Ei alkoholisti - vielä, vaiko sittenkin?

Kotikanava
21

Hei, nimimerkki ”pakko kysyä”. Halusin vastailla jo aiemmin, mutta itselläni on nyt energiat menneet oman elämäntilanteeni pohdintaan. Uskomattoman raskas päätös luovuttaa suhteessa, nyt on alkuvaiheen viha ja varmuus haihtunut ja tilalle tullut suru ja epäilykset, josko teenkin virheen kun olen lähdössä. Niin paljon hyvääkin on takana, ja niin paljon molemmat vielä rakastaa. On pitänyt palata omiin kirjoituksiin tänne palstalle jotta muistaa, että tässä mahdollisessa erossa on kuitenkin oikeat syyt taustalla: haluan henkilökohtaisesti viettää elämää, jossa alkoholi ei kuulu joka viikonloppuun, itsellänikin taipumusta masennukseen, ja tämä ristiriitainen tilanne, kun toinen juo useammin ja enemmän kuin minä (ja siihen liittyvät kahnaukset), ei omalla kohdallani tule aiheuttamaan kuin oman romahdukseni jossain vaiheessa. No, ei tehdä tästä nyt eropalstaa kuitenkaan… eikä mielenterveyspalstaakaan :wink:

”Pakko kysyä”, ihana kuulla, että olet löytänyt tasapainon ja onnen erosi jälkeen. Voin kuvitella, mitä sinusta tuntuu uuden miesystävän juomisen suhteen. Epäilet, onko sinulla oikeaa syytä olla levoton, mutta sinullahan on todellinen syy epävarmuuteesi kokemustesi jälkeen! On todella hankala sanoa, millaisista määristä alkoholia on syytä huolestua. Kohtuukäyttäjäksi kutsuisin miestäsi ainakin siitä syystä, ettei hän koskaan juo kunnolla humalaan. Toisaalta, jos sinua ahdistaa 3 – 4 kertaa viikossa tapahtuva olutpullojen korkkailu, en ihmettele. Kuulostaa paljolta. Miten suhtauduit alkoholia kohtuullisesti käyttäviin miehiin niiden kolmen vuoden aikana, kun olit sinkku? Paljonko itse joit sinkkuaikoina, ja millaisia toiveita asetit tulevalle parisuhteelle juomisen suhteen? Juot kuitenkin välillä itsekin, joten kuulostaisi siltä, että kohtuukäyttö voisi parisuhteessanne onnistua ihan hyvin, kunhan opit luottamaan mieheen. Meidän kohdallamme näen itse jo punaista, kun edes ajattelen alkoholia, joten on vaikeampi löytää sitä kultaista keskitietä, joka molempia osapuolia tyydyttäisi. Onkohan se mullekin sitten ainoa vaihtoehto täysraitis mies…

Sinulla on oikeus puhua miehen juomisesta niin suoraan, että voit rauhassa oppia nauttimaan suhteestasi – ei mitään ahdistuksia enää maton alle, niitä olet varmaan saanut lakaista sinne ihan tarpeeksi edellisessä suhteessasi. Rehellisyyttä itselle ennen kaikkea, sitä yritän itsellenikin toitottaa. Ja älä nyt ainakaan itseäsi arvostele alkoholimäärien laskemisesta: siitä, että haluat vain tietää missä mennään. Itseäsihän sinä vain siinä suojelet.

22

Jaahas, enpäs huomannut että tälläkin keskustelulla oli toinenkin sivu jo olemassa… Heitin oman kommenttini tohon sun ensimmäiseen viestiin… Onhan se toisaalta niin, että pelkojen kanssa eläminen on sama kuin ei eläis ollenkaan… Täällä tais aikaisemmin puhua tämmöinen yliherkkä parisuhteeseen pettynyt kyyninen :wink:

23

Löysin tänään hurmaavan sitaatin. Osoittanee sen, että wanha, sokea kanakin osuu jyvään silloin tällöin :slight_smile:

‘Älä hylkää unelmiasi!
Kun ne ovat kadonneet,
olet ehkä vielä olemassa,
mutta olet lakannut elämästä.’

