ei voi nukkua

Hei

Kirjoitan nyt kotikanavan sijaan tänne vilpolaan, koska miesystäväni päihdekoukussa huumeet (amfetamiini ainakin) vievät entistä suuremman tilan.
Eilen jouduin taas katsomaan kuinka hän katosi lumisateeseen nistiystävänsä kanssa. Voi jestas kuinka olisin tahtonut omata voimat, joilla olisin voinut pysäyttää heidät. Siinä vain oli kaikki niin totaalisen väärin. Mä olen tässä käynyt läpi sitä sisäistämisprosessia, että kun miehellä ei selkeästi ole omaa tahtoa irti päihdekierteestä laisinkaan, en minä paljon voi tehdä. Mutta mutta… kuten te varmasti tiedätte täällä, se tuntuu niin väärältä ja kauhealta, että en ole aiemmin edes tajunnut että tällaisia tunteita voi olla.
Käytännön kysymys: Miten te saattee nukuttua? Kun tiedän, että mies on tuolla jossain, mä valvon sängyssäni (emme asu yhdessä onneksi) valppaana kuin tikka, enkä juuri pysty nukkumaan. Eikä sitä unta tule päivälläkään. Tuntuu, että olen niin kierroksilla tämän asian vuoksi, koska jossain päänsisällä ääni huutaa “että eihän tämä nyt näin voi mennä!” ja yritän löytää ratkaisua. Jos tilanne ei muutu, jossain vaiheessa kuitenkin kyllä romahdan silkasta väsymyksestä.

Jos jollakin on vinkkejä, otan niitä ilolla vastaan.

Hei

Oman läheiskokemukseni kautta voin kertoa että jos en niiden yli kahdenkymmenen vuoden aikana olisi
opetellut nukkumaan, en varmaan kirjoittelisi täällä.
Katkonaisia yöunia tuli nukuttua varmaan suurin osa noista vuosista ja kun aamulla
piti mennä töihin oli siellä jaksettava pysyä hereillä.
Vaikka teki mitä, kehon jännitystila ei antanut periksi yölläkään.
Ihan niinkuin kuvaat omassa viestissäsi.
Jossain vaiheessa tervettä järkeä kun oli sen verran vielä jäljellä tajusin tilanteen vakavuuden ja
onnistuin päästämään irti ainakin yöntunneiksi.
Otin käyttöön rentouttavan musiikin nukkumaan mennessä ja sanoin itselleni että vaikka yöllä tapahtuisi mitä
en kuitenkaan voisi estää tapahtumaa.
Väsyneenä palan loppuun enkä pysty ajattelemaan selkeästi. Minä en sellaisessa tilassa ole kykenevä antamaan
enkä tukemaan ketään.
Järjellä ajatteleminen auttoi eniten.
Reippaalla lenkillä pari tuntia ennen nukkumanmenoa on myös tosi rentouttava vaikutus.
Kirjoituksestasi käy ilmi että käyttäjäläheisesi on aikuinen ihminen, eli hän kantaa vastuun omista teoistaan.
Sinulla on oikeus katkeamattomiin yöuniin.

Terv. Ohjaaja Kerttu

Mä en kyllä pysy unessa ilman mielialalääkitystä. Ongelma on, että nukahdan kyllä, mutta ilman sitä pientä annosta ennen nukkumaanmenoa herään takuuvarmasti painajaiseen, jossa seikkailemme pojan kanssa hengenvaarallisissa olosuhteissa ja sitten ei enää nukuta. Lääkkeenkin kanssa saatan herätä, mutta aivotoiminta on sen verran hidasta, että nukahdan samoin tein uudestaan.

Ehdottomasti kannattaa ensin kokeilla noita Kertun ehdottamia juttuja ja varmasti olet kokeillutkin. Mutta erittäin vaikea on keskittyä rauhoittavaan meditatiiviseen musiikkiin, jos kokee, että rakas ihminen on vaarassa. Kaikenlaiset mielenhallintaharjoitukset olis varmaan meille hyviä. Päivällä on helpompaa, kun voi puuhata jotain ja uppoutua vaikka työhön, mutta yöllä sitten ne ajatukset lähtee laukkaamaan. Sitten onkin noidankehä valmis, seuraavana päivänä ei enää olekaan niin helppo tarttua muihin asioihin, kun on ihan naatti valvomisesta.

Tsemppiä sinulle “UusiTäällä”!

