Eipä mitään juhanikari.
Kyllä sellaisia kausia on aiemmin ollut, että pullo mennyt nätisti töiden jälkeen. Nyt en ihan muista, milloin olen pullon alkuillasta kulauttanut. Mutta nuorempana joo se oli tapanani. Olinkin laiha.
Huhheijakkaa…
No niin, reilu vuosi mennyt aloitusviestistä. Tavoitteena oli siis “salonkikelpoinen” alkoholinkäyttö, eli vain harvoin ja vain hyvässä seurassa.
Onnistuiko se? Määrällisesti, kyllä. Parasta oli se, että arkena/viikon aikana hörppiminen jäi. Perjantait ja lauantait tuottavat edelleen tuskaa: “no voinhan mä ottaa mitä välii kun ei oo töitäkään”.
Rehellisesti sanottuna joskua tuskan kestää, joskus ei. Juominen on kuitenkin vähentynyt 15-20 prosenttiin entisestä. Toki voisin petrata.
Mutta haluanko petrata? Suoraan sanottuna en. Ajatus arkkuun menosta vuosikymmenien absolutismin jälkeen…ei ei ei. Minulla on oltava se takaportti, että jos taivas tippuu päälle, voin lääkitä viinipullolla.
Ja mitä on salonkikelpoinen juominen? Sitä voi kysyä Juhani Seppälältä, joka - edelleenkin - mielestäni teki kaikille tissuttelijoille oikein emäkarhunpalveluksen kertomalla omasta (menestyksekkäästä ja taudittomasta) elämästään alkoholin suurkuluttajana.
Tässä mietin jatkoa. Onko elämä parempaa selvempänä? No miten sen nyt ottaa. Ei se ainakaan tunnu kovin loisteliaalta.
Mikä on erilaista? Nukkuminen, stressinsietokyky, paino on laskenut, ulkonäkö freesi. Totta kai plussaa, mutta missä HURMIO ja IHANUUS?
Eikä “vähän parempi” riitä? Joo-oo…mutta miksi en ole ahkerampi, luovempi, aikaansaavempi, parempi, tavoitteellisempi?
En tiedä. Ehkä ne omat kyvykkyyden rajat tuli koeteltua jo ennen kuningas alkoholia; tuossa 19-30-ikävuosina? Miksi elämän pitäisi olla parempaa tai antoisampaa päälle 4-kymppisenä?
–jatkuu—
Luin ketjusi, paikoitellen tarkasti, paikoitellen kursorisesti. Olet perusteellisesti ja ammattitaidolla miinoittanut mahdollisen ja mahdottoman kritiikin niin, että pitäisi olla jotakin aivan uutta sanottavaa, jos jonkin eriävän mielipiteen aikoo tuoda esiin. Uskon kuitenkin, että aika on antanut minulle perspektiiviä josta käsin voin puhua; pitkät vuodet viinaelämää ja pitkät vuodet viinatonta elämää.
Juopottelun teknisen ja psyykkisen puolen tunnistan kirjoituksistasi. Tunnistan myös ajatusmaailmasi, jonka fokus on alkoholi. Tunnistan ne omasta itsestäni. Tässä on ajatelmani ydin: eroon pääseminen elämästä jota kutsun viinaelämäksi. Viina (alkoholi, miten vain) hallitsi tietoisesti ja/tai tiedostamattomasti koko elämääni kolmekymmentä vuotta ohjaten ja rajoittaen käyttäytymistäni, ajankäyttöäni, kaikkia työ-, viikonloppu- ja lomasuunnitelmiani. Se oli kuin pallo jalassani. Aluksi viinaelämä oli mukavaa, rentouttavaa, jännittävää, haastavaa ja krapulat siedettäviä. Lopuksi se oli psyykkistä ja fyysistä tuskaa, ahdistusta, melankoliaa ja pysyvää atavistista pelkoa.
Koettuani henkisen murroksen jota en tässä lähde tarkemmin kuvailemaan pääsin eroon alkoholista. Kun etäisyyttä kertyi, viinaelämä jäi taakse, näköalat avartuivat eikä alkoholi enää ollut muita kemiallisia yhdisteitä kummempi. Se ei enää ollut elämäni fokus. Koin jotakin johon en löydä tarkempaa ilmaisia kuin kulunut vapaus - mutta sitä se oli.
Ohjeita tai neuvoja en anna, kerronpahan näin syysillan kääntyessä yöksi miten minulle kävi.
Kiitos kryptisestä viestistä, 6000 
Kyllä minä myönnän ihan auliisti, että olen alkoholisti. Myönnän senkin, että kuten kaikki muutkin, salaa kuvittelen, että “no mun tilanne on erilainen kuin muiden juoppojen”. Ja tämähän on suomeksi rautalangasta taivutettuna yhtä kuin “ok voin olla vähän juoppo mutta ei mulla oikeesti mitään ongelmaa ole.”
Se vaan että vaikka niitä tosiasioita kuinka yrittää tunnistaa ja tunnustaa ja sisäistää, ei mikään oikein kunnolla kuitenkaan muutu.
En ole koskaan kokenut mitään ns. pohjaa, joka on shokeerannut muuttumaan. Ehkä se on tuolla jossakin odottamassa.
