jatkoin yhteysenpitoa ja uskoin hänen muuttuvan takaisin entiselleen. Jonkin ajan kuluttua hän haki apua ja oli pari kuukautta katkaisuhoidossa. Sen jälkeen menikin vähän aikaa upeasti, mutta ensimmäisen retkahduksen jälkeen alamäki alkoi ja pikkuhiljaa vajottiin taas takaisin ojan pohjalle. Tällä hetkellä kasvatan poikaani yksin ja vaikka suurin pelkoni oli, kuinka selviän ja jaksan ilman puolisoa, olen saanut huomata että voin paljon paremmin, kun on yksi lapsi vähemmän hoidettavana.
En tiedä tarkalleen, mikä tapahtuma sai minut heräämään, mutta vaikka miljoonia pettymyksiä, valvottuja öitä, itkuja ja täysin käsittämätöntä hyväksikäyttöä siedin, niin jossain vaiheessa se raja vaan tuli vastaan ja päätin pelastautua. Koska niin se vaan on, että vaikka olisi kaikki hyvät syyt maailmassa lopettaa käyttö (kuten varmasti puolisollani olisi ollut), AINEET MENEE ETUSIJALLE.
Hyvä UusiTäällä, minulla oli hyvin lähellä oman mielenterveyteni menetys, kun halusin pelastaa puolisoni. Tämän takia kerron tarinani täällä, koska itse olisin toivonut jonkun sanovan suoraan, vaikka se tuskin olisi mieltäni muuttanutkaan. Toivon vain, että kukaan ei joutuisi sietämään samaa, mitä olen itse käynyt läpi.
Onneksi minulla on lapseni ja hänellä on kaikki hyvin ja on maailman iloisin pieni ihminen. Sillä uskon, että se vaikutti eniten, kun tajusin että minun täytyy pitää itseni terveenä hänen takiaan, koska isänsä hän on jo käytännössä menettänyt.
Mutta niin kauan on toivoa, kun on elämää.

Nella, onneksi lapsella on kaltaisesi äiti joka pystyi irtautumaan päihderiippuvaisesta isästä. Kun nuo päihderiippuvaiset kumppanitkin onnistuu jo sekoittamaan meidän aikuisten naisten todellisuudentajua, niin en edes halua ajatella mitä sellainen elämä tekee lapsen ajatuksille elämästä ja siitä, mikä on normaalia!
Mun isä oli alkoholisti ja olen todella kiitollinen äidilleni siitä, että kärräsi minut pois hänen luotaan muutaman kuukauden ikäisenä!

Syyllisyys on tuttua. Kun ajattelen miehestä irtaantumista tai olen vaikka hieman viileämpi puhelimessa, niin heti iskee hirveä syyllisyys päälle. Luulen, että mun kohdalla tää johtuu juuri tuosta todellisuudentajun hämärtymisestä.
En tiedä miten taistella sitä vastaan - sitä tunnetta, että entäs jos tämä kaikki onkin tosiaan vaan normaalia “bilettämistä” ja mä olen tiukka, konservatiivinen ämmä??? Entäs jos mä olen se drama queen? Tai entäs jos mä vaan suhtaudun kaikkeen liian vakavasti (Tämä on miehen teoria minusta…!)?

^Mulla heräs kysymys et olisitko sä täällä palstalla jos et epäilis miehesi kykyä olla raittiina? Koetko olevas väärässä paikassa? Ootko ite käsitelly sun isä-suhteen? Jatkuvasti lukee juttuja esim. tuosta koti-kanavalta jossa todella monen alkoholistin puolison isä on ollut alkoholisti myös. Tuo “normaalin käytön raja” on niin häilyvä, et varmast pistää ajattelee et onko liian jyrkkä, mut mä uskon et kyl sen vaistoaa jos kaikki ei oo kunnossa. Sitä paitsi pari-suhteessa pitäis kunnioittaa toista ja tehdä uhrauksia joten harvemmalle normi-kuluttajalle se tuskin olisi edes ongelma. Tai siis nuo kysymykset nousi esiin mulla… Mä en usko et sä tääl edes kirjoittelisit jos ei olis ongelmia… :unamused:

