ei voi nukkua

Heippa äippäminäkin ja muut.

Näillä sivuilla - kotikanavassa ja vilpolassa - on mun mielestä äärettömän hyviä esimerkkejä rajanvetämisestä oli kyse sitten lapsesta tai puolisosta. 26-vuotias tosiaan on aikuinen, ehkä tiukemmat rajat sen suhteen miten hän saa vaikuttaa elämääsi olisivat paikallaan?

Tuolla aiemmin kysyttiin mun omasta elämästä. No, se on kiireistä. Opiskelua, työtä, harrastuksia ja kavereita. Se onkin yksi syy miksi tää miehen päihtely on iso ongelma. Mulla on paljon tekemistä, ja jotta saan kaiken tehtyä, mun on pakko jossain määrin suunnitella päiväni etukäteen. Mies on just nyt poissa töistä, joten sillä on kaikki päivät aikaa, mulla ei. Se taas kokee mun suunnittelutarpeeni kontrollointina, vaikka eihän se sitä ole, vaan sitä, että mä en tosiaan voi istua puhelimen ääressä odottamassa koska herralla on olo että voitais olla yhdessä. Mun mielestä miehen haluttomuus suunnitella mitään etukäteen on enemmänkin osoitus hänen pyrkimyksestään kontrolloida mua, koska hän tietää että olen kiireinen. Mutta, tämä on siis tosiaan ongelma vain päihdejaksoina, ei selvinä kausina.

Meillä meni miehen kanssa 3 viikkoa ihanasti rakastuneesti, sitten opiaatti-viekkarit hellittivät, ja nyt on taas viikko mennyt alamäkeen - tosin opiaatteja ei enää ota ja sen uskon itseasiassa. Jekaterina tuolla aikaisemmin kirjoitti seurustelemisesta kahden eri ihmisen kanssa. Niinhän se on, en vaan ole valmis hyväksymään asiaa.
Käsittämättömintä mun mielestä on se, että selvänä mies on hyväntuulinen, nauraa aidosti, empaattinen ja hyvää seuraa. Aineissa se on itse asiassa masentuneempi ja vihaisempi yms. kuin selvin päin. Jotenkin mun päähän vielä mahtuisi, että ihminen käyttää aineita jos niistä tulee hyvä olo, mutta millä selittyy se, että ihminen käyttää aineita kun niistä tulee selvästi vaan huono olo? itsekin selvänä sanoi, että ei halua käyttää kun ne masentaa niin paljon että pää ei kestä.
Argh, jos joku osaa selittää tuon mulle, vääntää rautalangasta, niin olen tosi kiitollinen.

Samaa ihmettelen myös minä. :confused: Olen asiaa usein mieheltä kysynyt. Jossain vaiheessa hän selitti sitä niin, että ei ole tyytyväinen “tasaiseen elämään”, vaan haluaa vaihtelua. Onhan ihan mieletöntä, että vaihtelu tarkoittaa masentelua ja ärtyneisyyttä. Tuolla hän kai tarkoitti, että tuntuu hyvältä olla selvin päin, mutta ei liian pitkiä aikoja. Ja huumeiden käyttö nyt on muutenkin ihan mieletöntä. Ei kait käyttäjä näe asiaa niin kuin me muut.

Nykyään hän kyllä viihtyy omana itsenään. Tosin edelleen on näitä lyhyitä “masentelupäiviä”, mutta vain yksi tai kaksi päivää. Nekin saadaan aikaiseksi ihan pameilla vaan.

Ah, tuon minäkin olen kuullut, että “tasainen elämä on tylsää”, että “pitää välillä tuntea elävänsä”.
vaikea tajuta, kun mun mielestä maailmassa on miljoona asiaa jota voi tehdä, ihmetellä ja niin pois päin ilman että tarvii samalla tuhota itseään ja elämäänsä. Teki kerran mieli sanoa, että jospa vaikka aloittaisit hoitamalla itsesi kuntoon päihteistä, raha-asiasi kuntoon, ihmissuhteesi kuntoon, kehittäisit itseäsi työssäsi, niin kyllä siinä puuhaa riittäisi joksikin aikaa ja varmasti tunteitakin tulisi niin että tuntuisi.
Tiedän ihmisiä, jotka esimerkiksi nauttii siitä, että polttaa jointin ja sen jälkeen katsoo mahdollisimman tyhmän leffan. Sitten naurattaa kovasti… mä en lähtökohtaisesti tajua, että jos leffa on niin tyhmä että sitä voi katsoa vain pilvessä, niin miksi katsoa sellaista?
Ehkä mä olen vähän yksinkertainen tai jotain :unamused:
Mun on niiiiin vaikea hyväksyä tätä nyt… sitä, että ihminen tekee jotain jolla tuhoaa itsensä ja elämänsä, vaikka ei oikeasti edes haluaisi tehdä sitä.