24

Kiitos vastauksestasi ei_enää. Olen tätä aivojumppaa tehdessäni päätynyt päätelmään, että miesystäväni on kohtuukäyttäjä. Näillä pelimerkeillä siis mennään, toistaiseksi :slight_smile: En heitä upeaa suhdetta romukoppaan omien pelkojeni vuoksi. Elämä kantaa, jos siihen luottaa. Ja eiköhän se KV:kin ole minun puolellani, luotan siihen että teen tänään oikeita ratkaisuja. En jaksa miettiä enää kovin kauas tulevaisuuteen… Päivä kerrallaan, kuten alkoholistitkin sanoo. Ehkä tärkeintä oli saada tämä asia pois sisältäni, pohtia sitä täällä, koska se oli vallannut liian paljon tilaa pääkopassani.

Kysyit miten suhtauduin juoviin miehiin sinkkuvuosinani… Huonosti :laughing: Mikään ei saanut minua perääntymään yhtä nopeasti kuin kännissä oleva mies. Tarkkailin juomatottumuksia ja tapoja kuin salapoliisi, jos treffikumppani sattui vaikka kertomaan, että “veti joskus perskännit” niin ne oli sitten viimeiset treffit. Ehkä sen vuoksi tämä nykyinen mieheni vetikin niin paljon puoleensa, että varsinaisesti kännissä en ole häntä nähnyt koskaan.

Oma alkoholinkäyttöni on nyt suunnilleen samaa kuin sinkkuaikoinani. Saatan joskus irroitella, silloin juon max.4-5 alkoholiannosta, ja lopputunnit vettä. En pidä siitä, että menetän kontrollin, en ikinä juo itseäni tolkuttomaan tilaan, tai pahoinvoivaan… En itke enkä tunteile, vaan olen “pikkusievässä” ja iloinen höpöttelijä. Tämä siis noin parin kuukauden välein, riippuen mitä kekkereitä/työpaikan juttuja sattuu olemaan.

Käyn usein ulkona syömässä, jos syön illallista juon yleensä lasin punaviiniä. Ja kotona, joskus saunan jälkeen, yhden oluen. Eli olen siis hyvin “minimalisti” juomatavoissani, kaiketi :open_mouth:

Tosin, pakko myöntää, että kulutus on vähän lisääntynyt nyt seurusteluni myötä. Juuri tuon ulkona syömisen, ja viihde-viikonloppujen vuoksi. Tarkemmin kun ajattelee, niin tuo kerran kahdessa kuussa kapakassa on tainnut vaihtua kerran kuussa tapahtuvaksi… :open_mouth: Mutta SILTI. En ole huolissani itsestäni. Alkoholi ei juomana minua ällötä, eikä sen käyttäjät, paitsi ne jotka vetävät sitä liikaa ja humalahakuisesti. (Esim. BB:n Sami, tosi symppis tyyppi selvinpäin, kännissä sellainen humalahakuinen mokeltaja, että en viihtyisi sekuntiakaan samassa seurassa.)

…Ymmärrän hyvin ei_enää, että olet saamassa tarpeeksesi, ja haluat pois omasta suhteestasi. Minä tein avioliitossani eron ensin mielessäni, ja lähdin vasta kun olin aivan varma. Viimeiset vuodet olikin sellaista turhaa teatteria, surin suruni etukäteen, järjestelin asioita, ja kun lopulta lähdin, tein sen kerralla ja näyttävästi. Enkä ole hetkeäkään katunut. Kaikki meni paljon paremmin kuin osasin edes odottaa. Al-anon auttoi monessa asiassa, ja se miten kivulias ja rikki olin, selvisi vasta paljon myöhemmin. Anonissa kun voi ja uskaltaa olla heikko ja palasina, avioliitossani minun piti olla koko ajan vahva ja askelta edellä. Järjestellä, holhota, huoltaa, mahdollistaa :slight_smile:

Kun lopulta uskalsi myöntää itselleen, että on oikeasti heikko, voimaton ja kipeä, niin hetken rypi häpeässä (miten minä VOIN olla tässä tilassa, kaiken henkisen taistelun ja monen vuoden vahvuusharjoitusten jälkeen!) mutta kun siitä häpeästä pääsi irti, niin olo oli uskomattoman hyvä.

Tuntui kuin vuosikausien ahdistus olisi nostettu harteilta pois. Minulla oli LUPA olla heikko, sairas, huono ja masentunut. Silti kelpasin.