Joo, Malibu, en mä täällä ihan puhtaasta harrastuneisuudesta kirjoita :smiley:
Olin jonkun aikaa kotikanavankin puolella, mutta siellä ihmisten puolisoilla tuntuu enemmän olevan viinan kanssa ongelmia. Mun miesystävän ongelmana on nimenomaan lääkkeet ja huumeet, joten olen enemmän “kotonani” täällä.
Isääni liittyvät ongelmat on käsitelty terapiassa asti. Eihän siitä suhteesta koskaan ihan normaalia tule ja jälkensä on jättänyt minuun ja tapaani olla miesten kanssa. Asiassa on se “hyvä” puoli, että osan niistä kysymyksistä joita nykyisen mieheni käytös herättää olen joutunut käymään läpi jo isäni kanssa.
Koskaan aiemmin en muuten ole seurustellut päihderiippuvaisen miehen kanssa - että päätin aloittaa nyt reilut kolmekymppisenä :unamused:
Normaalia käyttöä on tosiaan vaikea määritellä. Mulle miehen kanssa raja menee siinä, että hänen persoonallisuutensa vaihtelut ovat aivan liian jyrkkiä lääkkeiden kanssa. Olen tottunut hieman tasaisempaan menoon, elämässä riittäisi muutenkin jännitystä… Mun mielestä parisuhteen pitäisi nimenomaan olla se paikka, jossa on turvallista olla, ei se jossa on extra-jännitystä koko ajan ilmassa!
Kunnioitus, hyvä kun nostit tuon termin esille. Se on sana jota en uskalla edes mainita meidän suhteessa tällä hetkellä. Se kääntyisi kumminkin jonkinmoiseksi syytökseksi siitä, että mä olen itsekeskeinen jne. jne. Tiedän että mies ei ole riittävän kondiksessa edes ajattelemaan toisten kunnioitusta joten turha lähteä kiistelemään asiasta niin kauan kun on lääkepöllyssä. Sitä paitsi, pöllyssä olevan ihmisen kanssa näistä asioista keskusteleminen on turhauttavaa, koska ei hän muista mitään enää hetken kuluttua.

Mua häiritsee miehen kaksi eri maailmaa. Se yrittää pitää kiinni maailmasta minun kanssani, maailmasta jossa on duunit yms. normaalia elämää. Mutta samalla sillä on toinen maailma, se jossa pyörii nistikaverit, lääkkeet tms. Se on vuosi sitten muuttanut paikkakunnalle nimenomaan päästäkseen noista tuollaisista piireistä eroon, mutta kappas, löysi ne piirit samantien täälläkin. Se yrittää kovasti peitellä tuota maailmaa minulta ja valehtelee, koska tietää että en hyväksy sitä. Ei kuitenkaan tajua, että mä näen valheiden läpi aika helposti.
En tajua sitäkään miksi SE haluaa pitää musta kiinni. Ajattelisin että senkin olisi helpompi löytää tyttöystävänsä tuosta toisesta maailmasta, joku jonka kanssa voisi ns. “bilettää” ja kiskoa aineita yhdessä. Mä kuljen hänen elämässään kyllä tyttöystävä-nimikkeellä, mutta just nyt tunnen olevani enemmänkin joku palkintolusikka kaapissa kuin oikea tyttöystävä - sellainen oikea rakas, jonka kanssa halutaan jakaa kokemuksia, arkea, halauksia, tarinoita ja tunteita. Tiedän, että mä suorastaan uhkun jonkinlaista vaatimusta hänelle muuttua, vajota hetkelliseen tyhjyyteen, ja tiedän ettei mulla ole tarjota muuta vastapalkaksi kuin oma tukeni ja rakkauteni. Mutta mutta… joku ratkaisu olisi kiva tilanteeseen saada.
Mä myönnän, että nyt kun ei olla nähty viikkoon, mun on helpompi hengittää. Tuntuu, että päihderiippuvainen melkein kuin imee hapen ympäristöstä itseensä ja jättää muut kuivalle maalle haukkomaan henkeään yksinään. :cry:

UT, hyvä jos oot saanu nyt vähän aikaa sit itelles. Tuo on totta et riippuvainen vie kaiken “ilman” ettei pysty “hengittää” normaalisti. Tuo paikkakunnan vaihto on monelle se helppo(?) tapa yrittää uuden elämän aloitusta; tosin ne ketkä eivät tahdo irti huumeista, löytävät uusia kamakavereita tilalle. Tuolla Saunan puolella sitä on pohdittukin, et kyllä koira aina koiran tunnistaa ja käyttäjät tietävät kyllä uudestakin kaupungista keneltä menevät kyselemään sekä nopeasti sit tutustuvat “kaltaisiinsa”. Eikä tarvitse edes tutustua käyttäjiin jos lääkäriltä saa tarvittavat määrät lääkkeitä…