Luulen, että tuo vaihtelun halu on lähtöisin siitä, että se on käyttäjälle sitä hyvää ja normaalia elämää. Hän ei muista enää millaista oli aika ennen huumeita. Hän ei näin ollen pysty näkemään asiota niin kuin me muut. Ja koska palautuminen normaaliksi vie niin pitkän ajan, tylsistyy käyttäjä usein ja haluaa palata vanhaan ja tuttuun tapaan toimia.

Huumeissa on se paha, että ne saavat hyvän tuntumaan ylihyvältä, jolloin tavallinen hyvä ei enää olekaan mitään. Tosin tämä on totta vain alussa. Myöhemmin on käyttäessään vain “masentunut”. Pointti on enää se, että haetaan sitä oloa, joka joskus saatiin. Fiksataan ja fiksataan. Koitetaan pysyä terveenä.

Siis meillä tuo toipuminen on ollut hidasta. Eteenpäin on kuitenkin menty, mutta pienin askelin. Millaiset odotukset sinulla on miehen toipumisen suhteen? Itse uskoin joskus, että kunhan on vain ottamatta, niin ymmärtää miten hyvä on olla selvinpäin. No ei se ihan niin mennyt. Sinne päin kuitenkin.

Moi Dahlia,
noinhan se varmasti menee. Ihmiseltä katoaa kyky nähdä muita asioita ja nauttia niistä. Se on sääli. Ja samalla luulen, ehkä epäreilusti, että riippuvainen on jossain määrin lapsen tasolla siinä mielessä, että ei kestä sitä että suuri osa elämästä nyt vain on sellaista eloa joka ei räjäyttele taivaita suuntaan tai toiseen. Suurin osa elämästä on arkea.

Mitä odotan mieheltä ja toipumiselta? Just nyt sitä, että mies olisi rehellisempi tunnoistaan. Toivoisin että päästäisiin siihen tilaan, että kun romahdus alkaa, hän kertoisi siitä minulle ennen kuin on kamapäissään. Silloin kun päihteet on jo käytössä, on keskustelu ja mikään kuitenkin aika mahdotonta, joten silloin voi vain odottaa. Joo, rehellisyys olisi mulle ensimmäinen ja tärkeä askel.

Ja siihen katosivat taas ne rakkkauden päivät… kestihän sitä jo melkein kolme viikkoa.
Eniten harmittaa se, että mies todella luulee etten huomaa että vetää taas lääkkeitä. Huomaan sen jo puhelimessa; äänestä, tavasta puhua, etäisyydestä, tunnekylmyydestä joka häneen tulee ja teennäisyydestä joka paistaa läpi kun hän yrittää peittää asiaa minulta.
Toiseksi eniten harmittaa se, että miksi minä - ihminen joka yrittää parhaansa rakastaa häntä - on se ihminen joka saa kiukun ja kylmyyden niskaansa? Johtuuko se siitä, että minä edustan tarvetta ja vaatimustakin muuttua, toivottavasti jopa halua muuttua?
Olenko minä liikaa?
Sitten harmittaa se, että mies haluaa tulla käsitellyksi tasavertaisena aikuisena ja niin häntä olen koko ajan käsitellytkin. Se käy kuitenkin hankalammaksi kun toinen vajoaa lääkkeiden kanssa kiukuttelevaksi lapseksi. Tekisi mieli kiljua, että no hitsi vie, käyttäydy sitten kuin aikuinen mies! Ja sitten, olen kuulemma kylmä, mutta ei… en ole kylmä, en vain suostu lähteä voivottelemaan hänen tilaansa. Halaan, pussaan ja kuuntelen, mutta en suostu voivottelemaan, että “voi sua raukkaa kun sulla on rankkaa”.
Ensimmäistä kertaa näiden kuukausien aikana purskahdin itkuun, kun hän petti lupauksensa. Mies alkoi siitä minulle suuttua, en kuulemma saa itkeä, koska hänellä tulee siitä paha olo koska hänellä on jo paha olo, kun pettää mun luottamuksen.
En ihan ymmärtänyt logiikkaa tuossa.
Nyt itkettää edelleen. Itkettää se, että en kestä näitä romahduksia enää kovin montaa. Jokaisen jälkeen mun on vaikeampi mennä lähelle, päästää lähelle, luottaa - ja kun ne katoaa, katoaa tämä suhde.