…Suosittelenkin al-anonia kaikille alkoholistin läheisille, on sitten eromassa tai jatkamassa suhdetta, se todella auttaa! Ja antaa niitä työkaluja, joilla pärjää huonompinakin päivinä.

Kiitos Cricket hienosta runosta, se on niin totta… haaveista ja unelmistaan ei saa luopua koskaan.

25

Heippa taas,

Nimimerkit Siivekäs ja pakko kysyä, jäin miettimään, kuinka teillä loppuvuosi meni miestenne kanssa. Erityisesti Siivekäs (jonka kertomaan samastun enemmän): ovatko alkon käyttöön liittyvät lupaukset pitäneet huushollissanne?

Itse yritän nyt toipua erosta, sehän siinä sitten tuli. Kuukauden asunut yksin, ja yllättävänkin helppoa, erittäin eheyttävää elämää ollut sen jälkeen. Nyt joulunpyhät saivat kaipaamaan miestä ja paljon. Aika alkaa kultaamaan muistoja, siksipä tällä palstalla pyörähdän edelleen säännöllisesti, että muistaisin, mikä johti eroon. Päivä kerrallaan eteenpäin…

Kirjoitelkaahan kuulumisia!

26

Hei! En ole käynyt täällä nyt hetkeen mutta tuli äsken mieleen, että voisi vilkaista tätä keskustelua jos on tullut jotain jatkoa ja olihan sitä. Vastaan ensin kysymykseesi, ei_enää:

Meillä tilanne on oikeastaan tosi hyvä, mies otti tosiaan keskustelumme tosissaan ja sain täältä Päihdelinkin kautta ammatti-ihmisen neuvon pitää keskustelua tästä juomisasiasta yllä silloinkin kun akuutti katumusvaihe on ohi ettei käy niin, että siinä synkimmällä morkkiksen hetkellä tulee kauniita lupauksia jotka eivät sitten pidäkään. Näin teinkin, ja jotenkin tuntui että mies ymmärsi huoleni. Hän ei ole missään vaiheessa yhtään syytellyt minua siitä että olisin väärässä vaan tuntuu, että tajuaa tosiaan ihan selkeästi että juomisensa ei johda muuhun kuin ongelmiin.

Meillä oli joulun alla itse asiassa aika totinen paikka kun mies lähti n. kuukaudeksi reissutöihin. Olin vähän epävarma siitä, mitä tuleman pitää, mutta kaikki meni hyvin. Muutamat isommat illanvietot kuukauden ajalle sattui, ja niissä oli juominen pysynyt hyvin hallussa. Mies oli laskeskellut annoksia ja juonut väkevien sijasta mietoja, ei övereihin asti. Tuntui, että luottamus vahvistui tuosta kokemuksesta, kun itse olin taipuvaisempi siihen että nyt se kumminkin siellä ryyppää ja rellestää entiseen malliin, ja niin ei käynytkään. Toki olin selvästi vähän säikky ja säpsähtelevä alkuajan, ja jos miehestä ei hetkeen kuulunut niin ensimmäinen ajatus oli että No Niin… mutta pikkuhiljaa luottamus kuitenkin vahvistui. Ja tosiaan vahvistui myös se ajatus, että mies on oikeasti tajunnut mitä ajan takaa. Minusta tuntuu, että tuo alkoholiasia on nyt sillä paikalla mille se kuuluukin, ei siitä meille varmaan mitään täysin neutraalia juttua ikinä tule mutta toisaalta se ei ole missään pääroolissakaan millään tavalla. Ja ainakin on keinoja siihen, miten asiaa lähdetään purkamaan jos se vielä ongelmia aiheuttaa.