Kiitos tsempeistä. Joskus musta tuntuu kuin mun eteeni olisi annettu joku kinkkinen koodi, jonka ratkaisua yritän miettiä. Vaikea suostua hyväksymään, että ihminen ihan oikeasti haluaa tuhota itsensä. Toisaalta tietysti vaikea ymmärtää sitäkään, miksi minä mietin sitä, jos mies kerta oikeasti ei tajua ongelmaansa ja ilmeisesti haluaa elää päihdekoukussa…

Senjamilena, minäkin näen noita painajaisia, miehestä siis tosin. On oltu klassiseen tyyliin vuoristoradassa yms. öiseen aikaan! Taitaa olla aika yleistä.

Taas on petytty, juteltu, luvattu, valvottu ja nukuttu sitten unet, jotka eivät virkistäneet.
Miehen putkelle tuli päätepiste hetkeksi. Se ilahduttaa mutta samalla väsyttää niin kauheasti. Tätä on hirveä sanoa, mutta vaikka toivon mukaan tuleva “tsemppaaminen” on parasta mitä voin toivoa, ajatus tulevista päivistä saa minut uupuneeksi. Pelko pettymyksestä puristaa rinnassa ja silmät tapittivat itselläkin maaniseen tyyliin, kun pää on täynnä päätöstä “että nyt tästä kierteestä tehdään loppu.”
Miten tämä voikin väsyttää meidät molemmat näin?
Susanna Alakoski kirjoittaa kirjassaan Terveisiä Vanghilasta T. Jenny “kun päivä on lopussa, en voi syödä, en lukea, en ajatella, en nukkua, en olla valveilla.”
Tuolta se tuntuu.

Minua joskus auttoi ‘happinaamariteoria’. Lentokoneessa sanotaan, että laita maski ensin itsellesi, sitten vasta muille, ja olen sen asian sisäistänyt niin, että minun itseni pitää voida hyvin voidakseni edes teoriassa auttaa muita.

Asiat, jotka eivät ole minun päätäntävallassani, eli läheisen päihteiden käyttö, eivät saa viedä minua tilaan, jossa en kykene edes ‘olemiseen’. Siksi minusta on niin valtavan tärkeää yrittää pitää itsestään huolta mm. vertaisryhmissä. Enhän muuten olisi edes kykenevä auttamaan, jos läheinen joskus päättäisi vastaanottaa apua.

Ellis79 käytti Kotikanavan puolella sanontaa, jonka oli kuullut Minnessä: Alkoholismi on sairaus, jossa yksi haisee viinalle mutta kaikilla on paha olla. Sama varmaankin pätee modifioituna täällä.

Hei Uusi täällä,
Olet kovin uupunut. Olen samaa mieltä Cricketin kanssa. Sinun on huolehdittva itsestäsi. Nyt laiminlyöt itseäsi. Tuossa kunnossa et ole parhaimmillasi auttamaan miestäsi.
Oletko kauan ollut tässä ja tällaisessa uuvuttavassa suhteessa? Päässäsi pyörii ajatus “tästä kierteestä on tehtävä loppu”. Mikä tunne, asia estää sinua toteuttamasta päätöstäsi?

Itselläni on takana pitkä suhde narkomaanin kanssa, olen kertonut siitä tarkemmin muissa viestiketjuissa.

Ohjaaja Jekaterina

Moi Jekaterina!

Kiitos viestistä.
Kyllä, olen väsynyt. Outoa kyllä, en oikein enää tiedä, kumpi väsyttää minua enemmän: se kun mies yrittää olla selvä vaiko se kun hänellä on putki päällä. Suhdetta on takana vasta muutama kuukausi, mutta olen jo oppinut odottamaan pettymystä ihanien selvien päivien päätteeksi, joten tavallaan miehen “nyt mä lopetan”-päätökset uuvuttavat jopa enemmän kuin sen sekavat päivät.
Yritän kovasti välttää ottamasta vastuuta hänen potentiaalisesta selviämisestään. Vaikka tahtoisin tomerasti ryhtyä järjestelemään asioita, vahtimaan häntä ja kertomaan, että miten nyt toimitaan, hillitsen itseni ja pyrin kohti mahdollisimman normaalia arkea. Aina välillä varovasti kyselen miltä tuntuu ja mitä mieltä hän olisi joistakin irrottautumiseen liittyvistä käytännön teoista, jotka tukisivat päätöstä. Saas nähdä.
Väsymystä aiheuttaa myös se, että tällainen suhde tekee selvästi ulkopuoliseksi “tyttöjen” kanssa käytävissä keskusteluissa. Muut valittaa siitä, että mies puristaa hammastuubia väärästä kohtaa… miten mä voin kertoa, että munpa miesystävän kodin lattialta löytyi huumeruisku (ei kuulemma hänen, mutta oli tai ei, mun mielestä ei ole terve tilanne että kodin lattialla on huumepiikkejä!)?
En voi katkaista tätä kierrettä siitä yksinkertaisesta syystä, että tykkään tästä miehestä kovin paljon. En vain halua heittää hanskoja tiskiin vielä.