Ja elämä nyt on elämää, aika tasapaksua se on, joi tai ei. Odottelen kai turhaan jotakin kummallista valaistumista, jonka ansiosta vaihdan työpaikkaa, muutan ulkomaille, kirjoitan kirjan tai mitälie utopistista. Se on kiva kuvitella, että joo, en mä oikeen oo saanut mitään aikaiseksi, kun olen tällainen viinalle perso, hehehehehehe. Vaikka totuus on, että ihan yhtä vähän olis saanut aikaan, vaikka ei olisikaan ryypiskellyt.
Kyynistä? En minä tiedä. Se on, mitä se on.
En tarkoittanut kirjoitustani kryptiseksi. Sellainen se kai kuitenkin on, koska en onnistunut saattamaan viestiäni perille.
“Tässä on ajatelmani ydin: eroon pääseminen elämästä jota kutsun viinaelämäksi. Viina (alkoholi, miten vain) hallitsi tietoisesti ja/tai tiedostamattomasti koko elämääni kolmekymmentä vuotta ohjaten ja rajoittaen käyttäytymistäni, ajankäyttöäni, kaikkia työ-, viikonloppu- ja lomasuunnitelmiani.”
Tätäkö tarkoitit? Kyllä minä tämänkin ilmiön ymmärrän.
Sano suoraan vaan mitä haluat sanoa, ja jos tulee vanhan kertausta, sehän on oppimisen äiti. Eikä tämä muutenkaan ole hissuttelu-, hyssyttely, tai kautta rantain -ketju.
Lauantaita itse kullekin säädylle!
Karmea flunssa vaivannut jo pari viikkoa, mukavan rohea viskibasso ja kumajava syvä yskä. Yhden päivän raskin olla saikulla (sana mitä muuten vihaan), muuten olen ilahduttanut kollegoita erinäisillä niisto- ja kröhävariaatioilla. Kaikki ovat meillä vuorotelleen olleet samassa taudissa.
Syyskuun juomapuoli meni näin: yhdet-kahdet kuohuvaiset konttorilla syntymäpäivien kunniaksi; yksi erittäin iloinen viini-ilta parhaan kaverin kanssa eräässä keskustan baarissa. Omin jaloin horjumatta kotiin, kaverille piti tilata taksi.
Sitten oli vielä se perjantai, kun istuttiin konttorilla iltaseiskaan, että saataisiin projekti loppuun. Silloin menin kyllä viinipullon kanssa kotisohvalle, vaikka tätä käytöstä ei pitäisi yhtään sietää.
Paremmin kuitenkin kuin esim. vuosi sitten. En tiedä, pystynkö parempaan. Jos mut viedään juhlimaan tai meillä on työpaikan pikkujoulut, kohotan kyllä maljan ja viidennenkin. Onko tämä niin paha, en minä tiedä. Kai se jollakin tasolla on, kun piti oikein kirjoittaa mustana valkoiselle.
Tänään siivous- ja kokkauspäivä. Vessan jo pesinkin, kohta tiskien kimppuun.
Sen ydin mitä haluan ja yritän sanoa on tämä:
[size=85] Kun etäisyyttä kertyi, viinaelämä jäi taakse, näköalat avartuivat eikä alkoholi enää ollut muita kemiallisia yhdisteitä kummempi. Se ei enää ollut elämäni fokus. Koin jotakin johon en löydä tarkempaa ilmaisia kuin kulunut vapaus - mutta sitä se oli.[/size]
Elämä ilman minkäänlaista suhdetta alkoholiin on mahdollinen, vaikka olisi ollut siitä riippuvainen. Tietyssä mielessä paluu viattomuuden aikaan. Ei mielitekoa, ei ahdistusta eikä syyllisyyttä alkoholin takia, ei pelkoa eikä toivoa retkahtamisesta, täydellinen ero, juomisajat ovat vain haipuva muisto muiden muistojen joukossa. Kokemusta on vaikea vangita sanoihin, mutta minun elämästäni se on tehnyt enemmän elämisen arvoista.
Hienosti olet onnistunut vähentämisessä, mitä luin sinun aiemmasta alkoholin käytön tiheydestä. Voisi varmaan sanoa, että aika onnistunut vuosi? Siihen, pitäisikö tilanteen olla jotain enemmän, kun tuossa itsekin mietit, en osaa sanoa, jokaisen oma asia. Huimasti olet kuitenkin vähentänyt. Minun ns. pohjani omalla kohdallani oli kai, kun huomasin, että viiniä alkoi tehdä mieli arkenakin. Se oli minulle liikaa, koska silloin tiedän, että homma on karannut lapasesta. Mitään katastrofaalista ei ole sen kummemmin tapahtunut. En ole nolannut itseäni, loukannut, ei ole sattunut onnettomuuksia. Ei siis mitään konkreettista pohjaa. En tiedä haluanko täysin raitista elämää, en ehkä, mutta riippuu ihan siitä kuinka riippuvaiseksi tuosta aineesta osoittaudun. Onko riski, että juominen lisääntyy taas. Samaa siis mietiskelen kuin sinäkin.
Tuplat pois.