Nyt meillä on sitten ihan uusi tilanne: olen raskaana… Vielä hyvin alussa, mutta kuitenkin. Mies on ollut kyllä tosi kiva, liikuttavan innostunut ja ihmeissään uudesta elämänvaiheesta, ja mitä alkoholiin tulee, on ollut kyllä hyvinkin tiukalla linjalla. Kun ollaan kahdestaan, ei ole juonut edes saunaolutta, sanoo että “miksi mun pitäisi kun et säkään voi ottaa”, ja jossain kavereitten juhlissa yms. missä olemme käyneet, on ottanut yhden tai kaksi lasia kun on varmistanut että onhan se minulle ookoo. Ja meillä tuntuu olevan hyvin samanlaiset ajatukset siitä, millaista alkoholipolitiikkaa lapsiperheen vanhempina haluamme noudattaa. Murhetta aiheuttaa nyt meille molemmille lähinnä miehen isä, olemme siitä onneksi myös samoilla linjoilla että isovanhemmille ei lasta voi yökylään tms. jättää jos on riski siihen että siellä hortoilee tönkköhumalainen isoisä… mutta sitä asiaa on tässä vielä aikaa pohtia, jotain kissan pöydälle nostamista sielläkin on pakko tehdä. Ja tuntuu kivalle, että mies seisoo minun kanssani yhdessä rintamassa tässä asiassa.

Sulle, ei_enää, haluan toivottaa paljon voimia ja jaksamista. Mulle on itselleni yhden monta vuotta sitten olleen lyhyen seurustelun perusteella ihan selvää, että sellainen suhde, jossa pitää koko ajan olla varpaillaan ja levoton ja huolissaan ja vielä kärsiä siitä, että toinen ei yhtään tajua omaa huolta vaan vähättelee sitä ja tekee koko ajan tyhjiksi omia lupauksiaan, tekee loppujen lopuksi elämästä ihan kamalaa. Se syö ja nakertaa myös omaa sisintä ja sitä, miten itse itsensä ja elämänsä alkaa nähdä. Mikään ero ei varmasti ikinä ole itsestäänselvyys, mutta mielestäni sulla on ollut painavat ja oikeat syyt tehdä tuo ratkaisu. Itse lähdin siitä vähän vastaavasta, tosin paljon vähemmän aikaa kestäneestä suhteesta aikanani ja muistan vieläkin sen helpotuksen, mikä siitä seurasi. Muistan tosin ihan yhtä hyvin sen kamalan orvon yksinäisen olon ja ikävän, mitä silloin tunsin… Mutta pitemmän päälle se oli ehdottomasti hyvä ja oikea päätös ja kasvatti mua noin päätä pidemmäksi, itsevarmemmaksi ja omanarvontuntoisemmaksi naiseksi. Luin silloin paljon sellasta jenkkihömppä-itsehoito-opasta kun Jätä se! (Älä tuhlaa aikaasi vääriin miehiin) ja se kirja, vaikka aika hömppää onkin, oli kyllä joihinkin päiviin ihan loistavaa seuraa. Suosittelen niihin hetkiin kun tarvitset vähän räävitöntä eukkoenergiaa…:slight_smile:

Hyvää tätä vuotta. Pärjäile, ja mikset pärjäilisi. Ihan varmasti tulee vielä eteen ihminen, jonka kanssa ei tarvitse olla koko ajan huolissaan ja vinksallaan. Ongelmatonta suhdetta tuskin tulee, mutta niitä ongelmiakin voi hyvässä suhteessa näemmä ratkoa niin, että tulostakin syntyy!

27

Nimimerkille ei-enää:

olen täsmälleen samassa tilanteessa kuin sinä. Jotenkin helpottavaa, että en ole yksin kokemukseni kanssa.

28

Nimimerkille ei_enää:

harpoin näköjään lukukokemuksessani ketjussa…olen siis vielä siinä parisuhteessa, samassa asetelmassa. Ero tulossa jo omassa päässäni, kipeää ottaa! Miten sen lopullisen niitin teit?

29

Rakkaat kanssa kulkijat, lukiessani tätä ketjua minulle palaa mieleen syksyn aikana nähty tv-dokumentti päihteiden haitoista. Britti tutkimuksen mukaan raju viikonloppujuominen olisi huomattavasti haitallisempaa aivoille, kuin jatkuva juominen.
Mieheni teki sen reilussa vuodessa, minkä monet muut 10 vuodessa: 10 pulloa kirkasta viikossa: maksa-arvot huipussa ja jatkuvassa kontrollissa, muistista on murenet jäljellä. Keskittymiskyky olematon jne. Nyt vain odotellaan mikä palautuu entiselleen, mikä ei, kun raittius jatkuu?