Hei Uusitäällä,
Narkomaanimiehen kanssa tunne ulkopuolisuudesta on todellista. Ongelmasta ei helposti puhu muille. Yksi syy on laittomuus ja toinen se, että ihmisten on vaikea ymmärtää, millaisessa kierteessä siinä eletään. Toisten ongelmat tuntuvat aika triviaaleilta.

Narkomaanin kanssa eläessä voit varautua siihen, että saat kokea pettymystä, odotusta, lupauksien antamista ja rikkomista. Itse totesin, että minusta oli tullut vuosien myötä vastenmielinen kyylä. Se oli kumma riippuvuussuhde, jossa pelattiin outoa kissa ja hiiripeliä. Siinä toinen osapuoli pikkuhiljaa menettää oman elämänsä hallinnan. Elämää ja tuneteita pyörittävät huumeet.

Kuten olen monelle tyttöystävälle tai vaimolle sanonut, sanon sinullekin; mieti haluatko tuollaista elämää? Tykkääminen ja rakkaushan siinä suhteessa pitää, mutta onko se aidosti vastavuoroista. Haluaako miesystäväsi sinun parastasi, kuten sinä haluat hänen?

Terveisin
ohjaaja Jekateriina

Moi!

Kyllä mä uskon, että mun miesystävä tahtoisi mun parasta. Mä luulen, että hän ei ehkä ihan voi käsittää, miksi sen elämäntyyli on mulle ongelma. Olen sitä itsekin miettinyt, että miksi, mutta vastaushan on selvästi siinä, että silloin hän on epäluotettava, epäempaattisempi eikä se mies johon ihastuin. Eikä sitä tietenkään halua katsoa, kuinka rakas ihminen tuhoaa itseään.

Olen huomannut, että siihen toisen ihmisen tarkkailuun voisi uppoutua täysin. Tein kuitenkin itselleni heti aluksi selväksi sen, että kohtelen hän kuin ketä tahansa muutakin aikuista ihmistä: en komentele, en kontrolloi, tutki taskuja, kyseenalaista sanomisia… se on hirveän vaikeaa tietysti, erityisesti näinä selvinä hetkinä. Kun hän on sekaisin, niin okei, silloinhan tiedän mitä hän tekee ja pettymys on taas koettu. Näinä selvinä hetkinä on koko ajan pelko rinnassa ja tietysti toivoisin, että voisin kutistaa hänet minikokoiseksi ja kantaa käsilaukussa mukanani missä ikinä olenkin, ettei hän pääse retkahtamaan :smiley:
No, se ei tietenkään onnistu…

Minkälaista oma elämäsi on? Mitä harrastat? Oletko töissä ja onko työsi mukavaa? Kerroit ettet voi tyttöjen kanssa tästä asiasta jutella. Oletko miettinyt Al-Anonia? Siellä saisit jakaa tuntojasi niiden kanssa, jotka mahdollisesti elävät samassa tilanteessa. Oma elämä on valtavan tärkeä asia, muuten käy helposti niinkuin sanoitkin: ‘toisen ihmisen tarkkailuun voi helposti uppoutua täysin’.

Hei uusitäällä,
Oleko huomannut, että seurustelet kahden henkilön kanssa; toinen on se hurmaava, johon ihastuit toinen on se ärsyttävä, joka häviää lumisateeseen narkkariystävänsä kanssa? Ja näin se jatkuu. Halusit tai et. Sinä olet seurustellut muutaman kuukauden, minä elin tällaisen ihanan/inhottavan ihmisen kanssa/vierellä kolmattakymmenettä vuotta. Vuosien mittaan narkomaanimies hävitti pikkuhiljaa sen alkuperäisen. Kolme vuotta sitten hautasin lasteni isän ja sen miehen, jota alunperin rakastin. Siksi, että se narkomaanimies vei voiton.