Voi olla et sun miehes ei tahdo mitään “narkkari-rakkautta”. Mä ite asuin yhdes ennen käyttäjän kans mut sit päätin etten sitä enää tahdo. Ite ku yritin kuiville, tosin ku katsoo tuota saunan ketjua “mitä olet tänä vuonna ottanut” ni aika kauan olin melko samassa pisteessä vaikka kuiville tahdoinkin. Eli voi olla et tahtoo molemmat; ei oo kummastakaan valmis luopumaan ja tyytyväinen tilanteeseen jollain tasolla. Sen verran, ettei muutosta tarvitse mielestään. Lopettaminen on paljon vaikeampaa jos 2 päihderiippuvaista seurustelee keskenään koska jos toinen retkahtaa, toinen retkahtaa aika varmasti samalla. En usko et sun mies edes ymmärtää kuinka paljon huolta sulle aiheuttaa. En mä itse ajatellut asiaa ainakaan muiden kannalta, mietin et itelleni saan tehdä mitä haluan. Jos joku ei sitä jaksa ni sen ei tarvitse sit olla tekemisis mun kanssa. Kyl mä opin ajattelemaan eri tavalla sit, mut ensin pitää rakastaa itseään ennenkuin voi rakastaa ketään muuta. Itsensä tuhoaminen ei kerro kyllä rakkaudesta kovin paljoa… :frowning: Tiedän itekin ettei toisesta voi olla kantamatta huolta mut jos toinen osapuoli ei kanna huolta edes itsestään ni pitääkö toisen kantaa huolta molemmista?!? :unamused: Vai pitääkö se jättää yksin opettelemaan kuinka itsestään pitää huolehtia? Nämä on näitä raja-kysymyksiä joihin on todella vaikea vastata… :unamused:

Mut voimia, pidä itsesi kunnossa!

Hyvä huomio Malibu. Niin kauan kun mies onnistuu jotenkuten elämään kahdessa maailmassa - eli käyttämään kamaa mutta pitämään selvän tyttöystävän - hän ei ehkä koe tarvetta muuttua.
Mä vähän luulen että ihan oikeasti meidän suhde nyt oli tässä. Mies ei voi nähdä mua kun on stressaantunut (ts. sekaisin, tahtoo vetää enemmän). Teki mieli kiljua aika pahemman kerran. Oma pää on täynnä ahdistusta, surua, masennusta mutta sieltä nousee myös ajatus “V**** mikä luuseri!”.
Ehkä ruma ajatus, mutta tällä hetkellä tavallaan terve. Kertoo että mies on mennyt jonkin rajan yli mun kanssa.
Kyllä, uskon että miestä ahdistaa ja masentaa elämä, mutta luulis jo tajuavan että ei kama siihen auta. Ja hei, muakin ahdistaa aivan hemmetisti. Totuus on, että musta tuntuu että hajoan kohta. Näen edelleen miehestä unta joka yö ja herään ahdistukseen tai itkuun. Lyyhistyn kohta kasaan silkasta väsymyksestä.
Mutta mitä mä teen? yritän hengittää vaikka se ahdistaakin.
Sä malibu kirjoitit jossain hyvin siitä, että ahdistuksen kanssa pitää oppia elämään. Se on niin totta. Miten ihmeessä tämän saisi päihderiippuvaisen päähän? Miten sen saisi tajuamaan, että hänen ahdistuksensa ei ole mitenkään ainutkertainen, selittämätön ja selviämätön ilmiö? Se on varmasti aivan kamalaa, mutta aivan kamalia tunteita ja hetkiä on myös muilla.
Musta tuntuu että ahdistus ja masennus on kuin jonkinmoinen jumala päihderiippuvuudessa. Se on syy ja seuraus, sen alttarilla ollaan valmiita uhraamaan kaikki ja siitä puhutaan kuin jonain mystisenä ilmiönä, johon ei voi vaikuttaa.
Argh. Olen hieman vihainen tänään :confused:

Tänään klo 15 mies oli vielä kovasti tulossa kylään. Soitti itse minulle. No, ei ole näkynyt eikä vastaa puhelimeen.
Mitä tuossa välissä voi tapahtua? Mitä ihmettä? :frowning:

Selitys on useimmiten täälläpäin ainakin jotain tällaista: Nukahdin, puhelin unohtui, akku loppui, pitikin mennä sinne/tänne/tonne… Näitä kaikkia selityksiä vuoronperään soveltaen kaikki selittyy aina. Lisätään hieman syyllistämistä, tyyliin “no oisit soittanut” tai “itsekin olit viime viikolla kymmenen minuuttia myöhässä”, niin ollaan taas selvitty kuin koira veräjästä yhdestä hölmöilystä. Ja näitä ohareitahan siis riittää ja jossain vaiheessa huomaat, ettet enää edes itsekään muista, mitä on luvannut, koska kaikki sovitut asiat menevät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

Pahoittelen hyvin kyynistä asennettani, itsellänikin taitaa olla jokin prosessi vielä käynnissä omassa päässäni, vaikka pahin vaihe on jo ohitettu.

Mä oon ikävä kyl edellisen kans samaa mieltä… Yleensä jäädää “hengailemaa” ja vetämää yhdes… Mut muista UT et ku sä mietit suhdetta, ni mies ei ajattele, vaan vetää lääkkeitä; hän ei tällä hetkellä varmaan osaa tai halua olla raitis… Mä oon nyt ite tajunnu et aidot tunteet puuttui käyttäessä… Itse oon ollu reilun vuoden korvaushoidossa ja vasta nyt lähi-aikoina oon oikeasti pystynyt tuntemaan asioita! Käyttäessä on jokatapauksessa mietittävä kama ja sinut samaan “lokeroon”. Käyttäjällä on ajatuksissaan kuitenkin se, mitä saa ja mistä sekä milloin? Sit pitää keksiä selitys sille missä on ollut ku unohtuu vain notkumaan jonnekin. Kavereilla hengailu auttaa stressiin (vetäminen) ja tietenkin sitä on pahoillaan aiheuttamastaan tilanteesta mut mä ainakin uskoin et elämäst tulee kamalaa jos oon selvinpäin kokoajan. Toivoo et läheiset ymmärtää… :frowning: Tuo kuulostaa niin kamalalle, silti mä ainakin yritin elää melko normaalist ilman et ois sekasin vaik käyttää. Mä ainakin koin asian et mä tarvin kamaa jotta voin elää normaali-elämää!

Mä uskon et tullessaan joko syyttää sua (kuten nella sanoi) tai pyytää anteeks ja on tosi ihana mut ei tulis olemaa viimeinen kerta ku tuollai tulee…

Kyl sun on aika vaikea olla suhteessa jos mies ei kestä mitään stressiä ilman lääkkeitä. Sä oot nyt esimerkki-tilanteessa; lähdet tai jäät. Itse muistin tänään kuinka mun omassa päässä oli jatkuvasti mielessä et tarvin jotain olooni. Todella outo juttu et tuntee tarvitsevansa jotain ollakseen oma itsensä. Ajattelee vain ainetta; hukkaa itsensä täysin. Mä toivon et sä oikeesti ajattelet nyt itseäs. Mul on nykyää jatkuvast tunne et kirjotan tänne vaa masentavia juttuja mut uskon et saisit vähemmän ongelmia elämään jos jatkaisit elämää sinkkuna. Itse oon aivan sekaisin kaikesta “tieto-tulvasta”; oon 10v ollu sekasin ja kaikki on muuttun. Ihmiset on samoja mut he ovat muutakin kuin siskoja, naapureita, frendejä tai entisiä käyttäjiä; osasta on tullut vanhempia joka yllättäen eniten mulle aiheuttaa ristiriitaa (päässäni), kaikki muutot jne. Ei pysy perässä noiden uusien roolien kanssa, onneks kaikki muistaa mun luonteen joten jos ongelmia tulee; ne osataan selvittää puhumalla.

Mullakin tää saattaa olla osittain mun mielentilast et anteeks jos joku asia loukkaa. Toivottavasti kaikki selviää! =)

No niin. Se on ohi nyt. Yritän saada turvonneet silmät laskemaan ennen kuin pitää lähteä viettämään uutta vuotta… :frowning:
Nella, syynä oli nukahtaminen :smiley: Tuttu tuo sun lista. Luulen että tällaisista suhteista jää vihaa ja surua pitkäksi aikaa. Kaikki tuntuu niin epäreilulta.