30

Hei taas,

Paremmalla mallilla näyttäisivät asiat olevan suhteessanne, Siivekäs. Tuohan on jo mainiota, jos annokset jäävät (edes useimmiten) siihen muutamaan esim. ystävien luona istuessa. Minun avokkini kohdalla sai vain haaveilla tuollaisesta. Onnea odotukseen, asiat menevät varmasti parhaalla mahdollisella tavalla, kun on molemminpuolinen ymmärrys kohdallaan. Ja kiitokset, voin itse jo paremmin kun joulunajasta on päästy tammikuun arkeen. Viikonloppuja ei enää pilaa kaljan kantaminen kaupasta, tekosyyt ”juhlia” milloin mitäkin, koiranpentukatse aamuisin, se pelko, joka oli itsellä aina läsnä. Elämää on oikeastaan aivan mahtavaa!

Hei sullekin, Jag. En kyllä tiedä voiko puhua lopullisesta niitistä, sen vielä tarvitsisin ettei tämä mies kummittelisi mielessä (olemme myös olleet jonkun verran tekemisissä ja vaatii itseltä edelleen itsekuria, ettei palaa takaisin samaan vanhaan). Mutta eropäätös tuli yksinkertaisesti sillä, kun mies alkoi keskellä viikkoa puhua viikonlopun vietosta kotipaikkakunnallaan. Ahdistus iski välittömästi (näiden ihmisten kanssahan kuuluu juoda), ja siinä tilanteessa kysyin itseltäni, haluanko tällaista elämää, jossa täytyy ahdistua jo siitä, että mies viettää viikonlopun toisaalla. Ihminen on vapaa lähtemään omiin kuvioihinsa viikonlopuksi, pidemmässä suhteessa se on jopa suotavaa, enkä ole roikkuvaa tyyppiä. Mutta haluanko AHDISTUA JA PELÄTÄ tuollaisen tuiki tavallisen asian takia itse? En. Menin nukkumaan (=itkeskelemään) sohvalle, ja mies tuli itse sanomaan, että kannattaiskohan sun muuttaa sit pois. Itse siihen, että kyllä, kiitos. Ja päätös piti loppuun asti. Jos olet samantyyppisissä tilanteissa, joissa itse täytyy ahdistua jatkuvasti toisen tekemisistä, niin esitäpä itsellesi sama kysymys :wink: Voimia paljon tulevaan, mitä se onkin! Mulle tää päihdelinkki oli kyllä sellainen henkireikä, kun tämän löysin, että päätöksenteko tuli paljon helpommaksi näiden ihanien ihmisten tuella. Haluatko kertoa enemmän tilanteestasi, auttaisin mielelläni nyt muitakin, kun itse päässyt vahvoille.

31

Hei, ei_enää ja kiitos kun vastasit.

Mulla on kovin ristiriitainen tilanne. Olen seurustellut 2,5 vuotta tuon miehen kanssa. Hän on erittäin sukurakas ja seurallinen ihminen. Asui kotonaan 28-vuotiaaksi, kunnes muutti luokseni toiselle paikkakunnalle opiskelemaan. Asumme vuokralla, maksan vuokrasta ison osan, koska olen töissä.

Hän viettää useita viikonloppuja vanhempiensa luona ja osallistuu myös opiskelijarientoihin. Saa mennä, mitäpä minä kieltäisin.Hänen kotonaan olutta otetaan iloon, suruun ja siihen ettei mikään tunnu miltään. Olut/alkoholi liittyy jokaiseen juhlaan, saunailtaan, kokoontumiseen jne. Vihaan oluttölkin sihahdusta, “otan vain yhden”-fraasia. Otin itse opiskeluaikoinani jonkin verran alkoholia, mutta nyt otan vain harvakseltaan, tyyliin kuohuviinilasillisen muutaman kerran vuodessa. Sallin kohtuullisen juomisen, onhan hän aikuinen ihminen ja saa tehdä niinkuin haluaa. Mutta sitten…Puoli vuotta sitten mies tuli kotiin opiskelijabileistä kaatokunnossa, sammui keittiöön. Olin tosi pettynyt, en kuitenkaan solvannut. Olin menossa nukkumaan, kun hän nousi keittiön lattialta, tuli lähelleni ja heristeli nyrkkejään. Sanoi, että “perkele, kyllä sun pitää antaa anteeksi jos mä sulta sitä pyydän”, kunnes sammui uudelleen oksennuksensa keskelle. Nukuin valot päällä, ikkuna auki, kännykkä kädessä ja vaatteet päällä ja pelkäsin. Hän ei muista tapahtuneesta mitään, mutta ei kaikkea voi selittää humalan piikkiin, enkä mä voi unohtaa…Kuulemma hän ei ole koskaan uhitellut ketään, näin sanoo suku, ystävät ja hän itse. Toisaalta olen myös hänen 1. tyttöystävänsä, joten taustalla voi olla vaikka mitä… Seuraavina päivinä ja viikkoina puitiin asiaa, käytiin pariterapiassakin jne. Hän on ollut tosi pahoillaan, itkenyt jne…ja silti mä ajattelen, että krokotiilin kyyneliäkö? Olen ajatellut tehdä ratkaisuni rauhassa, erosta ollaan kyllä puhuttu, mutta kaiketi pelkään muutosta sen viimeisen niitin jälkeen. Hullu minä. Mulla on levoton olo, vuoristorataa ja tuntuu, että pääsisin lepoon, kun olisimme erossa. Tämä on silti kovin raskasta.
Olen itse uskossa ja ihmettelen, miten kaikki ihmiset tuntuvat puolustavat alkoholin käyttöä myös näissä tapauksissa, kun sen käyttö aiheuttaa arvaamattomuutta. Mutta niin, en kyllä halua tuntea levottomuutta enää.
Tajuan oman typerän käytökseni, kun kirjoitan nämä rivit. Tiedän, mitä minun pitäisi tehdä, mutta miksi se ei ole yksinkertaista toteuttaa?

32

Hei Jag,
En osaa sanoa tilanteeseesi yhtään mitään. Kunpa osaisin? Jos haluat itsellesi kuuntelevan foorumin, Al-Anon-ryhmä voisi olla sellainen. Olet oikeutettu tulemaan sinne, jos kärsit läheisesi juomisesta. Häntä ei tarvitse osoittaa alkoholistiksi.

33

Hei, Jag,

Anteeksi pitkä hiljaisuus. En aina tajua käydä täällä enää kun ei ole niin ajankohtainen tuo alko-asia näin sinkkuillessa. Hankalalle kuulostaa sinunkin tilanteesi. On kamalan vaikea sanoa toiselle, tai tietää edes itse, missä ne rajat kulkee, mitä jaksaa ja mitä ei. Väkivallan pelkoa minun ei ikinä tarvinnut kokea, ja tuntuisi, että siinä nyt viimeistään se raja menee, jos peloissaan joutuu nukkumaankin? Toisaalta tuo ikävä käytös on ollut (käsittääkseni) ainoa kerta tähän mennessä?? Kun me erottiin, tuntuu etten edes itsekään tiennyt täysin mitä olin tekemässä, kun ajoin sen eroasian loppuun asti, tai siis, ettei se nyt mikään kirkas järjen ääni ollut varsinaisesti. Nyt mietinkin, oliko se kuitenkin enemmän sitä, kun ei osattu riidellä oikein ja selvittää erimielisyyksiä kypsästi… Mulla meinaa mennä tämä elo väkisinkin siihen suuntaan, että unohdan sen ahdistuksen, mikä juomisesta (tai edes siitä keskustelemisesta) aiheutui, ja alan syyttää itseäni tiukkapipoksi, ja kaipaan yhä poikaystävääni… Auts. Ei pitäisi heikkona hetkenä kirjoitella, kun ei osaa tukea toisiakaan silloin ;(

34

Osallistunpa itsekkin keskusteluun. Erosin vastikään pitkäaikasesta suhteesta toisen kerran, mutta tämä saa olla nyt se viimeinen kerta. Alkoholi se on ollu aina meidän välillä. Ei hän koskaan juonut pitkiä putkia, mutta silloin kun joi niin kunnolla. Miehen alkoholin käyttö ei juuri koskaan ole pysynyt rajoissa, vaan aina on ilmestynyt se känniääliö esiin…sammunut useasti lattialle, välinpitämättömyys minua kohtaan, toisten naisten iskuyritykset, muistinmenetykset. Olen miettinyt itsekkin, nuita kysymystä: Mikä on liikaa? Milloin on alkoholisti? Kuvittelenko itse liikoja?