Näin ei aina tarvitse käydä, mutta jos olisin sinä, en lähtisi tähän pitkään kamppailuun. Oletko lukenut täällä muita viestiketjuja? Katso ainakin " Päänpurkua narkomaanin- alkoholistin…" ja “Löytyykö kannabiksen…” viestiketjut.

Tämä saattaa sinusta kuulostaa kauhean tylyltä, mutta… . Itse kävin 80-luvun loppupuolella Irti huumeista ry:n vertaistukiryhmässä Helsingissä. Muistan vielä sen kuin eilisen päivän. Kerroin poikaystävästäni. Minulle sanottiin silloin aika suoraan, että minun kannaltani olisi parasta, jos ymmärtäisin lopettaa suhteen. Ajattelin: “Miten julmaa. Minä kyllä haluan auttaa miesystävääni”. Uskoin siihen oikeasti. Meillä oli ollut kymmenen ihanaa vuotta ennen ja monta vuotta jälkeen sen, mutta loppuviimein, en kyennyt muuttamaan häntä. Mikä tärkeintä, hänellä ei ollut riittävää motivaatiota tai kykyä lopettaa aineiden käyttöä.

Tällä palstalla olemme huomanneet, että nämä asiat eivät ole erikoistapauksia.

Mieti, jaksatko lähteä tälle pitkälle tielle? Ystäväsi voi parantua tai sitten ei. Itse uskon, että huumeiden käyttäjällä on taustalla usein jokin psyykkinen sairaus, joka vaatii hoitoa. Tai voi olla, että jokun henkilön neurologia häiriintyy herkemmin kemiallisista aineista.

Terveisin
ohjaaja Jekateriina

Moi

Toistaiseksi olen sillä tiellä… totta kai rinnassa kalvaa koko ajan pelko siitä, milloin tilanne romahtaa, mutta mutta… alan pikkuhiljaa oppia hänen tapojaan ja tuntea häntä paremmin ja ironista kyllä, olen oppinut valtavan paljon itsestänikin tässä. Aika näyttää miten käy.
Juuri nyt menee hyvin. Elämä on täynnä rakkautta :slight_smile: Tiedän että repsahdus taas tulee ja että se tulee sattumaan, mutta pakko tämä kortti on nyt katsoa läpi.

Hmm… Tavallaan tuo on sama tilanne, kuin yrittäisi selittää “viihdekäyttäjälle”, että hän on tuhon tiellä. Ei sitä ymmärrä tai halua uskoa. Tämä on minun elämäni ja minä tiedän parhaiten. Ei siinä paljon muiden neuvot auta. Rakkaus sokaisee. Tiedän sen omasta kokemuksesta.

…tämä nyt sattui silmiin : ei voi nukkua!

Kirjoitan nyt ensimmäistä kertaa. En tiedä mihin takertuisin. Rakastan lastani yli kaiken …samalla olen pettynyt ja jopa vihaan häntä…ja sitten taas rakastan. Elämä tuntuu helvetiltä. Pelkään älyttömästi ja tuntuu, ettei tulevaisuutta ole. Minua väsyttää niin että koskee.

Hei äippäminäkin,

tutut on tunteet. Onko sinulla minkäikäinen rakas lapsi, tyttö vai poika? Onko jo kauan käyttänyt , minkälaisessa tilanteessa olet? Omani on pian 20-vuotias poika, joka aloitti jo 15 v kokeilemaan sitä sun tätä ja lopulta jäi subu-koukkuun 17-vuotiaana. Nyt ei paljoa muuta käytä kuin subua pitämään viekkarit poissa, joten suurimmaksi osaksi täysijärkisenä muutamaa retkahdusta amfetamiiniin ja bentsoihin lukuunottamatta. Yrittää vähentää subua itsekseen, mutta vaikealta näyttää. odottelen, että olisi valmis laitoshoitoon lähtemään.

Enää ei koske niin paljon kuin tuolloin 3 v sitten :open_mouth: , mutta aina hän on mielessäni ja vähän varpaillaan olen vieläkin, kun soittaa. Retkahdukset tapahtuu yleensä silloin, kun on ollut pitempään vain kodissaan yksin ja sanoo, että äiti mulla ei oo elämää… Subu viekkareissa on vaikea opiskella tai tehdä töitä. kaverit ovat kaikki käyttäjiä, eikä uusia yksin kotoonta löydä. Tämä on vaikea kierre. On kyllästynyt päihteisiin, säätämiseen, petkutuksiin, hyväksikäyttöön jne.