Kummatkin itkettiin puhelimessa. Mies tahtoisi olla mun kanssa, tunnistaa että meidän välillä on jotain erittäin hyvää, mutta kuulemma pelkää että joku tunne puuttuu eikä halua sitoutua. Sanoo ettei kykene oikein tuntemaan enää empatiaa. Ei kuitenkaan suostu tunnustamaan että lääkkeet olisivat isoin ongelma.
Kuten sä malibu kirjoitit

Yritin selittää miehelle, että ehkäpäs tunteita tuntuu välillä puuttuvan kun vetää 10 diapamia päivässä… ja siihen päälle masennuslääkkeet, kaljat tms. Ei kuulemma johdu yksin siitä.
Ehkä mä olen jotenkin nyt tyhmä, mutta mä en tajua logiikkaa jossa haluaa olla toisen kanssa mutta ei halua sitoutua. Eli siis pitäisikö minun ikään kuin olla “paikalla tarvittaessa”? Ei hän itsekään osannut asiaa selittää.
Tämä tuntuu kurjemmalta kuin osasin odottaa. Jotenkin kummasti päässäni tilanne nyt kääntyy sellaiseksi, että vika on ollut minussa, että minä en ole ollut riittävän ihana jotta muhun olisi halunnut sitoutua. Ja jotenkin taas nousee se epäilys, että jospa miehen päihdeongelma ei olekaan niin iso kuin olen luullut? Jossain kohtaa pelkään että tein valtavan virheen, että olisi taas vain pitänyt niellä kaikki, koska pelkään etten enää koskaan rakastu näin.

Hei Uusi Täällä,

ihan oikeasti päihteet on ongelmaisella aina number one. Sussa ei oo mitään vikaa. Kun nyt pääsit eroon, anna palaa…ja yritä nauttia uudesta vuodesta ja vapaudesta. Ihan oikeasti, maailma on täynnä miehiä ja tulet vielä näkemään, että tästä koituu jotain hyvää. Näin se aina menee, vaikeuksien kautta voittoon:) Usko vanhaa konkaria:)))

On hänellä ongelma. 10 pamia…on kuin nalle-karkkeja, sanoi mun poika ja silmät pyöri päässä :unamused: ym. päälle. Käyppä kattoo päihdelinkistä, mitä oikeasti tekee aivokemioille. Ja niinkuin Malibu sanoi, kestää tosi pitkään selvänä olon jälkeen, että tunteet palaa takaisin.

Sulle tulee vielä hyvä vuosi :exclamation: Pää pystyyn ja kylmät kurkut silmille, siitä se lähtee… Tulee vielä vonkaa takas, mut älä ota ennenkuin todella osoittaa olevansa irti kamasta :exclamation:

Kiitos Tumati. Tosiaan laitoin kurkut silmille :smiley:
Aika itkuinen ilta oli. On niiiiiiiiiin hirveä ikävä hänen halaustaan.
Tiedän että ongelma on hänen, mutta en pääse tästä itsesyytöksestä, tunteesta että jos mä olisin toisenlainen, jotenkin “parempi” (hänelle), hän olisi tässä halaamassa mua. Tiedän myös, että tämä on vaarallinen tunne, tämä että haen hyväksyntää ihmiseltä joka on selvästi hyvin pahassa epätasapainossa itsensä kanssa. En aio palata hänen kanssaan yhteen, taistelen kovaa etten laita edes tekstiviestiä - mutta pelkään, että hän jää minulle jonkinmoiseksi tähdeksi taivaalle, mieheksi jota en tavoittanut, ja sokaisee minut niin, etten osaa arvostaa tai tuntea hyvää muissa miehissä.

Tuo nukahtaminen jonnekin on niiiiin tuttua. Mies on ollut viime vuonna reilut 20 yötä poissa ihan siksi, että on kännien jälkeen meenyt jonnekin random-paikkaan polttamaan paukut ja nukahtanut sinne. Ensin n. tunnin välein soitettaessa ollaan tulossa/matkalla/mä soitan sulle ihan jusst/ venaan bussii/törmäsin frendiin/oon jo bussissa, sit puhelimeen ei enää vastatakaan. x-factor on tapahtunut. Sitten aamulla arvotaan että tuleeko vielä kotiin vai jatkaako seuraavan/ seuraavat päivät samalla reseptillä.

Kuule, UusiTäällä… mä olen kanssa vähän sitä mieltä, että säästyt niiiiiiiiiiiiiin monelta sydäntä raastavalta itkulta kun sanot miehelle seuraavan sen tyrimisen/sulle aiheutetun pettymyksen jälkeet että vaihtoehdot on tasan hoitoon tai heippa. Miehesi vastaus varmasti kertoo juuri kuinka paljon häntä oikeasti nappaa panostaa. Itse olen nyt pisteessä, jossa annoin miehelleni porttikiellon kotiimme ennen kun saan varmuuden että hän on hankkinut hoitopaikan. Olen niin helkkarin väsynyt siihen vuoristorataan, dokaus-tai mikälie-reissua seuraavaan nukkumiseen… ja sitten pääsääntöisesti kun olisi aikaa/energiaa/rahaa tarpeeksi niin pyrstösulat vaan vilkkuu kun ovi kopsahtaa perässä kiinni. Tein lahjat kaikille hänen läheisimmille sukulaisilleen ja palkkioksi sain viikon putken ja kaksi lyöntiä, tiivistettynä mun joulu & uusi vuosi.

Ei meidän alku tietenkään tällaista ollut. “Kuherruskuukausien” aikana opimme toisen toleranssia ja tapoja. Ensimmäisiä reissuja oli niin helppo selitellä tyyliin lähtee se dokaaminen itselläkin joskus lapasesta. Sitten jossain vaiheessa sitä havahtuu, ettei kehtaa enää kutsua kavereita kotiin kun jos mies on hyvällä tuulella, on kivaa olla omassa porukassa, jos on reissussa niin ei huvita nähdä ketään… ja jos on mitä tahansa siltä väliltä (nukkuu/ kireä/omissa oloissaan/välinpitämätön/tyly/poissaoleva), ei kiinnosta kutsua ketään katselemaan sellaista miestä. Hyvin hyvin harvoin menemme jonnekin minun ehdoillani. Minulla on vieläkin alkuaikojen viestejä puhelimessa muistuttamassa mikä sai minut ensin tähän ryhtymään. Ihanimpia, lämpimimpiä ikinä! “Haluan elää kanssasi vanhukseksi saakka”, tuli ihan hiljattain. Jossain vaiheessa alkaa tulla ilmi valheita, joilla näitä reissuja on pedattu SELVÄNÄ, ja sekös vi**ttaa ja suututtaa. On jotekin helpompi ymmärtää jos toinen tyrii tai lähtee lapasesta kun on pari kaljaa alla, mutta että selvänä! Nämä ovat sellaisia asioita joita alan huomaamaan nyt vasta reilun kahden vuoden yhdessäolon jälkeen. Ja yleensä ne selviävät minulle vasta kauttarantain. Eli mitä kaikkea mies onkaan minulle valehdellut ilman että olen ikinä saanut tietää sen olevan paskapuhetta!!! Sovimme tasan vuosi sitten, että jatkamme yhdessä uudelta pohjalta (kun minulle selvisi että hän oli kuitenkin retkahdellut pitkin vuotta vaikka kivenkovaa minulle väitti että ei ollut). Ainoa ehto oli ehdoton rehellisyys, ja sitä on rikottu niin että raikaa. Mikään ei ole oikeasti muuttunut sen jälkeen. Paitsi että meillä on vauva. Arvaa helpottaako nyt?

Perimmäinen ongelma on se, että aikuinen joka on koko aikuisen ikänsä turvautunut lääkkeisiin/kamaan/alkoon, heillä ei ole mitään tolkkua miltä asioiden kuuluu tuntua. Empatia on täysin nollassa, koska ihminen jotenkin kokee ettei ole olemassa toiselle kun on reissuilla. Ei siitä silloin voi kukaan kärsiäkään… Ja vaikka tajuaa mitä paskaa tekee ihan vaan siksi, silloin sitä tekee kun ei muuta osaa. Mitä väliä miten sen nimittää: vahinko, lipsahdus, retkahdus… Ja sitä jatkaa vaikka se ei ole tuonut mielihyvää vuosiin. Koska ei muuta osaa.

Laitan puhelimen äänettömälle etten tyhmyyksissäni taas lähtisi vauvan kanssa keskellä yötä hakemaan miestä kotiin jostain-anteeksi-heps-heräsin-Korsosta tms. Sitten nukutaan sen verran kun pystytään. Ei se toinenkaan poissaollessaan sua mieti, miks sun pitäis miettiä sitä?

Noinhan se meni… Sitä on periaatteessa suhteessa 14-vuotiaan kanssa :slight_smile: Käytös, tunteet, kaikki oli jäänyt sinne tasolle, jossa päihteiden käyttö alkoi. Aikuiseksi kasvaminen alkaa vasta kun päihteidenkäyttö jää.