Tämä viestiketju vahvisti minun ajatuksia. Jos toisen puolesta pitää pelätä ja ahdistua siitä mitä tulee tapahtumaan… miksi kiusata sillä itseä. Asiaa on pyöritelty monta kertaa, ollaan puhuttu useita kertoja asiasta. Luottamus on kai vähitellen molemmin puolin karissut. Kai hän uskoi että en kuitenkaan usko hänen juomattomuuteensa tai kohtuukäyttöön, niin sama se on kai luovuttaa ja juoda sitten kunnolla. Kai sitä loppuajasta luovutti itsekkin.
Yritettiin sopia, että hän olis juomatta…mutta eipä sitä kestäny montaa kuukautta, kun löysin tyhjiä kaljapulloja kaapista. Tosin hän kyllä tiesi, että hänen päätös juomisesta vaikuttaa myös minuun. Pakkasin tavarat ja lähdin.

Pitkä suhde takana. Ei kai niistä omista tunteista pääse kovin äkkiä pakoon. Sitä vaan kovin helposti alkaa ajattelemaan, että mitä jos sittenkin…

35

Kävin täällä Päihdelinkissä lukemassa keskusteluja liittyen huumeidenkäyttöön, kun naapurustossa on ollut aika kamalia kokemuksia aineita käyttävän pojan kanssa, ja muistin sitten että onhan täällä se omakin ketju jossain arkistojen kätköissä. Kun näitä ehkä joku aina joskus lukee omaa tilannetta peilatakseen niin naputtelenpa pari riviä meidän tilanteesta.

Meillä on asiat varsin hyvin, tätä nykyä olemme kahden pienen lapsen vanhempia. Arki on toki aikamoista taiteilua työn, lasten, remonttien ja muiden elämän realiteettien seassa, mutta alkoholiasiaa minun ei ole tarvinnut juuri murehtia muiden kuin miehen isän osalta, joka juo edelleen paljon ja jonka kanssa on siksi välillä melkoista taiteilua esimerkiksi lasten kanssa kyläilyjen kanssa. Isoisä on lapsille kuitenkin rakas ja tärkeä, joten yritämme suhdetta ylläpitää, mutta meidän ehdoillamme - eli emme missään tapauksessa saata lapsia tilanteeseen, jossa joutuisivat seuraamaan kännisen ukin toilailua, vaikka se välillä vaatii muun muassa juhlapyhinä aika raakojakin ratkaisuja.

Mies on kerran lasten syntymän jälkeen juonut itsensä tolkuttomaan kuntoon. Se reissu johti siihen, että kävi juttelemassa tilanteestaan A-klinikalla ja puhuimme toki siitä todella paljon ja suoraan myös keskenämme. Alkoholi on asia, joka ei näy oikeastaan ollenkaan perheemme arjessa, mies on pysynyt yksi saunaolut viikossa -linjallaan eli ei ole täysin raitis mutta ei myöskään aiheuta huolta tai murhetta juomisellaan. Esikoisemme on nelivuotias ja olen kyllä tosi onnellinen nyt luettuani nämä viestit, että voin sanoa ettei hänen lapsuuttaan tai pikkusisaruksen lapsuutta alkoholi ole tähän mennessä lainkaan varjostanut. Olen iloinen siitä, että mies on kasvanut vastuuseen sekä omasta itsestään että minusta puolisonaan että lapsista ja pystynyt pitämään juomisensa aisoissa, ja kun se retkahdus kerran tapahtui, sain siitä kyllä myös luottamusta kun hän itse otti tilanteen niin vakavasti ja tosiaan kävi A-klinikalla keskustelemassa.

Tämä ehkä siis tänne nyt muistiin kirjauksena, että ainakin toistaiseksi näyttäisi siltä että voi olla myös niitä ihan hyvin päin kääntyviä tarinoita. Se, mitä tapahtuu tulevaisuudessa, on tietysti täysin hämärän peitossa mutta ainakin tällä hetkellä tilanne on hyvä siksi, että minun ei tarvitse koko alkoholiasialla vaivata päätäni, eikä ole tosiaan noin neljään vuoteen tarvinnut kuin yhden kerran. Se on minulle riittävästi, siihen olen tyytyväinen.