Suurimmaksi osaksi nykyään on ilo jutella hänen kanssaan ja toivoa on:) Mutta oli aika vielä vuosi sitten, kun pelkäsin joka päivä hänen henkensä puolesta ja oli nämä äärinmäiset tunteet mukana :cry:

Et ole yksin :exclamation: irjoittaessasi tänne ehkä saat hieman helpotusta. Kotikanavan puolella on muutama pitkä ketju narkomaaniäitien vuodatuksista myös. Kannattaa lukea :exclamation: Voimia :exclamation:

Hei äippäminäkin, hyvä että olet tässäkin osioissa mukana. Jos olet jo aiemmin kirjoittanut enemmän tilanteestasi, kerrotko mistä se löytyy. Ellet ole jo aiemmin kirjoittanut tilanteestasi ja lapsesi tilanteesta, niin kannustan sinua kirjoittamaan. Jaksaisitko?

Kiitos tuesta ja kannustuksesta kirjoittaa.
Tämä erilaisten huumeiden värittämä elämä alkoi jo 12 vuotta sitten. Ensin alkoholi, sitten erilaiset lääkkeet, kannabis - ja Luoja ties mitä kaikkea muuta. Vuosien varrelle on mahtunut rahan kiristystä, väkivaltaisuutta, itkua, itsemurhayrityksiä, laitoshoitojaksoja, avohoitokäyntejä, rakkautta, raivoa, vihaa…ja väsymystä. Poikani on nyt 26 vuotta ja elämän perusasiat ihan hukassa. Olen taistellut tuulimyllyjä vastaan ja yrittänyt säilyttää kulissit. Välillä tekisi mieli heittää hanskat nurkkaan, olla vastaamatta puheluihin ja keskittyä ihan muuhun, kuin huumeiden sekaiseen jammerrukseen. …Mutta sitten kuitenkin : minkälainen äiti olisin, jos lapseni hylkäisin - eihän hänellä ole montaakaan muuta kuin minä…

Hei Äippäminäkin, olen pahoillani kaikesta kamaluudesta mitä olet saanut kokea ja kestää kuluneiden 12 vuoden aikana. Onko sinulla vertaisryhmästä aiempia kokemuksia? Onko tämä ensimmäinen kerta, kun tästä asiasta kirjoitat ja puhut?

Tuo kuvaamasi poikasi tarina ja hänen huumeriippuvuuteen sairastumisensa elinkaari on meille ohjaajille ja myös muille vilpolalaisille tuttu. Itse olen sen kuullut ja lukenut satoja kertoja erilaisissa yhteyksissä, ja aina se on yhtä koskettava ja niin monia tunteita sisälläni herättävä. Ja koska lapsen huumeidenkäyttö vaikuttaa aina koko perheeseen, minua erityisesti koskettaa läheisten myötäsairastuminen varsinaisen huumeidenkäyttäjän ohella. Siksi kysynkin, miten itse voit juuri nyt? Saatko nukutuksi yöt? Jaksatko töissä? Mitä muita oireita itsessäsi havaitset?

Minä ja kaikki vilpolalaiset haluamme auttaa sinua kaikin mahdollisin tavoin, keinoin ja kikoin. Nyt on tärkeää, että et menetä toivoasi, sen pitää säilyä vaikka itsestäsi tuntuu ja näyttää kuinka pahalta ja synkältä tahansa.

Ja nyt muut vilpolalaiset eli kohtalontoverit: mitä palautetta teillä on Äippaminälle? Antakaa näppiksen laulaa!

Hei äippäminäkin

Voisitko ajatella, että poikasi 26v on kuitenkin aikuinen, vaikka sinulle hän on kuitenkin oma rakas lapsi. 12 vuotta on pitkä aika ja ymmärrän, että olet loppu :cry: Jos pystyisit päästämään irti. Kertoisit pojallesi rehellisesti, että et enää jaksa. Rakastat, mutta aikuisena annat hänen elää omaa elämäänsä ja elät itse omaasi. Kerro myös, että haluat laittaa itsesi kuntoon, jotta pystyt auttamaan ja tukemaan, sitten kun ja jos hän on valmis muutokseen. Vähän niinkuin lentokoneessa, että ensin itselle happinaamari, jotta pystyy sen lapselle avittamaan.

Voimia kovasti sinulle :exclamation: