Olen lukenut näitä tarinoita viime viikonlopusta asti ja ajattelin, että kirjoitan nyt omankin tilanteeni tänne ”auki”. Toisaalta tuntuu, että maalaan piruja seinille ja näen asiat mustempina kuin ne ovatkaan, toisaalta taas tältä keskustelupalstalta olen saanut aika paljon vahvistusta siihenkin että ne ensimmäiset hälytysmerkit on tarpeen ottaa todesta kun on puolison juomisesta kyse.
Olemme molemmat reilu kolmekymppisiä, lapsia meillä ei vielä ole mutta kovasti lasta molemmat haluaisimme. Naimisissa olemme olleet vasta vähän aikaa, mutta tunteneet jo viitisen vuotta ja olleet läheisiä ystäviä tutustumisestamme asti. Mieheni isä on minun nähdäkseni alkoholisti, eläkkeellä nyt mutta juo edelleen kai aika paljon, miehen sisarusten kanssa olen asiasta enemmän puhunut ja he ovat kertoneet että nuorempana isän juominen ja käytös humalassa oli hyvinkin rankkaa. Omassa lapsuudenkodissani taas alkoholia käytettiin täysin normaalisti, voisi ehkä sanoa sivistyneesti, sitä oli kyllä tarjolla juhlissa jne. mutta en lapsena koskaan nähnyt vanhempiani humalassa tms. Molemmat isoisäni taas joivat siten kun kai valtaosa sodankäyneestä sukupolvesta.
Mieheni on tähän asti elänyt varsin alkoholinkäyttömyönteistä elämää – pitkäksi venähtänyt opiskeluaika, välillä työskentely ulkomailla, rankkaakin ryyppäämistä harrastavat kaverit, miesporukan kosteat metsä- ja kalareissut jne. ovat kaikki rummuttaneet sitä että juominen on normaalia ja hyväksyttävää ja jos se ei aina olekaan johtanut onneen ja autuuteen, niin jotenkin mieheni sanoo alistuneensa ”kohtaloonsa”, ja todenneensa, että tällaista tämä poikamiehen elämä nyt on. Hänen juomisensa on sekä harventunut että vähentynyt viimeisten ehkä 1,5 vuoden aikana, mikä johtuu varmaankin opiskelujen loppumisesta ja parisuhteestakin. Silti olen taipuvainen ajattelemaan, että esim. vauvaperheen isäksi hänen juomisensa on edelleen liiallista – lähtötilanne kun oli se, että hän joi kuitenkin hyvin säännöllisesti ja hyvin paljon kerrallaan, ja siitä vähentäminen oli kyllä edellytys sille, että koko suhteemme ylipäänsä syveni muuksi kuin ystävyydeksi. Miehen alkoholinkäyttö ei sinänsä (ainakaan tällä hetkellä) häiritse arkeamme oikeastaan millään tavalla, meillä on kaappi täynnä alkoholia ja ne siellä myös pysyvät tai hupenevat yksi pullo kerrallaan kavereitten kanssa tai kahden kesken. Tilanne on siis siinä mielessä oikeinkin hyvä.
Se, mikä minua kuitenkin huolestuttaa, on mieheni toistuvat överit juomisen suhteen. Hänellä on ollut koko sen ajan, kun olen hänet tuntenut, taipumus varsinkin väkevien suhteen vetää mallia ”tolkku tyystin poissa” –olevia kännejä. Kerran tällainen älytön juominen on johtanut putkareissuun, lukuisia kertoja siihen, että kaverit (minä joskus takavuosina mukaan lukien) ovat saaneet talutella häntä bileistä kotiin. Miehellä ei välillä toimi minkäänlainen harkintakyky tai ylipäänsä aivotoiminta sen suhteen, miten paljon ja miten nopeasti raakaa viinaa voi juoda, ja lopputulos on näinä kertoina aina yhtä masentava. Puhuimme tästä paljon silloin kun suhteemme muuttui kaveruudesta parisuhteeksi, ja kerroin että olen asiasta huolissani. Mieskin myönteli.
Suhteemme aikana ensimmäiset överit tapahtuivat viime kesänä. Mies joi sukujuhlissa isänsä ja kaverinsa kanssa aamuun asti ja oli täysin holtittomassa kunnossa, vastenmielinen ääliö, ei minulle mitenkään ilkeä tai väkivaltainen mutta, no, kyllä te tiedätte. Miten umpihumalassa sopertelevaa ja hoipertelevaa idioottia voisi kunnioittaa tai arvostaa. Jätin miehen nukkumaan anoppilaan ja lähdin ystäväni luo, illalla kävin vain hakemassa tavarat ja menin samaiseen paikkaan yöksi. Mies jäi pihalle itkemään. Sen jälkeen käytiin monta päivää keskustelua miehen juomisesta yleensä, siitä, miltä se minusta tuntuu, miksi olen niin huolissani jne. Keskustelu oli minusta hyvä ja järkevä, mies myönsi ongelman, myönsi senkin että olen oikeassa, ja lupasi parantaa tapansa. Olin tyytyväinen ja uskoin, että fiksu puolisoni tajusi kyllä asian ytimen.
No, viime viikonloppuna kävi sitten sama juttu. Olimme yhteisten kavereitten luona, miehet joivat väkeviä, menimme tyttöjen kanssa saunaan ja kun sieltä palasimme, oli mies siinä kunnossa ettei saanut sanaa suustaan. Olin NIIN vihainen ja surullinen ja pettynyt ja nolo ja vaikka mitä muuta, etten tiennyt miten päin olisin! Jäimme yöksi kavereitten luokse, seuraavana aamuna kävin heittämässä miehen ja auton kotiin ja menin omiin harrastuksiini. Illalla taas samat keskustelut kuin kesälläkin, tällä kertaa tosin vielä vakavampaan sävyyn.
Kysyin mieheltä jo kesällä, mikä on hänen vastauksensa seuraavaan kysymykseen: Miten me voimme elää yhdessä sovussa ja yhteisymmärryksessä kun hän juo tuolla tavalla, ja minua se ahdistaa, pelottaa ja suututtaa? Mikä on se ratkaisu, millä nämä kaksi asiaa yhdistetään? Miehen vastaus oli tietenkin kesällä se, että no hän tietysti lopettaa tolkuttoman juomisen. Nyt sanoin, että se ei VOI olla enää vastaus, kun kerran on käynyt ilmi että hän ei siihen pysty.
Koko alkuviikko on mennyt tätä soppaa selvitellessä. Mies on itkuinen ja pahoillaan, soimaa ja syyttelee itseään, pyytelee anteeksi ja sanoo ettei missään tapauksessa enää halua loukata minua tai pahoittaa mieltäni tai saada minua pelkäämään tai olemaan huolissani tulevaisuudesta. Minä olen sanonut, että annan kyllä anteeksi mutta en sikäli armahda, että asia on ihan oikeasti vakava ja pelottavakin, ja että tuo tolkuton juominen on ongelma, jota EN kerta kaikkiaan HALUA elämäämme, ja sillä siisti. Olen ajatellut, että jospa nyt suhteen alkuaikoina minulla olisi vielä tilaisuus jotenkin saada mies tajuamaan, että hänen pitää kiinnittää huomiota juomiseensa ettei se pahene ja ettei tästä tule isompi ongelma. Mies on siinä mielessä kyllä osoittanut varsin fiksua lähestymistapaa, että sanoi itse että ei hän halua jatkaa näin eikä itsekään halua käyttäytyä noin tyhmästi, ja oli myös käynyt katsomassa jotain Päihdelinkin sivuja ja miettinyt juomistaan ja tullut esim. siihen lopputulokseen, että jättäisi väkevien juomisen kokonaan pois kun niistä ne ongelmat aina johtuvat, ei viinin tai oluen kanssa ikinä ole tuohon kuntoon itseään juonut.
Minulla on neuvoton olo. Toisaalta tuntuu, että mies ihan oikeasti haluaa itsekin muutosta tuohon tolkuttomaan juomiseensa, toisaalta taas tuntuu että haluaa sitä vain siksi, ettei minulle tulisi niin paha olo. Mitä jos minun paha oloni jossain kohtaa lakkaa merkitsemästä hänelle sitä, mitä se nyt merkitsee? Mitä jos mies ratkeaakin jossain vaiheessa ryyppäämään rankemminkin? Voinko minä tehdä asialle mitään, voimmeko yhdessä yrittää jotenkin ennaltaehkäistä tuota kauhuskenaariota? Mitä jos jossain vaiheessa tulee jotain vastoinkäymisiä, jotka saavat miehen juomaan? (On tosin työttömänä nyt valmistumisen jälkeen, eikä se ole ainakaan n. puolen vuoden aikana vielä mitään muuttanut miehen juomatavoissa, kuten sanottua, se on yleisesti ollut pikemminkin vähenemään päin.) Tuntuu siltä, että toisaalta voin antaa kyllä anteeksi tuon repsahduksen, mutta toisaalta taas jossain sisällä kaikuu koko ajan pieni epäilevä ääni, joka kysyy, voitko sittenkään luottaa kokonaan… En ole itse mikään teräsrouva, pikemminkin vähän heiveröinen ja helposti masentuva, ja tiedän että esimerkiksi tuo vauva-asia on sellainen, että tarvitsen siihen miehen osallistumista omilla täydellä 50 prosentillaan, tuntuu ihan ylivoimaiselta ajatella että pitäisi hoitaa lapsi JA samalla murehtia miehen juomisesta, minusta ei varmaankaan olisi siihen. Eikä minusta ole myöskään miehen poliisiksi tai vartijaksi, en minä koe tehtäväkseni mennä hänelle sanomaan että ”nyt riittää tältä illalta” tms, jos ei sitä itse kerran älyä niin ei kai se äly sinne päähän ulkoa päin mene.
Olen yrittänyt nyt miehelle sanoa, että käännetään katse tulevaan ja pohditaan mieluummin yhdessä sitä, miten hän voisi paremmin hallita tuota omaa juomistaan ja estää tällaisten repsahduksien tapahtumista tulevaisuudessa. Silti jotenkin vaan pelottaa – tilanne ei nyt ole varmasti läheskään niin paha kuin monilla tätä lukevilla, mutta en millään haluaisi sen muuttuvankaan tästä yhtään pahempaan suuntaan!