Valitettavan tuttua tekstiä. Itsellä tuota vaihetta kesti todella monta vuotta. Ehkä viisi? Riippuvuuden loppuessa jäivät nämä lääkepäivät. Ne eivät ole tietenkään yhtään niin pahoja, kuin sutex ajat, mutta kuitenkin.

Minä myös toivoisin rehellisyyttä. Sitä en ole kuitenkaan saanut koskaan. Viimeisinä vuosina hän on kuitenkin aina kertonut loppujen lopuksi, mitä on ottanut.

Nyt hän on ollut pitkään selvinpäin ja onnellinen. Onnellinen olen myös minä. Tämä johtuu pitkälti siitä, että en enää odota häneltä mitään. Hän ei voi enää vaikuttaa tekemisillään minun tulevaisuuteeni. Aion olla onnellinen vaikka hän alkaisi taas vetämään.

Vieläkin kaikien näiden vuosien jälkeen minun on vaikea sanoa, koska on ottanut lääkkeitä, koska subua. Tuo kylmyys on yksi merkki subusta minulle. Toinen on yli-innokas häsläys ja kolmas hieman liian pienet pupillit.

Mieti tarkkaan, miten paljon tämä mies sinulle merkitsee. Me ehdittiin olla rakastuneita melkein kaksi vuotta ennen kuin riippuvuus syntyi. Rakastan häntä edelleen, mutta voin sanoa, että rakkaus ei aina riitä.

Kiitos Dahlia kommenteistasi. Niistä on apua.

Viisi vuotta tällaista kuulostaa aika hurjalta…Mun mieheni väittää kivenkovaan, ettei vedä subua mutta olen alkanut epäillä sitäkin. Lähinnä epäilykseni alkoi siitä, kun kerran hän sekaisin ollessaan alkoi skitsoilla minulle siitä, että tuijotan hänen kyynärvarsiaan ja etsin pistojälkiä. No aiemmin mulle ei ollut edes tullut mieleen, että hän pistäisi itseään, joten en todellakaan tuijottanut… sen kerran jälkeen myös löytyi asunnosta piikki lattialta, joka kuulemma oli kuitenkin kaverin. En oikein tiedä mitä uskoa.

Tähän asti olen aina ollut onnellinen, kun olen saanut miehen viereeni nukkumaan. Viime viikonloppuna kun hän oli selvästi sekaisin (vaikka mitään ei ollut ottanut…) mua kuitenkin ällötti nukkua hänen vieressään. Nukuin, tai oikeammin valvoin, suurimman osan yöstä niin sängyn laidalla kun vain pääsin. Mua itkettää se nyt, että mun rakkauteni on hälvenemässä. En mä vain yksinkertaisesti kestä tällaista. Mä kestäisin vielä sen, että miehellä on ongelma ja käyttää aineita, mutta en sitä, että se kaikki henkinen kylmyys kohdistuu muhun. Ehkä niiden käyttäjäkavereiden kanssa on helpompi olla, voi jumittaa eikä tarvii tuntea mitään - tai jotain, en tiedä. Mä tiedän että mies välittää musta, sen se on tehnyt selväksi monella tapaa, mutta sitten on nää lääkkeet, jotka vie kaiken mennessään… Just nyt olen täynnä vihaa kyllä kaikkia lääkäreitäkin kohtaan, jotka noita reseptejä kirjoittaa. Kylhän suuri osa niistä lääkkeistä tulee katukaupasta, mutta olen nyt huomannut, että lääkäritkin kirjoittaa niitä reseptejä aika reippaalla kädellä.

Tiedätkö millainen historia hänellä on? Onko hänellä jokin päähuume ja miten pitkään nämä selvät päivät kestävät?

Toi neula juttu on ihan selvä tapaus. Ei todellakaan ole kaverilta pudonnut. Valitettavasti tuossa itsekieltämisen vaiheessa voi mennä useampi vuosi ennen varsinaisen lopettamisen aloittamista, jossa taas menee useampi vuosi lisää.

Ei tuo henkinen kylmyys oikeasti kohdistu sinuun. Aineet vain tekevät sellaiseksi. Se ei kuitenkaan tee siitä yhtään helpompaa kestää. Itse olen myös usein potkinut miehen pois sängystä, koska on ällöttänyt niin paljon.

Sinuna miettisin, miksi yleensä lasket riman niin alas, että olet valmis sietämään tuota paskaa.

Hyvä, että löysit tänne. Itse olisin tarvinnut joskus myös tukea.

Hei uusi täällä,

kun mun poika on pelkässä subuissa (ottaa viekkareihin) hän on normaali oma itsensä, ei sa enää siitä mitään muuta irti kuin normaalin olotilan. Mutta kun on ottanut bentsoja, etenkin xanoreita (ilman alkoholia, ei onneksi käytä) niin on niin pirun ärtyinen, kiukkuinen, kylmä ja itsekäs paska. Persoona muuttuu täysin. Olen myös hyvin kiukkuinen noille lääkäreille, jotka aivam holtittomasti kirjottaa reseptejä. Samat tyypit hakevat niitä eri lääkäreiltä ja eri apteekeista. Syövät itse tolkuttomia määriä ja vaihtavat niitä muuhun kamaan. Päihdelääkäreiden mukaan laittomat päihteet eivät ole niin iso ongelma kuin nämä lääkkeet siis rauhoitavat(bentsot) ja unilääkkeet. Sitten kun siihen vielä alkoholi mukaan niin piru on irti :smiling_imp: Poikani pysyy yleensä piristä erossa, mutta jos on syönyt bentsoja niin kontrolli pettää täysin ja silloin vedetään mitä hyvänsä. Jos saisin määrätä niin bentsoja ei käytettäisi kuin valvotussa hoidossa tai ei ollenkaan. On muitakin lääkkeitä. Enemmän niistä on haittaa kuin hyötyä. Sitä paitsi bentsot rauhoittaa n. 3kk ja sen jälkeen ne alkaa aiheuttaa samoja oireita, mihin niitä otettiin. Ne koukuttaa nopeasti ja koukku ja viekkarit on vähintään yhtä paha kuin subuissa päihdelääkärin mukaan.

Eri ihmisiin varmaan kaikki vaikuttaa vähän erilailla, mutta kerroin omat kokemukseni, josko siitä olisi apua.

Tsemppiä sinulle :exclamation:

Ei ne vaikuta erilailla. Ymmärrän Tumati, mitä tarkoitat tuolla. Kun on pitkään käyttänyt vaikuttaa tosiaan siltä, kuin olisi oma itsensä subuissa. Näin ei kuitenkaan ole. Kun on lopettanut käytön, ero on kuin yö ja päivä. Lääkkeissä on tosiaan se ero, että jos niitä kahma kaupalla syö, saa päänsä tosi sekaisin. Subussa olo on tasainen, paitsi tietysti viekkareissa.

Minä taas olen siinä tilanteessa, jossa mies on oma itsensä ei vieroitusoiressa, ei masentunut. Tälläiseen päähän, jos ottaa yhden dormicumin, tulee siitä aika saman näköiseksi, kuin, jos olisi ottanut subua. Mies on ollut niin kauan ilman (neljä vuotta), että pystyy taas ottamaan sitä vain yhtenä päivänä ja lopettamaan siihen. Mitään refloja ei tule. Se subusta juuri tekee vaarallisen.

Lääkärit tosiaan kirjoittavat kummallisen helposti isoja satseja. Lääkepöhnä on pilannut monta hyvää raitistumis yritystä. Lääkepäissään kun tulee tehtyä kaikkea hölmöä. Nämä lääkemäärät ovat kuitenkin auttaneet miestä pääsemään eroot subusta. Ja nyt hän on pystynyt lopettamaan myös lääkkeet. Nykyään menee enää muutama opamoksi tai pami viihteeksi. Vuosi vuodelta on selvinpäin olo maistunut paremmalta.

Mielestäni subukoukkua ei voi verrata lääkekoukkuun. Tai oikeastaan voi, koska subuhan luokitellaan läkkeeksi. Eli tarkennan, että ei voi verrata bentsokoukkuun.

Lainaan nyt ohjaaja Laurin tekstiä tuolta joulu-keskustelusta. Kyseinen keskustelu käsittelee enemmänkin vanhemman ja päihderiippuvaisen lapsen suhdetta, mutta haluaisin nostaa asian pöydälle myös parisuhteen tiimoilta…
Eli Lauri kirjoitti omista kokemuksistaan: "4. Olin lapselleni useita vuosia koskien hänen huumeidenkäyttöään nalkuttanut, huutanut, uhkaillut, itkenyt, pyytänyt, rakastanut, perustellut ja niin edespäin ilman mitään näkyvää tulosta ja muutosta, muuta kuin se että itse voin jatkuvasti huonommin ja huonommin. Silloinen ryhmänohjaaja sanoi minulle kerran, että mitä jos kokeilisin toisenlaista tapaa ja mallia. Se tarkoitti sitä, että tunteenomaiset purkaukset pois ja tilalle kylmän asiallinen ja viileä suhtautuminen tyyliin: “Sinun valintasi, sinun päätöksesi, sinun seuraamuksesi, sinun vastuullasi”. Kokeilin tätäkin, ja se toimi. Oma oloni koheni, ja myös lapseni minkä olen häneltä myöhemmin kuullut. Taas “napanuora” poikki ja irti."

Olen nyt useamman kuukauden onnistunut parisuhteessa aika hyvin olemaan nostamatta draamaa ja nalkuttamatta - sanonut että tuen tarvittaessa jne. mutta en ole pistänyt pystyyn isoja kohtauksia.
Viime yönä meni kuitenkin hermot. MIes on ollut viileä usean päivän ja vaikka nyt oli meidän vika yö yhdessä ennen ensi vuotta, niin sen sijaan että olisi nukkunut mun vieressä, mies päätti vetäistä muutamat bentsot ja lihasrelaxantit alas kaljan avulla - eli sammahti sohvalle eikä minulle herunut halauksen halausta.
Aamulla en voinut olla sanomatta itku kurkussa, että olen pettynyt hänen valintaansa: että olisi voinut valita minut, etenkin kun olin illalla kertonut että olisin hieman hellyyttä vailla, sen sijaan että päätti sammua lääketokkurassa sohvalle.
No tietty mä hänen mielestään ylireagoin jne. jne.

Mutta asian ydin: Miten parisuhteessa voi onnistua olemaan kylmän viileä ja asiallinen ja asettamaan rajat silloin, kun itse on joutunut luopumaan omista tarpeistaan jo liian monta kertaa? Parisuhteen on tarkoitus olla kahden aikuisen välinen suhde, jossa kummallakin osapuolella on tarpeita ja velvollisuuksia. Nyt meistä vain toisella saa olla tarpeita, ja toisella on vain velvollisuuksia… mä joudun tukahduttamaan kaikki omat tarpeeni hellyydestä yms. MIten omat pettymyksen tunteensa voi sysätä syrjään?

Mun mies on sanonut että kun ottaa murun (subua) pystyy olemaan normi oma ittensä. Ei muuten pidä paikkaansa. Tosiasiassa minä jos kuka huomaan sen eron. Näen jo silmistäkin kun on vedot ottanu. Se aivan älytön ylikierroksilla käyminen on niiiin ärsyttävää että tekis mieli… lyödä suoraan sanottuna tajun kankaalle äijältä.Sitten kun alkaa olot olemaan jo huonot ja tarveis saada uudet vedot eikä itsellä ole, ruvetaan toista (siis mua) sättimään joka asiasta, en osaa lapsia hoitaa oikein, tai teen ihan kaiken väärin. Ja mikä pahinta mikä mua loukkaa on se että mies on sitä mieltä etten oo ikinä ollut tässä parisuhteessa oikeesti mukana, en ole ikinä panostanut meihin ja diipadaapa. Riidan vääntä vaikka koiranpaskasta ja sit häipyy kun oon niiin helkutin urpo ämmä ja mun vika ku taas veti.
Eli kaikki on mun syytä, vaikken ois ees mitään sanonu koko ihmiselle…

Jos mä huomaan, että mies on ottanut subua on se sama, kuin heluttaisin punaista vaatetta härän edessä!! :smiling_imp:
Siis todella raivostun. Mieluummin vaikka piriä. Se on jännä, miten ihminen muuttuu välinpitämättömäksi ja oma napa kiinnostaa eniten. :frowning:

Mulla on taas ihan päinvastoin mun pojan kanssa, kun ottaa subua, on oma itsensä ehkä vielä vähän kiltimpi, avuliaampi ja tarmokas. Kun ottaa bentsoja tai piriä, niin on itsekäs, kylmä, rasittava hösöttäjä saamatta kuitenkaan mitään aikaiseksi. Mulle punainen vaate on bentsot ja piri ja niistä on seurannut niin paljon harmia :imp: :smiling_imp:

Sitä muutosta ei ehkä vanhempana niin herkästi huomaa. Exmiehen äiti ei koskaan myöskään huomannut, kun mies oli subuissa. Varmistelee multa vielä nykyäänkin, että onhan se selvä. Subu tekee alussa varsinkin huomaavaiseksi. Voin luvata, että se ei tule kestämään. Kun sitä on tarpeeksi kauan nykinyt on helvetti irti. :imp:

“Mutta asian ydin: Miten parisuhteessa voi onnistua olemaan kylmän viileä ja asiallinen ja asettamaan rajat silloin, kun itse on joutunut luopumaan omista tarpeistaan jo liian monta kertaa? Parisuhteen on tarkoitus olla kahden aikuisen välinen suhde, jossa kummallakin osapuolella on tarpeita ja velvollisuuksia. Nyt meistä vain toisella saa olla tarpeita, ja toisella on vain velvollisuuksia… mä joudun tukahduttamaan kaikki omat tarpeeni hellyydestä yms. MIten omat pettymyksen tunteensa voi sysätä syrjään?”

Oma mielipiteeni on, että ei voikaan. Niin kauan, kun itse yrität elää parisuhteessa narkomaanin kanssa, et pysty olemaan tuntematta. Niin kauan, kun seurustelet narkomaanin kanssa, tulet kokemaan pettymyksiä ja valehtelua. Muutama päivä onnea, muutama kuukausi helvettiä. Onko se sen arvoista?
Olen itse ensimmäistä kertaa täällä, mutta täytyi uskaltautua kirjoittamaan, sillä aloittajan kokema osui hyvin lähelle omaani. Tekstisi on kuin omasta suustani noin vuosi taaksepäin… Itsekin olen saanut löytää ruiskut lattialta, joutunut sietämään Paljon ja vähän enemmän. Ystävät ja läheiset sanoivat kaikki, että minun on parempi yksin, mutta en uskonut, kun en halunnut luovuttaa. Mutta ajan kanssa, tarpeeksi pettymyksiä kokeneena ymmärsin sen vihdoin itsekin: lopetin parisuhteen, ennenkuin menetin mielenterveyteni. Ansaitsen parempaa. Suosittelen sinullekin, et usko kuinka paljon helpommaksi elämä muuttuu.

Oikeassahan sä nella olet. Mutta jotenkin musta tuntuu, että en voi lähteä. Olo on kuin jättäisi auton alle jääneen virumaan keskelle katua. Olen jo nähnyt onnettomuuden, nyt tunnen jotain vastuuta roikkua mukana kunnes tilanne ratkeaa.
Tiedän, tiedän että en voi ketään pelastaa, aikuinen ihminen vastaa itse omasta käytöksestään ja kaiken sen, mutta kumminkin :confused:
Kerro ihmeessä nella enemmän omasta tarinastasi, jos haluat.

Hei UusiTäällä,
Kirjoitit ensimmäisen kerran reilu kuukausi sitten tänne. Luin tämän ketjun läpi alusta lähtien. Oletko itse selannut ketjua? Tämä käy päiväkirjasta. Mitä kuukauden aikana on tapahtunut? On ollut jokunen hyvä hetki ja monta huonoa.

Toistan saman, minkä sanoin jo aiemmin: älä hukkaa elämääsi ihmiseen, joka ei panosta sinuun. Hänelle aineet ovat sinua tärkeämpiä. Olen Nellan kanssa samaa mieltä. Tiedän kuitenkin, että vaikka lukisit kuinka monen kaltaisemme tarinan, ei se saa sinun ajatuksiasi kääntymään. Aivan kuten sinä et saa miesystävääsi lopettamaan aineiden käyttöä, emme me saa sinua lopettamaan tätä suhdetta. Sinun on itse koettava se viimeinen pettymys, joka saa maljan vuotamaan yli. Niin kävi minullakin. Ja siihen meni melkein 30 vuotta. Saihan siitä paljon erilaista kokemusta, mutta usko minua, parempiakin kokemuksia elämällä on annettavana.

Ei sinulla ole vastuuta “roikkua mukana”. Et tullut onnettomuuspaikalle ensimmäisenä vaan vuosia tapahtuneen jälkeen.

Terveisin
Jekateriina

Hmmm… tuota en tullut ajatelleeksi, tuota että todentotta en ole tullut paikalle ensimmäisenä vaan vuosia onnettomuuden jälkeen. Kiitos tuosta ajatuksesta.